Ystäväkirja-haaste

sunnuntai 21. maaliskuuta 2021

Mä yritin monta päivää kirjoittaa pientä esittelypostausta itsestäni, kun seuraajia on tullut pienessä ajassa paljon lisää. Jotenkin mun ajatukset harhailee niin kovaa jo seuraavassa asiassa, etten pysy niiden perässä yhtään. Sopivasti kuitenkin löysin tämän Ystäväkirja-haasteen ja ajattelin, että tää on varmaan kaikista fiksuin vaihtoehto. Selkeä kysymys, selkeä vastaus. Katotaan, miten onnistuu!


Ikä: Vajaa kuukauden päästä 27. On tässä taas valmiiks kriiseilty, vaikka kolmeenkymppiin on vielä muutama vuosi..

Kuinka pitkä olet: 162,5cm. Tota puolta senttiä ei sovi unohtaa, k o s k a a n .

Silmien väri: Ruskeat.

Koulupolku: Peruskoulun jälkeen hain opiskelemaan parturi-kampaajaksi. Valmistuin 2013 ja sen jälkeen olen ollut aikalailla samalla alalla. Esikoisen syntymän jälkeen opiskelin neljä kuukautta lähihoitajaksi, kunnes jäin uudelleen äitiyslomalle. Tunsin kuitenkin palon olevan suurempi ensimmäistä ammattiani kohtaan, joten palasin oman alan töihin, enkä vielä ole katunut.

Keskiarvo: Päättötodistuksessa varmaan vajaa kahdeksan, parempikin olisi voinut olla.

Viihdyitkö koulussa: Ala-asteella olin muistaakseni ihan hyvä koulussa. Yläasteella alkoi kiinnostaa kaikki muu enemmän. Aina mulla oli kuitenkin paljon kavereita, joten kai sitä viihtymiseksikin voisi kutsua.

Kotieläimiä: Meille tuli koira kun olin neljännellä luokalla. Sen jälkeen meillä oli aina eläimiä, kun asuin kotona. Pupuja, kissoja ja aikoinaan meillä oli oma hevonenkin. Otin kissan 18-vuotiaana, muutama vuosi sitten jouduttiin muuton takia siitä luopumaan. Ollaan puhuttu, että joskus meille tulisi koira. Nyt olen alkanut vähän empimään. Haluaisin ehkä kissan uudelleen. Mutta mun sisäinen siivoushullu pistää kovasti vastaan. Tästä tulee ehkä joskus vielä miehen kanssa vääntöä..


Lempiväri: Maanläheiset värit.

Onko sinulla sisaruksia: 1,5 vuotta nuorempi pikkusisko, jonka kanssa ollaan tosi läheisiä ja asutaan naapureina! Lisäksi kuusi vuotta nuorempi sisko, jonka kanssa meillä on sama isä, mutta ei olla asuttu koskaan samassa osoitteessa.

Pidätkö sukulaisistasi: Pidän. Ollaan aina oltu läheisiä mun suvun kanssa. Suurin syy, miksi halusin palata kotiseuduille, olin mun sukulaiset.

Lempi vuodenaika: Kesä, ollut aina. Mutta tykkään paljon myös keväästä ja syksyllekkin aloin lämpenemään viime vuonna. Mä oon silti niin kova auringon palvoja, että pakko valita kesä.

Paras lukemasi kirja: Tapa minut, äiti!

Paras näkemäsi elokuva: Vuosi nuoruudestani

Lempiyhtyeesi: En kyllä heti keksi yhtyettä. Lempiartisti on Behm.

Mikä biisi soi nyt: Just nyt ei soi mikää kun mainokset telkkarissa.

Mitä rakastat: Mun perhettä, tottakai. Kahvia, auringonpaistetta ja päiväunia.

Mitä inhoat: Tahallaan väärinymmärtäviä ihmisiä, valehtelemista, ötököitä, hyönteisiä ja limaisia asioita.



Mitä odotat tällä hetkellä: Kesää ja vauvaa

Harrastatko liikuntaa: Tällä hetkellä en. Oon kokeillut erilaisia tanssilajeja, ratsastusta ja salilla käynyt aikoinaan. Saliharrastus on toiveissa aloittaa taas joskus synnytyksen jälkeen, kun on aikaa ja kroppa on valmis. Myös hevosen selkään toivon vielä joskus pääseväni!

Soitatko mitään soitinta: En. Nuorempana yritin hetken aikaa harjotella kitaran soittoa, mut en mä ole koskaan ollut kovin musikaalinen. Paitsi sillon kun olin ala-asteella Shakira.....

Mitä harrastuksia sinulla on:  Pääasiassa blogin kirjoittaminen. Voiko siivoamista kutsua harrastukseksi? Sitä mä teen, ja paljon.

Mikä kamera sinulla on: Ei mikään. Kuvaan itse puhelimella, joka tällä hetkellä IPhone 11. Miehellä on joku järkkäri, mutta hirveän monimutkaisia vehkeitä. Olisi silti tosi siistiä osata kunnolla kuvata!

Syötkö suklaata: Syön.

