torstai 29. syyskuuta 2016

Vanhemmuus on yksi pettymysten sietämisen kenttä

Kävin tänään kuuntelemassa perheneuvolan psykologi Maija Löytökorven luentoa 2- ja 3-vuotiaiden kehityksestä ja eritoten uhmaiästä. Sain omasta mielesäni arvokasta tietoa ja vinkkejä. Luento sai minut ehkä ymmärtämään lastani paremmin. Vaikka tämä kaikki saattaakin unohtua seuraavan uhmakohtauksen aikana.

Tajusin myös paljon asioita, joissa itse voisin vanhempana kehittyä. Psykologi sanoikin, että kaikki lapset ja vanhemmat ovat erilaisia ja kaikkiin lapsiin ei toimi samat vinkit. Mikään ei mene ikinä kuten oppikirjassa ja eihän se ole tarkoituskaan.
Olen itse hieman ujo tälläisissä tilaisuuksissa, enkä esitä kysymyksiä, mutta oli mukavaa huomata, kuinka luento aiheutti keskustelua yleisössä.

Meillä uhmaikä on kuitenkin vasta alkutekijöissä ja aina voi toivoa, ettei se kovin pahaksi kehkeytyisikään. Eevi on kuitenkin pienestä asti tuonut oman tahtonsa niin selvästi esille, että luulen tämän olevan vasta alkua. 


Luennolla oli myös puhetta lapsien peloista ja pettymyksistä. Lapset tulevat niin monesti elämän aikana pettymään, että siltä on turha yrittää suojella, vaikkei tietenkään aiheuttaa niitä tarkoituksella. Eevin pelot rajoittuvat tällä hetkellä todennäköisesti vain painajaisiin, joihin hän välillä herää. Sydäntäni kuitenkin raastaa jo valmiiksi ajatus siitä, kun lapset alkavat pelkäämään, jos vanhemmille tapahtuu jotakin.
Vanhemman pahin pelko on oman lapsen menetys tai jonkin kamalan asian tapahtuminen omalle lapselle ja se tuntuu itsestäkin aivan hirvittävältä. Joten kuinka pahalta voi tuntua pienestä viattomasta lapsesta, joka pelkää oman äidin tai isän puolesta?

Olen itsekkin sortunut useasti miettimään olenko tehnyt jotakin väärin vanhempana jos lapseni käyttäytyy huonosti, on kiukkuinen tai ompa tilanne mikä hyvänsä niin aina sitä miettii, olenko minä syyllinen tähän? Mutta en ole. Itsenikin pitäisi enemmän syventyä tähän kehitysvaiheeseen, jotta ymmärtäisin sen paremmin. Tämä luento avasi kuitenkin silmiäni jo hyvin ja ehkä huomenna osaan laskea kymmeneen uhmakohtauksen koittaessa, enkä anna lapseni kiukun siirtyä minuun.
Tahdon, että taapero saa olla kiukkuinen, jos häntä kiukuttaa, eikä tunne, että se olisi väärin.

tiistai 27. syyskuuta 2016

Kurkistus prinsessahuoneeseen

Ollaan tässä odoteltu Eevin huoneeseen niitä uusia vaatekaapinovia, sillä vanhat sanoivat sopimuksen irti heti alkumetreillä. Ovien saranoiden paikkaa oli vaihdeltu jo kolmeen kertaan ja ne olisivat seuraavaksi olleet jonkun päässä. Päätettiin siis teetättää ihan uudet.. Mutta ne eivät ole vieläkään tulleet, en kuitenkaan enää malttanut odottaa pientä kurkistuspostausta meidän prinsessan huoneesta!

Kirjoitinkin juuri, että olin suunnitellut ennen Eevin syntymää, etten pue häntä vain vaaleanpunaiseen, mutta kuinkas siinä kävikään.. kurkkaa täältä!
Heinäkuussa kun meidän muutto varmistui ja oli tiedossa, että Eevi saa oman huoneen, iski muhun heti sisustusvimma. Nyt olin kuitenkin päättänyt, että pakko saada vaaleanpunaista! Olen ihastunut väriin ehkä vähän itsekkin, vaikka ennen olen ollut vannoutunut mustaharmaatyyppi.




Eevi ei tietenkään vielä kauheasti viihdy yksinään omassa huoneessa leikkimässä, siksi meiltä löytyy myös olohuoneesta lelukoppa. Huone ei muutenkaan ole vielä täysin valmis. Hankintalistalla on vielä pienet tuolit ja pöytä, mutta niillä ei ole kiire, sillä kovassa käytössä ne eivät kuitenkaan olisi. Pieni leikkikeittiö olisi myös suunnitteilla, mutta silloin on luovuttava jostakin, koska muuten huone käy ahtaaksi. Ruuanlaittoleikitkin kiinnostavat ehkä vasta parin vuoden päästä enemmän.


