EN SUOSTU SYNNYTTÄMÄÄN ILMAN MIESTÄNI

perjantai 26. helmikuuta 2021

Olen koko ajan yrittänyt olla positiivisin mielin jylläävää pandemiaa kohtaan. Meidän perheessä on ollut lomautusta ja rahahuolia, mutta ihan hyvin ollaan pärjätty. Itseäni ei ole juurikaan hetkauttanut se, ettei baareihin ole viitsinyt mennä ja muitakin ylimääräisiä menoja on suositeltu karsimaan. Se on välillä ollut tälläiselle kotihiirelle hyvä tekosyy. Nyt on saanut ja kannattanutkin pysyä kotona. Lasten kanssa olisi välillä tehnyt mieli mennä leikkimaahan tai uimahalliin, mutta ollaan kuitenkin huomattavasti enemmän puuhailtu ulkona, mitä normaalisti. Hiihdetty, luisteltu, pulkkailtu, retkeilty. 

Jälleen ravintoloiden sulkemisen myötä, miehellä on todennäköisesti lomautus edessä. Vaikka yleensä mies on meidän suhteessa se rauhoittelija, joka joutuu vähän painamaan jarrua, kun mun pää ei meinaa kestää muuttuvia tilanteita, niin tässä asiassa mä olen kyllä se, joka yrittää hillitä miehen yli menevää stressiä. Meillä on kuitenkin perusasiat kunnossa, olleet koko ajan. Vaikka rahat olisivat vähissä tai täysin loppu, niin ei me nälkään kuolla. Meillä on paljon läheisiä, joilta ihan varmasti saisi apua, jos todellinen hätä yllättäisi. Asuntolainaan on mahdollista hakea lyhennysvapaata ja isompia laskuja on varmasti mahdollista pilkkoa pienemmiksi ja jos ei, niin eiköhän eräpäivien kanssa ole mahdollista joustaa. Tuntuu, että välillä mieskin nämä asiat käsittää, kun oikein asiasta keskustellaan, kun taas välillä hän pyörittää niitä päässään ja yön pimeinä tunteina paniikki on taattu ja yöunet menetetty.

Mutta kyllähän minä sen ymmärrän, sillä teen itse samaa. Korona vaikuttaa mun ajatuksiin myös, toki aivan eri saralla. Mun suurimmat pelkoni liittyvät itse raskauteen ja synnytykseen. Entä, jos joudun menemään yksin ultriin? Entäs jos joku meistä sattuukin sairastumaan ja joku ultra on peruttava kokonaan? Mutta kaikista suurimpana huolena, entä jos joudun synnyttämään yksin?? Jos rajoitukset menevät niin pitkälle, että tukihenkilöä ei saa ottaa synnytykseen mukaan? Mä en vain suostu synnyttämään yksin. Toki edellinen synnytys oli täysin poikkeava tilanne, mutta mä en olisi selvinnyt siitä ikinä yksin. Itse synnytys meni ihan hyvin, mutta mä en voisi kuvitellakkaan olevani siinä tilanteessa koskaan ilman mun miehen tukea. En edes tiedä, oliko missään vaiheessa viime keväänä tilannetta, että synnytykseen ei olisi saanut ottaa miestä mukaan. Mutta ilmeisesti jossakin oli, että mies sai tulla mukaan vasta synnytyssaliin siirryttäessä ja joutui poistumaan heti synnytyksen jälkeen.



Minä tarvitsen hänet vierelleni koko ajaksi. Suurin toiveeni synnytyksestä olisi, että voisin olla kotona supistusten kanssa niin pitkään, kuin mahdollista, elää sitä jännitystä, koska mennään ja sen jälkeen mennä yhdessä mieheni kanssa sairaalaan. Odotan neljättä lastani, enkä ole päässyt kokemaan tätä, varmaan niin tavanomaista synnytystä koskaan. Ensimmäinen oli suunniteltu sektio perätilan takia, toisesta meni lapsivedet ja minut käskettiin suoraan synnärille, vaikkei supistuksia vielä ollut tullut yhtäkään (tämä muistaakseni edellisen sektion tai raskausdiabeteksen takia). Ja kolmas tietysti kaikista surullisin ja epätavallisin, kun synnytys jouduttiin käynnistämään menehtyneen vauvamme vuoksi.

Mutta nyt, en enää tiedä uskaltaisinko nauttia jännittävästä odottelusta kotona. Pelkäisinkö koko ajan vauvan menehtyvän vielä viime metreillä? Pelkäisinkö sitä, etten tiedä, koska kuuluisi lähteä ja olisimme paikalla niin aikaisin, että meidät hätistettäisiin vielä takaisin kotiin tai entä jos emme edes ehtisi sairaalaan? No tähän viimeiseen en oikein usko, toinen synnytys kesti pelkästä vesien menosta vielä lähes vuorokauden ja silloinkin supistuksiin jouduttiin laittamaan vauhtia. Viime käynnistys oli myös hidasta puuhaa, toki kroppani ei ollut tällöin valmis synnyttämään ja tilanne oli muutenkin täysin luonnoton. Mutta kolme, täysin erilaista synnytystä kokeneena, en yllättyisi enää mistään. Se tekeekin tilanteesta hankalan.



Synnytykseen on vielä paljon aikaa ja koronarajoitukset ehtivät muuttumaan monta kertaa ennen sitä. Toivottavasti. Meille on alusta asti puhuttu mahdollisuudesta mennä käymään pelkopolilla raskausaikana, keskustelemaan itse raskausajasta kohtukuoleman jälkeen ja ylipäätään kaikista mahdollisista ajatuksista. Alkuun itse synnytys, tuntui minusta ainoalta asialta, joka ei jännittänyt ja joka tuntui itsestäänselvyydeltä, sillä menihän synnyttäminen viimeksi hyvin. Mutta mitä lähemmäksi kesää mennään, sitä pelottavammaksi ja todellisemmaksi synnytyskin tulee. Olen miettinyt jopa sektion mahdollisuutta, vaikka aina olen ollut enemmänkin alatiesynnytyksen puolustaja. Mutta tosiaan, ensimmäinen ja ainoa sektioni on kaikista synnytyksistäni ainoa, jossa ei tullut minkäänlaisia ongelmia ja toipuminenkin tapahtui nopeasti. Pelkopolikäynti tulee kuitenkin olemaan aiheellinen, uskoisin, että meidän molempien jännityksen vuoksi. Saamme sieltä varmasti hyviä näkökulmia asioihin ja toivon mukaan myös luottoa siihen, että kaikki menee varmasti hyvin. Lisää synnytyspohdintoja tulossa viimeistään käynnin jälkeen. Mutta synnyttämään yksin en mene.

Saako raskaana kokea ahdistusta painon noususta?

lauantai 20. helmikuuta 2021

Viimeiset pari päivää on ollut aika raskaita. Kuten kaikki tässä raskaudessa muutenkin. Olen ylipäätään paljon herkempi, itken helposti, hermostun helposti ja se on rankkaa. Ihan siksikin, että mä en ole tyyppi, joka kovin herkästi hermostuu, ainakaan mistään pienistä. Tällä hetkellä ärsyttää vaan kaikki niin paljon, että itkettää ihan vain siitä syystä. Edes autolla ajaessa ei löydy sopivaa radiokanavaa, koska niistäkin tulee niin typeriä mainoksia, että kuka ne edes keksii???

Olen kirjoittanut aiemmin mun syömishäiriötaustasta täällä ja viime raskaudessa myöskin ahdistuksesta kasvavaa vartaloa kohtaan. Tässä raskaudessa ollaan kuitenkin taas ihan nextillä levelillä. Ensinnäkin ehdin viime vuonna olemaan kuusi kuukautta ei raskaana. Helmikuussa synnytin ja syyskuussa olinkin jo uudelleen raskaana, joka tietysti selvisi vasta lokakuussa. Edelliset raskauskilot eivät valitettavasti karisseet kohtukuoleman jälkeen ihan samaan tapaan, kuin aiempien raskauksien jälkeen. Siinä missä ennen pääsin heti imettämään ja kilot tippuivat lähinnä itsestään, jouduin nyt valtavan pettymyksen ja surun myllyyn. Vaikka välillä ei tullut syötyä juuri mitään, oli mun kroppa täysin pysähdyksissä. Mulla oli kuitenkin sama synnytyksen kokenut vartalo, jonka kanssa ei saanut lähteä heti mitään painoja nostelemaan. Ei sillä, että olisin edes mennyt. Kaiken lisäksi tuli tämä kuuluisa koronakevät, joten kotoa poistuminen ei ollut edes kovin suotavaa.

Kun vihdoin lopetimme ehkäisyn, enkä heti parin viikon sisään ollutkaan raskaana, aloinkin miettimään, miksi en tekisi itselleni jotakin. Olin kyllästynyt vartaloon, jossa en todellakaan tuntenut itseäni hyväksi. Ja kuin sillä samalla sekunnilla, digitaalitesti huusi raskaana. Eli ei sittenkään.
Painoa siis jäi vielä viime kierrokselta ja lähtöpaino tässä raskaudessa oli useampia kiloja enemmän, kuin viimeksi. Mutta neuvolasta tottakai saa hyvät ohjeet terveelliseen ruokavalioon ja hyvään raskauden aikaiseen liikuntaan. Alkuraskaudessa ihan jokainen ruoka oksetti ja mä oikeasti laitoin suuhuni ihan just sitä, mitä nieltyä sain. Ja mulla oli siis todella kovaa pahoinvointia ja kuvotusta, mutta mä en oksentanut. Ja vaikka kuinka inhottavaa oksentaminen on ja varmasti varsinkin heille, jotka oikeasti kärsivät pahasta hypremeesistä, niin mä painon noustessa oikeasti toivoin, että tulispa edes jotakin välillä ylös!

Ja entäs se raskauden aikainen liikunta? Mihin tällä hetkellä saa ylipäätään mennä harrastamaan jotakin liikuntaa? Ei niin mihinkään. Mä tykkään esimerkiksi uimisesta ja se ei ole edes kovin raskasta, isommallakaan vatsalla. Mutta vähän on nihkeä lähteä nyt uimahalliin, kun kaikki on kiinni ja joka tuutista toitotetaan, ettei kannata mennä mihinkään. Mutta parastahan olisi ihan kevyt kävely. Saa raitista ilmaa, se piristää kivasti mieltäkin. Mutta hyvä kun mä hitto soikoon uskallan kävellä parkkipaikalta töihin. Vaikka kuinka jäikin arvailujen varaan, niin kyllä mä vaan joka paikassa olen saanut kuulla, kuinka mun kaatumista viime raskaudessa, voidaan pitää ajallisesti yhtenä syynä vauvan kuolemaan. Niin mun on todella vaikea lähteä ulos reippailemaan kirpsakkaan pakkassäähän. Ihan sama vaikka ostaisin kalliit nastakengät, mä voin tällä mun näppäryydelläni vaikka kompastua, oli nastat kengän pohjissa tai ei. Mä en uskalla lähteä luistelemaan, en mennä pulkkamäkeen ja hiihtäminenkin on siinä ja siinä, siinäkin voi kaatua.


