torstai 29. syyskuuta 2016

Vanhemmuus on yksi pettymysten sietämisen kenttä

Kävin tänään kuuntelemassa perheneuvolan psykologi Maija Löytökorven luentoa 2- ja 3-vuotiaiden kehityksestä ja eritoten uhmaiästä. Sain omasta mielesäni arvokasta tietoa ja vinkkejä. Luento sai minut ehkä ymmärtämään lastani paremmin. Vaikka tämä kaikki saattaakin unohtua seuraavan uhmakohtauksen aikana.

Tajusin myös paljon asioita, joissa itse voisin vanhempana kehittyä. Psykologi sanoikin, että kaikki lapset ja vanhemmat ovat erilaisia ja kaikkiin lapsiin ei toimi samat vinkit. Mikään ei mene ikinä kuten oppikirjassa ja eihän se ole tarkoituskaan.
Olen itse hieman ujo tälläisissä tilaisuuksissa, enkä esitä kysymyksiä, mutta oli mukavaa huomata, kuinka luento aiheutti keskustelua yleisössä.

Meillä uhmaikä on kuitenkin vasta alkutekijöissä ja aina voi toivoa, ettei se kovin pahaksi kehkeytyisikään. Eevi on kuitenkin pienestä asti tuonut oman tahtonsa niin selvästi esille, että luulen tämän olevan vasta alkua. 


Luennolla oli myös puhetta lapsien peloista ja pettymyksistä. Lapset tulevat niin monesti elämän aikana pettymään, että siltä on turha yrittää suojella, vaikkei tietenkään aiheuttaa niitä tarkoituksella. Eevin pelot rajoittuvat tällä hetkellä todennäköisesti vain painajaisiin, joihin hän välillä herää. Sydäntäni kuitenkin raastaa jo valmiiksi ajatus siitä, kun lapset alkavat pelkäämään, jos vanhemmille tapahtuu jotakin.
Vanhemman pahin pelko on oman lapsen menetys tai jonkin kamalan asian tapahtuminen omalle lapselle ja se tuntuu itsestäkin aivan hirvittävältä. Joten kuinka pahalta voi tuntua pienestä viattomasta lapsesta, joka pelkää oman äidin tai isän puolesta?

Olen itsekkin sortunut useasti miettimään olenko tehnyt jotakin väärin vanhempana jos lapseni käyttäytyy huonosti, on kiukkuinen tai ompa tilanne mikä hyvänsä niin aina sitä miettii, olenko minä syyllinen tähän? Mutta en ole. Itsenikin pitäisi enemmän syventyä tähän kehitysvaiheeseen, jotta ymmärtäisin sen paremmin. Tämä luento avasi kuitenkin silmiäni jo hyvin ja ehkä huomenna osaan laskea kymmeneen uhmakohtauksen koittaessa, enkä anna lapseni kiukun siirtyä minuun.
Tahdon, että taapero saa olla kiukkuinen, jos häntä kiukuttaa, eikä tunne, että se olisi väärin.

tiistai 27. syyskuuta 2016

Kurkistus prinsessahuoneeseen

Ollaan tässä odoteltu Eevin huoneeseen niitä uusia vaatekaapinovia, sillä vanhat sanoivat sopimuksen irti heti alkumetreillä. Ovien saranoiden paikkaa oli vaihdeltu jo kolmeen kertaan ja ne olisivat seuraavaksi olleet jonkun päässä. Päätettiin siis teetättää ihan uudet.. Mutta ne eivät ole vieläkään tulleet, en kuitenkaan enää malttanut odottaa pientä kurkistuspostausta meidän prinsessan huoneesta!

Kirjoitinkin juuri, että olin suunnitellut ennen Eevin syntymää, etten pue häntä vain vaaleanpunaiseen, mutta kuinkas siinä kävikään.. kurkkaa täältä!
Heinäkuussa kun meidän muutto varmistui ja oli tiedossa, että Eevi saa oman huoneen, iski muhun heti sisustusvimma. Nyt olin kuitenkin päättänyt, että pakko saada vaaleanpunaista! Olen ihastunut väriin ehkä vähän itsekkin, vaikka ennen olen ollut vannoutunut mustaharmaatyyppi.




