Oman lapsen menetys on h*lvetin julmaa

maanantai 17. helmikuuta 2020

Viikko sitten maanantaina, 10.2, raskausviikkoja 38+1. Meidän viikko alkoi kuten mikä tahansa viikko. Vein aamulla lapset muutamaksi tunniksi kerhoon. Viimeiset viikot meillä oli ollut ihan hirveästi menoja, koko ajan oltiin menossa johonkin tai tulossa jostakin. Tämä päivä oli poikkeus. Meillä oli tulossa rauhallinen vapaapäivä, ei mitään suunnitelmia. Hain lapset, söimme ja menimme päiväunille. Ainoana suunnitelmana oli mennä ruokakauppaan iltapäivällä.

Tavallisena kiireisenä päivänä en sen enempää miettinyt vauvan liikkeitä, yleensä kauhea potkushow alkoi välittömästi, kun iltapäivä-illasta rauhotuin ja istahdin sohvalle.
Ennen kauppaan lähtöä havahduin miettimään, koska vauva oli potkaissut viimeksi. Aamulla? Kyllä varmasti tunsin hänet aamulla. Join kylmää vettä. Nukkuu varmaankin, kuten yleensä näihin aikoihin. Lähdimme ajamaan ruokakauppaan, ihan todella pieni epävarmuus takaraivossa jyskyttäen. Liikkeessä en muutenkaan kaikkia liikkeitä tuntenut, mutta silti kaupassa oloni alkoi tuntua epämukavalta ja halusin saada reissun suoritettua nopeasti. Ostimme suklaata, jonka söin heti autossa, ei liikettä.

Kiirehdimme kotiin. Mies alkaa purkaa ostoksia. Minä juon lisää jääkylmää vettä, riisun ja asetun kyljelleni sänkyyn. Yritän herätellä vauvaa. Oliko tuo kantapää? Ei, ei tainnut olla. Kyyneleitä alkaa jo valua pitkin poskia, kun mietin kaikista kamalinta vaihtoehtoa. Ei vieläkään mitään? Mies kysyy. En pysty soittamaan äidilleni, mies soittaa ja hälyttää meille. Soitan synnytysosastolle nieleskellen nousevaa paniikkia. Isäpuoleni jää lasten kanssa meille ja äitini lähtee viemään meitä sairaalaan. Äitini koittaa jutella vauvalle ja silitellä vatsaani. Matka sairaalaan ei ole ikinä tuntunut näin pitkältä.

Ensimmäisenä vastassa on kätilö, minulle todella tuttu henkilö myös muista merkeistä. En tiedä helpottaako vai vaikeuttaako se oloani, mutta purskahdan itkuun hänet nähdessäni. Mies kertoo tilanteen, sillä en saa sanotuksi mitään. Menemme heti huoneeseen, jossa kätilö alkaa etsiä sydänääniä. Kestää ja kestää ja kestää. Alan menettää viimeisiäkin toivon kipinöitä. Ei tämän näin kauaa kuuluisi kestää. Itken lohduttomasti.
Jotain kuuluu. Kuuletko, kätilö kysyy. Se on jotakin pientä, todella hidasta vauvan sykkeeksi, todella nopeaa minun sykkeeksi. Kätilö soittaa lääkärin, joka saapuu paikalle hyvin nopeasti. Tässä kohtaa se pieni ääni on saanut minussa heräämään ihan pienen ajatuksen, josko sittenkin. Olen silti epätoivoinen. Asetun makaamaan ja lääkäri alkaa ultraamaan. Hänen ilmeensä ei värähdä katsoessaan ruutua ja näppäillessään konetta. Kestää. Sano jo jotakin! Ja sitten hän lausuu ne sanat, jotka repivät sydämeni miljoonaksi pieneksi palaseksi, samaan aikaan kun en yhtäkkiä tunne kehossani yhtään mitään, kun taas samaan aikaan kaikki maailman tuska tulvii jokaiseen ruumiinosaani. Olen todella pahoillani, mutta sykettä ei löydy.

