tiistai 29. marraskuuta 2016

Kun eräänä päivänä katsoin peiliin

Eeviä odottaessani tein suunnitelmia. Kuinka joka päivä meikkaan, vaihdan vaatteet ja sitten käydään useana päivänä viikossa jossakin ihmisten ilmoilla. Näissä odotuksissani onnistuinkin hyvin. Vaikka en kyllä meikannut joka päivä, koska en tehnyt sitä ennen lasta tai raskauttakaan päivittäin. Päivät meillä oli täynnä puuhaa.. Tavattiin mammakavereita, entisiä koulukavereita, matkustettiin mummulaan, käytiin vauvauinnissa ja sen sellaista.

Minusta ei ikinä tule sellaista äitiä, jolla on samat pieruverkkarit jalassa päivästä toiseen ja joka ei edes tukkaansa jaksa harjata! Nyt, huutonaurua! Kun eilen katsoin itseäni peilistä ja kerkesin hetken peilikuvaani tuijottaa, huomasin, että juuri sellainen äiti minusta oli tullut.
Sovitut menot ja kaupunkireissut saavat minut vaihtamaan kotiasun vähän siistimpiin vermeisiin ja heittämään pikkuisen ripsiväriä nassuun. Jos ei ole sovittuna erikoisempaa ohjelmaa, voi ihan hyvin laittaa ne samat vaatteet, jotka eilen illalla tuli riisuttua sängyn viereen ja sitä edellisenäkin..

Kahden lapsen äiti.

Peilistä minua katsoi tuon näköinen hirvitys. Mitä minulle tapahtui? Vai tajusinko vain, että kuinka turhaa se kaikki vaiva on? Jos olet kotona ja päivän aikana käyt pariin kertaan läheisessä leikkipuistossa tai muutaman sadan metrin päässä sijaitsevassa lähikaupassa, niin miksi tälläytyä? Lasten vaatteetkin ovat piru vie meikkivoiteessa, koska leikkiessäsi halit ja pusuttelet heitä, etkä muista niitä meikkejä kasvoillasi, koska yleensä sitä ei ole.

En voi silti sanoa, etteikö meikkaaminen ja niiden pieruverkkareiden vaihtaminen piristäisi omaa mieltä. Mutta tässä pätee sama kuin ulkoilussa. Millään ei jaksaisi lähteä ulos kylmään pakkaseen, vaikka tiedän, että pienenkin vaunulenkin jälkeen voimia on tuplasti enemmän kuin lähtiessä ja väsy on väistynyt.
Jos vain joka päivä kaivaisin meikkipussini esille ja sipaisisin edes vähän kevyttä meikkivoidetta kasvoille, auttaisiko se? Jaa a, no empä tiedä.
Eikö kotona voi vain olla ja keskittyä tärkeimpään, niihin lapsiin? Uskon, että lapsi huolii sinut leikkeihin, oli sinulla päällä verkkarit tai farkut.. Ainakin vielä silloin kun lapsi on kaksivuotias.
Kotona saa olla vähän ruma, kunhan muistaa silti hygienian.  

Mutta silti, on mielenterveydellekkin ihan hyväksi jos joskus ehtii/jaksaa/viitsii laittaa itseään nätiksi.

Yhden lapsen äiti.

sunnuntai 27. marraskuuta 2016

#YllätäÄiti: Onni kumpuaa arjen pienistä iloista

"Äidi juovat kahvin kylmänä ja syövät jäätelön lämpimänä,
käyttävät rahansa lasten talvikenkiin ja kausivaatteisiin,
siirtävät lasten harrastusmaksujen vuoksi omaa kampaamoaikaansa kuukausi tolkulla.
He muistavat aina varavaatteet, synttärilahjat, sisäliikuntavaatteet, mummon nimipäivät
ja oikean kokoisten luistinten ostamisen ja teroittamisen.
Kuka muistaa äitiä?"

Kaksplussan verkostobloggaajat haluavat muistuttaa, että äitikin on ansainnut kahvinsa kuumana ja jäätelönsä kylmänä, edes välillä. Mikä ilahduttaisikaan enemmän, kuin toisen äidin antama ymmärrys, olantaputus ja pieni yllätys? Samassa veneessähän tässä ollaan!
Marraskuun ajan verkostobloggaajat ovat muistaneet toisiaan pienillä yllätyksillä. Kerää lahjaideat #YllätäÄiti-postauksista ja yllätä sinäkin joku ihana äiti!