Mulla olisi ideoita huoneeseen vaikka millä mitalla, mutta kaikkea ei voi saada kerralla ja kaikkea ei pysty heti toteuttamaan. Tässä kuitenkin pientä esimakua tämänhetkisestä tilanteesta.
Miltäs näyttää?

sunnuntai 25. syyskuuta 2016

Aikataulutettu arkemme

Usein valitan siitä, että aina on sovittuja menoja ja ikinä ei kerkeä tekemään mitään. Todellisuudessa aikataulutetut päivämme helpottavat elämäämme. Oikeasti saan enemmän tehtyä kun aamulla on herättävä tiettyyn aikaan, kun jossakin on oltava sovittuna aikana.
Välillä on ihanaa heräillä rauhassa ja köllötellä sängyssä lapsien kanssa ilman kiirettä, mutta usein päivä saa siinä vetämättömän alun.

Kuten tämä sunnuntai. Saimme Nooan kanssa torkkua lähes 11 asti. Eevi meni päiväunille 12.30 ja D lähti samalla salille. Minä lösähdin sohvalle kahvikupin kanssa. Nooa nukahti myös. Keräilin leluja ja järjestelin kotia. D palasi kotiin, meni suihkuun ja söi. Sitten lähdimme porukalla kauppaan ja haimme siskoni mukaan ruokaostoksille.
Ostosten jälkeen suuntasimme Subiin leiville, jonne saimme seuraksi myös siskoni miesystävän.


"Yllättäen" kauppareissu olikin venähtänyt niin pitkäksi, että siivouspäivä vaihtui vain imurointiin.
Eli koko päivän aikana saimme aikaiseksi vain kauppareissun, imuroinnin ja illalla pyöräytin vielä muutaman pellillisen lihapullia. Jos minä olisin noussut vaikka jo yhdeksältä, olisin varmasti ollut jo 11 niin hereillä, että olisin kerinnyt tehdä enemmän. Mutta ehkäpä sunnuntait onkin tehty sitä varten, että saa vähän löhöilläkkin.

Huomenna alkaa taas arki ja lähes joka päivälle onkin varattu jotakin puuhaa. Aikataulut vain kuuluvat elämään ja näenkin sen hyvänä asiana. Vaikka tämä sunnuntai olikin taas mukavaa vaihtelua.
Täällä odotellaan, josko ensi viikolla Eevin huoneen kaapinovet tulisivat niin saisin vihdoin tehtyä postausta prinsessahuoneesta<3


Ihanan syksyistä viikkoa kaikille!

lauantai 24. syyskuuta 2016

Tiheänimunkausi ja yöhulinat

Imettävät äidit varmasti tietävät ne tiheänimunkaudet kun tuntuu, että peppu on porautunut kiinni sohvannurkkaan ja kun juuri luulit vauvasi nukahtaneen, ja kuvittelet pääseväsi haukkaamaan itse jotakin, niin lapsi avaa silmät ja "ääääää, mihin se tissi katosi, ihan hirvittävä nälkä!"
Meillä alkoi neljän kuukauden tiheänimun kausi vajaa viikko sitten. Päivisin olen päässyt aika pienellä istumisella, mutta meidän parin kuukauden iässä alkaneet melkein koko yön nukkumiset jäivät ja Nooa on viettänyt monta yötä tissi suussa. Tai jos se ei ole ollut suussa, niin ainakin ihan vieressä, että se on ollut saatavilla koko yön.

Nooan ensimmäinen herätys on ollut siis parikuisesta lähtien 4-6 välillä, mutta muutamana yönä ollaankin oltu ruokaa vailla jo kello 23-24 ja siinä ollaankin sitten hengailtu koko loppuyö. Ensimmäinen ajatukseni taas olikin "juu u, nyt se maidontulo onkin sitten vähentynyt, ei kai sillä nyt muuten olisi koko aikaa nälkä.." Onneksi kuitenkin eksyin jollekkin nettisivulle, josta muistin virkistykseksi löysin neljän kuukauden tiheänimunkauden. Hätäni loppui taas sillä sekunnilla kun löysin syyn tähän outoon käytökseen. Ja viime yönä meillä taas nukuttiinkin entiseen tapaan.

Mutta kuinka nopeasti sitä unohtaakaan asiat! Eevin imetyksestä ei kuitenkaan ole vielä pitkä aika. Vielä vuosi sitten Eevi oli yhdeksän kuukautta ja kävi useasti rinnalla. Kai sitä hieman aivot pehmenevät tässä rallissa, että kaikki tieto unohtuu.