Niimpä mä siis itken 26-vuotiaana, puolessa välissä raskautta olevana naisena, kuinka mä olen nyt jo kamala läski, eikä kukaan halua mua. Se kuulostaa niin mahdottoman typerältä kirjoittaakkin ja vielä typerämmältä sanoa ääneen. Siksi mä oletan mun mieheltäkin, että se osaisi vaan lukea mun ajatuksia. Koska kyllähän tuo kuulostaa niin hölmöltä. Mutta ei ajatuksilleen mitään mahda. Ja kyllä mä rehellisesti uskon, että mun entinen syömishäiriöitsetuntomörkö antaa aika paljon puhtia näihin ajatuksiin. Tottakai mä tiedän, että mun sisällä kasvaa jotakin ainutlaatuisen ihanaa, joka me vielä toivottavasti saadaan ehjänä kotiin. Hänkin tarvitsee ravintoa. Mutta ennen kaikkea hän tarvitsee hyvinvoivan kasvupaikan. Ja mä kaikkeni teen, että olisin sellainen. Mun on vaan tehtävä niin paljon töitä itseni kanssa, että riitän vallan mainiosti tälläisenä, sillä vauva ei vielä paljoa vaadi ollakseen tyytyväinen. Mutta minä vaadin. Ja vaikka kuinka joku muu sanoisi, että riität kyllä, niin kuinka siihen voi uskoa, jos ei riitä edes itselleen?

Lasten ajatuksia uudesta raskaudesta

tiistai 16. helmikuuta 2021




 Miksi sulla on äiti noooin iso maha?


Me tosiaan haluttiin pitää raskaus salassa mahdollisimman pitkään. Kuitenkin näin neljättä lasta odottaessa, ei hirveän montaa viikkoa tarvitse odottaa vatsan pyöristymistä. Alkuraskaudessa mulla oli jo aika kovaa vatsanturvotusta, varsinkin syömisen jälkeen. Silloin sain jo ensimmäisen kerran ihmettelyä esikoisen puolelta. Vastasin kuitenkin hyvin poliitikkomaisesti kierrellen ja sain keskustelun käännettyä pois vastastani. Myös nuorempi kysyi asiaa vähän myöhemmin, kuitenkin ihan suoraan "onko sulla vauva mahassa", mutta näin pieniä on kyllä vielä helppo höynäyttää. Myöhemmin kuitenkin esikoinen vielä kaupassa silitti vatsaani ja kovaan ääneen ihmetteli vatsani kokoa. Alkoi tuntua hölmöltä salailla pian lähes ilmiselvää asiaa. Tarkoitus oli pitää lapsiltakin asia salassa rakenneultraan asti. He ovat kuitenkin niin pieniä, että kesän odottaminen tuntuu tässä vaiheessa vielä ikuisuudelta. Päädyimme kuitenkin kertomaan asiasta heille ennen ultraa. Ja vaikka halusimme asian  vielä muilta salata, tiesimme, ettei pieniä lapsia voi kieltää kertomasta, joten päätimme ottaa vain riskin, että lapset sitten möläyttelevät asiaa niille, joille kerkeävät. Rakenneultraankaan ei silloin enää ollut kovin montaa viikkoa.


Itse pelkäsin paljon lasten reaktiota. Kokevatko he kuinka paljon pelkoa vauvan menettämisestä? Muistaakseni kerroimme viimeksikin samoihin aikoihin ja odotus oli silloinkin pitkä. Vasta kuitenkin ehkä viimeisen kuukauden aikana alkoi päivittäinen kysely, koska vauva syntyy? Ja kun hän viimein syntyi, mutta ei päässyt koskaan kotiin, olihan se lapsille suuri järkytys. Tälläkin kertaa asia meni kuitenkin jännityksestäni huolimatta hyvin. Nuoremmalla oli kuitenkin aluksi hirveän vaikeaa ymmärtää, kuinka äidin vatsassa voisi olla vauva, kun se kerran jo meni taivaaseen. Hetken aikaa piti asiasta keskustella, että tämä on uusi vauva. 



Aluksi luulin, etteivät he uskalla puhua vauvasta, kun sen suurempia ihmettelyjä ei tullutkaan. Mutta kuitenkin selvisi, että he olivat puhuneet uudesta vauvasta muille. Ja äkkiä koittikin aika, kun he mainitsivat jokaiselle meillä käyvälle ihmiselle, että "äidin vatsassa on uusi vauva." Onneksi meillä ei niinä muutamana viikkona käynyt ketään, joka ei olisi asiasta tiennyt, niin saimme pidettyä salaisuuden melko hyvin. Tai siis lasten osalta hyvin. Aloin mä sen verran hyvin pyöristyä, että vaatteilla peittely alkoi käydä vaikeaksi. 


Lisäksi lapset ovat uuden vauvan odottamisessa paljon rohkeampia kuin itse olen. Tiedän ja olemme paljon asiasta keskustelleetkin, kuinka harvinaisen surullinen tapahtuma meitä kosketti, ja nimenomaan harvinainen. Siitä, kuinka niin käy hyvin harvoin ja lähes aina vauva pääsee elävänä kotiin. Lapset uskovat siihen. Varsinkin vanhempi aina sanoo, kuinka harmillista on, että pikkusisko kuoli, mutta tämä vauva kyllä varmasti tulee kotiin. Kumpikaan ei ole edes kertaakaan kysynyt, että entä jos tälle vauvalle käy samoin, tai ei ainakaan vielä ole. He uskaltavat olla toiveikkaita ja kyllä minäkin olen. Mutta pienillä on ehkä vieläkin enemmän rohkeutta iloita.



VUOSI ILMAN SINUA

perjantai 12. helmikuuta 2021

Kirjoitan seuraavan postauksen kolmessa osassa, yhden osan tänään, yhden huomenna ja yhden ylihuomenna. Kun sinä luet tätä, olen siis kirjoittanut yhden tänään, yhden eilen ja yhden edellispäivänä.




10.2.2020/1

Tasan vuosi sitten pelko alkoi hiipiä takaraivossa. Miksi en tunne liikkeitäsi? Miksi et herää? Hätäännyn, itkun seasta saan sanottua puhelimeen, etten tunne sinua. En pysty soittamaan äidille. Mies soittaa. Lähdemme ajamaan ja matka kestää, vaikka se ei ole pitkä. Samaan aikaan tänä vuonna, tuleva pikkusisaruksesi potkii niin vimmatusti vatsassa, ettei jää epäselväksi, onko hän siellä. Kumpa sinäkin olisit tehnyt niin.

Istun saunassa ja tunnen silti kuumien kyyneleiden valuvan pitkin poskia. Istun nojatuolissa, yritämme kuunnella sydämen lyöntejäsi. Kädet tärisevät. Jotakin kuuluu. Oletko se sinä? Ei kuulosta siltä kuin ennen, mutta toivo on niin suuri, ehkä se oletkin sinä.. Lääkäri tulee huoneeseen ja makaan ultralaitteen vieressä. Miksi et sano mitään? Miksi et näytä monitoriasi minulle? Miksi en kuule mitään? Koska sinä olet jo mennyt. Siksi en tunne liikkeitäsi. En saa tuntea niitä enää ikinä. Tähän aikaan vuosi sitten minun koko elämäni hajoaa. Eikä se korjaannu kokonaan enää koskaan. Ja nyt, ensimmäinen vuosipäiväsi on ihan käsillä. Sinun ensimmäinen syntymäpäiväsi, sinun kuolinpäiväsi. 

Saamme lähteä kotiin tai olla lähtemättä, emmekä lähde. En voi mennä enää kotiin. Tunnen hetkellisesti irtautuvani kehostani kokonaan. En minä ole täällä. Ei tämä tapahdu meille. Saamme huoneen, saamme kaksi sänkyä, ne laitetaan vierekkäin. Mitä täällä tapahtuu? Meidän piti mennä vielä takaisin kotiin, sinun kanssasi. Kaikki on hyvin, laskettuun aikaan on alle pari viikkoa. Tulemme silloin uudelleen, synnyttämään. Ei, synnytys käynnistetään nyt, vaikka sinä olet jo poissa.


11.2.2020/1

Raotan silmiä, talviaurinko yrittää tunkeutua huoneeseen sälekaihtimien läpi. Vuosi sitten tämä päivä, oli päivä, jolloin en edes tiennyt, millainen ilma oli ulkona. Enkä tiennyt paljon muutakaan. Supistuksia alkoi tulla säännöllisesti ja silti niihin tarvittiin vauhditusta, jotta tilanne etenisi. Kroppani yritti pistää vastaan. Kroppa, joka ei ollut vielä valmis synnyttämään. Luopumaan. Makasin mies vierelläni, välillä itkien, välillä jopa hymyillen. Hän koitti saada minut uskomaan. Uskomaan, että selviämme tästä. Uskomaan, että kroppani pystyy tähän, vaikka tilanne oli epäreiluin ikinä. Ja nyt vuoden jälkeen, me selvisimme siitä. Emme täysin, mutta niin, että se riittää. Me yhdessä.

En ymmärrä kaikkea, mitä tapahtuu. Pappi käy luonamme, psykiatrinen sairaanhoitaja käy luonamme, kätilö käy luonamme. Minä itken, tuijotan tyhjyyteen. Onneksi edes mieltäni on lääkitty, pysyn kasassa, vaikka jokainen palanen on irrallaan. Ilokaasusta alkaa loppua teho. Epiduraali laitetaan, vaikka en edes muista sen laittoa. Taidan torkahtaa. Mies ei nuku. Hän valvoo. Vahtii, että minä selviän, että minä jaksan.

Siivoan. Huomenna on sinun päiväsi.




12.2.2020/1

Aamulla varhain kätilö antaa luvan ponnistaa. Ei ole kiire, vaan omaan tahtiin. Vauvalla ei ole hätää, koska pahin mahollinen on jo tapahtunut. Ei ole voimia, mutta tahdon nähdä sinut. Ja vihdoin 7.38 sinut nostetaan rinnalleni. Silmäsi ovat kiinni. Et itke. Pienen hetken toivon, että olisi tapahtunut suuri erehdys ja kuulisin äänesi. Mutta en kuule. Makaat rintani päällä. Olet niin tavallisen kokoinen vauva, 3524g, samaan aikaan niin kevyt, mutta samaan aikaan raskainta, mitä olen sydämeni päällä kantanut. Tämä on nyt totta. En tosiaankaan saa viedä sinua kotiin, sisarustesi ja sukulaistesi luo. Koitan lämmittää pieniä sormiasi, ne ovat niin kovin kalpeat, mutta en saa lämmitettyä tarpeeksi. Miksi et voi herätä? Ja miksi minun täytyy herätä? Minut viedään pois, nukutetaan komplikaation takia. Jäät isäsi kanssa. Ja minä joudun heräämään taas tähän päivään, kun sinä et saa herätä.

Tänä aamuna herään, sinä raskaana sydämessäni. On sinun yksivuotispäiväsi. En saa halata sinua, en saa suukottaa sinua. Tämä on vuoden epäreiluin päivä. Tilaan kimpun haudallesi, sinun mummusi leipoi sinulle kakun. Mutta emme saa yhdessä puhaltaa kynttilääsi, emme saa laulaa sinulle. Mietin, millainen olisit tänäpäivänä. Joko juoksisit vieraita vastaan vai olisiko askel vielä horjuva? Nukkuisitko yösi kokonaan? Sen tiedän, olisit meille kaikille maailman rakkain. Ja olet. Ikävä on loputon.

Täydellinen parisuhde, onko sellaista?

maanantai 8. helmikuuta 2021

Jokainen meistä etsii omanlaistaan täydellistä parisuhdetta. Se mikä on toiselle täydellinen, voi toiselle olla jotain, mitä ei ikinä toivoisi. Toinen kaipaa parisuhteeseen paljon omaa tilaa ja aikaa itselle. Toiselle taas riittää, kun "nukkuessa ollaan vähän niinkun erillään." Itse kuulun tähän jälkimmäiseen. Täydellisessä parisuhteessa mun kumppani ei kyllästy siihen, että vielä vuosienkin jälkeen parasta on vaan käpertyä työpäivän jälkeen toisen kainaloon. Mä oon myös maailman pahin nyppijä, joten mun täydellisen kumppanin on kestettävä sitä, että mä nyplään koko ajan jotakin. Nypin toisen kaulaa, kyynertaivetta tai kainaloa. Tiedän, se olis musta ihan suunnattoman ärsyttävää, mutta odotan, että toinen kestäisi sen.