Minä sain lahjaparikseni ihanan hutimeni-blogin Jennin. Ensitöikseni tutustuin hänen blogiinsa ensimmäisistä teksteistä lähtien. Huomasin, kuinka hän on vuosien aikana kehittynyt todella hyväksi kirjoittajaksi! Sain selville, että hän pitää ruuanlaitosta. Siinä vaiheessa ideani lahjasta alkoi jo kehittyä. 
Kun viimeisistä teksteistä sain selville, että hän aikoo lihattoman lokakuun sijaan tehdä vähän enemmän kasvisruokaa, oli ideani valmis! Kasvisruokareseptikirja!
Mukaan kirjoitin pienen kirjeen ja paketoin kirjan nätisti. Ja ei muuta kuin postiin. Toivoin hartaasti, että yllätyksestäni olisi myös jotakin hyötyä ja ilmeisesti tässä myös onnistuin! 



Itse vastaanotin paketin huikean taitavalta Maarialta  Maarialla-blogista. Hän oli myös paneutunut blogiini ja saanut selville minun pitävän sisustamisesta. Ja jostakin ilmeisesti kaivanut tiedon, että sisustamisessa lemppareihini kuuluu valkoinen.

Pidin todella paljon tästä ihanasta itsetehdystä viiristä ja varsinkin juuri itsetehdyissä lahjoissa on aina sitä jotakin! Valitettavasti en itse ole kovin näppärä tälläisissä jutuissa.
Mukana oli myös kaunis kortti, jossa oli muutama mukava sananen, sekä pienempi kortti kauniilla tekstillä.
Nyt tämä upea viiri koristaa meidän olohuonetta. Se sopii lähestyvään jouluun, mutta käy ihan muutenkin mihin tahansa vuodenaikaan.

Minulla oli suuri ilo päästä osallistumaan tähän ihanaan ideaan. Aina on mukava päästä ilahduttamaan toista ja tietysti myös saada itse jotakin pientä kiireen keskellä. Pienillä arjen iloilla jaksaa taas pitkälle. Muista, että pienelläkin muistamisella voit tehdä toisen todella iloiseksi!

maanantai 21. marraskuuta 2016

BLOGIHAASTE: Stressitön joulu

Sain haasteen bloggaajatoverilta Katrilta, Kotona ja kaupungilla-blogista.

Tarkoituksena on kertoa omia vinkkejä, kuinka joulusta tulisi stressittömämpi. Minä kun olen niin kova stressaamaan asioista jo kauan ennen kuin ne ovat tapahtumassa, joten totta kai joulunkin miettiminen on aloitettu hyvissä ajoin. 
Tänä vuonna minun ei tarvitse huolehtia jouluruuista, eikä oikeastaan mistään, sillä vietämme joulua tänä vuonna D:n äidin luona Vaasan suunnilla. Mutta tottakai siihenkin liittyy jo kaikenlaista huolehtimista, joten koitan noudattaa itsekkin seuraavia vinkkejäni..

1. Aloita pakkaaminen ajoissa ja tee lista. Me tosiaan vietämme jouluaaton ja joulupäivän D:n äidillä. Matkaa yhteen suuntaan kertyy noin 200 kilometriä. Kahden pienen lapsen kanssa ei mikään pikkulaukku riitä, mutta yleensä mukaan tulee raahattua kaikkea turhaakin ja monesti ne tavarat, joita oikeasti tarvitsisi, jäävät kotiin. Ajattelinkin tällä kertaa kirjoittaa itselleni etukäteen listan, mitä ehdottomasti tarvitaan, niin ainakin ne hyödyllisimmät tulevat mukaan. 
Yritän myös aloittaa pakkaamisen vähän aiemmin kuin edellisenä iltana. Kiireessä pinna kiristyy ja listoista huolimatta joku jää pakkaamatta.
Ostamme tietysti itsekkin lapsille joululahjoja, mutta turha niitä on raahata satojen kilometrien päähän, koska ne pitää kiikuttaa kuitenkin myös takaisin. Lahjoja tulee kuitenkin myös Vaasan päästä varmasti aikalailla.