Ajoitus on kuitenkin Nooalla kohdallaan. Yöimetykset eivät häiritse päivän askareita ja Eevillekkin riittää aikaa. Jos Nooa söisi päivät, niin mun olisi hirvittävän vaikea jakautua kahdeksi äidiksi, joka samalla imettää ja leikkii taaperon kanssa, jonkun pitäisi vielä samaan aikaan olla se kodinhengetär, joka siivoaa sotkut ja tekee ruokaa. Nooa on helppo nostaa viereisestä pinnasängystä ja itse pystyy torkkumaan toisen tankatessa, vaikkei se uni tietenkään yhtä syvää ole. 

Parina yönä Nooalle ei ole kuitenkaan riittänyt pelkkä maito, vaan sen jälkeen olisi tarvittu juttuseuraa. Sekös alkoikin harmittaa kun äitiä ja isiä ei huvittanut keskellä yötä alkaa seurustelemaan.. Nämä ovat kuitenkin ohi meneviä vaiheita ja joskus sitä varmasti vielä tulee suru puseroon kun kukaan ei halua tulla yöllä äidin kainaloon. Näistä hetkistä on nyt nautittava. Mopolta haiseva 15-vuotias Nooa tuskin kaipaa keskellä yötä juttutuokiota äidin viekussa..


Onko teillä muistoja tiheänimunkausista? 
Entä hyviä vinkkejä, kuinka selvitä pitkistä imetysmaratoneista?

perjantai 23. syyskuuta 2016

#badmomlista

Olette varmaan useampaan otteeseen törmännyt kyseiseen haasteeseen. Yli pyykkivuorten, läpi lasikattojen Hanna haastoi perhebloggaajat kirjoittamaan omat paheensa ja täältä pesee, miksi minä olen välillä #badmom..


  • Liian usein aamuisin en jaksa nousta taaperon heräämisaikaan, joten otan hänet viereeni ja hänen kyllästyessä makoiluun laitan youtubesta pyörimään Kaapoa tai Hirveää Henriä ja ummistan silmäni vielä hetkeksi.
  • Jos ulkona on hirveä kurakeli ja vettä sataa kaatamalla, meiltä jää usein ulkoilut välistä. 
  • En silitä enää Nooan vaatteita. Eevin vaatteet silitin kokoon 68-74 asti, mutta Nooan vaatteet taisin silittää yhden tai kaksi kertaa. Enää ei vain ole aikaa, ei sitten millään.
  • En anna lapsilleni karkkia. (Tämä ei ollut se badmom osuus), vaan se, että napostelen itse salaa tai huijaan lastani antamalla omasta herkkupussukastani ksylitolpastillin.. Ei taida mennä enää kovin kauaa läpi.
  • Eevi ei suostu enää syömään omalla tuolillaan ja välillä hän lähtee vaeltamaan kesken ruokailun. Kiireisinä päivinä annan hänen tehdä niin ja seuraan suurinpiirtein lusikan kanssa perässä, kunhan syö edes vähän. Tämä vaikeuttaa tietysti ruokapöydässä syömistä, jota yleensä vaadin.
  • Pyrimme pitämään ruokailuajat säännöllisinä, mutta joskus annan ylimääräisiä välipaloja kun en jaksa kuunnella huutoa kun ei saa maissinaksuja juuri nyt, vaikka ruoka olisi tunnin päästä.
  • Huonoina öinä otan taaperon mielummin kainaloon kuin ramppaan sataan kertaan hänen huoneessaan. Pakko saada nukkua!
  • Viikonloppuisin meillä saatetaan olla yökkärit päällä melkein lounasaikaan saakka, mutta tämä on jo enemmänkin #baddadjuttu, sillä minä nukun yleensä sunnuntaisin pitkään.


torstai 22. syyskuuta 2016

Tyttöni, vaaleanpunaiseen puettu tyttöpoika

Eeviä odottaessani ajattelin, etten pue häntä vaaleanpunaiseen tai siis puen, mutta sitten käytetään kyllä kaikkia muitakin värejä. Ei kuitenkaan mennyt kovin kauan, kun kerran vilkaisin pyykkitelinettämme.. vaaleanpunaista, vaaleanpunaista ja hieman vaaleanpunaista. Olin siis heti ensi metreillä syönyt sanani. Olihan seassa vähän valkoistakin..


Nyt Eevin ollessa hieman vanhempi, ei kaikki enää olekkaan vaaleanpunaista, vaan olen ostanut milloin minkäkin väristä. Vaikka edelleenkään en pue Eeville sinistä tai vihreää, vaikka nekin todellakin riippuvat enemmän sävystä, ei väristä. Samoin Nooa ei ole käyttänyt Eevin vanhoja vaaleanpunaisia vaatteita.. Pukekoot itse vanhempana mitä tykkäävät, enkä kuitenkaan aio väittää, että olisi väärin pukea jonkun tietyn väristä paitaa.

