Pikakelaus blogihistoriaan, miksi poistaa vanhoja tekstejä?

Mä olen kirjoitellut blogia tosi pitkään. Tai ylipäätään oon kirjoittanut jotakin niin kauan, kun kirjoitustaitoa on löytynyt. Ensin oli päiväkirjat, teini-ikäisenä mulla oli ekat angstiproanablogit, kun sen ajan pahat olot piti päästä purkamaan anonyymisti johonkin. Jestas mä häpeisin silmät päästäni, jos ne tekstit lävähtäisivät mun silmille jonakin päivänä! Mutta ne oli sen ajan isoja fiiliksiä ja murheita, eikä niitäkään voi vähätellä. Niiden pahanolonblogitekstien jälkeen tulikin pidempi tauko kirjoittamiseen. Taisin käydä ammattikoulua ja elämää täyttivät pääasiassa kaverit, juhliminen, poikaystävät ja sen sellaiset perussetit. Ei niissä paljon kirjoittamista ollut. 

Ensimmäinen raskaus tuli ja meni. Vasta loppuraskaudessa mielessä kävi ajatus, että olisi ollut kiva kirjoittaa raskausfiiliksiä ylös, mutta silloin oli mielestäni liian myöhäistä aloittaa. Kun sitten aloin odottamaan toisen kerran, sain idean, että nyt olisi ainekset blogille. Lapset pienellä ikäerolla, asuntona pieni kaksio ja mulla opiskelut alkamassa. Siitä se lähti.

Hetken päästä mun elämä pyöri kahden pienen ihmisen ympärillä. Oli muutama muutto syystä tai toisesta. En koskaan palannut lähihoitajaopintojen pariin, jotka olin raskausaikana ehtinyt aloittaa, vaan sain uuden liekin rakkaan ammattini parissa.

Parisuhde lasten isän kanssa oli kuivunut kasaan. Se oli tehnyt sen oikeastaan jo aikoja sitten. Jotenkin toisen lapsen odottaminen sai uskomaan, että kyllä tämä tästä. Mutta ei se sitten enää siitä. Yhteinen elämä oli pelkkää riitelyä. Pidin kulisseja kuitenkin hienosti yllä. Tai siis luulin pitäväni. Yritin kaikkeni, jotta ulospäin homma näyttäisi hyvältä. Loppuviimeksi huijasin vain itseäni. Jälkeenpäin oikeastaan kaikki, sukulaiset ja ystävät, ovat kertoneet, että ihan turhaa mä yritin. Kaikki paistoi kyllä läpi. Mä vain jatkoin todistelua, kyllä meillä on kaikki hyvin. Uuvuin totaalisesti siihen todisteluun, jota kukaan ei edes uskonut.

Samaa tein blogissakin, kunnes kirjoittaminen siitä, kuinka hienosti meillä menee, alkoi tuntua täydeltä valheelta. Vähensin ja lopulta taas lopetin pidemmäksi aikaa kirjoittamisen. Ei ollut enää mitään hyvää sanottavaa. Ja kuka jaksaisi lukea pelkkiä negatiivisia asioita päivästä toiseen ja kun en mä halunnut niitä edes myöntää.

Tuli ero. Siitäkin kertominen tuntui todella vaikealta. Yhtäkkiä multa ei enää vaadittu mitään. Lapset tietysti vaativat, mutta heidän vaatimisensa oli luonnollista. Ei tarvinnut tapella. Ei tarvinnut todistella. Kukaan ei lytännyt sanoillaan mua lattian rakoon. Kauniiden sanojen sijaan olin tottunut, että aina olin tehnyt jotakin väärin. Sekin tuntui tyhjältä, että nyt ei kukaan käskenyt tekemään mitään. Rankaisin itseäni perheemme rikkomisesta, vaikka nyt jälkikäteen vasta ymmärrän, etten mä mitään rikkonut. Vaan itseasiassa korjasin jotakin rikottua. Mutta siinä meni oma aikansa tajuta.

Sitten elämä näytti taas vihreää valoa. Löysin elämäni suurimman rakkauden. Uuden rakkauden ja sitten myös raskauden aikana, aloin taas nauttia kirjoittamisesta. Tuntui jälleen siltä, että voin kirjoittaa suoraan sydämestä ja suoraan meidän elämästä. Ei tarvinnut keksiä tai lisätä mitään. Ei tarvinnut esittää ja piiloutua valheiden taakse. Sain jälleen olla rehellinen, oma itseni. Tässä kohtaa näin parhaaksi poistaa paljon vanhoja tekstejäni. Ei siksi, että ne muistuttaisivat vanhasta elämästä, vaan siksi, ettei niillä ollut mitään tekemistä meidän todellisen elämän kanssa. 