Suklaa vai salmiakki: Tällä hetkellä raskaushimoissani, kun haluisin vaan syödä salmiakkia, vastaan salmiakki, mutta normaalisti varmaan molemmat. 

Lempijäätelö: Ässämix-mehujää!!

Sauna: Best!!

Paras paikka missä olet käynyt: Muutamissa lämpimissä maissa oon käynyt ja ne oli upeita. Edelliskesänä käytiin miehen suvun mökillä, keskellä metsää. Jos ei lasketa hyttysiä ja lepakkoa, joka nähtiin, niin siellä oli ihanaa.

Maa, johon haluaisit matkustaa: Norja.

Meikkaatko töihin: Puuteri ja kulmakynä usein riittävät. 

Kadutko jotain: Kadun edelleen jollakin tasolla asioita, joita olen nuoruudessani läheisilleni aiheuttanut. Toisaalta yritän ajatella, että kaikella on ollut joku tarkoitus. En olisi tässä, näiden ihmisten kanssa, jollen olisi kokenut kaikkea niitä nuoruuden kipuiluja.

Haluaisitko muuttaa jotain itsessäsi: Haluaisin olla vähemmän perfektionisti. Sietää paremmin pientä sotkua. Luottaa itseeni enemmän. 

Lempi juhlasi: Joulu

Välitätkö muiden mielipiteistä: Välitän ja ihan liikaa. Muiden mielipiteet ohjaavat liian usein omia mielipiteitäni.

Mistä ostat vaatteesi: Ei ole oikeastaan mitään tiettyä paikkaa. Harvoin netistä, koska oon maailman laiskin palauttamaan väärän kokoisia vaatteita. Muutenkin oon kyllä tosi huono ostamaan itselleni mitään. Mulla saattaa olla jo kainalossa joku vaate, mutta sitten en maltakkaan ostaa.

Tuomitsetko ennen kuin tunnet: Ikävä myöntää, mutta kyllä mä välillä muodostan mielipiteitä esim muiden mielipiteiden mukaan. Annan kyllä aina jokaiselle mahdollisuuden muuttaa jo muodostettua mielipidettä.

Mistä haaveilet: Lähinnä tavallisista asioista. Onnellisuudesta pääasiassa. Että osaisin olla mahdollisimman hyvä äiti ja puoliso, että mun läheiset olisi onnellisia. Tottakai vähän lottovoitostakin, edes pienestä sellaisesta.

Mitä teet tänään: Suihkun kautta nukkumaan.

ÄITIYSPAKKAUS 2020 - LIIAN POIKAMAINEN?

maanantai 8. maaliskuuta 2021


Viime viikolla meille kotiutui vihdoin odotettu äitiyspakkaus. Musta on upeaa, millainen etuoikeus meillä Suomessa on saada tälläinen avustus, joko rahan tai tämän pakkauksen muodossa. Mulla on kokemusta molemmista avustuksista. Esikoiselle valikoitui automaattisesti pakkaus, siitä ei oikeastaan käyty edes keskustelua. Nooa syntyi vain vuosi ja viisi kuukautta siskonsa jälkeen, joten silloin päädyimme ottamaan avustuksen rahana. Pakkauksen vaatteet ja muut tuotteet ovat mielestäni hyvää laatua, joten siskon pakkauksesta riitti myös pikkuveljen käyttöön. Ensimmäisen lapsen jälkeen olen katsastanut aina jokaisen äitiyspakkauksen, vaikkei sitä olisi omaan käyttöön tullutkaan, mutta joka vuosi eteen pongahtaa uutinen, "Uusi äitiyspakkaus julkaistu!" ja onhan se melkein pakko plärätä läpi. Oma ajatukseni pakkauksesta on, että se on joka vuosi ollut poikamainen. Jokaiselle suokoon tässä se oma mielipide, toiselle ei ole väliä minkä väristä vaatetta lapselleen pukee, kun taas toinen luottaa vaaleanpunaista tytölle ja vaaleansinistä pojalle-ajatukseen. Ja täytyy sanoa, että itsellänikin ajatus tästä, on muuttunut vuosien varrella.


Edellisessä raskaudessa päädyimme yhteisen pohdinnan jälkeen myöskin rahalliseen avustukseen. Tässä päätöksessä painoi myöskin mielipiteeni juurikin pakkauksen poikamaisuudesta. Silloin meille olisi tullut vuoden 2019 pakkaus, sillä laskettuaika osui helmikuulle ja uusi pakkaus julkaistaan aina vasta keväällä. Tässä odotuksessa päädyimme nyt ottamaan äitiyspakkauksen. Ja tämänkin lasketun ajan mukaan, meille tuli viime vuoden pakkaus. Äitiysavustusta saa hakea, kun raskaus on kestänyt 154 päivää ja olet saanut neuvolasta raskaustodistuksen, mutta viimeistään kaksi kuukautta ennen laskettua aikaa. Itse tein hakemuksen heti samana päivänä neuvolan jälkeen, mutta vaikka olisimme jättäneet hakemuksen viime tippaan, olisimme hyvin todennäköisesti saaneet tämän pakkauksen joka tapauksessa, sillä edellisen vuoden pakkaukset jaetaan aina ensin loppuun.