Eevin ollessa vauva, hän sai päähänsä vaikka mitä härpäkkeitä ja pantoja, ehkä siksi hän niitä niin kovasti nyt taaperona vihaakin. Äidin pirulainen vastentahtoa kun koittaa välillä laittaa hienoja pantoja päähän, huonolla menestyksellä. Läpinäkyvä kumilenkki sentään pysyy päässä, ettei tukka ole silmillä.

Eevi on kova hoitamaan kotona nukkejaan. Meidän lähipuistossa on yksi vähän vanhempi naapurintyttö, jolla usein on nukenvaunut mukana. Niiden perässä Eevi sitten yrittää juosta, mutta nyt muutaman kerran voiton onkin vienyt ihan joku muu.. pojat! Eevi on aina hirveästi tykännyt mun sukulaispojista ja aina parempi, jos ne ovat vähän itseä vanhempia. Harvemmin ne ovat kuitenkaan menneet nukkejen ohi.
Tänään jälleen menimme puistoon, vaunut kiinnostivat hetken, kunnes löytyi pari tuttua poikaa. Niiden perässä mentiinkin koko loppuaika. Erityisesti yksi muutaman vuoden vanhempi poika yrittää oikein naurattaa Eeviä ja tekee kaikkea, että tämä lähtisi perään. Ja niin meidän neiti painaa tuhatta perässä ja nauraa räkättää minkä kerkeää. 


Siispä poikien hurjat leikit menivät prinsessaleikkien ohi ja äiti vieressä sydän syrjällään, että eihän tuo pieni touhutoope vain satuta itseään, mutta ehjänä me päästiin kotiin. Pojille tietysti vilkutellen. Keneenköhän mahtanut tyttö tulla??

keskiviikko 21. syyskuuta 2016

Käsistä lähtenyt herkuttelu


Viime viikkoina olen herkutellut aika paljon. Aika paljonkin on vähättelyä... siis todella paljon. Joka päivä pakko saada jotakin hyvää. Jään aika helposti koukkuun ja nyt olen kyllä aika pahasti sokerikoukussa. Jos nyt yksi suklaalevy tai hei viikonlopun kunniaksi pussi sipsiä. Oikeasti ei ole väliä onko lauantai vai keskiviikko, ihan mikä syy vain kelpaa, että voi ostaa herkkuja tai sitten ei tarvitse olla edes syytä.


Minusta on tullut kärttyinen ja väsynyt. Sitä haluaa vain palkita itsensä rankan päivän jälkeen, mutta miksi palkita karkkipussilla kun yhtä lailla voisi tehdä terveellisen ja vieläpä hyvänmakuisen salaatin. Tykkään kyllä kovasti salaateistakin, siis miksi ostaa sokeria? Tiedän, että tähän on tultava loppu. En jaksa edes omaa vetämätöntä oloani. Lopetin herkuttelun viimeksi pari kuukautta sitten ja huomasin muutoksen itsessäni jo muutamassa päivässä, ehkä olisi aika miettiä sitä oloa ja tsempata itseään jälleen kerran terveellisempään ruokavalioon. 
Mua on alkanut myös hirveästi närästämään ja viime päivinä olen kärsinyt vatsakivuista ja vatsan turpoamisesta. En edes muista, koska mulla olisi edellisen kerran ollut tämän kaltaisia vatsavaivoja. Raskaana kärsin välillä pienestä jomotuksesta, mutta eihän se ollut mitään tälläistä.
Nyt meillä taitaa olla herkkuvarastot tyhjennetty "viikonlopusta", sillä mulla ei saa olla mitään jemmassa, koska pakkohan kaikki on syödä pois.. Toivon, että muutun taas omaksi, energiseksi itsekseni, enkä ole vain nuutunut ja väsynyt herkkusuu.

tiistai 20. syyskuuta 2016

Väsynyt ja kiireinen (sisältää paljon kuvia!)

Äiti on ollut vähän väsynyt ja kiireinen, siksi ei ole muutamaan päivään tullut uusia tekstejä. Viime viikolla lapset olivat vuorotellen kipeinä. Ensin alkoi Eevin nenä vuotaa ja nousi kuume, tämän takia hän myös nukkui pari yötä huonommin. Kun Eevin olo alkoi kohentua, nousi Nooalla pieni kuume ja hän tuli myös räkäiseksi, sekä myöskin nukkui pari yötä huonosti. Minua siis valvotettiin neljä yötä ja lauantaina piti olla valmiina ottamaan vieraita vastaan!
Lauantai alkoi siis koko asunnon siivouksella. D lähti lapsien kanssa ulos ja minä jäin imuroimaan ja järjestelemään kotiin. D:n palattua hän luutasi lattiat ja minä aloin tekemään valmiiksi pizzataikinaa. Odottelimme siis ihanaa parturiystävääni ja hänen perhettään Vaasasta. Kyseinen ystävä on myös Eevin toinen kummitäti. Meillä oli suunnitteilla mukava ja vähän rentouttavakin ilta. Luvassa meillä oli pizzaa, saunaa, herkkuja, Aliasta ja lapsien kanssa ulkoilua.
Ja hyvin tässä kaikessa onnistuttiin. Heidän poika nukkui hieman levottomasti vieraassa paikassa, mutta meidän lapset nukkuivat hyvin muutaman valvotun yön jälkeen. Meillä oli ihan hirmuhauskaa ja oli mahtavaa viettää aikaa vähän kauemmin kun pari tuntia kerralla. Päiväreissut menevät aina niin äkkiä ja varsinkin nyt kun lasketaan kolme lasta mukaan niin ne vievät aina oman aikansa.

