Koulun aloitusahdistus, äidillä!

Alkuvuodesta ilmoitin ensimmäisen lapseni kouluun. Ja suoraan sanottuna olen ihan rikki tästä! On ollut tottakai huikeaa seurata hänen kasvamistaan ensin reippaaksi eskarilaiseksi ja nyt tulevaksi koululaiseksi, mutta siinä missä se on ollut vallan mahtavaa, on se ollut myös erittäin pelottavaa. Eskari oli iso askel, mutta koulun alkaminen on jo ihan jotakin muuta kuin askel. Se on hyppy tuntemattomaan. Mä olen ehkä aina lukeutunut niihin, vähän ylisuojeleviin äiteihin. Yrittänyt suojella itsensä satuttamiselta, tottakai, mutta kuitenkin vähän yrittänyt höllätä otetta. Varsinkin lasten kasvettua isommiksi. Ymmärrän, ettei lapsia voi, eikä todellakaan kannata kääriä pumpuliin, sillä ei se pumpuli suojaa enää vanhempana. Kohtukuoleman jälkeen tulin entistäkin varovaisemmaksi. Pelkäsin, että menetän vielä lisää. Muistan, kuinka muutama kuukausi vauvan menetyksen jälkeen toiselle lapselle ilmestyi verenpurkaumia poskiin kuin tyhjästä. Olin varma, että kyseessä on leukemia. Kun joskus heräsin aamulla molempien lasten vielä nukkuessa, olin varma, että jotakin on tapahtunut. No, lapset nukkuivat vain normaalia pidempään ja toisen lapsen verenpurkaumat selittyivät itkukohtauksella ja kiukkupuuskalla.

Meidän tuleva ekaluokkalainen on mielettömän reipas tyyppi. En epäile yhtään, etteikö hän saisi kavereita tai viihtyisi koulussa. Hän odottaa sitä jo innoissaan. Tänä vuonna kouluun tutustuminen peruuntui koronan takia kokonaan, joka oli tosi harmillista. Koulusta oli tehty kuitenkin tutustumisvideo, joka katsottiin yhdessä lapsen kanssa. Koko videon ajan Eevi vilkuili muhun päin leveä hymy kasvoillaan. Hän oli intoa piukassa videon loputtua. Kohta pääsisi kouluun ihan oikeasti! Hän mietiskeli, kuinka löytää oikeaan luokkaan ja mistä opettaja tietää hänen ja kaikkien muiden uusien koululaisten nimet. Hänen murheensa koulun alkamista kohtaan ovat siis huomattavasti pienemmät kuin omani.

Minä pelkään, että hän ei muista katsoa molempiin suuntiin, kun ylittää tietä. Osaako hän jatkaa matkaa, jos joku tuntematon pyytää häntä kyytiin. Osaako hän kieltäytyä, jos joku tuntematon tarjoaa jotakin? Eihän häntä kiusata. Ei kai hän osallistu mihinkään vaarallisiin villityksiin tai leikkeihin, joista vähän väliä saa lukea milloin mistäkin puskaradiosta tai iltalehdestä. Eevi on luonteeltaan tosi kiltti. Mutta niin olin pienenä minäkin. Kiltit miellyttäjät on kaikista helpoin saada mukaan hölmöilyihin. Mitä kaikkea idioottimaista olen itsekin tehnyt näyttääkseni kuuluvani porukkaan. 

Koulusta oli tullut jo lappuja, jotka pitäisi täyttää tulevaa terveystarkastusta varten. "Tiedätkö mitä lapsesi tekee internetissä, mitkä ovat lapsesi kotiintuloajat.." Ihan hepreaa meille! Mutta ei kovin kauaa! Eeville on hankittava puhelin kesän aikana ja jos lapsen voi päästää yksin kävelemään kouluun, niin silloinhan sen voi päästää jo vaikka kaverin kanssa lähileikkipuistoon? Siis yksin, ilman vanhempaa?? Ja mun sydämeni räjähtää pelkästä ajatuksesta, etten ole täysin tietoinen, kenen kanssa hän on tai missä hän on. Miten näihin tilanteisiin on muka tarkoitus tottua?

Joka vuosi koulun aloittaa monta pientä ekaluokkalaista ja kai jokaisella vanhemmalla siinä kohtaa on pieni kriisi itsensä kanssa. Tottakai sitä haluaa tsempata omaa lastaan, että kyllä sinä selviät ja pärjäät! Mutta kuinka sen tekee, kun itse on asian kanssa ihan pirstaleina? Nyt sitä vertaistukea kaivataan!

Joko vauva vihdoin kääntyi?