Huudan, vaikka en pysty hengittämään. En pysty ymmärtämään. Tässä on joku virhe. Herään ihan kohta tähän painajaiseen. Paitsi että en herää. Mies rientää luokseni. En kestä hänen tuskaansa. Tätä odotettiin niin kauan ja tämä oli ihan loppusuoralla. Parin viikon sisällä meillä piti olla yhteinen tytär. Tytär, joka piti saada viedä kotiin, jossa kaikki oli jo valmiina häntä varten.

Synnytyksen varovainen käynnistäminen aloitetaan samana iltana. Minulla on yksi sektio takana, joten kohtua halutaan säästellä. Mihinkään ei ole kiire, pahin mahdollinenhan on jo tapahtunut. En tahdo enää yöksi kotiin, vaikka sekin olisi mahdollista. Kuitenkin vasta vuorokauden kuluttua alan tuntea pieniä supistuksia. Kaiken tämän kamaluuden keskellä miehestäni on minulle mahdottoman suuri tuki ja lohtu. Vaikka häneen sattuu aivan yhtä paljon. Hän jaksaa siltikin pitää minua pystyssä. 

Vähän yli kahden vuorokauden kuluttua sairaalaan saapumisestamme, keskiviikkona 12.2 aamuvarhain 7.38 hän saapuu maailmaan. Hänet nostetaan rinnalleni. Hän on todella kaunis tyttö. Hänellä on tumma, kihara tukka, kuten isosiskollaan. En pysty käsittämään, miksi hänet viedään meiltä pois, ennen kun olemme saaneet edes tutustua häneen. Ulkoisesti hän näyttää täydelliseltä ja täysin terveeltä vauvalta, voi Luoja minkä takia otat hänet meiltä pois? 

Istukka ei synny. Se ei synny lääkkeistä huolimatta. Supisteleeko yhtään, kysyy kätilö parin minutin välein. Ei, en tunne mitään. Pidän vain pienen pientä vauvaani tiukasti sylissäni ja itken, ja toivon, ettei kukaan vie häntä koskaan pois. Vuodan verta. Hetken kuluttua huone on täynnä kätilöitä ja lääkäreitä. Kätilö pahoittelee jälleen. Sinut on vietävä leikkaukseen, vauva odottaa isän kanssa, häntä ei kukaan vie vielä pois. Näen mieheni katseessa kasvavan kauhun, hän on juuri menettänyt pienen vauvansa, nytkö häneltä viedään vielä puoliso.

Makaan leikkaussalissa. Palelee, vaikka en toisaalta edes tunne kylmyyttä. Nukuttakaa minut jo, älkääkä antako minun herätä. En kestä tätä tuskaa enää hetkeäkään. Mutta minä herään. Herään samaan painajaiseen, jossa juuri suljin silmäni.








Kestääkö jonkun mielenterveys oikeasti loppuraskautta?

lauantai 8. helmikuuta 2020

Viimeisiä viikkoja viedään. Kahden viikon päästä on laskettu aika. Voisiko silti lähteä synnyttämään? Vaikka siis tänään? Nää on ihan kamalia piinaviikkoja nää viimiset! Koko ajan odottaa, että joko ja koko ajan on vähän pettynyt, että ei vieläkään. Tämä viikko on muutenkin ollut ihan painajaismainen, vaikkakaan ei nyt täysin raskausolojen takia. Lapsille iski alkuviikosta kova yskä, mutta eivät onneksi tulleet muuten kipeiksi, että olisi tarvinnut perua heidän kauan odottamaansa laivareissua mummun ja tädin kanssa.
En muista, koska mulla itsellä olisi ollut kauhea flunssa tai kurkku niin kipeä, että sattuu niellä, mutta nyt taas muistan ja tottakai se iskee ihan loppuraskaudessa, kun henki kulkee muutenkin hyvin huonosti ison vatsan takia. Tällä viikolla meillä on ollut myös kauheasti sovittuja menoja, joissa ollaankin juostu vähän puolikuntoisena.