Eevi ei tietenkään vielä kauheasti viihdy yksinään omassa huoneessa leikkimässä, siksi meiltä löytyy myös olohuoneesta lelukoppa. Huone ei muutenkaan ole vielä täysin valmis. Hankintalistalla on vielä pienet tuolit ja pöytä, mutta niillä ei ole kiire, sillä kovassa käytössä ne eivät kuitenkaan olisi. Pieni leikkikeittiö olisi myös suunnitteilla, mutta silloin on luovuttava jostakin, koska muuten huone käy ahtaaksi. Ruuanlaittoleikitkin kiinnostavat ehkä vasta parin vuoden päästä enemmän.


Mulla olisi ideoita huoneeseen vaikka millä mitalla, mutta kaikkea ei voi saada kerralla ja kaikkea ei pysty heti toteuttamaan. Tässä kuitenkin pientä esimakua tämänhetkisestä tilanteesta.
Miltäs näyttää?

sunnuntai 11. syyskuuta 2016

Kun varastin vahingossa lapseni kanssa

Meillä meinasi (ja kävikin) hassu juttu kaupungilla. Lähdin läheiseen ostoskeskukseen lapsien kanssa, tarkoituksenani ostaa itselleni muutama uusi vaate ja katsoa löytyisikö olohuoneeseen kivaa lelukoppaa. Kaikenlaista tarttuikin mukaan ja nimenomaan tarttui.. Olin tehnyt jo hyviä löytöjä kun serkkuni kanssa kävimme syömässä myöhäistä lounasta. 
Siitä lähdimme pieneen säläputiikkiin, josta aina lähtee jotakin mukaan. Eevi kurotteli vaunuista lähes jokaista esinettä, johon kädet ylsi ja huomasin hauskan "pehmomiekan" kahdella eurolla, joten päätin ottaa sen mukaan, jottei kaikki tavarat olisi lattialla Eevin huitovien käsien ansiosta. Putiikin kierrettyämme sanoimme kassalle heipat ja vaihdoimme liikettä. 
Jutustelimme serkun kanssa niitä näitä, kunnes yhtäkkiä katseeni osui Eevin kädessä heiluvaan miekkaan. HETKONEN.. ME EI MAKSETTU TUOTA OLLENKAAN! Olimme kävelleet pois liikkeestä miekka heiluen, enkä minä ollut tajunnut ollenkaan! Sillä sekunnilla iski olo kuin olisin tehnyt suuremmankin rikoksen. Kiersimme kaupan, jossa parhaillaan olimme ja palasimme säläkauppaan, missä olimme tämän rikoksen tehneet. Jostakin syystä en kuitenkaan ollut millään tavalla nolostunut, olinhan tehnyt virheen, joka olisi saattanut sattua kenelle tahansa. Marssin kassalle, jo puoliksi pureskeltu miekka kädessäni ja selitin tilanteen. Kassalla ollut henkilö vain naurahti ja sanoi, ettei tämä suinkaan ollut ensimmäinen miekka, joka oli jäänyt maksamatta. Maksoin kahden euron miekkamme ja tilanne oli sillä selvä. Kyse oli siis vain parista eurosta, mutta huh kun lähti rikollinen olo sillä samalla hetkellä kun pääsin tunnustamaan syntimme.
Eevin toinen ryöstöyritys tapahtui kuitenkin samalla reissulla. Jatkoimme matkaa sisustuskauppaan ja päästimme Eevin vaunuista kävelemään. Serkku juoksenteli hänen perässään samalla kun sain etsiä sopivaa lelulaatikkoa. Eevi löysi kirahvipehmolelun ja tämän kanssa ajatteli lähteä matkoihinsa. Matka kuitenkin tyssäsi hälyttimien alkaessa soimaan. Tämä ei kuitenkaan pelästyttänyt neitiä vaan hän suorastaan ilostui vilkkuvista ja huutavista hälyttimistä! Siihen kuitenkin päättyi hänen ja kirahvin pakomatka. 1v9kk ei kuitenkaan ihan vielä ymmärtänyt, että kaupasta ei voi vaan ottaa leluja ja lähteä menemään, mutta kerrottiimpa tämä hänelle kuitenkin tulevien varkauksien varalta.