Viime päivät ovat olleet jotenkin ihan superraskaita. Mä jäin jo torstain jälkeen vappuvapaille ja tarkoitus oli vähän siivoilla tässä viikonlopun aikana. Lapset menivät isälleen ja miehellä alkoi vihdoin työt pitkän lomautuksen jälkeen. Ja mulla taas kalenteri näytti aikalailla tyhjää koko viikonlopun osalta. Mitä nyt parit pienet synttärikahvit oli ja on tiedossa. Kuitenkaan mä en ole tässä muutaman päivän aikana siivonnut ollenkaan, enkä tehnyt oikein kauheasti mitään muutakaan. Ainakin viikon verran oon nukkunut ihan maailman huonoiten, on kylmä ja kuuma, jalkoja ahdistaa ja pakottaa, eikä oikein mitenkään päin ole hyvä olla. Mutta en mä ole saanut päivisinkään nukuttua, levättyä kyllä, mutta uni ei ole tullut. Mä oon väsyneenä pieni kiukkupussi. Siinä missä vaikka mun miehelle (ja äidille ja siskolle) tulee kauhea nälkäkiukku, niin mulle tulee väsykiukku. Kaikki vaan ärsyttää ja hermot meinaa mennä ihan totaalisesti typeristäkin asioista.

Lisäksi vauva pyörii vatsassa kuin hyrrä, juuri siihen aikaan, kun mä yritän käydä nukkumaan ja silloin, kun mä aikaisin aamulla haluaisin vielä jatkaa niitä unia. Ja toinen on hikka. Se iskee juuri sillä samalla sekunnilla, kun mä painan pääni tyynyyn. Siis vauvan hikka. Ja se saattaa välillä kestää pidemmänkin hetken. Toisaalta mä olen niistä todella iloinen. Tunnen koko ajan, että vauvalla on kaikki hyvin, kun liikkeet ovat vilkkaita, mutta alkaa se useamman huonosti nukutun yön jälkeen ehkä pikkusen ärsyttämään. Ja nyt mä heti perään hoen mielessäni, että ei se oikeasti ole ärsyttävää, jottei se vain ainakaan loppuisi. Lisäksi eräänä yönä mä tunsin, että vauva oli ihan poikittain vatsassa tai ainakin niin, että venytti jokaista seinämää samaan aikaan ja tunne oli todella ikävä. Mutta silloinkin mä yritin vain mielessäni hurrata, että nyt sen oli ihan pakko kääntyä! Sen verran kovaa muljumista se oli. Kuukausi sittenhän kontrollikäynnillä kökötettiin perätilassa, sama asento löytyi jo rakenneultrassa.

Tätä asentoasiaa ja vauvan vointia päästiin taas perjantaina tutkimaan ultrassa. Alkuun meillä oli se paljon odottamani pelkopolikäynti. Kätilö oli aivan ihana ja vaikka pääosin puhuttiin tulevasta synnytyksestä, juteltiin me vähän tämän raskauden tuomista tuntemuksistakin. Musta oli silti tärkeää käydä itse synnytystä läpi. Siihen liittyviä ajatuksia ja toiveita. Niitä mulla ei silti ihan hirveästi olekaan. Suurimpana toiveena mulla on vain ollut, että ei jäädä missään kohtaa tiedottomiksi. Toivon, että meille kerrotaan mitä tehdään ja miksi tehdään. Jos vauvalla on joku hätä tai jokin on vähän epäselvää. Epätietoisuus ja hiljaisuus on kaikista pahimmat. Lisäksi kätilö sanoi, että tapauksessani sydänkäyrää voidaan ottaa vaikka lähes koko synnytyksen ajan, jos vain tahdon. Vaikka huoneessa ei koko ajan olisi henkilökuntaa, näkisin itse monitorilta vauvan sykkeen ja lisäksi käyrä näkyisi taukoamatta tietokoneen kautta kätilöille.

Seuraavana oli vuorossa lääkäri ja ultraus. Meidän lääkäri oli puolisen tuntia myöhässä, mutta toisaalta olin vain tyytyväinen, että oltiin menossa eri lääkärille kuin viimeksi. Lisäksi pelkokätilö kertoi, että kyseinen lääkäri on hyvä selittämään, mitä tapahtuu. Ja näin kyllä olikin. Sain vielä itse sanottua ennen tutkimusta, että viime kerralla jäi vähän epätietoinen olo ja lääkäri ei ollut kovin puhelias. Tämä lääkäri lupasi tämän kerran olevan erilainen. Mukana oli jälleen myös erikoistuva lääkäri, joka sai ennen ultrausta kokeilla vatsan päältä, kuinka päin vauva vatsassa oleili. Olin varsin tyytyväinen, kun kandi epäili vauvan olevan raivotarjonnassa! Ja minkä karvaan pettymyksen jouduinkin kokemaan, kun lääkäri läväytti ultralaitteen ylävatsalle ja mikäs muu se siinä ensimmäisenä olikaan, kuin pää! Siellä hän tyytyväisenä tönötti, jälleen kerran peppu tiukasti kohti maata. Lisäksi hän oli varsin hyvän kokoinen, 2,4 kiloa. Lapsivettä normaalin verran ja kokonsa puolesta lääkäri kehotti vauvaa kääntymään pää alaspäin mieluusti jo muutaman päivän sisällä. Hetken päästä saattaisi tehdä jo tiukkaa.