Mutta viis uudesta pakkauksesta, jota ei ole vielä edes julkaistu, minä rakastuin meidän pakkauksen kuoseihin. Äitiyspakkaus on aina ollut omaan silmääni vähän turhan retro. Mutta tiedättekö mitä? Mä oon aika paljon alkanut tykkäämään myös siitä. En aina halua myöntää, mutta mä olen aika tarkka lastenvaatteiden kanssa. Yritän panostaa laatuun, mutta kyllä mulle itse vaatemerkkikin merkitsee paljon. Me ei kuitenkaan olla mitään miljonäärejä, eikä edes niitä parempituloisia, joten mä en pysty täyttämään lasten vaatekaappeja kaikilla niillä merkeillä, joilla haluaisin.

Mutta kuten ylempänäkin kirjoitin, mun ajatusmaailma esimerkiksi lasten värimaailmasta on muuttunut aika paljon. Kaikkien kolmen lapsen vaatekaapit ovat menneet aikalailla juurikin sillä vaaleanpunaista tytölle- ja vaaleansinistä pojalle-kaavalla. Mutta nyt tämä kaava on muuttumassa. Meillä on pojalla paljon eri värejä vaatekaapissa. Punaista, oranssia, keltaista, juuri niitä värejä, joista hän itse pitää. Esikoisen kaappi suorastaan pursusi vaaleanpunaista, varsinkin vauva-aikana. Edelleenkin se on hyvin pinkkivoittoinen, mutta ei enää mun omasta tahdostani, vaan tytön omasta. 



Mutta takaisin pakkaukseen! Yllätys oli jälleen suuri, sillä en muistanut pakkauksen olevan niin kattava. Ja tosiaan suurin osa kuoseista ja väreistä miellytti omaa silmääni. Toki pakkauksessa varmasti on muutama vaatekappale, jotka eivät tule eksymään päälle, mutta suurin osa oli todella nättejä. Edellinen äitiyspakkauskokemukseni on siis vuodelta 2014. Heti silmään pisti, että uutena siihen verrattaessa, mukana oli kuumemittari. Tätä ei muistaakseni ollut silloin. Koko tätä pakkausta tonkiessani ajattelin, että tätä kaikkea kamaa ei mitenkään saisi hankittua sillä summalla, joka on toisena vaihtoehtona. Toki silläkin saa vaikka ja mitä, mutta ei sillä näitä kaikkia kustanneta. Oikein antelias määrä sisävaatetta, talvihaalari, makuupussi, lakanat, viltti, kirja, kynsisakset, kuumemittari, nännivoide (ihan best!!) ja unohtamatta raskauden jälkeisiä tarvikkeita, kuten terveyssiteitä, liukuvoidetta ja kondomeja! Täytyy sanoa, että ihan mieletön kokonaisuus!

RV 26, kohta keskiraskaus ohitettu

lauantai 6. maaliskuuta 2021

Täällä ollaan, toistaiseksi ihan hyvinvoivana ja vaihtelevasti rentoutuneena, välillä ei-niin-rentoutuneena. En oikein osaa sanoa, onko tämä raskaus mennyt hitaasti vai nopeasti. Toisaalta tässä on odoteltu ensimmäistä ultraa, sydänääniä, rakenneultraa ja liikkeitä, niin että mieli on meinannut räjähtää. Toisaalta taas on vaikea uskoa, että parin viikon päästä siirrytään viimeiselle kolmannekselle, eli loppuraskauteen. Juurihan tein positiivisen raskaustestin ja toisaalta, onhan siitä aikaa vaikka kuinka paljon. 



Keskiraskaus tähän mennessä on sujunut fyysisesti varsin hyvin. Toisen kolmanneksen alussa pahoinvointi väheni huomattavasti, sekä alkuraskauden väsymys väistyi lähes kokonaan. Tunsin oloni monesti vähän liiankin oireettomaksi. Joinakin aamuina pahoinvointi kuitenkin palasi ja silloin tunsin sekä helpotusta, että harmitusta. Liikkeiden tunteminen on helpottanut oloa huomattavasti. Alkuraskaudessa saatoin vain uskoa ja toivoa, että kaikki olisi hyvin. Nyt saan joka päivä monta kertaa muistutuksen, hän on elossa. Usein olo on ollut varsin energinen. Energiaa riittää silti vain tiettyyn pisteeseen asti, varsinkin nyt loppua kohden alkaa jälleen vauhti hiipua. Töiden jälkeen meinaa olla päivän jaksaminen lopussa. 


Vatsa on kasvanut. Huomaan tulevani hitaammaksi ja jos yritänkin olla nopea, tunnen viiltävän vihlaisun jossakin päin kroppaa ja on ihan pakko hidastaa. Hengenahdistus on lisääntynyt. Huono asento sängyssä tai sohvalla saa mut haukkomaan henkeä. Ja miehen huvittumaan vieressä. Hänestä on myös mielettömän hauskaa seurata vierestä, kun mä lähden suunnittelemaan sohvalta nousemista, hyvin hyvin hyvin hitaasti. 