Itse parisuhteessa arvostan ihan tavallisia, arkisiakin asioita. Musta on ihanaa tulla kotiin valmiiseen ruokapöytään. Kun toinen on pessyt pyykkejä erikseen pyytämättä. Uusioperheessä arvostan suuresti, että mun kumppani, joka ei ole mun kahden vanhimman lapsen isä, haluaa viettää aikaa mun lasten kanssa, ilman, että mun tarvitsisi siitäkään mainita. Perhettä tai uusioperhettä perustaessa on omasta mielestä tärkeää, että ajatukset lasten kasvattamisesta kohtaavat, eikä poikkea kovin suuresti. Aina joskus saattaa tulla tietysti vastaan asioita, joista ei ihan satasella olla samaa mieltä, mutta kunhan asiat on keskusteltavissa ja kumpikin ymmärtää toisen kannan asiassa, ollaan riittävän lähellä. Toistaiseksi perhe-elämässä me ollaan aika hyvin täydennetty toisiamme. Mä olen joissakin asioissa lepsumpi ja toisissa tiukempi, kun taas mies antaa joissakin asioissa helpommin periksi, mutta toisaalta osaa myös pitää kuria. Välillä mun sanat kaikuu kuuroille korville, silloin yleensä auttaa toisen jämäkämpi ääni.


Joskus ajattelin, että erilaisuus olisi mun kohdalla hyvä. Tai siis, että kaksi täysin erilaista ihmistä jotenkin täydentäisivät toisiaan. Huomasinkin, että ihmiset voivat olla myös liian erilaisia. Mutta tämäkin asetelma toimii varmasti jollakin muulla. Nykyisessä parisuhteessa mä pidän meitä hyvinkin samanlaisina tyyppeinä. Meillä kohtaa oikeastaan kaikki elämän arvoista, kiinnostuksen kohteisiin ja huumoriin. Ja silti meissä on pieniä eroavaisuuksiakin. Miestä kiinnostaa jalkapallo, itseä ei niinkään. Mä tykkään kirjoittamisesta, mies tarvitsee mun apua lomakkeita täyttäessä. Mä olen saanut elämääni myös uusia asioita tavattuani mulle täydellisen mieheni. En ennen pitänyt kalastamisesta, kunnes mies vei mut pari kesää sitten kalaan ja se olikin huippuhauskaa. Ennen ajattelin metsäretkiä kivana pikku sunnuntaipuuhana lasten kanssa, mutta yhtäkkiä mä haaveilenkin mahdollisesta vaellusreissusta Lappiin tai vaikka ihan Norjaan asti.


Yksi aika isokin asia parisuhteessa on riiteleminen. Tai siis se, että sitä ei mun kanssa pääse harrastamaan turhan usein. Tai kukapa nyt riitelystä ylipäätään tykkäisi. Mutta mun kanssa se on varsin haastavaa, koska en osaa sitä. Mun kanssa tappelu menee siihen, että mä alan pillittämään ennen kun ollaan päästy varsinaisesti edes aloittamaan. Mutta se on toki myös opettanut keskusteluun, jonka takia meidän ei edes tarvitse riidellä. Yleensä asioista pääsee helpommin eteenpäin, kun toinen sanoo heti, miksi on pahoittanut mielensä jostakin toisen sanomisesta tai tekemisestä ja asiasta voidaan puhua. Ja meillä ei ole oikeastaan koskaan aikuisten kesken järjestetty minkäänlaisia huutokonsertteja. Meidän ainoat riidat ovat tulleet oikeastaan siitä, että jotakin on tapahtunut, toinen mököttää, koska olettaa, että toinen tietää syyn mököttämiselle. Toista alkaa ärsyttää, koska toinen olettaa. Nämäkin ovat selvinneet aina sillä, että hetken mökötyksen jälkeen, alkuperäinen mököttäjä tajuaa, ettei toinen todellakaan tiedä syytä ja se nyt on vain pakko sanoa ääneen.



Mä kyllä väittäisin löytäneeni itselleni sen täydellisen parisuhteen. Jos multa kysyttäisiin, mitä haluaisin parisuhteessani muuttaa, en keksisi mitään. Tai no joo, rentouttava jalkahieronta vähän useammin olisi mukavaa, mutta miehellä puutuu kädet niin hirveän nopeasti. Mutta sitä varten se tajuaa ostaa mulle lahjakortin kauneushoitolaan, jossa joku muu tekee sen hänen puolestaan. Eli olen sitä mieltä, että täydellisiä parisuhteita on olemassa, mutta jokaisella on omanlaisensa täydellinen. Ja kyllä mä haluan uskoa, että jokaiselle meistä on jossakin joku, täydellinen kumppani. 

Alkuraskauden pelot ja olot

lauantai 6. helmikuuta 2021


Ensimmäiset 12 viikkoa ovat usein ne piinaavimmat viikot. Niin ne olivat meilläkin, toki luulen, etteivät ne olleet mitään verrattuina tuleviin viikkoihin. Vaikka kohtukuoleman toistumiseen on hyvin pieni mahdollisuus, uskon, että pahimmat piinaviikot tulevat olemaan meillä ihan loppuraskaudessa. En ole koskaan kokenut keskenmenoja, silti pelko siihenkin oli suuri. Koska raskaus oli niin kovin toivottu, olin tottakai raskaustestien kanssa valmiina heti, ennen kun kuukautiset olivat edes myöhässäkään. Siinä vaiheessa mulla ei ollut siis vielä mitään raskausoireita, paitsi tietysti ne, joita mulla oli ollut jo useamman kuukauden, eli siis ne, jotka olin kuvitellut. Lokakuussa tullut virtsatulehdus, oli mun ensimmäinen raskausoire, joka olisi toki saattanut tulla ilman raskauttakin, kuten viime juhannuksena, jolloin myös elättelin toiveita, olisiko raskaus voinut alkaa vahingossa. Virtsatieinfektio on ollut mun ensioire kahdessa aiemmassakin raskaudessa.


Testi tuli siis tehtyä aikaisin, joten raskausoireita jouduin hetken odottelemaan. Aika pian kuitenkin saapuivat rintojen arkuus, päänsärky, pahoinvointi ja ihan järkyttävä väsymys. Väsymys oli tällä kertaa lamaannuttavin kaikista raskauksista. Tämä sai mut hetkellisesti epäilemään jopa kaksosraskautta. Todennäköisesti sekin selittyi vain normaalia stressaavammalla raskaudella. Mulla sattui töissä olemaan hiljaista aikaa, joka osui kerrankin hyvään ajankohtaan ja sain levättyä. Silti harmitti lasten puolesta. Vielä muutamia kuukausia aiemmin olin masentuneena sängyn pohjalla surren vauvaamme ja kun lapset saivat vihdoin minut takaisin, vajosin uudelleen sängyn pohjalle. Onneksi mies jaksoi tukea ja ymmärtää. Hän vietti huomattavasti enemmän aikaa lasten kanssa ja antoi minun torkkua aina, kun sitä tarvitsin. 


Pahoinvointi oli myös uuvuttavaa. En onneksi joutunut oksentamaan montaa kertaa, vaikka välillä sekin olisi tuntunut paremmalta vaihtoehdolta, kun pelkkä etova olo, joka ei lähtenyt millään. Pahoinvointi pysyi jonkin verran kurissa, kunhan vain muisti laittaa jotakin suuhun tunnin välein. Sekin oli välillä haastavaa, jos töissä oli useampi asiakas putkeen. Inhottavaa oli myös herätä välillä öisin huonoon oloon. Mies jaksoi huomioida minua myös silloin ja vaikka hän olisikin juuri saanut unen päästä kiinni, nousi hän keskellä yötä voitelemaan mulle paahtoleipää. Hän teki mulle myös syötävää joka aamu sänkyyn, jotta en yökkäisi heti noustessani. Myös närästys alkoi heti alussa, joka pahensi kuvottavaa oloa. Onneksi siihen sain heti avun neuvolasta, josta sain reseptin närästyslääkkeeseen, jota olen syönyt aiemmissakin raskauksissa. 


Välillä eteen tuli päiviä, jolloin olo oli oudon normaali. Silloin olin tottakai täysin varma keskenmenosta, tai vähintäänkin keskeytyneestä keskenmenosta, kun muuta siihen viittaavaa ei ollut. Ihan alussa tein jopa useamman testin, koska oli vaikea uskoa, että olisin oikeasti raskaana. Kun seuraavana päivänä olikin entistä huonompi olo, kaduin, miksi en voinut nauttia edellisen päivän hyvästä olosta. Muutenkin olin varsinkin alussa hyvin herkillä, mitä olen normaalistikkin, mutta nyt se korostui entisestään. Mieskin on sanonut, että tämä raskaus on mulle huomattavasti rankempi. Hermostun herkästi, itken herkästi ja tosiaan alun väsymys tuntui loputtomalta. Mikä myös tuntui loputtomalta, oli liikkeiden odottaminen. Toisaalta odotin sitä ihan hirveästi, toisaalta pelkäsin, koska ne alkavat tuntumaan. Sen jälkeen olisi oltava jälleen tarkkana. Tuntuvatko ne joka päivä, ovatko ne jotenkin erilaisia kuin edellisenä päivänä? Tietysti nyt neljännessä raskaudessa ymmärrän, että varsinkin alussa, liikkeet eivät ehkä tunnu joka päivä. Vauva on pieni ja kohdussa on tilaa pyöriä. Ennen rakenneultraa ei tiedä istukan sijaintia. Vaimentaako se liikkeitä? Oman mielenterveyteni kannalta onneksi, olen tuntenut liikkeitä joka päivä siitä lähtien, kun ne vihdoin alkoivat tuntumaan. Aina ei nimittäin järki pysy ahdistuneen mielen mukana. Luulen, että olen heti puhelin kädessä, jos tulee päivä, kun ennen tunne liikettä. 


Nyt ollaan kuitenkin päästy keskiraskauteen asti ja alun oloista eroon. Edelleen tulee päivä, kun väsyttää tai kuvottaa vähän enemmän, mutta onneksi harvemmin. Tunnen oloni välillä taas hyvinkin normaaliksi tai oikeastaan vielä normaalia paremmaksi. Raskaudesta muistuttaa kuitenkin vauvan liikkeet, sekä vihlaisut kohdussa, kun yrittää nousta liian nopeasti tai aivastus tulee yllättäen. Yritän jatkuvasti rauhoittaa itseäni, vaikka stressi tähän mennessä on ollut kovaa. Muistutan itseäni, että tämä raskaus päättyy onnellisesti. Tämän on pakko päättyä.



UUSI RASKAUS VAUVAN MENETYKSEN JÄLKEEN

perjantai 5. helmikuuta 2021


Vihdoin saan jakaa tämän uutisen teidän kanssa! Me odotetaan vihdoin uutta vauvaa. Niin monta kertaa halusin aiheesta kirjoittaa, niin paljon olisi sanottavaa. Ja samaan aikaan takaraivossa jyskyttää kauhu ja pelko menettämisestä. Tapahtuuko heti pahin, jos vähänkään uskallamme iloita? Päättyykö jälleen kaikki aivan yllättäen? Halusimme pitää asian salassa mahdollisimman pitkään, ettei vaan joutuisi selittelemään. Ettei taas joutuisi pettymään. Rakenneultra ei meidän tilanteessa ole mikään etappi. Se tietysti paljon helpotti oloa, ainakin hetkeksi. Vauvallamme oli kaikki hyvin. Kaikki näytti juuri siltä, kuin kuuluukin. Vaikka raskaudet kohdallani ovat olleet ns "normaaleja", raskausdiabetesta lukuunottamatta, oli silti pelko todella suuri ennen ultraa. Viime kerta päättyi niin yllättäen, niin surullisesti, etten enää ole voinut luottaa täysillä mihinkään.