Katseltiin kaiken olevan muuten kunnossa ja tällä kertaa saimme ihastella ihan koko vauvaa ja muutenkin kokemus oli huomattavasti mukavampi, kuin viime kerralla. Nyrkkejään herra ei kuitenkaan suostunut kasvoiltaan siirtämään, joten saimme tyytyä poskikuvaan. Sovittiin uusi aika reilu kolmen viikon päähän, silloin katsottaisiin jälleen vauvan asentoa, sekä kokoa ja tehtäisiin uusia suunnitelmia sen mukaan. Mun suuret suunnitelmat alatiesynnytyksestä alkoivat kuitenkin pikkuhiljaa romuttumaan. Esikoinen istui myös tiiviisti perätilassa ihan rakenneultrasta lähtien. Kääntöyrityksestä huolimatta siellä pysyi, eikä hievahtanutkaan. Hän oli myös huomattavasti pienempi kokoinen. Mietin, kuinka isoksi tämä vauva ehtisi kasvaa kolmessa viikossa, olisiko silloin kääntöyritys ihan toivotonta. Lisäksi itse kääntöyritys aiheuttaa mussa pelkoa, vaikka riskit komplikaatioihin ovatkin pienet. Ehdin googlettaa jopa perätilasynnytystä. Mutta meidän tapauksessa se tarkoittaisi käynnistystä koon takia, sillä en usko, että tämäkään yksilö lähtisi kovin aikaisilla viikoilla itsekseen syntymään, vaikka ei sitä ikinä tiedä. Muutaman viikon päästä ollaan kuitenkin taas viisaampia, onhan tässä vielä toivoa spontaanista kääntymisestäkin, vaikka päivä päivältä se tuntuu omasta mielestä epätodennäköiseltä. Ainakin me saatiin hyvä lääkärikokemus tällä kertaa!

Uusi askel kohtukuoleman käsittelyssä

Äitiysloman alkuun on jäljellä kolme viikkoa. Aika menee toisaalta hurjaa vauhtia. Mulla on ollut tässä raskaudessa todellisia ongelmia kertoa asiakkailleni töissä, että jään hetkeksi pois. Viime kerralla se oli suuri ilo kertoa, mutta sitten jäin äitiyslomalle ja palasin myöhemmin takaisin töihin, ilman uutta vauvaa. Asiasta on ollut kuitenkin pakko kertoa. En halua, että vakioasiakkaani ajattelevat, etten pitäisi heitä tärkeinä, heidän vuokseen kuitenkin pystyn elättämään perhettäni. Suurin osa asiakkaistani ei edes tiedä, mitä olemme edellisessä raskaudessa kokeneet. Ja he jotka tietävät, eivät kovasti utele. Kaikilta olen saanut paljon onnitteluja ja he, jotka ovat viime kerrasta tietoisia, ovat toivoneet, että tällä kertaa kaikki menisi hyvin.

Olen aiemmin kirjoittanut, kuinka mun on ollut myös mahdottoman vaikea vastata kysymykseen, "kuinka monta lasta teillä on." Joka kerta olen halunnut vastata, että kolme, mutta tällöin joutuisin tilanteeseen, jossa saattaisin joutua kertomaan minkä ikäisiä ja että yksi ei valitettavasti päässyt meidän kanssamme kotiin. Niinpä olen usein kertonut kahdesta ja mielessäni lisännyt aina kolmannen, en koskaan ole unohtanut. Eilen kuitenkin yllätin itseni täydellisesti. Koko keskustelu alkoi aivan yllättäen, enkä missään kohtaan ollut edes ajatellut sellaista tulevan. 

Olin töissä aivan yksinäni, muilla työkavereilla oli viikonloppuvapaa. Mun päivän viimeinen asiakas oli nainen, joka on alkanut käymään asiakkaanani vasta tässä nykyisessä työpaikassa ja käynyt ehkä kolme tai neljä kertaa tähän mennessä. Keskustelu on ollut aina sujuvaa, pääosin ihan perushöpinöitä, ei niin kovin syvällisiäkään. Kerroin heti alussa jääväni äitiyslomalla muutaman viikon kuluttua. Hän oli tämän huomannutkin, työessu ei enää ihan hirveästi peitä alleen, vaikka olisi löysäkin kaapu alla. Hän onnitteli kovasti. Siinä vaiheessa kun hän kysyi, onko meillä ennestään lapsia, tajusin, että oltiin tähän mennessä tosiaankin lörpötelty vain niitä näitä. Kerroin kahdesta, mielessäni lisäsin kolmannen. Seuraavaksi hän kysyi, oliko raskaus muuten mennyt hyvin ja millaista raskauden seuranta on. Tässä kohtaa, täysin suunnittelematta totesin, että edellinen raskaus meni lähes loppuun asti, mutta päättyi aivan viime metreillä, joten tällä kertaa meillä on hyvinkin tiheää seurantaa, mutta toistaiseksi kaikki ollut hyvin.