Eilen käytiin neuvolassa ja siellä olikin kaikki mallikkaasti, mutta sen jälkeen ei sitten ollutkaan. Aamulla oli pitkästä aikaa kylmä ja maa oli jäässä. Meidän ollessa neuvolassa olikin satanut pieni kerros myös lunta. Ja kuinka ollakkaan, en ajatellut asiaa sen enempää ja liukastuin kumoon parkkipaikalla. Päädyin maahan onneksi kyljelleni ja satutin polveni, vaikka tällä etumuksella suurempi todennäköisyys olisi ollut kaatua sen päälle. Lähdimme kuitenkin varoiksi tarkistukseen ja siellä vietettiinkin aikalailla loppuilta. Istuin käyrillä ja lääkäri ultrasikin vielä. Niissä kaikki oli onneksi hyvin, mutta lääkäri halusi katsoa käyrät vielä uudelleen, kun kaatumisestani olisi kuusi tuntia. Sinne siis jäimme odottamaan. Käyrillä ollessani kaikki oli kuitenkin kunnossa ja pääsimme kotiin. Selvittiin siis onneksi säikähdyksellä.

Aamulla heräsin jälleen kurkku käheänä ja pyörin vielä pari tuntia, kun mies veti tyytyväisenä sikeitä. Lapsetkin viettävät tämän viikonlopun isällään, joten minulle jäi ihan yksinäinen ilta, kun mieskin uniensa jälkeen lähti illaksi töihin. Pienestä kurkkukivusta huolimatta aioin laittaa kodin siihen kuntoon, että täältä olisi hyvä lähteä synnyttämään. Pieni supistelukaan siivouksen päätteeksi ei tekisi yhtään huonoa.

Nyt kolmen pyykkikoneellisen, imuroinnin, pölyjen pyyhkimisen, muun siivoamisen ja saunan jälkeen, ei mitään! Taidan siis vain luovuttaa. Hän tulee kun on valmis, vaikka minä kuinka olisin itse siihen valmis. Ja jos lähtö tulisikin nyt, niin empä tiedä, olisinko valmis sittenkään.

RV 38 - viimeinkin sairaalakassi pakattuna

tiistai 4. helmikuuta 2020

Mä oon jo useamman viikon ollut valmis synnyttämään tai  no, valmis ja valmis.. Nukkumisesta on tullut yhtä tuskaa, edes päiväuni aikaan en saa nukahdetuksi, vaikka väsy olisi valtava. Sohvalta nouseminen tai vähänkin pidemmän matkan käveleminen, noh, ei mene enää ihan niin ketterästi. Mutta kun alan miettimään, että synnytys on edessä todennäköisesti tässä alle kolmen viikon sisällä, niin suuri jännitys ja pelkokin nostaa päätään. Eli siis toisaalta olen täysin valmis ja toisaalta en ollenkaan.

Olen koko raskauden miettinyt ja odottanut sairaalakassin pakkaamista, mutta silti se on vain jäänyt. Monta viikkoa ollaan puhuttu, mitä sinne tulisi pakata ja lisäksi, että se tarvitsisi tehdä hyvin pian. No vihdoin tänään, viikkojen keskustelun jälkeen, päästiin kassin kanssa aika hyvälle mallille. Aikalailla perusjutuilla kassin kanssa mentiin:

• Kotiutumisvaatteet: lökärit ja paita, alusvaatteet
• Imetystoppi, liivinsuojia
• Hammasharja, tahna, deodorantti
• Hiusharja, hiuslenkkejä
• Koko raskauden ajan himoitsemiani: salmiakkia ja lakritsia!!
• Neuvolakortti



Jos ei vielä ensi yönä lähdetä, niin kasvorasvan, laturin, hiustenpesutuotteiden ja villasukkien pitäisi vielä eksyä mukaan. Kassisisältöehdotuksia kun on lukenut, niin listalta on saattanut lukea esimerkiksi hyvästä lukukirjasta tai tabletista. Viime synnytyksissä mulla ei käynyt edes mielessäkään, että ”olispa mulla tässä joku leffa pyörimässä”, vaikka eihän sitä tiedä, jos nyt kaipaisi sellaista, mutta epäilen pärjääväni ilmankin. Saattaa tietysti olla, että meillä onkin tässä vielä pari viikkoa aikaa ja jotakin tulee vielä mieleen, tai sitten lähdetään jo ensi yönä, niin jännää! Vauvan kotiutumisvaatteetkin on aikalailla jo päätetty, mutta varmaankin mies tuo ne vasta kun ollaan kotiutumassa.