Sitten jälleen, elämältä vietiin pohja, hetkellisesti ihan kokonaan. Kohtukuolema. Mutta tällä kertaa koinkin blogin kirjoittamisen vahvistavana ja eteenpäin vievänä asiana. Aiheesta oli vaikeaa ja kivuliasta kirjoittaa, mutta toisaalta se myös auttoi. Auttoi tuomaan ne tunteet esiin, jotka oli vaikea sanoa ääneen. Toi paljon vertaistukea ja toivottavasti sitä myös antoi.

Ja nyt palo kirjoittamiseen on jatkunut. Vauvan menetys olisi saattanut sammuttaa myös liekin kirjoittamiseen, mutta kumma kyllä, se vahvistikin sitä. Pystyn nyt, paremmin kuin koskaan, kirjoittamaan rehellistä perheblogia.

Hajonneen perheen ehjät lapset

Eron jälkeen , vaikka itse niin hajalla, ainoa toiveeni oli, että lapset pysyvät ehjinä. He olivat saaneet kokea jo tarpeeksi tuskaa entisen tilanteen takia. Ei meillä niin kovasti koskaan huudettu, mutta hiljaisuus on ihan yhtä kamalaa.

Olin niin kauan jo yrittänyt pitää tämän rikkinäisen perheen sirpaleita käsissäni, ihan vain siksi, koska lapset. Mutta kun vihdoin päätös oli tehty ja toinen kantoi tavaransa pois, en kertaakaan joutunut pyyhkimään kyyneliä lasten silmäkulmista. En kertaakaan joutunut vastaamaan ”mihin isi menee” tai ”tuleeko isi takaisin.”

Luojan kiitos lapset olivat niin pieniä, että eivät asiaa varmasti osanneet ajatella. Nyt kaksi vuotta myöhemminkään ei ole tullut kysymyksiä, miksi päiväkodin Maijan vanhemmat asuvat yhdessä, mutta meidän eivät.

Tiedän, että nämä asiat saattavat tulla esiin vasta myöhemminkin, he ovat kuitenkin vasta 3,5- ja vajaa 5-vuotiaita. Ennen ehkä mietin kuumeisesti, miten voin asian niin pienille lapsille kertoa, mutta nyt olen käynyt asiaa niin monta kertaa mielessäni läpi, että vastaaminen heidän mietteisiinsä ei tunnu vaikealta. 

Eron jälkeen lasten isä jäi samaan kaupunkiin asumaan, joka toki oli suuri helpotus lasten tapaamisen kannalta.

Tämä oli kuitenkin asia, joka oli minua eniten ahdistanut eroa miettiessäni, lapsista erossa oleminen. En ollut tottunut olemaan heistä öitä erossa. Joskus, hyvin harvoin, he olivat olleet yökylässä, mutta ne kerrat pystyi aikalailla laskemaan yhden käden sormilla. Nyt joutuisin olemaan jatkuvasti. Tiesin koko ajan, kuinka tärkeää lapsille on tavata isäänsä ja kuinka pahalta tuntui toisesta vanhemmasta, joka joutui muuttamaan pois.

Aloitimme jokatoinenviikonloppu-meiningillä ja joka toisena viikkona lapset viettivät yhden arkiyön isällään. Se tuntui heti toimivalta. Muutos oli alussa niin suuri, että sovimme lisäksi, että isä voisi sovittaessa tulla käymään muulloinkin, jos lapset tai hän itse kokisi sen tarpeelliseksi. Soittamisesta ja videopuheluista ei kovasti ollut siinä vaiheessa hyötyä, lapset olivat niin pieniä, etteivät ihan ymmärtäneet ideaa.

Itselleni erossaolo viikonloput olivat alkuun kova paikka. Tunsin valtavaa ahdistusta joka toinen perjantai viedessäni lapsia päiväkotiin, tiedostaen olevani viikonlopun yksin. Täytin usein viikonloppuni niin täyteen, etten ehtinyt ajatella yksinoloa. Varmasti tästä syystä jossakin vaiheessa hukkasinkin itseni ja omat ajatukseni, koska en halunnut kohdata niitä.