Pelästyin hieman omaa avoimuuttani, jota en ollut aikaisemmin edes kokenut. Ehkä suurimpana pelkona mulla on aina ollut, että millaisen vastaanoton asialle saan. Pahin olisi, ettei asiakas tai ylipäätään keskustelun toinen osapuoli osaisi vastata tähän mitään. Toisaalta alitajuisesti saatoin ajatella, että tämä asiakas ei jäisi sanattomaksi. Eikä mun tarvinnut montaa sekuntia vastausta odotellakaan. Hän ei järkyttynyt sanomisestani. Tai ehkä järkyttyikin, mutta osasi pahoitella ja osoitti lisäksi kiinnostusta kertomaani kohtaan. Hetken kuluttua huomasin keskustelevani vauvamme kuolemasta, ensimmäistä kertaa, lähes tuntemattoman ihmisen kanssa, niin normaalisti, kuin juttelisin vaikka säästä. Hän kysyi synnytyksestä, sainko ja halusinko vauvan syliin, selvisikö kuoleman syy, pidimmekö hautajaiset. Ja minä kerroin ja vastasin kysymyksiin. Ja lisäksi, olin jollakin tavalla iloinen. Iloinen siitä, että sain puhua vauvastamme ja siitä, että joku oli aidosti kiinnostunut kuulemaan asiasta, eikä pelästynyt. Muutaman kerran ehkä nielin pari kyyneltä, mutta myös toinen pelkoni jäi toteutumatta. Se pelko, että purskahtaisin vain loputtomaan itkuun, varsinkin näissä raskaushuuruissa. Pidin itseni kasassa ja keskustelin.

Kuva, Ville Stenros

Asiakkaani sanoi, kuinka upeaa on saada nähdä tälläinen selviytysmistarina ja että olemme uskaltaneet kuitenkin yrittää uudelleen. Tämän jälkeen jatkoimme vauva- ja raskausaiheista, vähän eri teemoilla. Lähtiessään hän toivoi kovasti kaiken menevän tällä kertaa hyvin tai että niin ihan varmasti tapahtuisikin. Ja minä tunsin, että olin päässyt yhden askeleen eteenpäin. 

Tarvitseeko lapsi harrastuksia?

Muistan harrastaneeni pienenä paljon kaikenlaista. Tai en muista, että mitään olisi ikinä rajoitettu, vaan sain rauhassa kokeilla eri lajeja, joista olin kiinnostunut. Kävin tanssikoulussa kokeilemassa paritansseja ja tanssimisessa olikin se juttu monien vuosien ajan. Erilaisia tanssilajeja tulikin kokeiltua pitkin kouluaikaa ja olin kova tanssimaan myös vapaa-ajalla. Moni sukulainen kutsuukin mua edelleen välillä Shakiraksi, väittäisin, mun letkeiden lanteiden ja nahkahousujen ansiosta..

Ala-asteella kävin voimistelussa ja tykkäsin siitä koululiikunnassakin. Ratsastus tuli myös kuvioihin jo aikaisin ja se oli ehkä mun rakkain harrastus, joka kesti myös koko yläasteen. Talvisin kävin paljon laskettelemassa, pääasiassa suksilla, mutta myöhemmin onnistui myös laudalla. Edellisestä laskettelukerrastakin alkaa kuitenkin olla yli kymmenen vuotta, joten en tiedä kuinka se mahtaisi tänä päivänä onnistua. Tuli sitä kokeiltua jalkapalloakin tyttöjoukkueessa, tämä ura jäi vain kovin lyhyeksi.

Nyt haluaisin mahdollistaa omille lapsilleni sen, mitä itsekin sain. Kokeilla tai olla kokeilematta, innostua uusista asioista ja löytää oma juttunsa. Molempien kanssa käytiin pienestä asti vauvauinnissa ja uimakoulu olisi ollut kiva jatke, mutta valitettavasti sitä ei saatu järjestymään mitenkään. Molemmat lapset kuitenkin pitävät paljon uimisesta, eivätkä pelkää vettä. Eevin kanssa kävin kaksi kautta perhejammailussa, joka sisälsi sekalaisesti leikkejä, tanssia ja jumppaa. Eevi on myös ollut aina kova tanssimaan ja esiintymään, joten hän aloitti kolmevuotiaana satubaletin, jota onkin harrastanut nyt kolme vuotta. Hetki sitten hänelle tuli kuitenkin vaihe, jolloin sanoi, ettei haluaisi enää harrastusta jatkaa. Kevätkausi oli kuitenkin jo maksettu, sillä jouluna hänellä oli vielä selvät sävelet jatkamisen suhteen. Sovimme kuitenkin, että balettia ei tietenkään ole pakko jatkaa syksyllä, jos ei halua. Silloin voisi aloittaa myös jonkin muun harrastuksen tai olla aloittamatta. 

Nyt kuitenkin mieli on jälleen muuttunut ja baletti onkin mieleistä. Luulen, että tähän hetkelliseen mielenmuutokseen vaikutti pitkään vallinnut koronatilanne. 6-vuotiaiden baletti sisältää kuitenkin vielä paljon leikkejä, eikä ole ihan niin vakavaa, mutta koronan takia esimerkiksi leikkejä, joissa oltiin toisten kanssa läheisissä kontakteissa vähennettiin ja ehkä itse balettia oli enemmän. Tämä teki aikaisemmasta harrastamisesta ehkä vähän erilaista. Mutta muutoksesta päästiin kai nyt vähän yli ja uusi innostus syttyi. Kesän lopulla katsotaan, että mikä mahtaa kiinnostus olla silloin, kun ei tämän ikäisien ajatusten perässä meinaa pysyä. 