Itsellänihän uuden raskauden toive oli todella suuri jo hyvin varhain. Olen kirjoittanut, kuinka sylini vain huusi tyhjyyttä ja huutaa kyllä edelleenkin. Vaikka onkin lapsia sitä täyttämässä. Miehen kanssa käytiin paljon keskusteluja ja minä vain odotin. Vaikka en lopulta joutunut odottamaan ihan hirveän kauaa, tuntuivat ne kuukaudet vuosilta. Meillä kävi toistamiseen hyvä tuuri. Viime kerralla tulin raskaaksi heti ensimmäisestä kierrosta ehkäisyn jättämisestä, nyt toisella kerralla raskaus alkoi toisesta kierrosta. Siinä mielessä olemme onnekkaita, ettei itse yrittämiseen ole kulunut aikaa. Pelkäsin sitäkin. Entä jos en enää tulisikaan raskaaksi. Koskaan ei tiedä. Olen kirjoittanut myös raskauden valeoireista. Kun toivoo tarpeeksi kovaa, alkaa itsekin uskoa olevansa raskaana, vaikka mahdollisuus siihen olisikin hyvin pieni. Jollakin tavalla toivoin koko ajan tulevani raskaaksi, vaikka emme aluksi yrittäneetkään. Toivo oli vain niin suuri, että se ohjasi ajatuksiani. Lopuksi siis positiivisen testin tekeminen oli pelon ja onnen sekainen shokki. Tätä olin koko ajan halunnut, mutta silti pelkäsin heti menettäväni sen. 



Siitä alkoivat piinaavat viikot. Vaikka tässä raskaudessa 12 viikon täyttyminen, liikkeet, puoliväli, tai rakenneultra eivät merkitse niin paljon kuin aiemmin, ne silti vievät eteenpäin. Ne antavat uskoa siihen, että vatsassani on jälleen joku pieni ihme, jonka tällä kertaa toivottavasti saamme tuoda kotiin asti. Tämä on raskauksista kaikista pelottavin. Pääsen vihdoin kirjoittamaan kaikesta siitä tunteiden sekamelskasta, jonka tämä raskaus on odotetusti tuonut tullessaan. Olen sanattoman onnellinen kaikista niistä onnitteluista ja tsempeistä, joita olette meille lähettäneet. Nyt ollaan päästy puolivälin ohi ja tänään myös rakenneultran ohi ja tunnen edelleen pienet potkut vatsassani. Hän on yhä siellä, elossa.

EI MEIDÄNKÄÄN ELÄMÄ OLE TÄYDELLISTÄ

tiistai 2. helmikuuta 2021

Varmasti moni, varsinkin elämäänsä julkisesti somessa esittelevä henkilö, joutuu jossakin vaiheessa vastaamaan kysymykseen, "onko teidän elämä muka aina noin täydellistä ja hienoa?" Ei, ei se todellakaan ole. Meidän elämä ei ole täydellistä. Kuvissa meillä on aika usein hyvin siistiä, mutta se ei johdu siitä, että haluaisin jotenkin antaa väärän kuvan, että siivoaisin aina tunnin ennen kuvaamista. Siisteys sattuu olemaan mun tyyliä ja on aina ollut. Ja vaikka kuvissa meillä on siistiä, eivät ne onneksi ole niin tarkkoja, että listojen päällä tai nurkissa lojuvat pölypallot näkyisivät. Ei meillä imuroida joka päivä, eikä edes jokatoinen päivä ja uskokaa tai älkää, usein meillä tulee kunnon imuroimisessa viikon tauko! Yksi parhaista ostoksista on ollut varsi-imuri, jonka saa nopeasti napattua keittokomerosta ja imaistua leivänmurut pöydän alta, sillä niitä kerääntyy. Siltikin yksi suurimmista nautinnoista, jonka voi saada, tulee juurikin täydellisen imuroinnin jälkeen ja siksi myös tulevaisuuden ostoslistani sisältää robotti-imurin. 



Entäpä aina niin iloiset lapset instastoorissa tai naurunremakka luistinradalla? Tätä ei varmasti tarvisi edes selittää. Siis eihän kenenkään lapset käyttäydy  aina hyvin. Tai mun on ainakin ihan hirveän vaikea uskoa sitä. Jos näin on, niin isot onnittelut! Sellaista moni muukin toivoisi. Täytyy sanoa, että useammin sitä vaan tulee kaivettua se kamera esiin, kun jotakin kivaa tapahtuu. Ei meilläkään ne puhelimet ole koko aikaa takataskussa. Joten silloin, kun se maitolasi kaatuu ja voisi napata sen kuvan todellisesta arjesta, ei sitä puhelinta lähdetä juosten hakemaan sieltä toisesta huoneesta. Silloin meillä haetaan salamana sitä tiskirättiä, jotta sotku jäisi mahdollisimman pieneksi. Joskus sattuu puhelin olemaan kädessä oikeaan aikaan, kun jotakin sattuu tapahtumaan ja silloin se saatetaan ikuistaa. Joskus voin ottaa kuvan nurkassa mököttävästä tai kaupassa X-asennossa makaavasta lapsesta (tätä ei onneksi vielä toistaiseksi ole käynyt), mutta usein siinä tilanteessa yritetään jo ratkaista tilannetta ja päästä eteenpäin. 




En mäkään ole mikään pullantuoksuinen äiti tai oikeastaan aika kaukana siitä olenkin. Ja ihan yhtä lailla mullakin, kuten monella muullakin, rasahtaa ne rusinat aina välillä. Huonot yöunet, pitkä työpäivä tai muuten vain huono päivä, lisäävät riskiä lähteä itse lapsen tasolle. Meilläkin korotetaan ääntä. Joskus useinkin. Välillä lasten melutaso nousee heillä itsellään niin korkeaksi, että siinä ei auta itse yrittää hiljaa hyssytellä vieressä. Tai joinakin aamuina pyydän lapsia pukemaan muutamaa minuttia myöhemmin, mitä normaalisti ja ollaankin jo melkein myöhässä. Silloin ehtii pari kertaa muistuttamaan pukemisesta nätisti, jonka jälkeen on kutsuttava heidät takaisin tälle planeetalle ja muistuttaa vähän kovaäänisemmin, että nyt pukemaan. Joskus saa katsoa itseään kyllä ihan peilistä, jos oltaisi ajoissa pukemassa, ei tarvitsisi hoputtaa niin paljoa. Meillä on muutenkin kovasti harjoiteltu tätä yhteen asiaan keskittymistä, varsinkin tämän syksyllä koulun aloittavan lapsen kanssa. Tälle haaveilijalle on vaan välillä pakko laittaa vähän vauhtia tekemiseen, ettei hän jää kaikessa jälkeen, kun koulutaival alkaa.


Jos palataan mun viime vuoden blogiarkistoon tai instagram-päivityksiin, niin väitän, että suurin osa niistä ei ollut hehkutusta, "kattokaa miten siistiä ja täydellistä meidän elämä on!!" Väitän, että suurin osa niistä oli hyvin surumielisiä, täynnä tuskaa ja ahdistusta. Eihän oman lapsen kuolemasta edes pysty kirjoittamaan iloisesti tai niin, että joku saisi käsityksen, että kylläpäs noilla nyt pyyhkii hyvin. Kun me nyt vihdoinkin ollaan päästy vähän elämässä eteenpäin, opittu elämään surun kanssa ja pystytään olemaan onnellisia niistä asioista, joita meillä on, mun mielestä se saa näkyä. Meidän perheessä ei tällä hetkellä ole sen suurempia haasteita tai ongelmia, joten mun mielestä niitä ei tarvitse tyhjästä kehittääkkään. Elämässä tulee vaikeuksia ilman, että niitä tarvitsee haalia. Mun mielestä onnesta voi nauttia silloin, kun sitä on tarjolla.


SISUSTAMINEN: vähemmän on enemmän

maanantai 1. helmikuuta 2021

Mun sisustustyyli on vaihdellut jonkin verran vuosien varrella. Niinkuin varmaan kaikille tulee tiettyjä ajanjaksoja ja sitten yhtäkkiä kyllästyykin totaalisesti. Suosin pitkään ns maalaisromanttista sisustusta. Mutta niin kauan, kun olen mistään sisustamisesta ollut kiinnostunut, niin mulla on ollut lapsia. Lapset vaikuttavat aina paljon sisustukseen ja varsinkin silloin, kun ovat iässä "kaikki vaan lattialle paskaksi, mitä käsiin saa." Useita vuosia, mulla on ollut myös samat värit sisustuksessa. Valkoinen, vaalean harmaa, vaaleanpunainen. Valkoisesta pidän edelleen, mutta siinä missä joskus piti kaiken olla valkoista, tykkään nyt enemmän väreistä.



Nykyistä taloamme remontoidessa, ei osannut ottaa vielä ihan kaikkea huomioon. Nyt kohta vuoden jälkeen alkaa iskeä jälleen uusi sisustuskärpänen. Uusia ideoita pursuaa ovista ja ikkunoista. Harmi, ettei rahaa ole heti kaikkeen uuteen. Mullakaan ei nimittäin ole ihan kaikista halvin maku. Jos vaan rahaa olisi ylimääräistä, ostaisin ja tekisin kaiken heti. Mutta toisaalta ehkä ihan hyvä, ettei sitä ole liikaa. Saattaisi seinien väri muuttua tiheään, kun hätäpäissäni täällä heiluttelisin maalisutia heti inspiraation iskettyä. Lisäksi mä oon aika huono säästämään. Vaikka kuinka himoitsisin jotakin ihanaa, muutaman sadan euron maljakkoa, ostan ennemmin maalipurkin viidelläkympillä, koska himoitsen sitäkin ja se on halvempi.

Lähimpänä toteutumista on meidän vessan maalaus, johon olen hankkinut maalinkin jo. Seinäkaakeleita maalailinkin jo muutama viikonloppu sitten. Meillä oli tarkoitus tilata vessaan uusi taso ja allas, tai siis ei mitään uutta tasoa, vaan ihan vain taso, sillä tällä hetkellä siellä ei ole sitä ollenkaan. Vessa on kuitenkin kooltaan todella pieni, joten tarvitaan vähä poikkeuksellisia suunnitelmia. Tämä tulisi kustantamaan kuitenkin vähän enemmän, mitä suunnittelimme, joten siirsimme ajankohtaa tuonnemmaksi. Maali kuitenkin on jo ostettu, joten mikään ei estä mua aloittamasta sitä, paitsi oma saamattomuus. Se on mulla vähän ongelmana. Kaikki pitäisi saada nyt ja heti, mutta jos ei saa, niin ei oikein huvita enää hetken päästä.

Myös meidän makuuhuoneen yksi seinä kaipaisi jotakin väriä. Meillä oli tarkoitus maalata kolme seinää valkoisiksi ja laittaa yhdelle seinälle joku tehostetapetti. En kuitenkaan remontin aikana löytänyt mieleistä, joten vedimme kaikki valkoisiksi sillä ajatuksella, että tehdään sitten myöhemmin, kun mieluinen tulee eteen. Nyt olen kuitenkin päätynyt maalisävyyn, mutta en ole siitäkään vielä ihan sata varma, joten ehkä on ihan hyvä odottaa.