Maanantaina lähdin tekemään päiväreissua Tampereelle. Poikettiin Ikeassa syömässä ja tehtiin pikakierros. Mukaan tarttui melkein 70 eurolla tavaraa, vaikka nopeasti koitettiin kiertää.. Ikeasta jatkettiin Ideaparkkiin ja sielläkin olisi vierähtänyt ikuisuus, jollei lapset olisi alkaneet turhautua ja kello ei olisi mennyt niin kovaa vauhtia. Löysin itselleni ihanan villatakin ja muhkean kaulahuivin. Eeville löytyi muutama paita ja parit legginssit. Nooalle body, housut, pari yökkäriä ja kasa sukkia, kun herran jalat kasvavat sitä tahtia, että jo teini-iässä taidetaan teetättää hänelle kengät!


Paljon on ollut puuhaa, mutta nyt aletaan olla kaikki taas terveenä, Eevillä vähän vielä nenu vuotaa. Kauheesti olisi kaikenlaista ohjelmaa tiedossa, mutta yritetään ottaa rauhassa. Ulkonakin on maisema muuttunut hyvin syksyiseksi ihan yhtäkkiä. Tervetuloa kaulahuivit ja ihanat villapuserot<3


keskiviikko 14. syyskuuta 2016

Nakkipataa, ei ihan niin kuin elokuvissa

Tänä aamuna kello herätti 8.00 (tai kello nimeltä Eevi kerkesi herättämään kolme minuttia ennen oikeaa kelloa.) Meidän viime yö meni hieman normaalia levottomammin, sillä Eevillä alkoi eilen vuotaa nenä ja nousi kuume. Hän siis itkeskeli yöllä ja kerran laitoin panadolin, sillä hän tuntui niin kuumalta. Lääkkeenannon yhteydessä otin neidin kainaloon ja siinä hän sai nukkua siihen asti kunnes Nooa heräsi ja otin hänet syömään.
Yleensä meillä on aika hitaat ja rauhalliset aamut. Mä tarvitsen muutaman kupin kahvia ennen kun pystyn alkaa tekemään mitään järkevää. Mutta tänä aamuna Nooalla oli 4kk neuvolalääkäri 9.30, joten oli pakko herätä aikaisin. Ei kuitenkaan herätty tarpeeksi ajoissa ja kiirehän meille tuli. Yleensä mulle on kuitenkin ihan sama onko meillä aikaa lähtöön tunti vai kolme, sillä mulle tehokkainta valmistautumisaikaa on juurikin se viimeinen puolituntia-tunti. Kerkesimme neuvolaan ja aikaakin jäi vielä hetki odotteluun.
Neuvolan jälkeen ajattelin, että kipaistaan kaupasta jotakin melkein valmista ruokaa niin  ei tarvitse juosta kotiin, vaan voidaan rauhassa nauttia ihanasta ilmasta. Niimpä päädyin ottamaan hyllyltä Nakkipadan, lisää vain nakit systeemillä. Tämä osoittautui suureksi virheeksi.. Kotona aloin väsäämään tätä ruokalajia, 6 desiä vettä ja kiehauta, juuu. Lisää pussin sisältö  ja nakit, anna kiehua hiljallee noin 15 min ja sekoita välillä. Helppo homma. Vaan 15 minutin kuluttua mulla ei ollut kattilallista nakkipataa vaan mulla oli kattilallinen lientä, jossa lillui spagettia ja nakkipalasia. Ulkonäkö ei muuttunut edes viiden minutin vetäytymisen jälkeen. No, maku olisi varmaan ollut suurinpiirtein sama patanakin.