Nooa onkin ollut siskonsa kanssa vähän eri maata, tässäkin asiassa. Hän on enemmänkin ollut tutkijatyyppiä ja hänelle ehkä sopivia harrastuksia olisikin voinut olla lintubongaus tai ötökkäkerho. Valitettavasti mitään tämän tyylistä ei ole löytynyt. Jossakin vaiheessa mietin hänen ilmoittamistaan jonkinlaiseen nassikkapainiin, kun energia ei tuntunut kuluvan millään ja varsinkin vähän pienempänä, hän oli ruumiinrakenteeltaan ihan painijatyyppi. Nooa täyttää kuitenkin ensi kuussa vasta viisi ja lähes jokainen löytämäni harrastus onkin ollut vasta viisivuotiaasta ylöspäin. Nyt ollaan kuitenkin löydetty hänelle kiva harrastus, jota pääsee ensi kuusta lähtien kokeilemaan. Ja tämä on ihan perinteinen jalkapallo. Nooa on tykännyt kesäisin potkia palloa ja varsinkin nyt omalla pihalla on ollut tilaa. Miehen kanssa heillä on ollut kivaa yhteistä tekemistä, sillä mies on harrastanut myös aina jalkapalloa, sekä aikoinaan valmentanutkin pieniä palloilijoita. 

Tämä jalkapallokerho onkin kiva mahdollisuus päästä kokeilemaan, jatkuuko innostus vai jääkö se siihen. Pallokerhon jälkeen syksyllä on mahdollisuus jatkaa oikeana joukkueena tai sitten lopettaa siihen. Lisäksi kesän pärjää hyvin tavallisilla lenkkareilla, eikä meidän heti tarvitse lähteä nappiskaupoille. 

Omasta mielestäni tärkeintä ei ole, että lapsella olisi paljon harrastuksia. Onhan se mukavaa, että lapsella on mielekästä tekemistä, mutta sen tosissaan on oltava mielekästä. Siinä vaiheessa, kun lapsi ei halua harrastaa, on parempi pitää pieni mietintätauko ja katsoa sitten uudelleen. Lapset ovat myös niin erilaisia. Toinen haluaa ja jaksaa harrastaa useampiakin erilaisia lajeja, toinen on uupunut pelkästä päiväkoti- tai koulupäivästä. Näin mietin Nooankin kohdalla, jolle hektinen arki on välillä itsessään kuluttavaa. Harrastus on varmasti mukava aloittaa kesää kohden ja minun jäädessä äitiyslomalle, Nooakin kesäloman jälkeen palaa enää osa-aikaisesti päiväkotiin. 

Kontrollikäynti ja perätila

Meillä oli tänään ensimmäinen ylimääräinen äitiyspolikäynti. Sain nukuttua ihan rauhassa, liikkeet tuntuvat koko ajan hyvin, joten yritän luottaa niihin. Odotin käyntiä kuitenkin hartaasti. Toivoin, että lähtisimme käynniltä taas varmempina ja luottavaisempina. Kaiken kaikkiaan käynnistä jäi vähän epäluuloinen ja hämmentynyt olotila. En ole tietenkään koskaan aiemmin ollut tämän kaltaisella kontrollikäynnillä, joka toteutetaan kohtukuoleman takia, joten en toisaalta edes tiennyt mitä odottaa. Jotenkin silti odotin käynnin olevan rento tsekkaus, varmistetaan vauvalla olevan kaikki hyvin, vähän mittaillaan sieltä ja täältä, ehkä pieni varmistus sukupuolesta.

Vastassa meitä oli kätilö, lääkäri ja erikoistuva lääkäri. Erikoistuva lääkäri kyseli olotiloja, onko kipuja tai kolotuksia. Lääkäri varmisteli sokeriarvojen pysyneen normaalirajoissa. Erikoistuva lääkäri aloitti ultraamaan ja huomattiin heti vauvan olevan perätilassa. Vauva on tietysti vielä sen verran pieni, että hänellä on useampi viikko aikaa kääntyä toisinpäin. Perätilan takia pään virtauksia? oli vaikeampi katsoa ja tässä menikin suurinosa ultrausajasta. Välillä kurkattiin muita mittoja, jotka näyttivät olevan kunnossa, vauva kasvaa keskikäyrällä, ihan inan yläpuolella. Lääkäri varmisteli uudelleen mittoja ja palasi vielä päähän. Mulla oli koko ajan fiilis, että joku tässä mättää, mutta lääkärin mukaan kaikki oli hyvin. Ultrauksen lopulla lääkäri sanoi, että koitetaan vielä laittaa käyrille, vaikka näillä viikoilla vauva pääseekin helposti karkuun. Tämäkin jäi jotenkin epäselväksi, että miksi, vai kuuluiko se kontrolliin.