Varastaminen on aina väärin, enkä tietenkään hyväksy sitä edes parin euron miekkojen kohdalla ja teen tämän lapsillenikin pienestä pitäen selväksi. Silti oli hauska huomata itsessäni, joka yleensä punastuu pikkuvarvasta myöten, jos hälyttimet alkavat soimaan, että tässä tilanteessa pysyin rauhallisena ja minua jopa hieman nauratti Eevin suhtautuminen vilkkuviin tolppiin. Kirahvi jäi kuitenkin liikkeeseen ja kerroin Eeville, että "äitipä käy nyt maksamassa tämän lelulaatikon, niin saadaan ottaa tämä mukaan.." Huh mikä ostosreissu!

torstai 8. syyskuuta 2016

Maailman suloisin asia

Voiko olla mitään kauniimpaa ja viattomampaa kuin nukkuvat lapset? Äidin pienet enkelit. Eevi nukkuu päivisin noin tunnin verran, oikein hyvänä päivänä (joita hyvin harvakseltaan on) pari tuntia. Kaikista "huippupäiviä" ovat ne, joina ei nukuta ollenkaan! Kuten tänään..... Nooa taas nukkuu päivisin vielä hyvin vaihtelevasti. Joskus nukkuu tunteja ja joskus ihan pieniä pätkiä. Mutta voi että kun ne ovat niin kauniita nukkuessaan! Äidillä meinaa ihan sydän sulaa lapsia katsoessaan. Pienet, jotka eivät vielä tiedä maailman pahuudesta ja hyvä niin, olkoon tietämättömiä niin kauan kuin mahdollista. Tahtoisin suojella näitä pikkuisia kaikelta kamalalta, mutta kaikkeen ei voi vaikuttaa, eikä ihan pumpulissakaan voi kasvattaa, vaikka mieli joskus tekisikin.


Ne pienet hetket kun lapsi nukkuu rauhassa ja voit vain katsella ja ihmetellä, kuinka olet saanut jotakin noin täydellistä ja ihmeellistä aikaiseksi. Et tahdo heidän kasvavan ikinä isoiksi ja muuttuvan aikuisiksi. Se kun oma sydämesi särkyy kun mietit, kuinka joku joskus pahoittaa tuon pienen mielen, etkä aina pysty olemaan vierellä. Mutta mitä voit tehdä? Kasvattaa näistä pienistä ihmeistä niin vahvoja, että he kestävät pettymyksiä ja vastoinkäymisiäkin. Mutta nyt, ole vain vieressä ja nauti tästä hetkestä.