Ruokaa enemmän harmitti tieto, että meidän muutossa hajalle menneeltä kovalevyltä ei saatu pelastettua mitään!! Viimeksi olen tilannut kuvia tammikuussa. Onneksi en ole poistanut kaikkia kuvia puhelimesta, vaikka olin ne siirtänyt koneelle. Seuraavaksi muistitikkukaupoille.
Nähtiimpä sentään kotimatkalla lampaita ja taapero muutti meidän olohuoneen vaippanäyttelyksi sillä aikaa kun äiti teki maukasta nakkipataa.


sunnuntai 11. syyskuuta 2016

Kun varastin vahingossa lapseni kanssa

Meillä meinasi (ja kävikin) hassu juttu kaupungilla. Lähdin läheiseen ostoskeskukseen lapsien kanssa, tarkoituksenani ostaa itselleni muutama uusi vaate ja katsoa löytyisikö olohuoneeseen kivaa lelukoppaa. Kaikenlaista tarttuikin mukaan ja nimenomaan tarttui.. Olin tehnyt jo hyviä löytöjä kun serkkuni kanssa kävimme syömässä myöhäistä lounasta. 
Siitä lähdimme pieneen säläputiikkiin, josta aina lähtee jotakin mukaan. Eevi kurotteli vaunuista lähes jokaista esinettä, johon kädet ylsi ja huomasin hauskan "pehmomiekan" kahdella eurolla, joten päätin ottaa sen mukaan, jottei kaikki tavarat olisi lattialla Eevin huitovien käsien ansiosta. Putiikin kierrettyämme sanoimme kassalle heipat ja vaihdoimme liikettä. 
Jutustelimme serkun kanssa niitä näitä, kunnes yhtäkkiä katseeni osui Eevin kädessä heiluvaan miekkaan. HETKONEN.. ME EI MAKSETTU TUOTA OLLENKAAN! Olimme kävelleet pois liikkeestä miekka heiluen, enkä minä ollut tajunnut ollenkaan! Sillä sekunnilla iski olo kuin olisin tehnyt suuremmankin rikoksen. Kiersimme kaupan, jossa parhaillaan olimme ja palasimme säläkauppaan, missä olimme tämän rikoksen tehneet. Jostakin syystä en kuitenkaan ollut millään tavalla nolostunut, olinhan tehnyt virheen, joka olisi saattanut sattua kenelle tahansa. Marssin kassalle, jo puoliksi pureskeltu miekka kädessäni ja selitin tilanteen. Kassalla ollut henkilö vain naurahti ja sanoi, ettei tämä suinkaan ollut ensimmäinen miekka, joka oli jäänyt maksamatta. Maksoin kahden euron miekkamme ja tilanne oli sillä selvä. Kyse oli siis vain parista eurosta, mutta huh kun lähti rikollinen olo sillä samalla hetkellä kun pääsin tunnustamaan syntimme.
Eevin toinen ryöstöyritys tapahtui kuitenkin samalla reissulla. Jatkoimme matkaa sisustuskauppaan ja päästimme Eevin vaunuista kävelemään. Serkku juoksenteli hänen perässään samalla kun sain etsiä sopivaa lelulaatikkoa. Eevi löysi kirahvipehmolelun ja tämän kanssa ajatteli lähteä matkoihinsa. Matka kuitenkin tyssäsi hälyttimien alkaessa soimaan. Tämä ei kuitenkaan pelästyttänyt neitiä vaan hän suorastaan ilostui vilkkuvista ja huutavista hälyttimistä! Siihen kuitenkin päättyi hänen ja kirahvin pakomatka. 1v9kk ei kuitenkaan ihan vielä ymmärtänyt, että kaupasta ei voi vaan ottaa leluja ja lähteä menemään, mutta kerrottiimpa tämä hänelle kuitenkin tulevien varkauksien varalta.


Varastaminen on aina väärin, enkä tietenkään hyväksy sitä edes parin euron miekkojen kohdalla ja teen tämän lapsillenikin pienestä pitäen selväksi. Silti oli hauska huomata itsessäni, joka yleensä punastuu pikkuvarvasta myöten, jos hälyttimet alkavat soimaan, että tässä tilanteessa pysyin rauhallisena ja minua jopa hieman nauratti Eevin suhtautuminen vilkkuviin tolppiin. Kirahvi jäi kuitenkin liikkeeseen ja kerroin Eeville, että "äitipä käy nyt maksamassa tämän lelulaatikon, niin saadaan ottaa tämä mukaan.." Huh mikä ostosreissu!

torstai 8. syyskuuta 2016

Maailman suloisin asia

Voiko olla mitään kauniimpaa ja viattomampaa kuin nukkuvat lapset? Äidin pienet enkelit. Eevi nukkuu päivisin noin tunnin verran, oikein hyvänä päivänä (joita hyvin harvakseltaan on) pari tuntia. Kaikista "huippupäiviä" ovat ne, joina ei nukuta ollenkaan! Kuten tänään..... Nooa taas nukkuu päivisin vielä hyvin vaihtelevasti. Joskus nukkuu tunteja ja joskus ihan pieniä pätkiä. Mutta voi että kun ne ovat niin kauniita nukkuessaan! Äidillä meinaa ihan sydän sulaa lapsia katsoessaan. Pienet, jotka eivät vielä tiedä maailman pahuudesta ja hyvä niin, olkoon tietämättömiä niin kauan kuin mahdollista. Tahtoisin suojella näitä pikkuisia kaikelta kamalalta, mutta kaikkeen ei voi vaikuttaa, eikä ihan pumpulissakaan voi kasvattaa, vaikka mieli joskus tekisikin.