Mitä sulla on ollut sairaalakassissa? Onko mukana ollut jotakin ihan täysin turhaan tai puuttunut jotakin, jota olisit kaivannut?


Kaksi niin rakasta, kaksi niin erilaista

perjantai 31. tammikuuta 2020

Mun pienistä vauvoista on ihan huomaamatta kasvanut jo vallatomia, ihania leikki-ikäisiä lapsia. Havahduin juuri, että mihin se taapero-ikäkin katosi tästä välistä. Mun oli lisäksi ihan pakko googlettaa, että minkä iän jälkeen taapero ei ole enää taapero. Jäin siihen käsitykseen, että noin kolmevuotiaana ollaankin yhtäkkiä jo leikki-ikäisiä, vaikka tämäkin ilmeisesti hieman vaihtelee lapsen kehityksen mukaan. En vain käsitä, missä ajassa tämä kaikki on tapahtunut. Siis me vietettiin joulukuussa esikoisen 5-vuotissynttäreitä ja syksyllä hänet pitäisi jo viedä esikouluun, että siis mitä? Ja toinen seuraa parin vuoden päästä perässä!
Muistan, kuinka paljon Eevi oli kasvanut yhdessä yössä, kun Nooa syntyi. Hän tuli äitini kanssa sairaalaan ja ymmärrykseeni ei vain mahtunut, miten ensimmäisestä pienestä vauvastani oli kasvanut siinä ajassa niin iso. Nyt kun olen juuri havahtunut heidän molempien nopeaan kasvuun, pelkään, kuinka isoiksi he kasvavat sinä yönä, kun vauva syntyy. Täytyykö heidät kuskata yläasteelle seuraavaksi?


Nämä sisarukset ovat loputtomia riitapukareita, mutta niin kovasti rakastavat toisiaan. Tappelut ovat lisäksi viime aikoina vähentyneet paljon. Heillä on paljon omia mielenkiinnonkohteita, mutta saavat yhdessä aikaan erilaisia leikkejä, jotka jaksavat kiinnostaa molempia.
Eevi on aina ollut todella suojelevainen isosisko. Hän pitää huolta, että päiväkodissa veli ei jää yksin, eikä häntä unohdeta. Toki hän on myös ainoa, joka saa motata veljeä, kun tämä käy ärsyttäväksi, mutta muut tätä eivät saa tehdä. Eevi nauttii keskipisteenä olemisesta. Hän kyllä löytää keinot, joilla tulla huomatuksi. Hän on hassuttelija ja naurattaja. Pieni draamakuningatar hänestä myös löytyy. Hän voi samanaikaisesti istua sohvalla, tietokonetuolilla ja jakkaralla, kun katsoo telkkaria. (Tässä taas ei ole omena pudonnut kovin kauaksi puusta, kun tietää millainen äiti on ollut pienenä..) Eevi rakastaa kaikkea kaunista ja ihanaa, ja hän tekee sen kyllä selväksi nähdessään jonkin ihanan kimaltelevan mekon tai maailman söpöimmän kissanpennun. 

Ja Nooa, aivan toisenlainen, mutta aivan yhtä ihana. Aina yhtä kiinnostunut kaikesta. Mitä, miksi, minkä takia, kuka, ovat hänen lempi kysymyksiään. Rämäpäisempi versio siskostaan. Hän juoksee, eikä katso eteensä, törmää ja itkee, mutta kymmenessä sekunnissa unohtaa juosseensa jotakin päin ja juoksee samaan kohtaan vartin sisällä. Hän tulistuu ja suuttuu aivan käsittämättömän nopeasti, mutta leppyy yhtä nopeasti. Tämä pieni poika kaipaa syliä ja pusuja. Hän tahtoo sohvalla tulla kainaloon. Hän on pieni kulinaristi, moni miettii, kuinka noin pienellä lapsella voi olla niin hyvä ruokahalu. Vaikka isosisko on Nooalle maailman tärkein, löytyy hänestä aivan toinen persoona, kun pääsee viettämään aikaa kaksin. Tällöin tulee esiin poika, joka kuuntelee ja tottelee ohjeita, kun ne ensimmäisen kerran sanotaan. Hän joutuu välillä tekemään töitä tullakseen huomatuksi vahvapersoonaiselta siskoltaan, että välillä se tulee kiukun ja raivon kautta. Mutta koska tämän olen huomannut, yritän kaikkeni, että huomioni olisi tasaisesti molemmilla, eikä siitä joutuisi tappelemaan.