tiistai 6. syyskuuta 2016

Haaveena puolen vuoden täysimetys

Olimme eilen Nooan kanssa 4kk-neuvolassa. Poika oli kasvanut hyvin, mutta viikossa ei kuitenkaan ollut tullut tarpeeksi painoa. Kuitenkin hän meni tasaisesti keskikäyrällä, näin neuvolavaatimusten mukaan. Mulla alkoi myös Eevin aikana neljän kuukauden iässä nousta itselle pelko, nouseeko paino tarpeeksi, riittääkö maito? Hyvin se riitti silloinkin. Kovasti terveydenhoitaja puhui kiinteiden aloituksesta, mutta oli tietoinen minun puolen vuoden täysimetys haaveesta, eikä todellakaan tyrmännyt toivettani. Nooahan nukkuu oikeastaan koko yön, ensimmäinen yösyöttö on vasta 5-6 aikaan aamulla. Nooa on myös hyvin liikkuvainen poika, koko ajan joko jalat tai kädet vispaavat. Päätinkin neuvolasta päästessämme, että nyt alkaa imetysrumba. Aion imettää, imettää ja imettää, että maidontulo lisääntyisi. Olen viime aikoina ollut stressaantunut muutosta, sekä jatkuvasta kahnauksesta D:n kanssa ja tiedän myös, että syön huonosti. Saatan syödä aamulla leivän ja sen jälkeen unohdankin syömisen moneksi tunniksi. Siihen on tultava muutos. Koko iltapäivän istuin imettämässä ja olin jo illalla havaitsevani maidon lisääntyneen, mutta voiko se tapahtua niin nopeasti? Ehkä vain toivon sitä niin kovasti, että alan jo kuvitella. Nyt aion kuitenkin pitää huolta, että elimistö saa riittävästi ravintoa ja juon tarpeeksi vettä. Mulla ja D:lläkin oli tänään tavallista mukavampi päivä, eikä kaikesta tullut erimielisyyksiä.
Nooa on ollut hyvin tyytyväinen vauva, eikä vaikuta siltä, etteikö saisi tarpeeksi syödäkseen. Tiedostan kuitenkin myös sen, että jos hän alkaa vaikuttaa tyytymättömältä, on pakko laittaa äidin omat toiveet sivuun ja laittaa lapsen tarpeet etusijalle, vaikka se harmittaisikin. Teen kuitenkin kaikkeni, että maidontulo lisääntyisi. Syödään, imetetään, koitetaan ottaa elämä vähän rennommin ja imetetään vähän vielä lisää. Kaivoin myös Eevin aikana ostamani imetysteet kaapin pohjalta.
Löytyykö hyviä vinkkejä maidontulon lisäämiseksi?

perjantai 2. syyskuuta 2016

Ikävä synnyttämistä

Muistan toukokuun viidennen kuin eilisen. Oltiin illalla Prismassa ja mun oli pakko pysähtyä muutaman metrin välein, kun tuntui viiltävää kipua tuolla alhaalla. Ajattelin, että nämä on nyt niitä kipuja kun vauva asettelee itseään lähtökuoppiin, mutta en todellakaan ajatellut, että muutaman tunnin päästä oltaisiinkin jo synnärillä valmistautumassa synnyttämään. Illalla sohvalla maatessa tuli pakottava tarve juosta vessaan nyt heti, ettei pissat tule housuun ja se olikin menoa sitten. Ei tullut pissat ei, vaan jotakin ihan muuta. Muistan kuinka yöllä vaikeroin sairaalan sängyllä D:n torkkuessa ja kirosin, että ei enää ikinä lapsia ja että mä taidan kuolla nyt tähän paikkaan. Muistan kuinka lääkäri sanoi, että ihan vain pari senttiä auki, vaikka olin kärsinyt jo monta tuntia, enkä kuvitellutkaan, että kipu yltyisi ja kestäisi vieläkin tunteja.
Muistan ponnistusvaiheen, kuinka tuntui, ettei tästä tule mitään, enkä saisi vauvaa koskaan ponnistamalla ulos. Pelkäsin, että seuraavalla ponnistuksella varmasti katkeisi verisuoni otsaltani. Muistan, kuinka pelkäsin, kun vauva vietiin heti lääkärin tutkittavaksi, mutta olin liian väsynyt edes itkemään. Luotin kätilöiden sanaan, että kohta saisin poikani rinnalleni ja niin minä sain. Vielä seuraavana päivänä sanoin, ei enää koskaan. Päivät kuluivat, viikot kuluivat ja kuukaudet kuluivat ja nyt, nyt haluaisin uudelleen synnyttämään. En voi sanoa, että minulla olisi vauvakuume. En toistaiseksi edes ikävöi raskautta, en edes sitä ihanaa raskausvatsaa, mutta se loppurutistus. Se tunne, kun vain odotat saavasi pienen nyytin syliisi. Odotus, miltä hän mahtaa näyttää, miltä pieni vauva tuoksuukaan. Se olo, kun olet antanut kaikkesi ja saat maailman parhaan lahjan. Aivan loppuraskautta ikävöin, sitä jännitystä, joko nyt, olisiko tänään lähtö? Toivottavasti vielä joskus, mutta ei nyt kuitenkaan ihan hetkeen.. Voihan haikeus.

Blog Design by Get Polished | Copyright 2016