Seisomatyön huonot puolet alkavat myös pikkuhiljaa vaikuttamaan. Ihan normaalikoossakin mulla on välillä niska-hartia-selkä-kipuja, mutta nyt painopisteen muuttuessa, huomaan jo yhden pidemmän asiakastyön vaikuttavan kehoon. Alaselkä on kaikista kovimmilla, samoin jalkapohjat väsyvät nopeasti. Selän saa myös hyvin kipeäksi ihan kotioloissa. Mä oon siivotessa sellainen, että en osaa lopettaa ajoissa. Vietän paljon aikaa imurin varressa, jonka jälkeen vielä pyyhin pölyjä, pesen peilejä, tiskaan, hinkkaan wc-pyttyä, pesen pyykkiä ja saatampa vaihtaa vielä vähän järjestystäkin. Ja sitten vasta ollaankin kipeitä ja ollaan muuten paljon huonommassa kunnossa, kun perustyöpäivän jälkeen. Eikä tästä oikein voi syyttää ketään muuta, kuin itseään.



Väsymys alkaa tekemään nyt paluuta ja koko senkun kasvaa. Myös harjoitussupistuksia on alkanut välillä tulemaan, mutta ei vielä onneksi kovin runsaasti tai usein. Raskauden, ehkä helpoin kolmannes, alkaa olla lopuillaan. Helpoin ehkä siinä mielessä, että liikkeet ovat pitäneet mielen rauhallisena ja olo on ollut melko hyvä. Alkuraskaus oli tietämättömyyden takia pelottavaa. Mutta kohta siirrytään meidän raskaudessa pelottavimpaan vaiheeseen. Viimeiseen kolmannekseen. Olo tulee fyysisesti raskaammaksi, mutta vielä enemmän henkisesti. Seuraavaan ultraan on vajaa neljä viikkoa aikaa, ei kovin paljon, mutta siltikin todella paljon. Liikkeet lisääntyvät ja kovenevat. Tiedän, että saamme tarkempaa seurantaa, jos tarvitsemme. Kunhan vain osaamme sitä itse pyytää. Mutta toiveiden esittäminen itselle, ei olekkaan mulle ihan kaikista helpoin homma. Mutta koitetaan pysyä edes positiivisina, vaikka kuinka pelko ja ahdistus yrittäisi vallata mieltä.

EN SUOSTU SYNNYTTÄMÄÄN ILMAN MIESTÄNI

perjantai 26. helmikuuta 2021

Olen koko ajan yrittänyt olla positiivisin mielin jylläävää pandemiaa kohtaan. Meidän perheessä on ollut lomautusta ja rahahuolia, mutta ihan hyvin ollaan pärjätty. Itseäni ei ole juurikaan hetkauttanut se, ettei baareihin ole viitsinyt mennä ja muitakin ylimääräisiä menoja on suositeltu karsimaan. Se on välillä ollut tälläiselle kotihiirelle hyvä tekosyy. Nyt on saanut ja kannattanutkin pysyä kotona. Lasten kanssa olisi välillä tehnyt mieli mennä leikkimaahan tai uimahalliin, mutta ollaan kuitenkin huomattavasti enemmän puuhailtu ulkona, mitä normaalisti. Hiihdetty, luisteltu, pulkkailtu, retkeilty. 

Jälleen ravintoloiden sulkemisen myötä, miehellä on todennäköisesti lomautus edessä. Vaikka yleensä mies on meidän suhteessa se rauhoittelija, joka joutuu vähän painamaan jarrua, kun mun pää ei meinaa kestää muuttuvia tilanteita, niin tässä asiassa mä olen kyllä se, joka yrittää hillitä miehen yli menevää stressiä. Meillä on kuitenkin perusasiat kunnossa, olleet koko ajan. Vaikka rahat olisivat vähissä tai täysin loppu, niin ei me nälkään kuolla. Meillä on paljon läheisiä, joilta ihan varmasti saisi apua, jos todellinen hätä yllättäisi. Asuntolainaan on mahdollista hakea lyhennysvapaata ja isompia laskuja on varmasti mahdollista pilkkoa pienemmiksi ja jos ei, niin eiköhän eräpäivien kanssa ole mahdollista joustaa. Tuntuu, että välillä mieskin nämä asiat käsittää, kun oikein asiasta keskustellaan, kun taas välillä hän pyörittää niitä päässään ja yön pimeinä tunteina paniikki on taattu ja yöunet menetetty.