2. Suunnittele aikataulu, mutta jätä joustovaraa. Tämä moka meillä käy usein. Sovitaan, että lähtö on kello 10.00 ja molemmat tietävät aivan varmasti, että niin ei tule tapahtumaan ja sitten molemmat (varsinkin D) kiukuttelevat, kun taas ollaan myöhässä. Niimpä parempi idea onkin sopia, että tähdätään johonkin kellonaikaan, mutta lisätään siihen vaikka 20 minuttia lisäaikaa. 

3. Koristele pikkuhiljaa. Vaikka emme kotona joulua vietäkkään, haluan silti luoda jouluisen tunnelman kotiin. Kaivoin tänään ensimmäiset joulukoristeet kaapista. Jotakin uuttakin olisi kiva ostaa, mutta katsotaan rauhassa löytyykö mitään silmää (ja rahapussia) miellyttävää, ei aleta turhaan ostamaan mitään roinaa.




4. Ole avoimin mielin. Tämä on minulle ehkä kaikista vaikein osuus. Minulla kestää aina aikansa totutella kaikkeen uuteen. Olen esimerkiksi joka joulu tottunut niihin samoihin jouluruokiin ja odotan niitä koko vuoden! Meillä on aina ollut joitakin erilaisia ruokia, joita ei välttämättä joka joulupöydästä löydy, kuten makaroonilaatikkoa ilman jauhelihaa ja valkokastiketta kananmunilla. Nyt en tiedä millaisia ruokia D:n puolella normaalisti jouluna syödään. Mutta yritän kestää urheasti tämän muutoksen.

5. Ota vain rennosti. Nyt kun kerrankin voi jättää suurimman joulusiivon välistä, eikä tarvitse väkertää kaikkia ruokia, voin koittaa vähän rentoutua. Stressaan aina reissaamisesta lasten kanssa ja me saadaan D:n kanssa aina kina aikaiseksi jostakin, joten jos jonkun asian kanssa pystyy ottamaan rauhallisemmin, niin se on jo plussaa.

Olemme näinä yhteisinä vuosina olleet vuorotellen joulun minun äidilläni ja vuorotellen D:n äidillä. Nyt mietimmekin, josko olisimme tästä lähin kotona ja jos D:n äidillä ja hänen miehellään olisikin mahdollisuus tulla joka toinen joulu meille, olisi se hurjan paljon helpompaa. Ei tarvitsisi istua puolta joulua autossa ja käyttää kaikkea energiaa lasten kanssa reissaamiseen.
Reissut lasten kanssa välillä ovat toki kivoja ja mukavaa vaihtelua, mutta kaikki tietävät ettei se ihan aina ole niin kovin suurta herkkua.

Mukavaa ja stressitöntä joulua jokaiselle!

Minä haastan 
kertomaan omat vinkkinsä stressittömämpään jouluun! :)

perjantai 18. marraskuuta 2016

Kuinka ymmärtää lasta, joka ei puhu?

Meillä ei ole hiljaista. Molempien lasten suusta tulee jonkinlaista ääntä, välillä korvien soimiseen asti. Nuorempi on juuri oppinut uuden tavan huomauttaa, että haluaa huomiota. Kutsuisin sitä lähinnä variksen ääneksi ja onko se harakka vai mikä lie.. Ääntä ei voi kutsua huutamiseksi, kiljumiseksi tai karjumiseksi, vaan ihan totta se kuulostaa samalta, mitä meidän takapihalla olevat linnut välillä pitävät.

Eevi taas osaa sanoa paljon sanoja, halutessaan. Hän on myös alkanut kovasti matkimaan, mitä muut sanovat. Mutta lauseita ei vielä tule. "Hyvää yötä" harjoittelee kyllä kovasti. Puhumattomuudesta harvoin on ollut mitään ongelmaa. Ymmärrämme toisiamme suht hyvin, vaikka joissakin tilanteissa se onkin haastavaa.
Kuten tässä meidän nukutustilanteessa. Hetki sitten oltiin jo voiton puolella, kun aloitimme iltasadun lukemisen. Sinne jäi sänkyyn hyvillä mielin tyttö, joka muutaman kerran tuli pois huoneesta ja sitten nukahti omaan sänkyynsä. Kunnes otimme takapakkia ja miksikö? Voi kun tietäisin!
Viime viikon perjantaina se alkoi. Aivan hirvittävä huuto siinä vaiheessa kun kääntää selän lähteäkseen pois huoneesta. Lisäksi nyt on kaikki niksit kokeiltu. Yövalo, isompi yövalo, huoneen oven auki jättäminen, silittely, rauhoittelu, syli, jopa särkylääke poskihampaan puhkeamisen vuoksi.. ei auta.

