Kerran syömishäiriö, aina syömishäiriö?

 "Uusi vuosi ja uusi minä." "Jos sitä taas aloittaisi salilla käymisen"

Kuulostaako tutulta? No kyllä kuulostaa ja ihan j o k a vuosi. Ei tarvitse mennä kuin peilin eteen, niin kuulee nuo kyseiset fraasit. Mikä siinä onkaan, että uusi vuosi on vaan kaikista paras aika aloittaa taas niin sanotusti puhtaalta pöydältä. Mun vuosi ei kuitenkaan alkanut ihan täysin suunnitelmien mukaan. Uuden vuoden aattona mulla nousi kuume ja vuoden vaihtuminen menikin lopuksi sohvalla torkkuen ja raketteja kuunnellen. Kuume ei enää noussut seuraavana päivänä, mutta vielä tänäänkään, neljä päivää myöhemmin, olo ei vieläkään ole normaali. Vaikka salille aktivoituminen saa jäädä ensi viikkoon, niin pääsin aloittamaan ruokavaliovalmennuksella. E-passi rahat oli johonkin tuhlattava tottakai ja vuoden viimeisenä päivänä, kuumehuuruinen päätökseni oli.. uusi vuosi ja uusi minä!

Mutta sitten aiheeseen. Mä olen joitakin kirjoituksia kirjoittanutkin aikasemminkin syömishäiriöstä, löytyvät tässäkin julkaisussa käytettävistä tageista. Sairastuin ensimmäisen kerran anoreksiaan 13-vuotiaana, siitä selvittyäni, olivat vuodet aika tahimista. Useimmiten meni hyvin, painokin oli ennemmin ylipainon puolella seuraavat noin kymmenen vuotta. Mulle löydettiin silloin aikoinaan sopiva masennuslääke, jonka epämiellyttävänä sivuvaikutuksena oli painonnousu, mutta silloin puntarissa painoi enemmän oma mielenterveys. Kuitenkin lähes joka kerta, pienimmänkin epäonnistumisen edessä, turvauduin jollakin tavalla ruuan ajatteluun.

Sitten tapahtui pahin notkahdus. Olin jo eronnut kahden vanhimman lapseni isästä ja käytiin aikamoista sotaa liittyen huoltajuusasioihin, eikä muutenkaan yhteistyö silloin sujunut. Lasten isäviikonloppuina koin ahdistuvani entisestään. Ennen niin rakas saliharrastus oli jäänyt lähestulkoon kokonaan pois, mutta samalla ruuan rajoittaminen alkoi. Kunnes sitten tajusin olevani niin syvässä suossa, ettei sieltä enää rämmitty yksin pois. Olin sairastunut uudelleen.

Tähän hetkeen kuitenkin hyppäsi nykyinen mieheni, joka oli suuri askel myös parantumisen tielle. Ja taas selvittiin. Osa syömishäiriötä sairastavista parantuvat täysin, osalla se jollakin tavoin kroonistuu. Ikäväkseni on myönnettävä, että ajatuksen tasolla se ei koskaan taida kadota itseltäni kokonaan. Viime vuosi oli meille hyvä, mutta oli se itselleni välillä hyvin raskaskin. Koin paljon negatiivisia ajatuksia itseäni kohtaan, riittämättömyden tunnetta ja välillä pohjatonta tyhjyyttä. Ja jälleen kerran sama paha syömishäiriöajatus toisella olkapäällä. Keväällä kun eteeni aukesi tämä erittäin hyvä tilaisuus tarttua palkkatyöhön, oli se myös rankkaa aikaa. Mun oli tottakai ilmoitettava silloiseen työpaikkaani, jossa olin yrittäjänä, etten enää jatkaisikaan. Ajatus asian puheenottamiseksi oli riipaiseva. En saanut nukuttua, en saanut syötyä. Siinä kohtaa mun paino lähti hitaaseen laskuun.

Kun sitten aloitin työt, ei enää ollutkaan aikaa syödä koko ajan. Kotona oli mahdollista käydä närppimässä vähän väliä jotakin. Paino siis jatkoi sitä hidasta laskua. Vaikka paino laski kuin itsestään, ei ilkeät ajatukset jättäneet koskaan täysin rauhaan. Edelleen pienet epäonnistumiset saavat ensimmäisenä aikaan ajatuksen, "nyt on muuten parempi olla syömättä", asia ei välttämättä millään tavalla liity syömiseen, mutta se on kai se syömishäiriö, joka osakseen kummittelee loppuelämän.

Vanhana syömishäiriöisenä on välillä valtavan rankkaa. Tuntuu, että jokainen lähtenyt kilo rekisteröidään. Huolestuneet läheiset kommentoivat painonpudotusta. Se saa jopa punan nousemaan poskille. Hävettää ehkä? Vaikka kukaan ei syytä mistään, tulee silti syytetty olo. Mutta siinäkin on ristiriita. Toisaalta tiedän, että nyt ovat loput raskauskilot karisseet, mutta huomaako kukaan? No huomaa, mutta miksi siitä pitää kysyä. Mutta onko kukaan huomannut, jos kukaan ei mainitse? Ei yksikään ihminen huomannut mainita jouluna lihoamiani kolmea kiloa.