Ultrauksen jälkeen juteltiin hetki vielä meidän ajatuksista tässä kohtaa raskautta. Kerroin, että ihan hyvin on mennyt, ehkä nyt viimeiselle kolmannekselle siirtyessä, alkaa pelko hiipiä. Sovittiin aika kuukauden päähän pelkopolille. Samalla kertaa päästäisiin taas uuteen kontrolliin. Tämäkin vähän kummastutti, sillä rakenneultrassa lääkäri ehdotti vain tätä kontrollia, sekä vielä toista loppuraskauteen, noin viikolle 36. Se kuulosti mielestäni kovin vähäiseltä, vaikka meillä ei normaalia suurempaa riskiä kohtukuoleman uusiutumiseen olekkaan. Joten olin siis erittäin hyvilläni, kun lääkäri ehdotti uutta kontrollia kuukauden päähän ja sen jälkeen mahdollisesti vielä tiuhempaa tarkkailua polilla. Mutta yhdistellessäni pienessä mielessäni lääkärin outoa käytöstä ultran aikana, sekä tarjousta, tietysti meille ihanteellisesta jatkoseurannasta, olin tilanteesta hyvin hämilläni. Tietysti järkeni yrittää yhä takoa minulle, että jos jotakin poikkeavaa tai epäilyttävää olisi ollut havaittavissa, olisi tästä ilman muuta mainittu. Olisin halunnut varmistuksen sukupuolestakin, mutta olin liian hölmistynyt koko käynnistä. 

Ultran jälkeen kätilö vei meidät toiseen huoneeseen sydänkäyriä varten. Tässä kohtaa onnistuin jo kysymään, että ihanko vain muuten vain nämä nyt tsekataan, vai että mikä juttu. Kätilö vakuutti, että ihan muuten vain ja tyydyin siihen. Sydämestä saatiin hyvä käyrä tai niin hyvä kuin mahdollista on saada arviolta 1,3kg painavasta vauvasta, joka mahtuu kuitenkin mainiosti vielä pyörimään vatsassa. Suuntasimme kotiin, edelleen vähän puulla päähän lyötyinä, mutta ainakin olimme nähneet ruudulla elävän pienen vauvamme, jonka sydän löi ja joka lääkärin sanojen mukaan voi hyvin.

Käynti oli siis toisaalta hyvä ja arvokas, vaikka jännitys koko tilanteesta tuntui vievän koko loppupäivän mehut. Tunnen itseni edelleen hieman hermostuneeksi, vaikka edelleen vauva potkii vilkkaasti vatsassa. Ehkä pelkopolista ja toivottavasti seuraavasta kontrollista saamme vähän enemmän irti. Sekä jäämme myös seurailemaan, muuttuuko vauvan tarjonta mihin suuntaan. Parin viikon päästä pääseekin jälleen neuvolaan, sekä lääkärikäynnille.

Raskausdiabetes - kolmas kierros

Raskausdiabetes on mulle aika tuttu juttu. Neljästä raskaudesta, kolmessa olen joutunut mittailemaan verensokereita. Ensimmäisessä raskaudessa kävin sokerirasituksessa, eikä niistä löytynyt mitään poikkeavaa. Meillä ei ole diabetesrasitteita suvussa, mutta pienikin painoindeksin ylitys riittää, niin rasitusta suositellaan. Esikoisen ollessa vasta kymmenkuinen, olinkin jo uudelleen raskaana, painoindeksi edelleen lievän ylipainon puolella, jotenka taas uudelleen testiin. Sinne menin ehkä vähän liian itsevarmana edellisestä raskaudesta oppineena. Eli diagnoosi olikin täysi shokki. Muistan, että katsoin itse vastauksia ja iloitsin, kun paastoarvo oli tasan 5.3. En vain siinä vaiheessa vielä tiennyt, että myös raja-arvosta napsahtaa diagnoosi ihan yhtälailla. Järkytys oli siis suuri, kun terveydenhoitaja soitti ja kertoi, kuinka nyt pitäisi menetellä. Olin jotenkin suuresti pettynyt itseeni ja ajattelin, että tämä johtuu vain suuresta painostani. Itkeä vollotin puhelimessa äidille, kuinka olen nyt täysin epäonnistunut tässä raskaudessa. Raskausdiabetes oli mulle terminä silloin ihan tuntematon, en tiennyt vaikuttaisiko se jotenkin vauvaan tai enkö siis saisi tästä eteenpäin nauttia silloin tällöin mitään herkkua??

Neuvolasta sain kuitenkin hyvät ohjeet. Tuolloin mulla oli joka tapauksessa tulossa synnytystapa-arvio, edellisen sektion takia, mutta raskausdiabeteksen takia sai myös yhden ylimääräisen ultran vauvan painoarvioa varten. Sain tarvikkeet kotimittailuja varten ja myös paljon tsemppausta, että jos arvot pysyvät hyvinä, ei ole syytä tehdä jatkotoimenpiteitä. Arvojen pysyessä hyvinä, sain harventaa mittailuja loppua kohden, enkä saanut edes täyskieltoa syödä välillä herkkuja. Nooa syntyi muutaman päivän ennen laskettua aikaa, painaen reilu 4100g, eli kuitenkin jonkin verran enemmän, kuin isosiskonsa. Sokereita seurattiin sairaalassa vähän pidempään, mutta kaikki oli kuitenkin mallikkaasti.