Toistaiseksi olemme siis tilanteessa, jossa iltasadun jälkeen toinen meistä vanhemmista jää Eevin sängyn viereen silittelemään juuri niin pitkäksi aikaa, että hän nukahtaa. Ja tämä on se tilanne, kun puhumisesta olisi suuri hyöty. Kun Eevi osaisi kertoa, mikä on huonosti tai mikä pelottaa. Jatkamme tällä taktiikalla niin kauan kuin tarvitsee. Tunnen itseni silti toivottomaksi ja hyödyttömäksi, kun selkeästi näen, että joku harmittaa, mutta en osaa auttaa. Ainoa apu on siis vain läheisyys.



Kun taapero ei halua nukkua, ei nuku kukaan muukaan. Voitte siis kuvitella kuinka väsynyt äiti täällä ruudun toisella puolella on. Välillä vaivun synkkyyteen Eevin viimein nukahtaessa, mitä minä teen väärin? Mutta ei tilanne itkemällä parane. Lohduttaudun sillä, että kyllä tämä ohi menee. Vaikka se ei todellakaan lohduta sillä hetkellä kun olet kaksi tuntia toivonut lapsen jo nukahtavan, etkä osaa vastata hänen huoliinsa, muuta kuin olemalla läsnä.

sunnuntai 13. marraskuuta 2016

Kel isä on, se olkoon onnellinen

Tänään on vietetty isien päivä. Me olemme viettäneet sitä perinteisesti sukulaisten ja herkullisen ruuan parissa.



Se, että omistaa isän, on etuoikeus. Moni on joutunut menettämään isänsä ja joissakin tapauksissa ei ole mahdollisuutta tuntea isäänsä, vaikka haluaisi. On myös miehiä, jotka haluaisivat olla isiä, mutta eivät syystä tai toisesta ole saaneet mahdollisuutta siihen. On siis myös etuoikeus olla isä.

Minulla on käynyt hyvä tuuri kun minulla on oikeastaan kaksi isää. Saan tuntea oman isäni, jonka kanssa nyt vanhemmiten olen ollut enemmän tekemisissä. Vanhempani ovat eronneet minun ja siskoni ollessa pieniä ja silloin tapaamiset olivat hyvin epäsäännöllisiä. Olen kuitenkin tyytyväinen, että omat lapseni ovat saaneet tutustua pappaansa ja välimme ovatkin hieman jopa lähentyneet lapsieni syntymän jälkeen.
Minulla on myös isäpuoli, joka astui elämäämme minun ollessa nuori. Hän on se isä, joka on asettanut minulle rajat yhdessä äitini kanssa ja myös joutunut kuuntelemaan, kuinka teini-iässä olen uhmakkaasti huutanut "sä et ole mun isä!" Silti uskon ja toivon hänen rakastavan minuakin kuin omaa lastaan.
Minulla on myös vaari ja kaksi pappaa. Kaikki niin tärkeitä isäihmisiä.


Toivon, että omien lapsieni välit pysyvät aina läheisinä D:n kanssa, vaikka mitä tapahtuisi. Olen välillä ollut surullinen, kun suhteeni oman isäni kanssa ei aina ole ollut niin läheinen, kuin olisin toivonut. Lapsi tarvitsee molempia vanhempia, mutta joskus se ei ole mahdollista. Siksi olen niin onnellinen, että minulla on kaikki tämä.
Haluan lapsilleni ehjän perheen, jossa on äiti ja isä. Jossa lapset voivat jakaa surut, murheet ja onnenhetket molempien vanhempien kanssa. Ikinä ei kuitenkaan voi ennustaa tulevaa, siksi on nautittava näistä hetkistä, kun kaikki on hyvin.
Hyvää isänpäivää kaikille isille!

perjantai 11. marraskuuta 2016

NAINEN SOHVAKAUPOILLA


Kävimme vajaa pari kuukautta sitten katselemassa uutta sohvaa. Alunperin lähdimme metsästämään yhtä tiettyä yksilöä, jonka bongasimme Maskun mainoslehdestä. Minä astelin ensimmäisenä liikkeeseen sisälle ja heti yksi avulias miesmyyjä ryntää paikalle kysymään, tarvitsemmeko apua. Keskustelumme meni kutakuinkin näin..