Ajan kuluessa viikonloputkin kuluivat suhteellisen nopeasti, vietin niistä kuitenkin lähes aina puolet töissä, suurimmaksi haasteeksi osoittautui vasta sunnuntai. Monena aamuna makasin vain lamaantuneena sängyssä tuijottaen ikkunasta sähkölankoja.

Toisaalta nautin välillä vapaudesta, kun ei tarvinnut huolehtia kenenkään vaipasta tai tehdä ruokaa. Tai kun ei ihan oikeasti tarvinnut silloin sunnuntaiaamuna nousta seitsemältä.

Nyt kahta vuotta myöhemmin osaan jo täysin nauttia vapaaviikonlopuista, vaikka edelleen herään sunnuntaina outoon tunteeseen, miksi on niin hiljaista. Mutta silloin, en ole enää yksin. 

Ja mikä tärkeintä, lapset sopeutuivat tähän järjestelyyn. Paremmin kuin minä, joka vaati suuren kamppailun päästäkseen tähän. He ovat iloisia nähdessään isänsä, mutta juoksevat onnellisina myös takaisin kotiin viikonlopun jälkeen. Se tekee minusta onnellisen.

Pilvilinna, joka romahti

Tälle tekstille en keksinyt yhtään enempää tai vähempää kliseistä otsikkoa. Mulla on ollut välillä pidempiä ja lyhyempiä blogitaukoja ja joka kerta on ollut yhtä vaikea palata, vaikka sormet kuinka olisivat syyhynneet kirjoittamisen halusta, mutta tällä kertaa se on tuntunut ylitsepääsemättömän vaikealta. Olen pyöritellyt mielessäni tätä postausta tuhansia ja taas tuhansia kertoja. 

Viimeisen puolen vuoden aikana koko elämä on heittänyt kuperkeikan, no ei kuperkeikkaa, vaan ihan kunnon voltin. Kesällä tai varmaankin jo paljon aiemmin kaikki lähti lipumaan kohti loputonta alamäkeä.

Aloitin työt, lapset aloittivat päiväkodin, tiputin painoa usean kilon ja koin suuren muutoksen itseni kanssa. Muutimme kiireellä homeasunnosta pienempään kotiin. Tunsin itseni ahdistuneeksi kaikkien uusien asioiden keskellä, mutta halusin pitää kaikki narut käsissäni.

Kesän lopulla jo tajusin, että jokin on muuttumassa. Toin asian esillekkin, mutta pelkäsin. En halunnut elämääni enää yhtään uutta vaikeaa tilannetta ja koitin jaksaa, vaikka tiesin, että jossain vaiheessa en enää jaksa.

Syksyllä olin jo luovuttanut. Olin yrittänyt kaikkeni, antanut mahdollisuuksia, sekä itselleni, että miehelle.

Toivoin aina, että lapseni saisivat elää tasapainoista elämää yhdessä äidin ja isän kanssa, perheenä. Toivoin sitä eniten maailmassa. Mutta entä jos jokapäiväinen elämä on pelkkää riitaa ja kinaamista? Kukaan ei ikinä pyydä anteeksi, seuraavana päivänä eilinen on jo unohdettu ja pyyhkäisty maton alle, jotta sen voi kaivaa sieltä taas viikon päästä uudelleen. Miksi äiti on väsynyt ja kiukkuinen, miksi äiti itkee joka päivä?

Erosimme. Nyt kun kuukaudet ovat kuluneet ja pöly vähän laskeutunut, voin sen sanoa ääneen. Minä luovutin. Mutta väitän, että tein kaikkeni, tein enemmän, kuin olisin edes jaksanut. Jos haluan sen kaunistellusti sanoa, tunteeni vain hälvenivät. Yritin rakastaa ja ikävöidä. Kun mies lähti viikonlopuksi katsomaan kavereitaan, minä todella toivoin, että olisin ikävöinyt, mutta sitä tunnetta ei tullut ja jälleen itkin, kun en enää osannut rakastaa. Päätös ei tullut hetkessä, vaan todella pitkän harkinnan jälkeen, enkä vielä senkään jälkeen tiennyt, teinkö oikean ratkaisun. Itkin päätöstäni, mutta itkin muutenkin päivittäin, nyt en enää itke.

Nyt, tänään, en kadu päätöstäni. Pystyn jälleen hengittämään, useimpina päivinä.

Uskon ja toivon, että lapsille on parempi kaksi ehjää kotia, kuin yksi rikkinäinen.