Olen onnellinen, kun saan olla näiden kahden upean lapsen äiti. Kun saan nähdä heidän kasvavan ja kehittyvän, vaikka se usein tapahtuukin liian nopeasti, että välillä joutuu pysähtymään hetkeksi miettimään, milloin vastasyntyneestä kasvoi melkein 4- tai 5-vuotias. Ja kohta saamme tähän perheeseen yhden lisää, jota onkin odotettu monta kuukautta. Molemmat kysyvät viikoittain, koska vauva syntyy, sillä kumpikin on jo kyllästynyt odottamaan, enkä malta odottaa itsekkään, koska saan heille kertoa, että nyt vauva on syntynyt. 

Oudoimmat raskaushimoni

maanantai 27. tammikuuta 2020

Kuten muutaman kerran olen todennutkin, on raskauteni tähän mennessä sujunut suhteellisen vaivattomasti. Ei sen suurempia kipuja, paitsi tietysti nyt loppumetreillä alkaa toki vähän tuskastuttamaan. Illat ovat pahimpia, jos on päivän temmeltänyt ja koitat löytää mukavan asennon sohvalta, niin ei muuten onnistu. Suurin osa supistuksistakin jäi kuitenkin pois kun jäin töistä kesälomalle, jäljelle jäivät vain inhottavat liitoskivut. Normaalia pahoinvointia ja järkyttävää närästystä lukuun ottamatta, olo on ollut suhteellisen hyvä.

Mitään kovin outoja raskaushimojakaan mulle ei ole tullut. Ei ole ollut tarvetta syödä multaa tai yhdistää mandariinia ja ruisleipää, kuten siskoni toteutti tätä jälkimmäistä. Jokaisessa raskaudessa olen vähän kyllä odotellut jotakin outoa, mutta se on rajoittunut vain loputtomaan satsumien tai porkkanan syömiseen. Tässä raskaudessa myös muut hedelmät tai tomaatit ovat olleet kovassa huudossa. Aikaisemmissa olen ollut hulluna myös toffee naminamiin, joka sittemmin löytyi kaupanhyllyltä Kidius-nimellä, mutta nyt ei valitettavasti edes sillä. 


Erikoisimmat mieliteot mulla koskee eniten tuoksuja. Hulluksi mut tekee parkkihallit, bensa, pesuaineet, kellari, rakennusliikkeiden tuoksut (K-rauta, Puuilo yms.) ja meidän vaatehuone tuoksuu myös mielettömän hyvältä. Bensa ja pesuaineet ovat aina olleet mun mieleen, mutta nyt raskausaikana ne tuoksuu niin tajuttoman hyviltä! Mulla on ollut ajokortti kohta neljä vuotta, mutta mä oon ajanut parkkihalliin yhteensä vain joku viisi kertaa koko aikana, koska pelkään, että kolhin jotakin tai jostakin syystä jään parkkihallin ylä- tai alamäkeen jumiin. Näistä viidestä ajamastani kerrasta neljä on tapahtunut tämän raskauden aikana. 
Voisin vaikka joka päivä ajaa sinne lime-pesuainepurkin kanssa ja haistella molempia kilpaa. Lisäksi olen pessyt kotona lattiat ehkä triplasti niin monta kertaa, kuin ennen raskautta, ihan vain pesuaineen takia. Vielä ei ole onneksi tehnyt mieli maistaa, vaikka mielessä se on käynytkin. Todellisuudentaju ei kuitenkaan ole hämärtynyt vielä niin paljoa, ettenkö ymmärtäisi, että maulla ja hajulla ei näissä asioissa ole mitään yhteistä. 