Myyjä: Hei, voisinkos olla avuksi?
Minä: Juu no uutta sohvaa tultiin kattomaan.
Myyjä: Selvä, minkäslaista oli ajatuksissa?
Minä: Harmaa. Semmonen vaaleen harmaa.
Myyjä: Jaaaahas. Olisko muita kriteerejä?
Minä: No semmonen missä on se kulma. Meillä on nyt tommonen (osoitan pientä sohvaa,               joka vastaa meidän sen hetkistä minisohvaa) niin sitä ainakin isompi.
Myyjä: Okeeei.. 

Loput kysymykset taidettiinkin esittää enemmän miehelle..
Myyjä vei meidät erään sohvan luo ja alkoi kertoa niitä maailman parhaita ominaisuuksia kyseisestä sohvasta. Katsoin hintaa ja tuskahiki valui pitkin alaselkää. Siirryimme toisen sohvan luo, joka sai melkein yhtä hyvät suosittelut.
Kysyimme myyjältä tarjoussohvasta ja hän kiikutti meille postissa tulleen mainoksen ja marssi kyseisen sohvan luo.
Noh, kuten arvata saattaa, siitä sohvasta ei kovin montaa hyvää sanaa tullutkaan. Tietysti tunsin sen jo itsekkin istuessani siihen. Olihan se aivan eri luokkaa kuin kaksi edellistä. Ja lisäksi se, mitä ei mainoksessa mainittu.. ei pestäviä päällisiä. Iso peukku alas päin! Eihän lapsiperheessä sellaisen kanssa pärjää.

Palasimme ensimmäisen sohvan luo. Se oli hintava, vaikka tarjouksessa olikin. Tarjoukseen kuului korkeammat metalliset jalat. Tässä vaiheessa kun siirryttiin takaisin sohvan ulkonäköön, myyjä kiinnitti katseensa uudelleen minuun. Olihan se nyt piru vie upea sohva! Ja iso!
Sanoin D:lle, että hän saisi nyt päättää mitä tehdään. Olimme lähteneet ostoksille hieman eri rahasumma mielessä, mutta tämä sohva kestäisi todennäköisesti kauemmin kuin pari-kolme vuotta. Niimpä me teimme kaupat!
Ja viime viikolla tämä uusi ihanuus kotiutui meidän olohuoneeseen. Vanhussohva siirtyi yläkertaan odottamaan, josko joku hänet ostaisi parilla kympillä johonkin poikamiesboxiin. Kyllä tässä nyt kelpaa pötkötellä, Eevikin kerkesi koeajamaan uuden sohvan ennen kuin saatiin edes jalkoja kiinni.



tiistai 8. marraskuuta 2016

Kiinteiden aloitus puolivuotiaana

Meidän rakkaalla kuopuksellamme oli sunnuntaina puolivuotispäivä. Se oli juhlan paikka niin äidille kuin pojallekkin. Äitinä minä saavutin toiveeni puolenvuoden täysimetyksestä ja Nooa pääsi vihdoin makujen maailmaan. Kaikista peloistani (riittääkö maitoni?) huolimatta me selvisimme tänne asti!

Soseiden maistelun aloitimme bataatilla, kuten Eevinkin kanssa aikoinaan. Jo silloin tein aluksi soseet itse ja kun määrät alkoivat kasvaa, söimme välillä myös valmiita soseita. Nyt kun lapsia onkin kaksi ja ruokaa on tehtävä sekä muulle perheelle, että vauvalle, ei aikaa olekkaan enää yhtä paljon kuin ennen. Teen kuitenkin suuria määriä soseita pakkaseen, joten ne on helposti saatavilla sieltä.


Maistelut alkoivat meillä hyvin. Nooa on aivan innoissaan kun pääsee syöttötuoliin istumaan. D-vitamiinit olen antanut pienellä muovilusikalla, mutta silti sitä kuitenkin yritetään enemmän imeä, mutta kai se suukin alkaa sieltä enemmän aueta.
Nyt kun aloitimme näin myöhään, saa uusia makuja ottaa mukaan nopeammalla tahdilla. Jatkamme kasviksilla ja siirrymme pikkuhiljaa marjoihin ja hedelmiin, sekä lihaan totta kai. Eevin kanssa välillä harrastimme sormiruokailua, mutta en koskaan päässyt siihen kunnolla jyvälle. Olin aina kovin arka ja pelkäsin, että hän ottaa liian suuren/pienen palan joka jää johonkin kitusiin kiinni. Ehkä siihenkin voisi paremmin tutustua..