Uusi, isompi ruokapöytä ja tuolit on haaveissa ja myös lähitulevaisuudessa toivottavasti ostoslistalla. Toiveena mulla olisi ollut pyöreä pöytä, mutta keittiö on kuitenkin sen verran ahdas, että kuulemma turha haaveilla. Uuden sohvankin haluaisin, mutta meillä ei ole kovin montaa vuotta vanha sohva ja halpakaan se ei ollut. Lisäksi se on ihan maailman paras sohva! Mutta väri ei enää jotenkaan nappaa. Sohvan kätisyyttäkään ei pysty vaihtamaan ja se on nyt vähän väärinpäin meidän olohuoneessa. Mies on jo ihan loppu mun loputtomaan sisustuslistaan. Mutta jos mä niitä pikkuhiljaa tässä vuosien varrella toteutan, niin ei se varmaan taida edes huomata. Tuskin huomaisi edes uutta tv-tasoa. Sohva taitaa olla sellainen, että sen se ehkä huomaisi. Paitsi jos ostan saman värisen.





Nykyisessä sisustuksessa olen kuitenkin tullut siihen tulokseen, että vähemmän, on enemmän. Vaikka en koskaan ole tykännyt niinkään ylimääräisestä tavarasta näkyvillä, mutta nykyään entistäkin vähemmän. Mun yksi kaveri kävi meillä ensimmäistä kertaa ja kysyi ihmeissään, "siis missä teidän kaikki tavarat on??" ja mä kun olen sitä mieltä, että edelleen voisi vähentää. Mutta sitten taas toisaalta, mä olen ihan rakastunut viherkasveihin. Harmi vaan, että järjestäen tapan ne kaikki. Onneksi kuitenkin tänä päivänä saa tosi aidon näköisiä tekokasveja! Meillä on ainoastaan meidän Jukka pysynyt hengissä, yli vuoden(!!!!!) ja yksi orkidea, joka kylläkin taistelee juuri hengestään. Viihdyn kuitenkin meidän tämän hetkisessä kodissa hyvin, joka tietysti on hyvä, koska muutto seuraavaan kahteenkymmeneen vuoteen ei näytä kovin todennäköiseltä. Ja tässä on niin paljon mahdollisuuksia, joilla parantaa viihtyvyyttä. Ja ihan kaikista parasta on, että tää on ihan oma ja jos vaan oma aika ja raha riittävät, niin täällä voi tehdä ihan mitä vaan!

Koronaväsymys ja rahahuolet

lauantai 30. tammikuuta 2021

Vuosi on ollut monella tapaa uuvuttava. Ja puhun varmasti monen ihmisen suulla tämän sanoessani. Ei varmasti ole yhtäkään ihmistä, johon tämä ei olisi vaikuttanut jollakin tapaa negatiivisesti. Osa on päässyt helpommalla ja osa ei, mutta jokaisen ahdinko on omanlaisensa. Pandemia on näkynyt meidän perheessä alusta asti, mutta monta kuukautta pidin sitä vähäpätöisenä asiana meidän arjessa. En vähätellyt sen olemassaoloa, mutta jotenkin meidän perheessä oli suurempia murheita, jotka veivät mukanaan. Mies oli jo keväällä lomautettuna, mutta se tuntui silloin tapahtuvan hyvään aikaan. Mun ei tarvinnut selviytyä vauvamme menetyksestä yksin, vaan mulla oli rinnalla joku auttamassa pääsemään ylös. Lisäksi meillä oli talokaupat, remontti ja muutto. Elimme pienillä rahoilla, mutta kaikki tarpeellinen pystyttiin hankkimaan.


Kesän lopulla palasin töihin. Päästiin pahimman yli, menetyksen kanssa. Se kulki vihdoin rinnalla, ei vienyt koko maailmaa mennessään. Nautin taas työstä ja elokuussa sain niitä paljon tehdäkkin. Kunnes vierittiin uudelleen suden suuhun. Maskisuositusta, tiukkoja turvavälejä, pelkoa. Asiakasmäärät romahtivat, töitä tehtiin silloin kun niitä oli, ei silloin kun itselle parhaiten sopi. Ja entäs ravintola-ala? Ei varmaankaan tarvitse edes mainita siitä erikseen. Pikkujoulukausi ravintoloissa oli täysi fiasko. Miehen työtunnit vähenivät roimasti. Siinä, missä vielä ensimmäiseen korona-aikaan saatiin helpotusta lainan maksussa, tarvitsee sitä nyt maksaa normaalisti. Tuli talvi, viime vuoden haalarit jäivät lapsille pieniksi.



On muutama asia, joista yritän viimeiseen asti pitää kiinni, oli rahatilanne kuinka nihkeä tahansa. Laskujen maksaminen, ruokaa kaapissa ja lapsille laadukkaat ulkovaatteet. Lasten ulkovaatehankinnoissa rahanmeno on mielestäni sama, ostaako sitten halvempaa vai kalliimpaa. Syksyllä yritin mennä sieltä, mistä aita on matalin, eli sieltä, missä oli edullisempaa. Ostin lapsille normaalia edullisemmat välikausikengät. Sillä ajatuksella, että niitä pidetään ihan pieni hetki, ennen kun talvisemmat säät iskevät ja toiseksi, ne eivät todennäköisesti menisi jalkaan enää ensi keväänä. Jep, nuoremman kengät olivat rikki muutamassa viikossa. Myöskin eräänä talvena tein saman virheen ja ostin halvemmat talvihaalarit. Ne tuntuivat joka ulkoilun jälkeen olevan läpimärät, molemmista katkesi jalkalenksut alta aikayksikön ja haalarista tuntui näkyvän läpi polvien ja pepun kohdalta noin kuukauden käytön jälkeen. Joten kaksi edullisempaa haalaria talven aikana vastaa aikalailla yhtä kalliimpaa ulkovaatetta, joka taas kestää koko talven ja hyvällä tuurilla vähän ehkä vielä seuraavaakin.


Nyt vasta koronan vaikutukset ovat kunnolla rantautuneet meille ja pakko myöntää, se kyllä väsyttää. Arki on täysin erilaista. Niinkään maskin käyttö tai turvavälit kaupassa eivät aiheuta ylimääräistä kuormitusta, vaikka usein kyllä maskin kanssa saa pienen happivajauksen, eikä ajatuskaan enää tunnu kulkevan. Mutta kaikki tämä muu. Mihinkään ei viitsi mennä ja koko ajan täytyy olla laittamassa käsiin desiä, niinkun kädet eivät tässä ammatissa olisi rutikuivat muutenkin. Lapsille pelkkä kaupassa käyminen on tänä päivänä elämys. Me pyrimme käymään ruokakaupassa silloin, kun lapset eivät ole kotona tai sitten toinen meistä jää kotiin. Välillä kuitenkin täytyy lapsetkin raahata mukaan, onneksi he kuitenkin ovat innokkaita maskin käyttäjiä tai ainakin vanhempi. Kauppareissu on kuitenkin yhtä "älä koske siihen, älä koske tuohon, älä mene liian lähelle muita." Ja kauppareissun jälkeen autossa, "älä laita sormia suuhun, älä laita sormia nenään ja sitten suuhun." Ja vastaus useimmiten on "emmä ees laittanu ku vaan kutittaa tosta nenän vierestä!" Juu no kuinkas sattuikaan.


Mutta näillä mennään, mitä nyt on. Meillä on onneksi mielettömän laaja ja läheinen sukulais- ja ystäväpiiri, että tuskimpa tässä nälkään joudutaan kuolemaan. Ja niin kauan, kun rahaa riittää laskuihin, ruokaan ja muuhun tarpeelliseen, sekä meillä on kotona toisemme, on turha valittaa. Niin kauan, kun perusasiat ovat kunnossa, ei kannata takertua pieniin ongelmiin tai tehdä niistä pienistä ongelmista suurempia kuin ne ovat.



Miellyttämällä satuttaa vain eniten itseään

perjantai 29. tammikuuta 2021


Jos jaettaisi palkintoja maailman parhaimmalle (lue: pahimmalle) miellyttäjälle, veikkaisin, että mä olisin aika vahvoilla. Veikkaan myös, että hyvin moni mun läheinen henkilö on tätä samaa mieltä. Enkä tarkoita tätä miellyttämistä positiivisella tavalla, että olisin joku pyhimys,  joka aina ajattelee kaikkia muita ennen itseään. Ei, vaan tarkoitan sitä hölmöläistä, joka ei osaa sanoa omia mielipiteitä ja haluaa olla kaikkien kanssa aina samaa mieltä, ettei vain kukaan, vahingossakaan, loukkaantuisi.

Mä olen koko elämäni ollut pahimman luokan miellyttäjä. Äitinikin mukaan olin jo pienenä hyvin kiltti, tein paljon asioita, ihan vain siksi, että halusin muiden olevan minuun tyytyväisiä. Kuuluin koulussa suosittujen tyttöjen joukkoon ja sitten oli muita, joita ei huolittu samaan jengiin. Ei me oltu mitään kiusaajia. Muilla,  ei suosituilla oli oma porukkansa. Halusin kuitenkin olla kaikkien kaveri, en voinut edes sietää ajatusta, että joku ei pitäisi musta. Siksi vapaa-ajalla vietin välillä myös aikaa heidän kanssaan, jotka eivät päässeet suosittujen porukkaan. Vähän hävettää edelleen. Halusin olla niin suosittu ja kaikkien ystävä, että piti vähän jopa salaa tavata muita. Enkä kuitenkaan ollut niin rohkea, että olisin koulussa uskaltanut olla heikompien puolella, etten vain itse tippuisi kelkasta. 

Yläasteella jopa seurustelin hetken aikaa yhden pojan kanssa, vain siksi, että hän piti minusta kovasti, enkä halunnut hänen suuttuvan, kun en pitänytkään hänestä. Noh, sehän ei päättynyt kovin kivasti ja kaikkia osapuoliahan siinä sattui. Eli jonkinlaisen opetuksen siinä sain. Vaikka en mä siitä todellisuudessa mitään oppinut.

Jokaisessa parisuhteessani, lyhyessä ja pitkässä, olen tehnyt asioita paljon toisen toiveesta. Nykyisessä suhteessani olen alkanut oppia välillä kertomaan omista haluistani ja toiveistani. Toki hyvin vähän. Edelleenkään en usein osaa sanoa omia mielipiteitäni. Siksi meidän keskustelut menevät usein näin..

- Haluisitko tulla mukaan?
- No haluisitko sä, että mä tuun?


- No käydäänkö mun töiden jälkeen vaikka yksillä?
- Haluatko sä, että mennään? Mulle on ihan sama.


- Tottakai sä voit mennä!
- Haluatko sä, että mä meen?

Mieheni uskaltaa silti haastaa minua, vaikka tietääkin, että mulla menee pasmat siitä ihan sekaisin. Hän haluaa, että tuon omia mielipiteitä julki, jotta hän tietäisi, mitä minä todella haluan. Useimmiten se saa minut kokemaan suurta ahdistusta, kun pitäisi olla jotakin mieltä. Toisaalta ymmärrän miehen ärsyyntymisen. Sillä lopulta saatan arvailla, minkälaista vastausta minulta odotetaan ja vastaan sen mukaan, en suinkaan sen mukaan, mitä itse haluaisin. Sen jälkeen käyttäydyn itse ärsyttävästi, kun minut on taas pakotettu vastaamaan johonkin, joka olisi ollut ihan sama, vaikka se ei edes todellisuudessa olisi ollutkaan ihan sama. Näinä hetkinä ihmettelen todella suuresti, miten mieheni jaksaa edes katsella mua. Minä pistäisin tuollaisen henkilön menemään! Paitsi etten laittaisi, koska silloinhan joku saattaisi suuttua.