Kolmannessa raskaudessa sokerirasitus oli jo automaatio, sillä usein, jos on kerran ollut raskausdiabetes, se toistuu seuraavissakin raskauksissa. Tällä kertaa menin rasitukseen jo aikaisemmilla viikoilla, jotta mittailut voitaisiin heti aloittaa. Yllätys olikin suuri, kun läpäisin testin. Kuitenkin sokeriarvot saattavat alkaa heittelemään vasta myöhemmillä viikoilla, siksi jouduin uuteen rasitukseen myöhemmin. Ja sieltä se tietysti napsahtikin. Jälleen kerran pärjättiin kuitenkin ruokavaliolla.

Ja nyt neljännessä raskaudessa olinkin jo täysin valmistautunut tulevaan. Kun alkuraskauden pahoinvoinnit olivat vähän voiton puolella, passitettiin mut jälleen testiin. Ja jälleen kerran iloitsin turhan aikaisin saadessani tulokset, tällä kertaa muistin raja-arvon kokonaan väärin, paastoarvo oli taas 5.3, mutta muistin rajan olevan 5.5! Rasitus on mielestäni aina yhtä inhottava. Vaikka normaalistikkin mulle tulee välillä pitkiä taukoja syömisessä, niin silloin kun siihen on pakotettu, iskee nälkä välittömästä tunnin päästä paaston alkamisesta. Onneksi jokaisella kerralla olen päässyt makuuasentoon sokerilitkun juomisen jälkeen, sillä mulle iskee ihan hirveä kuvotus ja päänsärky. 

Kun vihdoin tajusin, että ollaan taas rajoilla ja diagnoosia pukkaa jälleen, en enää masentunut asiasta. Tiesin välttäneeni yhden rasituksen, sillä uudelleen olisin joutunut taas myöhemmillä viikoilla. Lisäksi kokemukset raskausdiabeteksestä ovat olleet ihan ok mulle. Mittailuissa ei ole esiintynyt poikkeavaa, välillä paastoarvo saattanut olla yhden yli, jos illalla on tullut syötyä raskaammin. Säännöllisessä syömisessä mulla on ollut suurimmat ongelmat, oli raskaus tai ei. Sekä mittailut ovat hankalia joskus töissä, jos syömisen jälkeen tulee asiakas, enkä tunnin päästä ole valmis, kun pitäisi mitata ruokailun jälkeisiä sokereita. Ylimääräinen painoarvio meillä on taas loppuviikoilla, mutta jälleen ollaan tarkemmassa seurannassa joka tapauksessa.

Ystäväkirja-haaste

Mä yritin monta päivää kirjoittaa pientä esittelypostausta itsestäni, kun seuraajia on tullut pienessä ajassa paljon lisää. Jotenkin mun ajatukset harhailee niin kovaa jo seuraavassa asiassa, etten pysy niiden perässä yhtään. Sopivasti kuitenkin löysin tämän Ystäväkirja-haasteen ja ajattelin, että tää on varmaan kaikista fiksuin vaihtoehto. Selkeä kysymys, selkeä vastaus. Katotaan, miten onnistuu!

Ikä: Vajaa kuukauden päästä 27. On tässä taas valmiiks kriiseilty, vaikka kolmeenkymppiin on vielä muutama vuosi..

Kuinka pitkä olet: 162,5cm. Tota puolta senttiä ei sovi unohtaa, k o s k a a n .

Silmien väri: Ruskeat.

Koulupolku: Peruskoulun jälkeen hain opiskelemaan parturi-kampaajaksi. Valmistuin 2013 ja sen jälkeen olen ollut aikalailla samalla alalla. Esikoisen syntymän jälkeen opiskelin neljä kuukautta lähihoitajaksi, kunnes jäin uudelleen äitiyslomalle. Tunsin kuitenkin palon olevan suurempi ensimmäistä ammattiani kohtaan, joten palasin oman alan töihin, enkä vielä ole katunut.

Keskiarvo: Päättötodistuksessa varmaan vajaa kahdeksan, parempikin olisi voinut olla.

Viihdyitkö koulussa: Ala-asteella olin muistaakseni ihan hyvä koulussa. Yläasteella alkoi kiinnostaa kaikki muu enemmän. Aina mulla oli kuitenkin paljon kavereita, joten kai sitä viihtymiseksikin voisi kutsua.

Kotieläimiä: Meille tuli koira kun olin neljännellä luokalla. Sen jälkeen meillä oli aina eläimiä, kun asuin kotona. Pupuja, kissoja ja aikoinaan meillä oli oma hevonenkin. Otin kissan 18-vuotiaana, muutama vuosi sitten jouduttiin muuton takia siitä luopumaan. Ollaan puhuttu, että joskus meille tulisi koira. Nyt olen alkanut vähän empimään. Haluaisin ehkä kissan uudelleen. Mutta mun sisäinen siivoushullu pistää kovasti vastaan. Tästä tulee ehkä joskus vielä miehen kanssa vääntöä..