Seksiä synnytykseen asti, kyllä kiitos!

lauantai 25. tammikuuta 2020

Halut muuttuvat raskausaikana ja joskus radikaalistikkin. Samalla kun toisella riittää valtavasti himoja alusta loppuun asti, voi toiselle tulla täysi stoppi heti alkumetreillä. Alkuraskauden pahoinvointi ja väsymys saattavat vaikuttaa siihen, että ei ole paneminen ihan heti ekana mielessä. Ja kun pahoinvointi hetkeksi helpottaa, voi tuntua siltä, että antakaa mun nyt vaan hetki nauttia tästä olosta. Ja sitten on me muut, jotka käyttävät hyväksi kaiken sen ajan, kun on parempi olo. Toki seksin harrastamiseen löytyy haasteita ihan jo sillä, että lapsia on ennestään ja lisäksi sillä, että heille tulee koko ajan enemmän ikää ja jossakin vaiheessa ymmärrystä asiaa kohtaan. Mielestäni kyseiseen aktiviteettiin on silti löydyttävä aikaa jostakin ja jos sitä  ei muka löydy, niin sitten sitä ei jompi kumpi tai kumpikaan todellisuudessa edes halua. Meillä on tietysti se tilanne, että kaksi vanhempaa lasta ovat oman isänsä luona joka toinen viikonloppu ja joka toinen keskiviikko-torstai, eli ajan löytäminen on hieman helpompaa. Toki mies tekee pääsääntöisesti viikonlopputöitä ja joskus tiettyinä sesonkeina yömyöhäänkin, joten jos haluaa tyytyväisenä pysyä, on joskus nipistettävä vaikka yöunista. Eikä seksin sitä paitsi tarvitse aina olla pelkkää jyystämistä, vaan se voi olla paljon kaikkea muutakin.


Mutta siis takaisin raskausaikaseksiin. Tästä ei ihan kauheasti edes mun mielestä puhuta. Facebookit on täynnä vauvaryhmiä, mutta harvoin niissä törmää, himottaako teitä muitakin- tai missä asennossa te harrastatte seksiä ison vatsanne kanssa-keskusteluihin. Ja jos niihin törmää, niin siellä on muutama hassu kommentti. Asia erikseen on facebookin Naistenhuone tai Äitylit. Niissä on niin paljon ihmisiä, että joku jopa uskaltaa kommentoidakkin. Siltikin väitän, että seksiaiheiset keskustelut niissäkin ryhmissä keskittyvät enemmän tavalliseen seksiin tai sopivan vibraattorin löytämiseen.

Keskiraskaus on yleensä seksillekkin kaikista parasta aikaa. Monesti vatsa ei ole siinä vaiheessa vielä tiellä, pahoinvointi on monella helpottanut, eikä ihan koko aikaa enää väsytäkkään. Mutta sitten on tietysti nämä tulevat iskät. Heillä saattaa olla myös oma ajatus seksin harrastamisesta. Monesti kuulee, että miehet pelkäävät vatsassa köllöttelevän vauvan turvallisuutta seksin aikana. Ehkä ihan perussettiä on ne, että mies osuu vauvaan tai joka ottaa yhtäkkiä kiinni. Mutta eipä sieltä vielä tähän päivään mennessä kukaan ole kiinni ottanut, toivottavasti. Mutta kun näistäkin asioista ja peloista keskustellaan yhdessä, päästään todennäköisesti asiassa eteenpäin.

Viimeinen kolmannes ja varsinkin viimeiset viikot ovatkin sitten jo asia erikseen. Niissä saattaa tarvita hieman jo akrobatiaa ja notkeutta. Mutta mihinpä sitä ei taipuisi, kun oikein tekee mieli. Monella alkaa tulemaan kuitenkin loppua kohden kaikenlaisia kolotuksia ja kipujakin, joka kyllä latistaa ajatusta seksistä.
Olen itse kokenut paljon ristiriitaisia tunteita kasvanutta vatsaani ja ylipäätään vartaloani kohtaan, joten sen kanssa on joutunut käymään jonkinlaista taistelua ja kun siihen lisätään seksin harrastaminen, niin kyllä sitä sillä hetkellä jotakin muuta tuijottelee, kun sitä kahden koripallon kokoista palleroa rintojen alla. Mutta onneksi meillä on maailmassa niin paljon erilaisia asentoja, että varmasti joka tilanteeseen löytyy jotakin! Ja vaikka tämä on vielä ehkä jollakin tasolla asia, josta ei ihan kauheasti kavereiden kesken keskustella, niin netti on pullollaan vaikka ja mitä, että ei muuta kun kokeilemaan, vaikka ihan synnytykseen asti, jos se vaan tuntuu molemmista osapuolista hyvältä!