Blogin kirjoittamisessa on myös paljon haasteita pakottavan miellyttämisenhaluni vuoksi. Mulla on paljon mielipiteitä, jotka haluaisin tuoda julki ja paljon tuonkin. Mutta usein käytän paljon aikaa siihen, jotta kirjoittaisin asiani loukkaamatta ketään. Ja siltikin, kaiken sen ajankäytön jälkeen joku saattaa silti vetää herneen nokkaansa! Kirjoitan kuitenkin aina hyvin asiallisesti ja sen enempää provoisoimatta. Tässä olenkin ehkä vähän kehittynyt. Mutta onhan kirjoittaminen aina ollut mulle helpompaa, kuin suun avaaminen. Olen kuitenkin huomannut, että vaikka kuinka yrittäisi kaikkensa, niin aina on jossakin joku, joka loukkaantuu. Minä kirjoitan itsestäni, perheestäni ja kaikesta, mikä siihen liittyy. Asiat, joista kirjoitan, ovat lähes aina minun ajatuksiani, kokemuksiani, eikä kukaan voi tulla sanomaan, että tuo ei pidä paikkaansa. Sillä kyllä pitää, minun kokemukseni mukaan. Tarkoitukseni on kuitenkin pitää rehellistä perhelifestyleblogia, se joka ei kirjoituksistani pidä, jättäkööt lukematta. Ja mielipiteistä voidaan aina keskustella ja hyvin suotavaa se onkin, mutta keskustelu on eri asia, kun toisen mielipiteen lyttääminen.

En tiedä, onko miellyttämisestä koskaan mahdollista päästä kokonaan eroon. Ainakin koen itseni kehittyneen. Silloin tällöin oman mielipiteen julki tuominen parisuhteessa on iso askel. Lisäksi on yksi asia, jossa en koe miellyttäväni ketään, se asia on lapset. Heille olen aina osannut laittaa rajat. En anna heille iltapalaksi joka päivä muroja, etteivät he olisi minulle vihaisia. En laita joka aamu lastenohjelmia pyörimään, jotta he eivät loukkaantuisi. Viikonloppuvierailulta tullessaan lapset koittavat venyttää sääntöjä. Aina tietysti haluaisi olla se kivempi vanhempi, mutta usein, yleisestikkin, ne kivemmat säännöt eivät ole kaikista parhaimpia. Ja yhtenä voittona itseäni kohtaan pidänkin sitä, että ainakin lapsille pystyn sanomaan mielipiteeni!

Lapsina introvertti ja ekstrovertti

sunnuntai 24. tammikuuta 2021

Meillä on lapset toistensa kanssa ihan eri maata. Usein lapset ovatkin ihan erilaisilla persoonallisuuksilla varustettuja, mutta aina välillä kummastuttaa, kuinka he voivatkaan olla niin erilaisia.

Meidän eskarilainen on niin ekstrovertti, kuin ekstrovertti voi vain olla. Hän rakastaa olla huomion keskipisteenä. Hän imee energiaa muista ihmisistä. Ekstroverteistä sanotaan, että heillä saattaa esiintyä introverttejä enemmän keskittymisvaikeuksia vaikkapa opiskelussa. Ja tämä kuvaa esikoista ihan täysin. Vielä ei olla niinkään päästy oikeaan koulumaailmaan, mutta eskarissa jo tottakai harjoitellaan paikoillaan istumista, yhteen asiaan kerralla keskittymistä. Huolimatta siitä, että meidän tytöllä on hyvät valmiudet koulun aloitukselle, sekä neuvolan, että eskarin mukaan, on keskittymisen kanssa vielä vähän treenaamista. Minkäs sille voi, että ajatukset lentävät vauhdilla jo seuraavaan asiaan.
Hän on joka tapauksessa sosiaalisesti hyvin lahjakas. Eskarissa, kun kysyttiin, ketkä ovat sun kavereita ryhmästä, hän valitsi kaikki. 



Ja sitten pieni, vajaa viisivuotias introvertti. Hänen erityisherkkyydestä olenkin aiemmin kirjoittanut täällä. Siinä missä esikoinen saa energiaa muista ihmisistä, toisen energia ennemminkin kuluu. Hän on varautuneempi ja väsyy herkemmin. Jos hän saisi valita ison ryhmän ja muutaman leikkikaverin välillä, hän valitsisi jälkimmäisen. Kun isosiskolla oli kaverisynttärit, toivoi pieni introvertti hänen kaverisynttäreille vieraaksi äidin ja mummun. Hänelläkin on kavereita päiväkodissa, mutta hänen parhaita kavereita on kaksi muuta, samanhenkistä poikaa. Poikia, joiden kanssa välillä saa kovaäänisetkin leikit aikaiseksi, mutta jotka tykkäävät myös välillä rauhoittua ei-niin-hektisen puuhastelun parissa. Sillä äänekkään riehumisleikin jälkeen tarvitaankin pientä tankkausta rauhasta.

Siltikin, ymmärrän heitä molempia ihan täysin. Esikoinen on ihan täysin kopio minusta pienenä. Olin se, joka nautti huomiosta. Se, joka tanssi pöydällä Shakiran tahtiin ja vastasi opettajallekin vain, kun tämä kutsui minua nimeni sijasta Shakiraksi. Täytyy sanoa, että mun miehellä soi kyseinen artisti kännykästä, kun soitan hänelle..
Olin se, jonka parhaita kavereita oli koko luokka, osasin tv-mainokset ulkoa, enkä epäillyt olla näyttämättä taitoani, kaikille. Olin myös se, jonka housuissa näytti olevan aina kasa muurahaisia, kun telkkarin katseluun ei riittänyt sohva ja pari nojatuolia, kun tila loppui kesken. Tiedän siis aivan tarkalleen, miltä tuntuu olla tuo kuusivuotias, jota käsketään välillä olemaan hiljempaa, jotta muutkin saisivat puheenvuoron.


Kuitenkin, mitä vanhemmaksi olen tullut, sitä enemmän nautin hiljaisuudesta. En nauti täydestä yksinolosta, eli toisaalta tarvitsen jonkun viereeni, mutta riittää kun hän on siinä. Siinä missä ennen nautin musiikista ja tanssimisesta baarissa, istun nyt mielummin villasukat jalassa sohvan nurkassa ja ihailen takkatulta. Suunnittelen uutta sisustusta mielessäni selailemalla puhelinta tai sisustuslehteä. Koen välillä hyvin raskaana sosiaaliset tapahtumat, joissa tarvitsee normaalia enemmän olla skarppina.
Olen siis nykyään ehkä enemmänkin sopiva sekoitus molempia. Nautin asiakaspalvelutyöstäni paljon. Saan tutustua uusiin ihmisiin ja kuulen paljon erilaisia tarinoita. Vastapainona tarvitsen kuitenkin rauhallisia takkatuli-iltoja. Mutta tästä syystä koen ymmärtäväni molempien, niin erilaisten lasteni persoonallisuuksia.

Lapselle rajat ovat rakkautta

keskiviikko 20. tammikuuta 2021


Kotona lapsilla on aika selkeät rajat. Joskus nekin rajat paukkuvat, mutta niistä seuraa aina jotakin. Mulla on itsellä lapsuudessa ollut omasta mielestä tiukat säännöt. Tai siis varmaan jokaisen lapsen mielestä kaverit saa aina mennä ja tehdä mitä haluavat. Siltä mustakin tuntui nuorempana, kun joutui menemään aikaisin kotiin ja kaikki kaverit jäivät kylille hengailemaan. Samoin, kun kotona joutui aina syömään ruisleipää ja vaan kavereiden luona sai ranskanleipää ja kaakaota. 

Siltikin, varsinkin näin aikuisena, olen tyytyväinen niihin rajoihin ja sääntöihin, joita mulla lapsena oli. Mulla on sellainen olo, että meistä lapsista välitettiin ja meidät haluttiin pitää turvassa. Meillä ei lapset vielä hengaile kylillä, mutta sitten kun hengailevat, tulee heilläkin olemaan kotiintuloajat. Ja vieläpä sellaiset, ettei iltamyöhään missään notkuta. Läksyt tehdään ja ruuat syödään, ennen kuin pääsee vapaalle.

Tälläkin hetkellä meillä on tiettyjä sääntöjä, joita noudatetaan. Ruoka syödään ruokapöydässä ja pöydästä ei ravata kesken ruokailun tekemässä muuta. Illalla meillä on selkeät nukkumaanmenoajat, joista tietysti joskus voidaan poiketa, kyläilyjen tai erikoispäivien takia. Ei maailma kuitenkaan kaadu, jos joka ilta ei sekunilleen olla pää tyynyssä samaan aikaan, mutta pääsääntöisesti siltikin. Meillä pyydetään aina anteeksi, jos toista satutetaan tai toisen mieli pahoitetaan. Pyydetään myös anteeksi vahingoista, mutta käydään se silti aina läpi, että tämä oli vahinko, anteeksi. Jokaisen asian päätteeksi keskustellaan, minkä takia joku teki jotakin ja miksi pitää pyytää anteeksi. Ja mikä tärkeintä, ihan viimeiseksi aina halataan. 

Viime aikoina ollaan jouduttu käymään keskusteluja huijaamisesta. Mikä on sallittua höpsöttelyä ja millaisista asioista ei saa valehdella. Joskus joudutaan keksimään keinoja, että asia menee oikeasti perille. Meillä katsotaan nykyään aika vähän telkkaria. Joskus aamuohjelmia ehditään katsoa vartin verran, aika usein ei ollenkaan. Iltapäivällä voidaan joskus katsoa, samoin viikonloppuisin, riippuen muusta päivän ohjelmasta. Vähäisestäkin tv-ajasta voidaan tinkiä, jos kaikki muu menee turhaksi narinaksi tai muuten vain plörinäksi.

Varsinaista ruutuaikaa meillä ei toistaiseksi ole tarvittu. Telkkaria ei välttämättä katsota edes joka päivä, joten jos joinakin päivinä katsotaan normaalia enemmän, vaikka leffaillan merkeissä, ei se ole maailmanloppu. Joskus lapset ovat saaneet jonkinnäköiset tv-överit, kun palaavat viikonlopun vietosta kotiin, silloin saatetaan olla useampi päivä ilman telkkaria. Vanhemman lapsen eskariryhmässä on varmaankin kavereita, jotka pelailevat kotona pleikkaria, sillä ihan tyhjästä meilläkin aloitettiin nämä pleikkarikeskustelut. Ja sitä meilläkin on harjoiteltu, mutta se on vielä enemmänkin sellaista harvinaista herkkua. 


Tällä hetkellä meillä siis käydään läpi varmaan aika tavallisia sääntöjä ja rajoja, joita monessa taloudessa. Suurempia ongelmakohtia ei juuri nyt ole, jos vertaa pahimpia uhmavuosia. Mutta turha tässä on hengähtääkkään, ainahan jokin vaihe on tulossa, sehä  kuuluu ihan kehitykseen. Välillä meininki menee vähä  päättömäksi, sillä itse en tietenkään voi mennä sanomaan vaikka etävanhemmalle, kuinka heidän kanssaan tulisi toimia ja aina ei välttämättä kaikki ajatukset kohtaa. Mutta kotona on kodin säännöt ja ne onneksi palautuvat mieleen hyvin nopeasti. 

Ja kyllähän meillä jo tulee narinaa, kun esimerkiksi ei saada katsoa telkkaria, vaikka muut saa. Ja tässähän ollaan vasta ihan alussa. Toivottavasti kuitenkin he hieman vanhempina ajattelevat samalla tavalla, kuin itse ajattelen nyt. Rakkaudesta ne rajat asetetaan.