Lempiväri: Maanläheiset värit.

Onko sinulla sisaruksia: 1,5 vuotta nuorempi pikkusisko, jonka kanssa ollaan tosi läheisiä ja asutaan naapureina! Lisäksi kuusi vuotta nuorempi sisko, jonka kanssa meillä on sama isä, mutta ei olla asuttu koskaan samassa osoitteessa.

Pidätkö sukulaisistasi: Pidän. Ollaan aina oltu läheisiä mun suvun kanssa. Suurin syy, miksi halusin palata kotiseuduille, olin mun sukulaiset.

Lempi vuodenaika: Kesä, ollut aina. Mutta tykkään paljon myös keväästä ja syksyllekkin aloin lämpenemään viime vuonna. Mä oon silti niin kova auringon palvoja, että pakko valita kesä.

Paras lukemasi kirja: Tapa minut, äiti!

Paras näkemäsi elokuva: Vuosi nuoruudestani

Lempiyhtyeesi: En kyllä heti keksi yhtyettä. Lempiartisti on Behm.

Mikä biisi soi nyt: Just nyt ei soi mikää kun mainokset telkkarissa.

Mitä rakastat: Mun perhettä, tottakai. Kahvia, auringonpaistetta ja päiväunia.

Mitä inhoat: Tahallaan väärinymmärtäviä ihmisiä, valehtelemista, ötököitä, hyönteisiä ja limaisia asioita.

Mitä odotat tällä hetkellä: Kesää ja vauvaa♥

Harrastatko liikuntaa: Tällä hetkellä en. Oon kokeillut erilaisia tanssilajeja, ratsastusta ja salilla käynyt aikoinaan. Saliharrastus on toiveissa aloittaa taas joskus synnytyksen jälkeen, kun on aikaa ja kroppa on valmis. Myös hevosen selkään toivon vielä joskus pääseväni!

Soitatko mitään soitinta: En. Nuorempana yritin hetken aikaa harjotella kitaran soittoa, mut en mä ole koskaan ollut kovin musikaalinen. Paitsi sillon kun olin ala-asteella Shakira.....

Mitä harrastuksia sinulla on:  Pääasiassa blogin kirjoittaminen. Voiko siivoamista kutsua harrastukseksi? Sitä mä teen, ja paljon.

Mikä kamera sinulla on: Ei mikään. Kuvaan itse puhelimella, joka tällä hetkellä IPhone 11. Miehellä on joku järkkäri, mutta hirveän monimutkaisia vehkeitä. Olisi silti tosi siistiä osata kunnolla kuvata!

Syötkö suklaata: Syön.

Suklaa vai salmiakki: Tällä hetkellä raskaushimoissani, kun haluisin vaan syödä salmiakkia, vastaan salmiakki, mutta normaalisti varmaan molemmat. 

Lempijäätelö: Ässämix-mehujää!!

Sauna: Best!!

Paras paikka missä olet käynyt: Muutamissa lämpimissä maissa oon käynyt ja ne oli upeita. Edelliskesänä käytiin miehen suvun mökillä, keskellä metsää. Jos ei lasketa hyttysiä ja lepakkoa, joka nähtiin, niin siellä oli ihanaa.

Maa, johon haluaisit matkustaa: Norja.

Meikkaatko töihin: Puuteri ja kulmakynä usein riittävät. 

Kadutko jotain: Kadun edelleen jollakin tasolla asioita, joita olen nuoruudessani läheisilleni aiheuttanut. Toisaalta yritän ajatella, että kaikella on ollut joku tarkoitus. En olisi tässä, näiden ihmisten kanssa, jollen olisi kokenut kaikkea niitä nuoruuden kipuiluja.

Haluaisitko muuttaa jotain itsessäsi: Haluaisin olla vähemmän perfektionisti. Sietää paremmin pientä sotkua. Luottaa itseeni enemmän. 

Lempi juhlasi: Joulu♥

Välitätkö muiden mielipiteistä: Välitän ja ihan liikaa. Muiden mielipiteet ohjaavat liian usein omia mielipiteitäni.

Mistä ostat vaatteesi: Ei ole oikeastaan mitään tiettyä paikkaa. Harvoin netistä, koska oon maailman laiskin palauttamaan väärän kokoisia vaatteita. Muutenkin oon kyllä tosi huono ostamaan itselleni mitään. Mulla saattaa olla jo kainalossa joku vaate, mutta sitten en maltakkaan ostaa.

Tuomitsetko ennen kuin tunnet: Ikävä myöntää, mutta kyllä mä välillä muodostan mielipiteitä esim muiden mielipiteiden mukaan. Annan kyllä aina jokaiselle mahdollisuuden muuttaa jo muodostettua mielipidettä.

Mistä haaveilet: Lähinnä tavallisista asioista. Onnellisuudesta pääasiassa. Että osaisin olla mahdollisimman hyvä äiti ja puoliso, että mun läheiset olisi onnellisia. Tottakai vähän lottovoitostakin, edes pienestä sellaisesta.

Mitä teet tänään: Suihkun kautta nukkumaan.