Ne pienet hetket kun lapsi nukkuu rauhassa ja voit vain katsella ja ihmetellä, kuinka olet saanut jotakin noin täydellistä ja ihmeellistä aikaiseksi. Et tahdo heidän kasvavan ikinä isoiksi ja muuttuvan aikuisiksi. Se kun oma sydämesi särkyy kun mietit, kuinka joku joskus pahoittaa tuon pienen mielen, etkä aina pysty olemaan vierellä. Mutta mitä voit tehdä? Kasvattaa näistä pienistä ihmeistä niin vahvoja, että he kestävät pettymyksiä ja vastoinkäymisiäkin. Mutta nyt, ole vain vieressä ja nauti tästä hetkestä.

tiistai 6. syyskuuta 2016

Haaveena puolen vuoden täysimetys

Olimme eilen Nooan kanssa 4kk-neuvolassa. Poika oli kasvanut hyvin, mutta viikossa ei kuitenkaan ollut tullut tarpeeksi painoa. Kuitenkin hän meni tasaisesti keskikäyrällä, näin neuvolavaatimusten mukaan. Mulla alkoi myös Eevin aikana neljän kuukauden iässä nousta itselle pelko, nouseeko paino tarpeeksi, riittääkö maito? Hyvin se riitti silloinkin. Kovasti terveydenhoitaja puhui kiinteiden aloituksesta, mutta oli tietoinen minun puolen vuoden täysimetys haaveesta, eikä todellakaan tyrmännyt toivettani. Nooahan nukkuu oikeastaan koko yön, ensimmäinen yösyöttö on vasta 5-6 aikaan aamulla. Nooa on myös hyvin liikkuvainen poika, koko ajan joko jalat tai kädet vispaavat. Päätinkin neuvolasta päästessämme, että nyt alkaa imetysrumba. Aion imettää, imettää ja imettää, että maidontulo lisääntyisi. Olen viime aikoina ollut stressaantunut muutosta, sekä jatkuvasta kahnauksesta D:n kanssa ja tiedän myös, että syön huonosti. Saatan syödä aamulla leivän ja sen jälkeen unohdankin syömisen moneksi tunniksi. Siihen on tultava muutos. Koko iltapäivän istuin imettämässä ja olin jo illalla havaitsevani maidon lisääntyneen, mutta voiko se tapahtua niin nopeasti? Ehkä vain toivon sitä niin kovasti, että alan jo kuvitella. Nyt aion kuitenkin pitää huolta, että elimistö saa riittävästi ravintoa ja juon tarpeeksi vettä. Mulla ja D:lläkin oli tänään tavallista mukavampi päivä, eikä kaikesta tullut erimielisyyksiä.
Nooa on ollut hyvin tyytyväinen vauva, eikä vaikuta siltä, etteikö saisi tarpeeksi syödäkseen. Tiedostan kuitenkin myös sen, että jos hän alkaa vaikuttaa tyytymättömältä, on pakko laittaa äidin omat toiveet sivuun ja laittaa lapsen tarpeet etusijalle, vaikka se harmittaisikin. Teen kuitenkin kaikkeni, että maidontulo lisääntyisi. Syödään, imetetään, koitetaan ottaa elämä vähän rennommin ja imetetään vähän vielä lisää. Kaivoin myös Eevin aikana ostamani imetysteet kaapin pohjalta.
Löytyykö hyviä vinkkejä maidontulon lisäämiseksi?

lauantai 3. syyskuuta 2016

Täydellinen perheblogi

Millainen on täydellinen perheblogi? Onko täydellisyyttä kirjoittaa siitä, että kaikki on aina mahtavaa, koti on aina tiptopkunnossa ja lapset hymyilevät koko ajan? Vai että äiti ei jaksa ikinä siivota, mies valittaa koko ajan jostakin ja lapset kitisevät hampaista, uhmasta tai ihan muuten vain? Pitääkö blogissa kertoa ihan kaikki asiat omasta elämästä?
Luen lähes päivittäin blogeja, joitakin säännöllisesti ja joitakin epäsäännöllisen säännöllisesti. Luen blogeja, joissa kirjoitetaan arkipäiväisistä asioista ja joissakin henkilökohtaisemmista asioista ja pidän molemmista. Itse en ole vielä törmännyt niihin, joissa kaikki on aina ihan huippua ja aurinko paistaa joka päivä, enkä kyllä niihinkään, joissa kaikki olisi aina päin seiniä.