Mutta kyllähän minä sen ymmärrän, sillä teen itse samaa. Korona vaikuttaa mun ajatuksiin myös, toki aivan eri saralla. Mun suurimmat pelkoni liittyvät itse raskauteen ja synnytykseen. Entä, jos joudun menemään yksin ultriin? Entäs jos joku meistä sattuukin sairastumaan ja joku ultra on peruttava kokonaan? Mutta kaikista suurimpana huolena, entä jos joudun synnyttämään yksin?? Jos rajoitukset menevät niin pitkälle, että tukihenkilöä ei saa ottaa synnytykseen mukaan? Mä en vain suostu synnyttämään yksin. Toki edellinen synnytys oli täysin poikkeava tilanne, mutta mä en olisi selvinnyt siitä ikinä yksin. Itse synnytys meni ihan hyvin, mutta mä en voisi kuvitellakkaan olevani siinä tilanteessa koskaan ilman mun miehen tukea. En edes tiedä, oliko missään vaiheessa viime keväänä tilannetta, että synnytykseen ei olisi saanut ottaa miestä mukaan. Mutta ilmeisesti jossakin oli, että mies sai tulla mukaan vasta synnytyssaliin siirryttäessä ja joutui poistumaan heti synnytyksen jälkeen.



Minä tarvitsen hänet vierelleni koko ajaksi. Suurin toiveeni synnytyksestä olisi, että voisin olla kotona supistusten kanssa niin pitkään, kuin mahdollista, elää sitä jännitystä, koska mennään ja sen jälkeen mennä yhdessä mieheni kanssa sairaalaan. Odotan neljättä lastani, enkä ole päässyt kokemaan tätä, varmaan niin tavanomaista synnytystä koskaan. Ensimmäinen oli suunniteltu sektio perätilan takia, toisesta meni lapsivedet ja minut käskettiin suoraan synnärille, vaikkei supistuksia vielä ollut tullut yhtäkään (tämä muistaakseni edellisen sektion tai raskausdiabeteksen takia). Ja kolmas tietysti kaikista surullisin ja epätavallisin, kun synnytys jouduttiin käynnistämään menehtyneen vauvamme vuoksi.

Mutta nyt, en enää tiedä uskaltaisinko nauttia jännittävästä odottelusta kotona. Pelkäisinkö koko ajan vauvan menehtyvän vielä viime metreillä? Pelkäisinkö sitä, etten tiedä, koska kuuluisi lähteä ja olisimme paikalla niin aikaisin, että meidät hätistettäisiin vielä takaisin kotiin tai entä jos emme edes ehtisi sairaalaan? No tähän viimeiseen en oikein usko, toinen synnytys kesti pelkästä vesien menosta vielä lähes vuorokauden ja silloinkin supistuksiin jouduttiin laittamaan vauhtia. Viime käynnistys oli myös hidasta puuhaa, toki kroppani ei ollut tällöin valmis synnyttämään ja tilanne oli muutenkin täysin luonnoton. Mutta kolme, täysin erilaista synnytystä kokeneena, en yllättyisi enää mistään. Se tekeekin tilanteesta hankalan.



Synnytykseen on vielä paljon aikaa ja koronarajoitukset ehtivät muuttumaan monta kertaa ennen sitä. Toivottavasti. Meille on alusta asti puhuttu mahdollisuudesta mennä käymään pelkopolilla raskausaikana, keskustelemaan itse raskausajasta kohtukuoleman jälkeen ja ylipäätään kaikista mahdollisista ajatuksista. Alkuun itse synnytys, tuntui minusta ainoalta asialta, joka ei jännittänyt ja joka tuntui itsestäänselvyydeltä, sillä menihän synnyttäminen viimeksi hyvin. Mutta mitä lähemmäksi kesää mennään, sitä pelottavammaksi ja todellisemmaksi synnytyskin tulee. Olen miettinyt jopa sektion mahdollisuutta, vaikka aina olen ollut enemmänkin alatiesynnytyksen puolustaja. Mutta tosiaan, ensimmäinen ja ainoa sektioni on kaikista synnytyksistäni ainoa, jossa ei tullut minkäänlaisia ongelmia ja toipuminenkin tapahtui nopeasti. Pelkopolikäynti tulee kuitenkin olemaan aiheellinen, uskoisin, että meidän molempien jännityksen vuoksi. Saamme sieltä varmasti hyviä näkökulmia asioihin ja toivon mukaan myös luottoa siihen, että kaikki menee varmasti hyvin. Lisää synnytyspohdintoja tulossa viimeistään käynnin jälkeen. Mutta synnyttämään yksin en mene.

Saako raskaana kokea ahdistusta painon noususta?

lauantai 20. helmikuuta 2021

Viimeiset pari päivää on ollut aika raskaita. Kuten kaikki tässä raskaudessa muutenkin. Olen ylipäätään paljon herkempi, itken helposti, hermostun helposti ja se on rankkaa. Ihan siksikin, että mä en ole tyyppi, joka kovin herkästi hermostuu, ainakaan mistään pienistä. Tällä hetkellä ärsyttää vaan kaikki niin paljon, että itkettää ihan vain siitä syystä. Edes autolla ajaessa ei löydy sopivaa radiokanavaa, koska niistäkin tulee niin typeriä mainoksia, että kuka ne edes keksii???