Minireissu Etelä-Suomeen

maanantai 18. tammikuuta 2021


Lähdettiin perjantaina viikonloppureissuun anopin luo. Meillä oli tarkoitus lähteä jo päivällä eskarin jälkeen, mutta miehen pitikin mennä töihin muutamaksi tunniksi. Vaihtoehdot olivat siis lähteä ajamaan perjantai-iltana yötä vasten tai aikaisin lauantaiaamuna. Kumpikaan ei ollut mikään paras vaihtoehto. Yleensä, kun lähdemme Keravalle asti, ollaan siellä useampi yö, sillä matka sinne vie kuitenkin useamman tunnin. Miehen mummu vietti viime viikolla 90-vuotispäivää, joten tällä kertaa päätimme mennä sitten edes viikonlopuksi. Ja lähtöajaksi valikoitui perjantai-ilta, jotta lauantaina saisi ottaa ihan rauhassa.

Ajokeli oli surkea, Hämeenlinnaan asti tuli lunta ja pyry alkoi uudelleen loppumatkasta. Se, millä tavalla tämä reissu erosi aikaisemmista, oli kuskihommat. Tähän asti mä olen ajanut aina kaikki matkat, kokonaan. Miehellä ei ole koskaan ollut ajokorttia. Hän on ollut ahkera pyöräilijä ja asunut ennen meidän tapaamista lähellä työpaikkaansa. Joten ei hän ole kortilla tehnyt yhtään mitään. Näiden muutamien yhdessäolovuosien aikana meillä ei ole ollut ongelmia kulkemisen kanssa. Yhdellä autolla ja yhdellä kortilla ollaan päästy ja pärjätty. Tilanne kuitenkin muuttui, kun ostettiin talo ja työmatka piteni. Vähän kolmekymppistensä jälkeen hän sai ajokortin ja nyt meillä on taloudessa kaksi autoa. Tietysti elämä on helpottunut sen myötä, nyt kun välimatkat töihin on pidempiä ja meitä on kaksi päiväkotikuljettajaa. 

Etelä-Suomessa oli ihan hitosti enemmän lunta, kun meillä täällä Satakunnassa. Välillä piti tarkistaa, että ollaan menossa oikeaan suuntaan, kun meno alkoi muistuttaa Lappia. Mutta suunta oli oikea ja perillä meitä odotti korkeat kinokset. Lapset nukkuivat melkein koko matkan, mutta tiesivät, mihin oltiin menossa, joten päättivät herätä parkkipaikalla, keskiyöllä. Tarkoitus oli kantaa heidät nukkuvina sänkyyn, mutta olipahan vähemmän kannettavaa.

Lauantaiaamuna olikin rapeat parikymmentä astetta pakkasta. Meillä oli luistimet pakattuna mukaan, mutta pääkaupunkiseudun pakkaset olivat vasta alkaneet, joten luistelupaikkojen jäädytykset olivat vähän vaiheessa. Lisäksi pakkasta oli niin paljon, että oltaisi se jätetty joka tapauksessa. Käveltiin lähelle pulkkamäkeen. Lapsia ei kova pakkanen näyttänyt haittaavan. He leikkivät metsikössä, melkein metrin hangessa, eivätkä olleet kuulevinaankaan, kun oltiin lähdössä takaisinpäin. Iltapäivällä saapui mieheni mummu, setä, sisko ja hänen miehensä. Syötiin synttäripäivällistä, jälleen koronan sallimissa rajoissa.

Välimatka meidän ja miehen sukulaisten välissä on niin pitkä, ettei kovin montaa kertaa vuodessa nähdä. Pari kertaa vuodessa yritetään itse käydä siellä ja pari kertaa anoppi matkustaa meidän luo, viime kesänä siskokin oli kylässä. Vaikka kerrat vuodessa jäävät vähiin, on heidän sukuunsa liittyminen ollut helppoa. Heidän kanssa on helppo jutella ja huumorinkin kanssa kohdataan hyvin. Jostakin tuon miehenkin huumorin on oltava kotoisin, ei me varmaan tultaisi toistemme kanssa niin hyvin juttuun, jollei oltaisi molemmat vähän väsyneitä. Ihan parasta silti on, kuinka koko suku on mun lisäkseni, ottanut mun lapset avosylin vastaan. Ihan kuin he olisivat miehen omia. Ja lapset ovat aina ihan täpinöissä, kun miehen äiti on tulossa. Myös miehen sisko on ihan parasta seuraa, molempien mielestä!



Sunnuntaina käytiin vielä toisen mummin luona, ennen kun syötiin, pakattiin kamat ja käännettiin nokka taas kohti kotia. Tulomatkalla vaihdettiin kuskia puolessa välissä, mutta kotimatkalla mä otin koko matkan lungisti ja mies ajeli kotiin asti! Mua vähän aina jännittää muiden kyydissä ja niin jännitti ekat kerrat miehenkin ajaessa, mutta nyt olin aika rennosti. Mietin, kun itse olin juuri saanut kortin, kuinka varovainen ja tarkka kuski olin. Joten uskoin, että meillä varmasti on hyvin huolellinen kuljettaja. Ja niinhän meillä olikin. Päästiin turvallisesti kotiin kivalta viikonloppureissulta.

Pikakelaus blogihistoriaan, miksi poistaa vanhoja tekstejä?

perjantai 15. tammikuuta 2021


Mä olen kirjoitellut blogia tosi pitkään. Tai ylipäätään oon kirjoittanut jotakin niin kauan, kun kirjoitustaitoa on löytynyt. Ensin oli päiväkirjat, teini-ikäisenä mulla oli ekat angstiproanablogit, kun sen ajan pahat olot piti päästä purkamaan anonyymisti johonkin. Jestas mä häpeisin silmät päästäni, jos ne tekstit lävähtäisivät mun silmille jonakin päivänä! Mutta ne oli sen ajan isoja fiiliksiä ja murheita, eikä niitäkään voi vähätellä. Niiden pahanolonblogitekstien jälkeen tulikin pidempi tauko kirjoittamiseen. Taisin käydä ammattikoulua ja elämää täyttivät pääasiassa kaverit, juhliminen, poikaystävät ja sen sellaiset perussetit. Ei niissä paljon kirjoittamista ollut. 

Ensimmäinen raskaus tuli ja meni. Vasta loppuraskaudessa mielessä kävi ajatus, että olisi ollut kiva kirjoittaa raskausfiiliksiä ylös, mutta silloin oli mielestäni liian myöhäistä aloittaa. Kun sitten aloin odottamaan toisen kerran, sain idean, että nyt olisi ainekset blogille. Lapset pienellä ikäerolla, asuntona pieni kaksio ja mulla opiskelut alkamassa. Siitä se lähti.

Hetken päästä mun elämä pyöri kahden pienen ihmisen ympärillä. Oli muutama muutto syystä tai toisesta. En koskaan palannut lähihoitajaopintojen pariin, jotka olin raskausaikana ehtinyt aloittaa, vaan sain uuden liekin rakkaan ammattini parissa.

Parisuhde lasten isän kanssa oli kuivunut kasaan. Se oli tehnyt sen oikeastaan jo aikoja sitten. Jotenkin toisen lapsen odottaminen sai uskomaan, että kyllä tämä tästä. Mutta ei se sitten enää siitä. Yhteinen elämä oli pelkkää riitelyä. Pidin kulisseja kuitenkin hienosti yllä. Tai siis luulin pitäväni. Yritin kaikkeni, jotta ulospäin homma näyttäisi hyvältä. Loppuviimeksi huijasin vain itseäni. Jälkeenpäin oikeastaan kaikki, sukulaiset ja ystävät, ovat kertoneet, että ihan turhaa mä yritin. Kaikki paistoi kyllä läpi. Mä vain jatkoin todistelua, kyllä meillä on kaikki hyvin. Uuvuin totaalisesti siihen todisteluun, jota kukaan ei edes uskonut.

Samaa tein blogissakin, kunnes kirjoittaminen siitä, kuinka hienosti meillä menee, alkoi tuntua täydeltä valheelta. Vähensin ja lopulta taas lopetin pidemmäksi aikaa kirjoittamisen. Ei ollut enää mitään hyvää sanottavaa. Ja kuka jaksaisi lukea pelkkiä negatiivisia asioita päivästä toiseen ja kun en mä halunnut niitä edes myöntää.

Tuli ero. Siitäkin kertominen tuntui todella vaikealta. Yhtäkkiä multa ei enää vaadittu mitään. Lapset tietysti vaativat, mutta heidän vaatimisensa oli luonnollista. Ei tarvinnut tapella. Ei tarvinnut todistella. Kukaan ei lytännyt sanoillaan mua lattian rakoon. Kauniiden sanojen sijaan olin tottunut, että aina olin tehnyt jotakin väärin. Sekin tuntui tyhjältä, että nyt ei kukaan käskenyt tekemään mitään. Rankaisin itseäni perheemme rikkomisesta, vaikka nyt jälkikäteen vasta ymmärrän, etten mä mitään rikkonut. Vaan itseasiassa korjasin jotakin rikottua. Mutta siinä meni oma aikansa tajuta.


Sitten elämä näytti taas vihreää valoa. Löysin elämäni suurimman rakkauden. Uuden rakkauden ja sitten myös raskauden aikana, aloin taas nauttia kirjoittamisesta. Tuntui jälleen siltä, että voin kirjoittaa suoraan sydämestä ja suoraan meidän elämästä. Ei tarvinnut keksiä tai lisätä mitään. Ei tarvinnut esittää ja piiloutua valheiden taakse. Sain jälleen olla rehellinen, oma itseni. Tässä kohtaa näin parhaaksi poistaa paljon vanhoja tekstejäni. Ei siksi, että ne muistuttaisivat vanhasta elämästä, vaan siksi, ettei niillä ollut mitään tekemistä meidän todellisen elämän kanssa. 

Sitten jälleen, elämältä vietiin pohja, hetkellisesti ihan kokonaan. Kohtukuolema. Mutta tällä kertaa koinkin blogin kirjoittamisen vahvistavana ja eteenpäin vievänä asiana. Aiheesta oli vaikeaa ja kivuliasta kirjoittaa, mutta toisaalta se myös auttoi. Auttoi tuomaan ne tunteet esiin, jotka oli vaikea sanoa ääneen. Toi paljon vertaistukea ja toivottavasti sitä myös antoi.
Ja nyt palo kirjoittamiseen on jatkunut. Vauvan menetys olisi saattanut sammuttaa myös liekin kirjoittamiseen, mutta kumma kyllä, se vahvistikin sitä. Pystyn nyt, paremmin kuin koskaan, kirjoittamaan rehellistä perheblogia.

Vuoroviikko-systeemi ei sovi kaikille

maanantai 11. tammikuuta 2021


Viikko-viikkosysteemi on Suomessa yleistyvä menetelmä, joskin harvinainen vielä. Keskustelua aiheesta löytyy niin puolesta, kuin vastaankin. Oma ajatukseni asiasta on ehkä aika neutraali. Olen sitä mieltä, että joillakin se toimii ja toisilla taas se ei sovi edes ajatuksena. Tämäkin on yksi niistä asioista, joissa on mentävä lapsen etua ajatellen.

Vuoroviikkovanhemmuudessa isoa roolia näyttelee myös vanhempien hyvä ja sujuva vuorovaikutus, yhtenevät ajatukset lasten kasvatuksesta ja samat säännöt. Valitettavasti nämä eivät aina ihan osu yksiin, eikä aina lähellekkään. Lapsi ei saa olla viestinviejänä. Tuntuisi järjetömältä, että pieni lapsi joutuisi omaksumaan joka viikko toisen kodin säännöt ja menetelmät. Eli lapsen parhaaksi olisikin mahdollisimman yhtenevät pelisäännöt. 