Suositukset muuttuvat vähän väliä ja kovasti puhutaan allergioiden ehkäisystä. Eevillä ei ole mitään allergioita, vaikka kiinteät tuli kuvioihin myös lähempänä puolta vuotta. Toivottavasti selviämme Nooan kanssa yhtä helpolla.
Eevi vain on kovin nirso ruuan suhteen. Kasviksia ei millään söisi, niimpä niitä joutuu piilottamaan ruuan sekaan, että vähän saisi menemään. Samoin marjoista näytetään nyrpeää naamaa. Puuron sekaan niitäkin saa välillä ujutettua. Eevi on siis tullut isäänsä, joka vasta nyt on vähän oppinut syömään kasviksia, eikä ne marjat uppoa hänellekkään. Ehkäpä Nooa ottaa enemmän mallia äidistä!

lauantai 5. marraskuuta 2016

Näin matkustat kahden pienen lapsen kanssa

Tällä viikolla Helsingissä järjestettiin Kaksplussan blogikoulutus. Kutsun tullessa paloin halusta osallistua siihen. Näkisin ensimmäistä kertaa blogisisaria ja saisin hyödyllistä tietoa muutenkin uutena bloggaajana. Ajankohtana torstai oli kuitenkin hieman hankala koko perheen reissulle miehen töiden takia. Siispä kyselin heti, olisiko äidilläni mahdollista lähteä reissuun kanssamme.





Alkuperäinen suunnitelmamme oli lähteä matkaan autolla, mutta koska Porista on jonkin verran matkaa Helsinkiin, valitsimme kulkupeliksi junan. Se olisi varmasti lapsillekkin mukavempi vaihtoehto, sillä minun oli otettava Nooa koulutukseen mukaan ja Eeville olisi pitänyt joka tapauksessa hommata hoitaja D:n työpäivien ajaksi. Olimme siis päättäneet myöskin yöpyä Helsingissä, sillä päivästä olisi tullut liian raskas, jos samana iltana olisimme suunnanneet kotiin.

Kahden pienen lapsen junamatkustamisessa vinkki numero yksi olisi, älä lähde YKSIN! En edes tiedä olisiko noin pitkän matkan tekeminen kahden alle kaksivuotiaan kanssa mitenkään mahdollista.. Kaksostenrattaat olisivat ehkä juuri ja juuri mahtuneet junaan, mutta ongelmallista se olisi ollut. Jälleen kerran mummu pelasti meidän reissun ja pääsi mukaan. Muuten koko hommalle olisi saanut sanoa heipat jo alussa.

Loput vinkit ehkä heittäisin romukoppaan. Reissun onnistumisprosentit riippuvat ainoastaan lapsista. Voit toki raahata mukanasi kassillisen leluja ja virikkeitä, sekä pieniä palkintoja, joiden avulla lahjoa lapsia käyttäytymään hyvin. Itse olen kuitenkin todennut, että vielä näin pienten kanssa sekin on välillä turhaa. Jos vajaa kaksivuotias taapero haluaa juuri tässä näin vetää itkupotkuraivarit, ei siihen yleensä toimi "kuule rakas, saat täältä maissinaksun jos olet nyt ooooikein nätisti.." Juu ei, siinä vaiheessa tilanne todennäköisesti pahenee.



Meidän reissu kokonaisuudessaan onnistui kuitenkin aivan tajuttoman hyvin! Pori-Tampere välillä oli leikkipaikka, jonka vierestä olimme varanneet paikat sekä meno- että paluumatkoille. Nooa nukkui Tampere-Helsinki välillä ja Eevikin nukahti syliin lähes tunniksi. Takaisin tullessa Eevillä meinasi käydä aika pitkäksi ennen kuin pääsimme taas leikkivaunuun, mutta hyvin hän jaksoi joka tapauksessa.
Eevillä on taipumusta nirsoiluun ruuan kanssa kun ollaan reissussa, mutta hyvin maittoi ruoka. Nukkuminen hotellissa oli jännittävää, joten päädyimme ratkaisuun, että Eevi sai nukkua vieressä. Eikä tästä onneksi koitunut ongelmia kotiin päästessä. 
Minun pienet reippaat reissaajat<3