Olen kirjoittanut aiemmin mun syömishäiriötaustasta täällä ja viime raskaudessa myöskin ahdistuksesta kasvavaa vartaloa kohtaan. Tässä raskaudessa ollaan kuitenkin taas ihan nextillä levelillä. Ensinnäkin ehdin viime vuonna olemaan kuusi kuukautta ei raskaana. Helmikuussa synnytin ja syyskuussa olinkin jo uudelleen raskaana, joka tietysti selvisi vasta lokakuussa. Edelliset raskauskilot eivät valitettavasti karisseet kohtukuoleman jälkeen ihan samaan tapaan, kuin aiempien raskauksien jälkeen. Siinä missä ennen pääsin heti imettämään ja kilot tippuivat lähinnä itsestään, jouduin nyt valtavan pettymyksen ja surun myllyyn. Vaikka välillä ei tullut syötyä juuri mitään, oli mun kroppa täysin pysähdyksissä. Mulla oli kuitenkin sama synnytyksen kokenut vartalo, jonka kanssa ei saanut lähteä heti mitään painoja nostelemaan. Ei sillä, että olisin edes mennyt. Kaiken lisäksi tuli tämä kuuluisa koronakevät, joten kotoa poistuminen ei ollut edes kovin suotavaa.

Kun vihdoin lopetimme ehkäisyn, enkä heti parin viikon sisään ollutkaan raskaana, aloinkin miettimään, miksi en tekisi itselleni jotakin. Olin kyllästynyt vartaloon, jossa en todellakaan tuntenut itseäni hyväksi. Ja kuin sillä samalla sekunnilla, digitaalitesti huusi raskaana. Eli ei sittenkään.
Painoa siis jäi vielä viime kierrokselta ja lähtöpaino tässä raskaudessa oli useampia kiloja enemmän, kuin viimeksi. Mutta neuvolasta tottakai saa hyvät ohjeet terveelliseen ruokavalioon ja hyvään raskauden aikaiseen liikuntaan. Alkuraskaudessa ihan jokainen ruoka oksetti ja mä oikeasti laitoin suuhuni ihan just sitä, mitä nieltyä sain. Ja mulla oli siis todella kovaa pahoinvointia ja kuvotusta, mutta mä en oksentanut. Ja vaikka kuinka inhottavaa oksentaminen on ja varmasti varsinkin heille, jotka oikeasti kärsivät pahasta hypremeesistä, niin mä painon noustessa oikeasti toivoin, että tulispa edes jotakin välillä ylös!

Ja entäs se raskauden aikainen liikunta? Mihin tällä hetkellä saa ylipäätään mennä harrastamaan jotakin liikuntaa? Ei niin mihinkään. Mä tykkään esimerkiksi uimisesta ja se ei ole edes kovin raskasta, isommallakaan vatsalla. Mutta vähän on nihkeä lähteä nyt uimahalliin, kun kaikki on kiinni ja joka tuutista toitotetaan, ettei kannata mennä mihinkään. Mutta parastahan olisi ihan kevyt kävely. Saa raitista ilmaa, se piristää kivasti mieltäkin. Mutta hyvä kun mä hitto soikoon uskallan kävellä parkkipaikalta töihin. Vaikka kuinka jäikin arvailujen varaan, niin kyllä mä vaan joka paikassa olen saanut kuulla, kuinka mun kaatumista viime raskaudessa, voidaan pitää ajallisesti yhtenä syynä vauvan kuolemaan. Niin mun on todella vaikea lähteä ulos reippailemaan kirpsakkaan pakkassäähän. Ihan sama vaikka ostaisin kalliit nastakengät, mä voin tällä mun näppäryydelläni vaikka kompastua, oli nastat kengän pohjissa tai ei. Mä en uskalla lähteä luistelemaan, en mennä pulkkamäkeen ja hiihtäminenkin on siinä ja siinä, siinäkin voi kaatua.


Niimpä mä siis itken 26-vuotiaana, puolessa välissä raskautta olevana naisena, kuinka mä olen nyt jo kamala läski, eikä kukaan halua mua. Se kuulostaa niin mahdottoman typerältä kirjoittaakkin ja vielä typerämmältä sanoa ääneen. Siksi mä oletan mun mieheltäkin, että se osaisi vaan lukea mun ajatuksia. Koska kyllähän tuo kuulostaa niin hölmöltä. Mutta ei ajatuksilleen mitään mahda. Ja kyllä mä rehellisesti uskon, että mun entinen syömishäiriöitsetuntomörkö antaa aika paljon puhtia näihin ajatuksiin. Tottakai mä tiedän, että mun sisällä kasvaa jotakin ainutlaatuisen ihanaa, joka me vielä toivottavasti saadaan ehjänä kotiin. Hänkin tarvitsee ravintoa. Mutta ennen kaikkea hän tarvitsee hyvinvoivan kasvupaikan. Ja mä kaikkeni teen, että olisin sellainen. Mun on vaan tehtävä niin paljon töitä itseni kanssa, että riitän vallan mainiosti tälläisenä, sillä vauva ei vielä paljoa vaadi ollakseen tyytyväinen. Mutta minä vaadin. Ja vaikka kuinka joku muu sanoisi, että riität kyllä, niin kuinka siihen voi uskoa, jos ei riitä edes itselleen?

Lasten ajatuksia uudesta raskaudesta

tiistai 16. helmikuuta 2021




 Miksi sulla on äiti noooin iso maha?