Rv 36 - synnytys jännittää

torstai 23. tammikuuta 2020


Nyt ollaan jo aika pitkällä tätä raskautta, 88,9% sanoo yksi raskaussovellukseni (tai eihän niitä ole kuin kolme vai öö neljä, joista seurata vauvan kokoa ja kehitystä..) Mitä lähemmäksi laskettua aikaa mennään, sitä enemmän alkaa jännitys hiipiä, luonnollisesti. Mulla on takana kaksi varsin erilaista synnytystä, joten sitä suuremmalla syyllä mietin, millähän kaavalla tällä kertaa mahdetaan mennä. Esikoinen syntyi suunnitellulla sektiolla perätilan takia ja edellinen raskaus päätyi pieneen imukuppiavustukseen vauvan sydänäänien laskun vuoksi. Sektiosta toivuin todella nopeasti, ei mitään traumoja. Ensimmäisessä alatiesynnytyksessähän ei ihan kaikki mennyt nappiin. Vesien menosta kesti noin 21 tuntia siihen, että poika oli pihalla. Sillä välillä ehdittiin vauhdittamaan supistuksia oksitosiinillä, törkkäämään epiduraalipiikkiä kolmesti alaselkään ja luulin hukkuvani ammeeseen, jonka piti olla rentouttavaa puuhaa. Kun tästä kaikesta oltiin selvitty, vietiin vauva pikaisesti tarkistukseen lievän asfyksian vuoksi, mutta pääsimme kuitenkin nopeasti teho- ja tarkkailuosastolle tokenemaan. Vauva ei tarvinnut missään vaiheessa tehohoitoa, kun taas itse sain jonkinnäköisen infektion ja sairaalasta kotiuduin järkyttävän päänsäryn kanssa, joka myöhemmin selvisi postspinaalipäänsäryksi ja vasta päivien jälkeen hoidettiin epiduraalisella veripaikalla. 

Viimeisimmän synnytyksen jälkeen siis ensimmäinen viikko meni aikalailla sumussa ja säryissä. Ai niin, pojan ollessa noin viikon ikäinen, saatiin esikoisen kanssa vielä oksennustauti ja jokainen voi arvata, että kuinka mukavaa puuhaa se on juuri synnyttäneen lantionpohjalihaksilla!
Näistä kaikista kommelluksista huolimatta, ei synnytyksistä ole jäänyt mitään traumoja ja edelleen valitsisin mielummin synnyttämisen, kuin hammaslääkärissä käynnin. Tietysti toivon, että tämä kolmas kerta menisi enemmän oppikirjojen mukaan. Tyylillä niin, että säännölliset supistukset alkaisivat, pystyisin olemaan kotona mahdollisimman pitkään ja sairaalaan mentäessä oltaisiin jo niin hyvällä mallilla, että vähän jos jotakin kivunlievitystä vielä saisi ja sitten vähän ponnistellaan ja onneksi olkoon, teille on syntynyt terve tyttö! Näin se todennäköisesti ei tule menemään, mutta hei aina voi haaveilla.

Kaksi synnytystä kokeneena mua kuitenkin jännittää ihan hulluna, vaikkakin siis hyvällä tavalla. Nyt kun synnytys voi periaatteessa käynnistyä koska vain ja ollaan näin hyvillä viikoilla. Meillä olisi kyllä suunnitelmissa vielä ensi viikolla käydä ottamassa niitä vatsakuvia, että jos siihen saakka pysyttäisi yhtenä kappaleena. Mies kyllä ehdotti, että jos satun synnyttämään ennen kuvauksia, niin voidaan ilman muuta ottaa kuvia hänen kauniisti pyöristyneestä masusta. Onko sillä nyt sitten väliä kumman vatsa se on, yhdessä tässä raskaudessa kuitenkin ollaan mukana! 


Sisällön tarjoaa Blogger.
Theme Designed By Hello Manhattan
|