Syömishäiriö siis toisaalta on ja pysyy, vaikka ei olekaan. Se ilmestyy silloin, kun on kaikista huonoin, mutta otollisin aika sille. Se muistuttaa olemassaolostaan silloin, kun menee muutenkin päin seiniä. Aion aloittaa sen salilla käynnin uudelleen ja senkin kanssa saa olla välillä pelko perseen alla. Menenkö salille nyt, koska minä tahdon niin vai menenkö sinne siksi, että syömishäiriö käskee tekemään niin? Nyt aion aloittaa, koska tahdon niin, mutta huomaanko ajoissa, jos ote lipsuu?

KUN JÄLLEEN HUKKASIN ITSENI

Sormet kohmeessa, villasukat jalassa makaan peiton alla. Ei voi nousta liian nopeasti, pyörryttää. Vatsassa vääntää ja ruokatorvea polttaa.

Ootko sä syönyt? Koska sä oot syönyt? Ootko sä laihtunut? Sun huulet on ihan siniset. Sun sormet on ihan jäiset. Ethän sä taas ole sairastumassa?

Kuinka salakavalasti se alkoikaan. Etkö sinä typerä tyttö ole jo kokenut tämän monta kertaa? Olisi pitänyt tietää. Raja on niin häilyvä. Raja, koska on hyvä olla ja koska huono.

En edes tiedä, missä vaiheessa kadotin itseni. Viime syksynä aloitin serkkuni kanssa parivalmennuksen ja voin hyvin. Söin paljon, enkä kokenut itseäni vastenmieliseksi. Lihaksetkin kasvoivat, painoa ei ollut edes kovasti tarkoitus pudottaa. Eräänä aamuna valmennuksen aikana, painoni alkoikin pienemmällä numerolla kuin aiemmin. Ensimmäinen ajatukseni oli vain, että hupsista, eihän tässä nyt painoa olla pudottamassa. Kuitenkin jossakin todella todella syvällä sisimmässäni tunsin jonkinlaisen ihan pienen riemun.

Tuli ero ja myöskin valmennus loppui. Tarkoitukseni oli jatkaa salilla käymistä ja noudattaa ruokavaliota, joskin ei ihan niin grammalleen, mutta kuitenkin. Salilla käyminen jatkuikin, kuinka nyt enää pääsin lastenhoidon ja töiden ohella. Ruokavalio ei jatkunut. Työpäivät menivät nopeasti ja illalla tajusin syöneeni vain salaatin. Näläntunne katosi. Sitten syömisestä tuli huono olo, fyysisesti. En halunnut syödä, koska se sattui. Huomasin kyllä laihtuvani, mutta jälleen tulin sokeaksi katsoessani itseäni.

Aina yhden kilon hoikempana tunsin itseni kauniimmaksi, kunnes en enää tuntenut ja oli pakko tiputtaa seuraava. Kuka tahansa ymmärtää, että se ei voisi kestää loputtomiin, jossakin vaiheessa kilot loppuvat. Minä en ymmärtänyt.

Lihottaisit viisi kiloa, näyttäisit terveemmältä. No edes kaksi. Et sä jaksa, kun et syö. Mieti lapsia. Jos et tee sitä itsesi takia, niin tee lasten. 

Ja mä mietin. Ja mietinkin piru vie niin hitosti! Mutta sitten katsot peiliin xs-kokoiset vaatteet päällä, lonkkaluut törröttäen ja mietit, kuinka kukaan voi rakastaa mua näin isona. Ja taas mennään.

Kymmenen vuotta, ensimmäisestä sairastumisesta. Ihan hullun pitkä aika. Silti luulin, että osaisin lopettaa. Vuosien aikana tuli parempia ja huonompia aikoja. Ajattelin tämänkin menevän ohi itsestään.

En tahdo huolestuttaa sukulaisia tai ystäviä. Heillä kaikilla on varmasti omatkin murheensa. Selviän tästä ihan omin avuin. Syön iltapalaksi kaksi ruisleipää, ei se ole paha, ei mun paino siitä nouse.

Mutta se nousi. Jokaisen uuden puraisun jälkeen tunsin, kuinka viisi uutta kiloa takertui muhun. Vessan kautta peiton alle. Sormet yhä jäässä ja hengitys haisee pahalta.

Alkukesän itkuinen puhelu äidille. Äidille, joka jo tiesi, että kaikki ei ole hyvin, mutta joka ei voi tehdä mitään aikuiselle lapselle, joka valehtelee silmät ja korvat päästä. Ei tästä tule mitään, auta mua äiti.

Olin useaan otteeseen meinannut pyörtyä, ajatukseni harhailivat, kesäkuumalla mun sormet olivat jääkalikat ja muhun vain sattui ihan joka tavalla. Paino alkoi taas yhden numeron pienemmällä luvulla. En minä selviäkkään tästä yksin. Siitä alkoi mun toipuminen.