Jos ollaan pelkän keskusteluyhteyden kanssa siinä tilanteessa, että ”mitä vähemmän, sen parempi”, ei se mielestäni ole missään nimessä vuoroviikkovanhemmuuden paikka. Eronneiden vanhempien pitäisi joka asiassa pistää lapset ja heidän tarpeet etusijalle, jättää keskinäiset kinat sivummalle ja pystyä keskustelemaan yhteisiin lapsiin liittyvistä asioista. Valitettavasti näin ei aina ole ja joskus törmääkin tilanteisiin, joissa vuoroviikkosysteemiä vaatii toinen vanhempi, itseään ajatellen, ”koska tämä on reilua minua kohtaan.” Näissä tilanteissa näyttelee joskus myös kaikista kurjin asia, pienen lapsen manipulointi. Mutta jos toinen vanhempi kaikin keinoin tahtoo päästä tasoihin, ei siinä jätetä keinoja käyttämättä. Ja se jos mikä nostaa itsellä karvat pystyyn. Silloin ne on ne pienet ihmiset, jotka eniten kärsivät, koska vanhempi ajattelee omaa parastaan, eikä lapsen. 

Jokaisen vanhemman pitäisi tuntea lastaan sen verran hyvin, että vähän olisi kartalla, onko omasta lapsesta vaihtamaan kotia viikoittain. Ja joistakin on. Persoonia on niin montaa erilaista, kuin lapsiakin. Mielestäni viikko-viikkosysteemi saattaa olla oikeinkin toimiva ratkaisu, jos kaikki mahdolliset asiat klikkaavat hyvin. Mutta lapset, vanhemmat, perheet, ovat kaikki erilaisia. Lapsilla on oikeus molempiin vanhempiin. Silti se ei aina vaadi kyseistä systeemiä, vaan vaihtoehtoja on paljon erilaisia.  

Pieni lapsi ei myöskään ole valmis päättämään asiasta. On hyvä, että lapset saavat äänensä kuuluviin, mutta vasta, kun ovat ikänsä ja kehityksensä kannalta tarpeeksi kypsiä. Siinä vaiheessa, kun pieni lapsi on ajatusmaailmansa kanssa vielä siinä vaiheessa, että ”toisen vanhemman luona on kivempaa, kun saa hyppiä sohvalla, eikä tarvitse syödä puuroa”, ollaan vielä aika kaukana siitä, voiko lapsen mielipidettä ottaa huomioon. 

Vaikka ajattelen vuoroviikoista neutraalisti, miettisin silti asiaa vanhempana tarkkaan. Toinen lapsi siihen kykenee, toinen ei. Jos on yhtään epäilystä, että lapsi ei persoonansa takia siihen ole valmis, en lähtisi kokeilemaan kepillä jäätä, kärsivänä osapuolena taas lapset. Jos taas eroperheen kaikki osapuolet ovat kypsiä, niin miksi ei. Rahalla on tietysti myös iso merkitys, kaikki eivät ole tulleet ajatelleeksi, että yhtäkkiä kaikki meneekin puoliksi. Harrastukset, vakuutukset, suuremmat hankinnat, mahdolliset hoitomaksut. Elämiseen kuluukin yllättävän paljon rahaa, kun muutamista öistä kuukaudessa siirrytäänkin kahteen viikkoon kuukaudessa. 

Lapsen kuolema muuttaa ajatusmaailmaa

sunnuntai 10. tammikuuta 2021

Viime vuosi oli henkisen kasvun paikka tai se kasvu jatkuu edelleen. Niin moni asia on muuttunut vuoden takaisesta. Suurimpana on se, mitä ylipäätään asioista ajattelee. Kuinka turhista asioista ihmiset viitsii valittaa. 


Vaikka paljon on muuttunut, ei menetys ole silti vienyt kaikkea. Mulla oli ennen unelmia, haaveita ja toiveita. Kohtukuoleman jälkeen luulin, etten enää ikinä voisi haaveilla. Ensin pinnalla pitävä ajatus oli vain, kunhan saisin pitää perheeni. Kumpa pysyisimme terveinä. Kumpa kukaan tai mikään ei veisi tätä, mikä on jäljellä. 

Myöhemmin tajusin, että vaikka elämässä kokee suuren menetyksen, ei sen ole pakko viedä kaikkea muutakin. Niimpä olen alkanut taas haaveilemaan. Ihan tavallisista asioista. Kukapa ei toivoisi paljon rahaa? Tai ainakin niin paljon, ettei tarvitsisi stressata, tuleeko iso vakuutuslasku heti joulun jälkeen. Minä ainakin haaveilen lottovoitosta. Tällä hetkellä haaveilen kissasta. Pienestä vessaremontista. Paremmasta tästä vuodesta. Siitä, että saan tehdä töitä ja asiakkaita riittää. Kaikista eniten toivon edelleen, että lähimmäiseni pysyvät terveinä ja saan pitää heidät kaikki. Mutta uskallan haaveilla myös muista asioista.

Jos voisin, poistaisin elämästäni kaikki ihmiset, jotka ajattelevat kaikesta negatiivisesti. Tai tuovat meidän elämään pelkkää kurjuutta. En kaipaa sellaisia ihmisiä lähellemme. Omasta mielestäni olemme saaneet lähivuosiksi ihan riittävästi murhetta ja paskaa kannettavaksemme. Valitettavasti joitakin ihmisiä ei voi kokonaan poistaa, vaikka haluaisi. Mutta toivottavasti näidenkin ihmisten silmät joskus aukeavat ja he saavat kokemuksen, ettei elämä olekkaan sen pöllömpää. Lakkaisivat valittamasta turhista ja keskittyisivät elämään. Sitä minä kaikille toivoisin.

NÄIN JÄRJESTÄT KORONASYNTTÄRIT

perjantai 8. tammikuuta 2021

Meille joulunaika on yhtä juhlaa. Pitkien joulupyhien lisäksi meillä on puolen kuun aikaan yhden lapsen synttärit. Ja tänä vuonna vuorossa oli 6-vuotiskekkerit. Tähän asti ollaan päästy helpolla, sillä ollaan juhlittu oikeastaan vain sukulaisten kesken. Viime vuonna meillä kävi lisäksi muutama mun ystävä, joilla on vähän saman ikäisiä lapsia, mutta varsinaisilta kaverisynttäreiltä oltiin vielä vältytty. Tykkään kyllä järjestää kaikennäköistä, mutta olen ikuinen perfektionisti, jonka kuppi menee nurin, jos kaikki lusikat eivät ole samanlaisia. Siltikin meillä on aina joku lautanen tai sokerikulho väärää sarjaa tai väärän värinen, joka tietysti mun mielestä pilaa koko kattauksen.


Tällä kertaa suurimmat haasteet eivät kuitenkaan liittyneet astioihin tai teemoihin, vaan koronaan, tottakai. Meillä satakunnassa tilanne on ollut ihan ok, mitä nyt ennen joulua yhtäkkiä siirryttiin kiihtymisvaiheeseen, jolloin ei enää suositeltu pitämään yli kymmenen hengen kerpaloita. Vaikka me kuinka karsisimme vieraat läheisimpiin sukulaisiin, niin silti menee heittämällä kymppi rikki, jos vielä mietitään, että meitä on omasta perheestä koko ajan neljä paikalla. Mutta päädyin jaottelemaan koko porukan kuuteen henkilöön, joten koko kattaus vedettiin kolmeen kertaan pöytään, jääkaappiin, pöytään, jääkaappiin ja vielä kerran, pöytään ja jääkaappiin. Synttäreissä on aina kauhea järjestäminen, mutta nyt tehtiinkin kaikki samat setit kolmeen kertaan, mistä yleensä selviää yhdellä kerralla. Tämä oli silti kivempi vaihtoehto, kuin jättää synttärit kokonaan juhlimatta.

Aiemmin syksyllä toivoin, että kaverisynttärit olisi mahdollista järjestää Leos leikkimaassa tai muussa saman tyylisessä paikassa, mutta tilanteen takia päädyimme pitämään nekin kotona. Kaverit jouduttiin myös karsimaan kuuteen ja kaikki olivat samasta eskariryhmästä, joten mahdolliset tartunnat olisivat kotiutuneet melko varmasti kuitenkin. Eevin toiveesta meillä vietettiin Frozen-synttäreitä. Ja koska omat kokemukset kaverisynttäreiden järjestämisestä on kovin vähäiset, palkkasin vanhan konkarin, äitini, auttamaan lasten viihdyttämisessä. Äidille palkaksi riitti onneks kahvi ja kakku, jonka hän itse kyllä joutui leipomaan.



Juhlat olivat siis hyvin paljon normaalista poikkeavat, mutta pääasia, että saatiin järjestettyä jotakin. Synttärisankari oli tyytyväinen ja itse olin onnellinen hänen puolestaan, että lähes kaikki ystävät pääsivät ja uskalsivat tulla koronasta huolimatta. Isot peukut vain pystyssä kevättä varten, jotta Nooakin saisi kunnon synttärit ja mieluusti vielä sellaiset, että kaikki pääsisivät kerralla tulemaan, sillä normaalisynttärit kuulostavat unelmalta näihin koronajuhliin verrattuna.

TÄMÄ ON SE ELÄMÄ, JOSTA HAAVEILIN

torstai 7. tammikuuta 2021


Viikkaan pyykkejä kodinhoitohuoneessa. Kuulen lasten riemun kiljahdukset ulkoa, samalla, kun mieheni grillaa talvisena tammikuun iltana meille iltapalaksi nakkeja. Mietin, kuinka onnekas olenkaan. Rankka vuosi on juuri vaihtunut uuteen. Vuosi, jona useampaan kertaan mietin, tästä ei tulla selviämään. Mutta selvittiin. Me mentiin kaiken sen surun ja tuskan läpi yhdessä, perheenä. En sinänsä odottanut vuoden vaihtumista sen enempää. Ei se vie viime vuotta pois. Ei meidän menetys katoa, vaikka kuinka vuodet vaihtuisivat. Silti on aina mukava aloittaa uusi vuosi.

Meidän joululoma oli ihana. Lapset aloittivat loman juuri ennen joulua ja palasivat päiväkotiin vasta tänään loppiaisen jälkeen. Mies oli myös lomalla ja itse tein muutaman lyhyen työpäivän. Nautimme pitkistä ja rauhallisista aamuista. Ulkoilimme, retkeilimme, leikimme ja nautimme läheistemme seurasta. Ihan perusarkea, ilman pakollisia menoja.



Huomasin pysähtyväni useaan kertaan miettimään, että tästä minä unelmoin. Tästä perheestä. Viime keväänä en voinut uskoa, että pystyisin ajattelemaan näin. Meitä puuttuu aina yksi. Hän on aina kanssamme, mutta silti poissa. Mutta ehkä myös siksi, en toivo enempää. Olen onnellinen tässä hetkessä. Hetkessä, kun teen aamiaista ja kuulen lasten ja mieheni leikkivän sängyssä. Mieheni, joka on ottanut lapseni kuin omakseen. Osoittaa heille rakkautta ja kiinnostusta. Saa heidät nauramaan. Saa minut nauramaan. 

Olen vasta viime vuosina ymmärtänyt, että tavallinen arki voi olla sitä elämän parasta aikaa. Se vaatii vain oikeat ihmiset ympärille. Kun kaikki vain onnistuu, eikä tarvitse kinata turhista asioista. Meillä on arjessa ihan sikahauskaa. Nauretaan tosi paljon ja hassutellaan, vaikka välillä tarvitsee tietysti olla vakavakin. Tämä on sitä, josta unelmoin, vaikken tiennyt sen olevan mahdollista.
Sisällön tarjoaa Blogger.
Theme Designed By Hello Manhattan
|