Millainen on sitten oma blogini tai mitä haluaisin muiden ajattelevan siitä? Emme ole mikään kiiltokuvaperhe, enkä yritä antaa (enkä toivottavasti ole antanutkaan) sellaista kuvaakaa. Meillä isi (ja äiti) valittaa, joskus turhanpäiväisistäkin asioista, lapset kitisevät hampaista ja joskus kukaan ei jaksa siivota. Meillä kuitenkin myös tehdään suursiivouksia, rakastetaan, halitaan ja nauretaan. Kaikki päivät eivät ole hyviä ja kyllä minä senkin tuon julki. En kuitenkaan kaikkea. Joskus kirjoitin, että miehen kanssa on niitä vaiheita kun saadaan väittely joka asiasta, niin en minä kahta viikkoa putkeen kirjoita, että taas tapeltiin ja taas ottaa päähän. Se kävisi äkkiä hyvin tylsäksi, eikä sellaista jaksa lukea. En myöskään kirjoita jokaisesta uhmakohtauksesta tai jokaisesta puhkeavasta hampaasta. Ja onhan se aina mukavempi lukea kivoista asioista ja siististä kodista tai kauniista ruoka-asetelmista. Haluan kirjoittaa kivoja juttuja, joista lukijallekkin jää hyvä mieli, mutta en kuitenkaan ylistämällä ylistä meidän niiiiin mahtavaa arkea, koska eihän se sitä aina ole. Yleensä blogia alkaa alunperin kirjoittaa itselleen. Minullekkin tämä on harrastus. Tykkään kirjoittaa meidän elämästä ihan itsellenikin, lukijat ja vertaistuki on plussaa ja kukapa ei haluaisi vakkarilukijoita, joiden kanssa vaihtaa myös ajatuksia. Tuskin täydellistä blogia onkaan, mutta aina siitä voi tavoitella, mitä ikinä se sitten itselle tarkoittaakaan.

perjantai 2. syyskuuta 2016

Ikävä synnyttämistä

Muistan toukokuun viidennen kuin eilisen. Oltiin illalla Prismassa ja mun oli pakko pysähtyä muutaman metrin välein, kun tuntui viiltävää kipua tuolla alhaalla. Ajattelin, että nämä on nyt niitä kipuja kun vauva asettelee itseään lähtökuoppiin, mutta en todellakaan ajatellut, että muutaman tunnin päästä oltaisiinkin jo synnärillä valmistautumassa synnyttämään. Illalla sohvalla maatessa tuli pakottava tarve juosta vessaan nyt heti, ettei pissat tule housuun ja se olikin menoa sitten. Ei tullut pissat ei, vaan jotakin ihan muuta. Muistan kuinka yöllä vaikeroin sairaalan sängyllä D:n torkkuessa ja kirosin, että ei enää ikinä lapsia ja että mä taidan kuolla nyt tähän paikkaan. Muistan kuinka lääkäri sanoi, että ihan vain pari senttiä auki, vaikka olin kärsinyt jo monta tuntia, enkä kuvitellutkaan, että kipu yltyisi ja kestäisi vieläkin tunteja.
Muistan ponnistusvaiheen, kuinka tuntui, ettei tästä tule mitään, enkä saisi vauvaa koskaan ponnistamalla ulos. Pelkäsin, että seuraavalla ponnistuksella varmasti katkeisi verisuoni otsaltani. Muistan, kuinka pelkäsin, kun vauva vietiin heti lääkärin tutkittavaksi, mutta olin liian väsynyt edes itkemään. Luotin kätilöiden sanaan, että kohta saisin poikani rinnalleni ja niin minä sain. Vielä seuraavana päivänä sanoin, ei enää koskaan. Päivät kuluivat, viikot kuluivat ja kuukaudet kuluivat ja nyt, nyt haluaisin uudelleen synnyttämään. En voi sanoa, että minulla olisi vauvakuume. En toistaiseksi edes ikävöi raskautta, en edes sitä ihanaa raskausvatsaa, mutta se loppurutistus. Se tunne, kun vain odotat saavasi pienen nyytin syliisi. Odotus, miltä hän mahtaa näyttää, miltä pieni vauva tuoksuukaan. Se olo, kun olet antanut kaikkesi ja saat maailman parhaan lahjan. Aivan loppuraskautta ikävöin, sitä jännitystä, joko nyt, olisiko tänään lähtö? Toivottavasti vielä joskus, mutta ei nyt kuitenkaan ihan hetkeen.. Voihan haikeus.

Blog Design by Get Polished | Copyright 2016