Mun on aina vaan vaikea tajuta, kuinka yhdestä maailman luonnollisimmasta asiasta voi tulla pahin vihollinen. Vaikka oot käynyt saman kivisen tien läpi perinpohjaisesti, niin sun on pakko saada potkia ne samat kivet uudelleen ja uudelleen. Joinakin päivinä musta tuntui, että tässä on nyt jotakin mätää ja tää ei tuu taas päättymään hyvin, niin siltikin mä siirsin ne ajatukset syrjään ja mietin, tuleepas.

Kun mä vajaa pari kuukautta sitten tapasin ihmisen, joka sanoi mulle, sä oot ihana, mä en uskonut. Kun se sanoi sen uudelleen, mä en uskonut vieläkään. Mutta kun joku sanoo sen tarpeeksi monta kertaa ja tarpeeksi usein, niin siihen alkaa uskomaan. Niin mä toivon.

Mutta mulle, joka on aina hakenut hyväksyntää koko maailmalta painonsa kautta, se on vaikeaa uskoa. 

Voinko minä muka riittää omana itsenäni? Ehkä voinkin.

Kun luulin olevani onnellinen

Elämässäni on tapahtunut paljon asioita, joita en koskaan tule tuomaan esille blogissani. Jotkut asiat vain tekevät edelleen hullunlailla kipeää, vaikka niistä on vuosia aikaa. Ja olen myöskin sitä mieltä, että johonkin on vedettävä raja omaan yksityisyyteen. Nyt kuitenkin olen lukenut useamman kirjoituksen liittyen omaan vartaloon ja asia tietysti pyörii myös omassa mielessä toisen raskauden ja synnytyksen jälkeen, joten ajattelin hieman raottaa menneisyyttä ja myöskin nykyistä hetkeä..

Fyysinen kehitykseni alkoi hyvin aikaisin verrattuna ala-asteen luokkakavereihini. Tunsin silloin, etten kuulu joukkoon. Siirtyessäni yläasteelle olin saanut jo päähän pinttymän, että minä vain yksinkertaisesti olen liian suuri näiden muiden joukkoon. Ensimmäisen yläastevuoden jälkeen olin jo tehnyt suuren painonpudotuksen ja taisin jo silloin hipoa normaalipainon alarajaa. En muista tarkalleen asioita, kuukausia tai edes tarkkoja vuosia kyseiseltä ajalta, mutta loppujen lopuksi sairastuin syömishäiriöön. Vaikka monta vuotta on jonkinlaisen sumun peitossa sairauden vuoksi, en ikinä unohda tunteita. Sitä inhoa omaa itseä kohtaan. Kuinka kamalaa on herätä aamuisin ja vain inhota itseään niin kamalasti. Siis ihan totta, sitä ihanaa, ainutlaatuista minua. Sitä, jota ei ole kun vain yksi tässä maailmassa, minä. En lähde sen enempää erittelemään sairauden kulkua tai kuinka monta kertaa kävin lenkillä tai montako kertaa piilotin ruokani, mutta kirjoitan tämän siksi, että haluan kertoa selvinneeni siitä. Ehkä joku asian kanssa painiva eksyy joskus tähän kirjoitukseen ja huomaa, että siitä voi selvitä.

En voi kirjoittaa rakastavani omaa kehoani vieläkään ja tällä hetkellä en voi oikeastaan sanoa edes pitäväni vartalostani. Raskaudesta on lyhyt aika ja hormoonitkaan eivät ole tasaantuneet, kuinka kroppakaan voisi olla entisensä? Pääsin jo lähtöpainooni, kunnes mässäsin juhannuksena pari kiloa takaisin. On joitakin päiviä kun haluaisin itkeä peilin edessä omaa laiskaa itseäni, mutta on myös päiviä kun vedän hartiat taaksepäin ja kuljen suhteellisen tyytyväisenä itseeni. Joka päivä on erilainen, mutta en kuitenkaan tunne enää inhoa, enkä halua kyseisten tunteiden kanssa enää koskaan painiakkaan.

Tämä on tottakai asia, johon pelkään törmääväni omien lasteni kanssa, ehkä tytön kanssa ennemmin, mutta syömishäiriöt ovat yleistyneet myös pojilla. Asiaa on turha miettiä vielä, eikä asia mieltäni painakkaan muuta kuin omaa nuoruuttani muistellessa. Varsinkin itse ne tunteet läpikäyneenä, en ikinä toivoisi omille lapsilleni samaa. On varmasti aivan yhtä kamalaa tietää miltä ne tunteet tuntuvat, kuin olla tietämättä. En syytä sairaudestani ketään, vaikka silloinkin sairastuessani aina koitettiin etsiä syytä. Uskon sairastuneeni monien eri tapahtumien tuloksena.

Voisin kirjoittaa kyseisestä aiheesta vaikka romaanin ja monta tarinaa ja versiota olen kirjoittanutkin, mutta tämä versio saa riittää tällä kertaa. Ehkä kirjoitan aiheesta vielä tulevaisuudessa lisää.

Yritetään olla kaikki tyytyväisiä omiin vartaloihimme, ei sitä pakko rakastaa ole, mutta hyväksyä.♥