Välillä minun on ollut oikeasti vaikea tunnistaa omaa itseäni näiden tunteiden sekamelskasta. Olen tullut todella vihaiseksi. Kuten jo sanoin, D saa tuntea nahoissaan kun mammalla kiehuu, mutta niin saa myös meidän huonekalutkin.. Vaikka itse löisin oman varpaani ruokapöytään, niin kiroan kyseisen pöydän ja sen muutaman sekunin ajan mietin ihan tosissani, että nyt tuo pöytä lentää parvekkeelta ja ihan totta näen jo mielessäni kuinka se teen. Meidän on vaikea edetä asioissa, koska D väittää ymmärtävänsä, mutta mitään ei silti tapahdu. Okei pikkuhiljaa, pääsin eilen lähtemään yksin siskoni kanssa syömään, viivyin reilun tunnin. Pienin askelin, toooodella pienin askelin.
Tänään mulla on lääkäri ja ajattelin ottaa kyseiset tunteet puheeksi. Aluksi ajattelin, edelleen hieman, että olisin jotenkin epäonnistunut lasten hoidossa jos tarvitsen ulkopuolisen keskusteluapua. Itseppähän olet lapset päättänyt tehdä niin pienellä ikäerolla, joten selviä siitä myös. Avauduin eilen äidilleni pahasta olostani ja hän sai minut ymmärtämään, että on viisautta ottaa asiat esille. Ja olihan se nyt ihan selvä. Sillä siksi minä olin niin ajatellut tehdäkkin, ennen kuin oikeasti palan loppuun. Mun on aina ollut vaikea pyytää apua. Ihan viimeiseen asti hymy kasvoilla ihan hyvää. Nuoruusvuosien ongelmien jälkeen mummini sanoi mulle kauan aikaa, kerro sitten mitä sulle oikeasti kuuluu, ihan hyvää ei käy vastaukseksi. Olen aikaisemminkin jättänyt pyytämättä apua, vaikka sitä olisin tarvinnut ja asiat eivät ole koskaan päättyneet hyvin. Nyt teen toisin. Minä rakastan lapsiani, siksi en halua heidän äidinkään kärsivän. Minä rakastan myös miestäni, enkä halua parisuhteemme kuivuvan kasaan. Enää ei ole kyse vain minun hyvinvoinnistani, nyt olen äiti ja puoliso.
