Kaksplus.fi


tiistai 1. marraskuuta 2016

MASENTUNEESTA TEINITYTÖSTÄ IHAN KELPO ÄIDIKSI

Murrosiän kynnyksellä useimmille teinille tulee se kuuluisa angstivaihe, kun rikotaan rajoja ja etsitään itseä. Kun mietitään, olenko hyvä tälläisenä, mihin minä kuulun tai kuulunko ylipäätään mihinkään, onko minussa jotakin vikaa? Osa löytääkin paikkansa heti, toiset joutuvat etsimään sitä omaa itseään jonkin aikaa, mutta useimmiten löytävät sen kuitenkin.
Minä hukkasin itseni 13-vuotiaana, mutta jouduinkin eksyksiin vuosien ajaksi. Teiniangstini muuttuikin masennukseni, josta välillä ei tuntunut olevan poispääsyä.
Päädyinkin niin syvälle synkkien ajatuksieni syövereihin, että osa kavereistanikin katosi. En osannut selittää, miksi en jaksanut tavata ketään tai vastata viesteihin. Miksi tunsin itseni niin huonoksi muiden rinnalla, vaikka minulla oli ihana perhe, harrastuksia ja suuri määrä ihania ystäviä. Mutta ei yläasteikäinen osaa sellaista käsittää.

Huonon itsetuntoni vuoksi ajauduin mitä hämärempiin porukoihin. Halusin olla osa jotakin, vaikka sitten sellaista, mitä en todellisuudessa ollutkaan. Olin vain varjo siitä iloisesta, hymyilevästä, kaikkien kaverista.
Opin myös erittäin hyväksi valehtelijaksi. Ei kukaan edes voinut uskoa, kuinka minuun voisi iskeä tämä katala sairaus. Aikani valehdeltua, aloin itsekkin uskomaan omiin valheisiini. Ajattelin olevan normaalia, haluta pois tästä kurjasta maailmasta.


Kävin vuosia keskustelemassa eri ihmisten kanssa ja vietin monia kuukausia myös osastohoidossa, tähän tietysti myös syynä syömishäiriö (josta voit lukea täältä), joka liittyy vahvasti masennukseeni. Välillä voin paremmin ja ajattelin, voiko elämä oikeasti olla hyvääkin. Kunnes taas pieni vastoinkäyminen ajoi minut kuilun reunalle.
Vasta 18- ja 19-ikävuoden välissä aloin todella herätä todellisuuteen ja löytämään paikkani. Ehkä tähän liittyy myös D:n tapaaminen, vaikka en vielä tavatessamme ollut täysin parantunut. Tai ehkä se oli vasta tietoon tullut tuleva äitiys, joka lopullisesti avasti silmäni.
Emme tietenkään minun ollessa masentunut, alkaneet rakentaa perhettä, olin silloin jo hyvän aikaa voinut paremmin, mutta se taisi kuitenkin lopulta herättää minut.


Onnekseni neuvolassa masennukseeni ei takerruttu sen enempää. Hoitaja tietysti kertoi, että oli pikimmiten oltava yhteydessä, jos mitään masennukseen viittaavaan tulisi. Hän kuitenkin myös sanoi, ettemme me siitä sen enempää jauha kuin normaalistikkaan, minä olin ollut masentunut, mutta olin myös selviytynyt.
Eevin syntymän jälkeen kuitenkin pelkäsin, onko normaalia itkeä näin pienistä asioista tai onko tämä, tämä tai tämä normaalia. Mutta en missään vaiheessa kokenut itseäni enää masentuneeksi.

Tiedän, että edessä on aika, kun minun on oltava se, joka kertoo omille lapsille, että olet hyvä juuri tuollaisena. Mutta tiedän myös sen, että se ei aina riitä. Minulla on maailman ihanin äiti, joka kertoi minulle juuri ne asiat, jotka halusinkin kuulla, mutta silti ajatusmaailmani kääntyi minua vastaan. Toivon vain, ettei minun pienet lapseni joudu käymään samaa kivistä tietä, kuin itse olen käynyt. Mutta vaikka kaikkesi annat ja teet, ei se siltikään aina riitä.

4 kommenttia :

  1. Ihanaa, että neuvola on osannut suhtautua menneisyyteen menneisyytenä :) Ja totta - vaikka mitä tekisi, niin aina se ei riitä. Mutta parhaansa voi äitinä yrittää ja sen on riitettävä itselle <3

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Niimpä! Välillä kuulee "kauhutarinoita" kuinka menneisyyteen takerrutaan, vaikka siitä kuinka olisi aikaa ja sehän vasta alkaakin harmittamaan! Meillä kävi kyllä tuuri:)<3

      Poista
  2. Ihana Emmi! <3 Supernainen ja selviytyjä! <3 ja mitä mahtavin ystävä myös 😍 oot raksu! 💖

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Voi ihana<3 Siellä on kyllä toinen samanlainen selviytyjä ja rakas! Pus💘

      Poista

Kiitos kommentistasi ♡

Blog Design by Get Polished | Copyright 2016