tiistai 1. marraskuuta 2016

MASENTUNEESTA TEINITYTÖSTÄ IHAN KELPO ÄIDIKSI

Murrosiän kynnyksellä useimmille teinille tulee se kuuluisa angstivaihe, kun rikotaan rajoja ja etsitään itseä. Kun mietitään, olenko hyvä tälläisenä, mihin minä kuulun tai kuulunko ylipäätään mihinkään, onko minussa jotakin vikaa? Osa löytääkin paikkansa heti, toiset joutuvat etsimään sitä omaa itseään jonkin aikaa, mutta useimmiten löytävät sen kuitenkin.
Minä hukkasin itseni 13-vuotiaana, mutta jouduinkin eksyksiin vuosien ajaksi. Teiniangstini muuttuikin masennukseni, josta välillä ei tuntunut olevan poispääsyä.
Päädyinkin niin syvälle synkkien ajatuksieni syövereihin, että osa kavereistanikin katosi. En osannut selittää, miksi en jaksanut tavata ketään tai vastata viesteihin. Miksi tunsin itseni niin huonoksi muiden rinnalla, vaikka minulla oli ihana perhe, harrastuksia ja suuri määrä ihania ystäviä. Mutta ei yläasteikäinen osaa sellaista käsittää.

Huonon itsetuntoni vuoksi ajauduin mitä hämärempiin porukoihin. Halusin olla osa jotakin, vaikka sitten sellaista, mitä en todellisuudessa ollutkaan. Olin vain varjo siitä iloisesta, hymyilevästä, kaikkien kaverista.
Opin myös erittäin hyväksi valehtelijaksi. Ei kukaan edes voinut uskoa, kuinka minuun voisi iskeä tämä katala sairaus. Aikani valehdeltua, aloin itsekkin uskomaan omiin valheisiini. Ajattelin olevan normaalia, haluta pois tästä kurjasta maailmasta.


Kävin vuosia keskustelemassa eri ihmisten kanssa ja vietin monia kuukausia myös osastohoidossa, tähän tietysti myös syynä syömishäiriö (josta voit lukea täältä), joka liittyy vahvasti masennukseeni. Välillä voin paremmin ja ajattelin, voiko elämä oikeasti olla hyvääkin. Kunnes taas pieni vastoinkäyminen ajoi minut kuilun reunalle.
Vasta 18- ja 19-ikävuoden välissä aloin todella herätä todellisuuteen ja löytämään paikkani. Ehkä tähän liittyy myös D:n tapaaminen, vaikka en vielä tavatessamme ollut täysin parantunut. Tai ehkä se oli vasta tietoon tullut tuleva äitiys, joka lopullisesti avasti silmäni.
Emme tietenkään minun ollessa masentunut, alkaneet rakentaa perhettä, olin silloin jo hyvän aikaa voinut paremmin, mutta se taisi kuitenkin lopulta herättää minut.


Onnekseni neuvolassa masennukseeni ei takerruttu sen enempää. Hoitaja tietysti kertoi, että oli pikimmiten oltava yhteydessä, jos mitään masennukseen viittaavaan tulisi. Hän kuitenkin myös sanoi, ettemme me siitä sen enempää jauha kuin normaalistikkaan, minä olin ollut masentunut, mutta olin myös selviytynyt.
Eevin syntymän jälkeen kuitenkin pelkäsin, onko normaalia itkeä näin pienistä asioista tai onko tämä, tämä tai tämä normaalia. Mutta en missään vaiheessa kokenut itseäni enää masentuneeksi.

Tiedän, että edessä on aika, kun minun on oltava se, joka kertoo omille lapsille, että olet hyvä juuri tuollaisena. Mutta tiedän myös sen, että se ei aina riitä. Minulla on maailman ihanin äiti, joka kertoi minulle juuri ne asiat, jotka halusinkin kuulla, mutta silti ajatusmaailmani kääntyi minua vastaan. Toivon vain, ettei minun pienet lapseni joudu käymään samaa kivistä tietä, kuin itse olen käynyt. Mutta vaikka kaikkesi annat ja teet, ei se siltikään aina riitä.

Blog Design by Get Polished | Copyright 2016