Me tosiaan haluttiin pitää raskaus salassa mahdollisimman pitkään. Kuitenkin näin neljättä lasta odottaessa, ei hirveän montaa viikkoa tarvitse odottaa vatsan pyöristymistä. Alkuraskaudessa mulla oli jo aika kovaa vatsanturvotusta, varsinkin syömisen jälkeen. Silloin sain jo ensimmäisen kerran ihmettelyä esikoisen puolelta. Vastasin kuitenkin hyvin poliitikkomaisesti kierrellen ja sain keskustelun käännettyä pois vastastani. Myös nuorempi kysyi asiaa vähän myöhemmin, kuitenkin ihan suoraan "onko sulla vauva mahassa", mutta näin pieniä on kyllä vielä helppo höynäyttää. Myöhemmin kuitenkin esikoinen vielä kaupassa silitti vatsaani ja kovaan ääneen ihmetteli vatsani kokoa. Alkoi tuntua hölmöltä salailla pian lähes ilmiselvää asiaa. Tarkoitus oli pitää lapsiltakin asia salassa rakenneultraan asti. He ovat kuitenkin niin pieniä, että kesän odottaminen tuntuu tässä vaiheessa vielä ikuisuudelta. Päädyimme kuitenkin kertomaan asiasta heille ennen ultraa. Ja vaikka halusimme asian  vielä muilta salata, tiesimme, ettei pieniä lapsia voi kieltää kertomasta, joten päätimme ottaa vain riskin, että lapset sitten möläyttelevät asiaa niille, joille kerkeävät. Rakenneultraankaan ei silloin enää ollut kovin montaa viikkoa.


Itse pelkäsin paljon lasten reaktiota. Kokevatko he kuinka paljon pelkoa vauvan menettämisestä? Muistaakseni kerroimme viimeksikin samoihin aikoihin ja odotus oli silloinkin pitkä. Vasta kuitenkin ehkä viimeisen kuukauden aikana alkoi päivittäinen kysely, koska vauva syntyy? Ja kun hän viimein syntyi, mutta ei päässyt koskaan kotiin, olihan se lapsille suuri järkytys. Tälläkin kertaa asia meni kuitenkin jännityksestäni huolimatta hyvin. Nuoremmalla oli kuitenkin aluksi hirveän vaikeaa ymmärtää, kuinka äidin vatsassa voisi olla vauva, kun se kerran jo meni taivaaseen. Hetken aikaa piti asiasta keskustella, että tämä on uusi vauva. 



Aluksi luulin, etteivät he uskalla puhua vauvasta, kun sen suurempia ihmettelyjä ei tullutkaan. Mutta kuitenkin selvisi, että he olivat puhuneet uudesta vauvasta muille. Ja äkkiä koittikin aika, kun he mainitsivat jokaiselle meillä käyvälle ihmiselle, että "äidin vatsassa on uusi vauva." Onneksi meillä ei niinä muutamana viikkona käynyt ketään, joka ei olisi asiasta tiennyt, niin saimme pidettyä salaisuuden melko hyvin. Tai siis lasten osalta hyvin. Aloin mä sen verran hyvin pyöristyä, että vaatteilla peittely alkoi käydä vaikeaksi. 


Lisäksi lapset ovat uuden vauvan odottamisessa paljon rohkeampia kuin itse olen. Tiedän ja olemme paljon asiasta keskustelleetkin, kuinka harvinaisen surullinen tapahtuma meitä kosketti, ja nimenomaan harvinainen. Siitä, kuinka niin käy hyvin harvoin ja lähes aina vauva pääsee elävänä kotiin. Lapset uskovat siihen. Varsinkin vanhempi aina sanoo, kuinka harmillista on, että pikkusisko kuoli, mutta tämä vauva kyllä varmasti tulee kotiin. Kumpikaan ei ole edes kertaakaan kysynyt, että entä jos tälle vauvalle käy samoin, tai ei ainakaan vielä ole. He uskaltavat olla toiveikkaita ja kyllä minäkin olen. Mutta pienillä on ehkä vieläkin enemmän rohkeutta iloita.



VUOSI ILMAN SINUA

perjantai 12. helmikuuta 2021

Kirjoitan seuraavan postauksen kolmessa osassa, yhden osan tänään, yhden huomenna ja yhden ylihuomenna. Kun sinä luet tätä, olen siis kirjoittanut yhden tänään, yhden eilen ja yhden edellispäivänä.




10.2.2020/1

Tasan vuosi sitten pelko alkoi hiipiä takaraivossa. Miksi en tunne liikkeitäsi? Miksi et herää? Hätäännyn, itkun seasta saan sanottua puhelimeen, etten tunne sinua. En pysty soittamaan äidille. Mies soittaa. Lähdemme ajamaan ja matka kestää, vaikka se ei ole pitkä. Samaan aikaan tänä vuonna, tuleva pikkusisaruksesi potkii niin vimmatusti vatsassa, ettei jää epäselväksi, onko hän siellä. Kumpa sinäkin olisit tehnyt niin.

Istun saunassa ja tunnen silti kuumien kyyneleiden valuvan pitkin poskia. Istun nojatuolissa, yritämme kuunnella sydämen lyöntejäsi. Kädet tärisevät. Jotakin kuuluu. Oletko se sinä? Ei kuulosta siltä kuin ennen, mutta toivo on niin suuri, ehkä se oletkin sinä.. Lääkäri tulee huoneeseen ja makaan ultralaitteen vieressä. Miksi et sano mitään? Miksi et näytä monitoriasi minulle? Miksi en kuule mitään? Koska sinä olet jo mennyt. Siksi en tunne liikkeitäsi. En saa tuntea niitä enää ikinä. Tähän aikaan vuosi sitten minun koko elämäni hajoaa. Eikä se korjaannu kokonaan enää koskaan. Ja nyt, ensimmäinen vuosipäiväsi on ihan käsillä. Sinun ensimmäinen syntymäpäiväsi, sinun kuolinpäiväsi. 

Saamme lähteä kotiin tai olla lähtemättä, emmekä lähde. En voi mennä enää kotiin. Tunnen hetkellisesti irtautuvani kehostani kokonaan. En minä ole täällä. Ei tämä tapahdu meille. Saamme huoneen, saamme kaksi sänkyä, ne laitetaan vierekkäin. Mitä täällä tapahtuu? Meidän piti mennä vielä takaisin kotiin, sinun kanssasi. Kaikki on hyvin, laskettuun aikaan on alle pari viikkoa. Tulemme silloin uudelleen, synnyttämään. Ei, synnytys käynnistetään nyt, vaikka sinä olet jo poissa.


11.2.2020/1

Raotan silmiä, talviaurinko yrittää tunkeutua huoneeseen sälekaihtimien läpi. Vuosi sitten tämä päivä, oli päivä, jolloin en edes tiennyt, millainen ilma oli ulkona. Enkä tiennyt paljon muutakaan. Supistuksia alkoi tulla säännöllisesti ja silti niihin tarvittiin vauhditusta, jotta tilanne etenisi. Kroppani yritti pistää vastaan. Kroppa, joka ei ollut vielä valmis synnyttämään. Luopumaan. Makasin mies vierelläni, välillä itkien, välillä jopa hymyillen. Hän koitti saada minut uskomaan. Uskomaan, että selviämme tästä. Uskomaan, että kroppani pystyy tähän, vaikka tilanne oli epäreiluin ikinä. Ja nyt vuoden jälkeen, me selvisimme siitä. Emme täysin, mutta niin, että se riittää. Me yhdessä.

En ymmärrä kaikkea, mitä tapahtuu. Pappi käy luonamme, psykiatrinen sairaanhoitaja käy luonamme, kätilö käy luonamme. Minä itken, tuijotan tyhjyyteen. Onneksi edes mieltäni on lääkitty, pysyn kasassa, vaikka jokainen palanen on irrallaan. Ilokaasusta alkaa loppua teho. Epiduraali laitetaan, vaikka en edes muista sen laittoa. Taidan torkahtaa. Mies ei nuku. Hän valvoo. Vahtii, että minä selviän, että minä jaksan.

Siivoan. Huomenna on sinun päiväsi.




12.2.2020/1

Aamulla varhain kätilö antaa luvan ponnistaa. Ei ole kiire, vaan omaan tahtiin. Vauvalla ei ole hätää, koska pahin mahollinen on jo tapahtunut. Ei ole voimia, mutta tahdon nähdä sinut. Ja vihdoin 7.38 sinut nostetaan rinnalleni. Silmäsi ovat kiinni. Et itke. Pienen hetken toivon, että olisi tapahtunut suuri erehdys ja kuulisin äänesi. Mutta en kuule. Makaat rintani päällä. Olet niin tavallisen kokoinen vauva, 3524g, samaan aikaan niin kevyt, mutta samaan aikaan raskainta, mitä olen sydämeni päällä kantanut. Tämä on nyt totta. En tosiaankaan saa viedä sinua kotiin, sisarustesi ja sukulaistesi luo. Koitan lämmittää pieniä sormiasi, ne ovat niin kovin kalpeat, mutta en saa lämmitettyä tarpeeksi. Miksi et voi herätä? Ja miksi minun täytyy herätä? Minut viedään pois, nukutetaan komplikaation takia. Jäät isäsi kanssa. Ja minä joudun heräämään taas tähän päivään, kun sinä et saa herätä.

Tänä aamuna herään, sinä raskaana sydämessäni. On sinun yksivuotispäiväsi. En saa halata sinua, en saa suukottaa sinua. Tämä on vuoden epäreiluin päivä. Tilaan kimpun haudallesi, sinun mummusi leipoi sinulle kakun. Mutta emme saa yhdessä puhaltaa kynttilääsi, emme saa laulaa sinulle. Mietin, millainen olisit tänäpäivänä. Joko juoksisit vieraita vastaan vai olisiko askel vielä horjuva? Nukkuisitko yösi kokonaan? Sen tiedän, olisit meille kaikille maailman rakkain. Ja olet. Ikävä on loputon.

Sisällön tarjoaa Blogger.
Theme Designed By Hello Manhattan
|