arki category
Näytetään tekstit, joissa on tunniste arki. Näytä kaikki tekstit

Upea uneton vauva-arki

lauantai 3. heinäkuuta 2021

Kuinkahan monta kertaa mulla on ollut ajatuksena avata tietokone ja alkaa kirjoittamaan uutta blogitekstiä.. Aika monta sanoisinko. Vauva on kolmen viikon ikäinen ja meidän ensimmäiset viikot ovat menneet hyvinkin nopeasti. Vasta tällä viikolla meillä alkoi normaali arki, vaikka tämäkin on oikeastaan vasta loma-arkea. Vanhemmat lapset jäivät siis juhannuksena kesälomalle ja me saamme viettää kiireettömiä päiviä. Ajallisesti siis vauvan syntymä ei olisi voinut osua paremmin. Aamuisin ei ole kiire lähteä viemään ketään päiväkotiin ja vanhimmallakin alkaa koulu vasta ensi kuussa, joten meillä on ihanasti aikaa tottua vauva-arkeen ja oppia toimimaan kolmen lapsen kanssa.



Anoppi tuli meille viikon päästä vauvan syntymästä ja oli kerralla useamman päivän, kun vähän pidemmältäkin tulee. Hänestä oli suuri apu täällä, vaikka mieskin pystyi olemaan juhannusajan kotona. Olen itse toipunut sektiosta ja suurimmaksi osaksi olo on ollut täysin hyödytön. Pystyin luopumaan särkylääkkeistä nopeasti ja muutenkin toipuminen kivun kannalta on tapahtunut nopeasti. Edelleen kuitenkin toimeliaimpien päivien jälkeen sektioarven reunoja saattaa pistää tai jomottaa, jonka takia niinä päivinä joudun turvautumaan särkylääkkeeseen.  Anopin täällä ollessa pihamme koki suuren muutoksen, meidän matot ja lattia tuli pestyä. Pääsin joka päivä lähes valmiiseen ruokapöytään. Ja minä imetin. Imetin, vaihdoin vaippaa ja imetin. Koko ajan oli hellettä, ei edes päästy vauvan kanssa ulos kuin ihan muutamia kertoja. Mies ja anoppi veivät vanhempia lapsia uimaan, jotta heillä olisi jotakin tekemistä ja minä saisin levätä. 


Mä olen maailman huonoin vain olemaan. Katsomaan, kun muut saavat tehdä. Toisaalta ei käynyt yhtään kateeksi, kun muut tekivät pihalla puuhommia, mutta olisin halunnut edes imuroida. Voi kuinka kaipaankaan imuroimista. Ja ihan tosiaan, olo oli vähän jopa häpeällinen, kun katsoin muiden puuhailua, itse sohvalla tai sängyssä pötköttäen. Tiedän, ettei kukaan odotakkaan minun tekevän oikeastaan muuta. Mieskin joutui koko ajan kieltämään, kun anelin, että saisin tehdä jotakin.




Edelleen joudun ottamaan rauhallisesti ja yritänkin, vaikka nyt mieskään ei ole koko aikaa vahtimassa. Anoppi palasi kotiin ja mies palasi töihin. Me ollaan lasten kanssa kotona. Oltu nyt siis vasta muutama päivä. Lapset nukkuvat kaikki tai vanhin taitaa piirrellä huoneessaan. Mulla on monta projektia kesken. Ristiäiskutsut, jotka pitäisi viikonloppuna postittaa. Lasten valokuva-albumit, joihin tarvisi tilata lisää kuviakin. Tajusin tilanneeni viimeksi valokuvia ennen Nooan yksivuotis-synttäreitä... ja hän täytti toukokuussa viisi. Vauvallakin alkoi sopivasti kolmen viikon tiheän imun kausi, joten tämänkin tekstin kirjoittaminen on vähintäänkin uhkarohkeaa. Me ollaan siitä syystä nukuttu pari yötä aika vähän. Tämänkin ajan olisi siis voinut ehkä käyttää lepäämiseen, mutta kuten aiemmin kirjoitin, mä olen maailman huonoin olemaan. Päiväunistakin koen aika usein vähän huonoa omaatuntoa, vaikka niihinkin olen yrittänyt totutella. Ehkäpä muutaman huonon yön jälkeen kun sitä nukahtaa suihkuun, alkaakin ottamaan niitä päikkäreitä ihan hyvällä omallatunnolla.


Meillä siis kaikki täällä vallan mainiosti. Mutta täytyy sanoa, että kyllä sitä aika kultaakin muistot. Vauva-arki on pääasiassa aika ihanaa, mutta illalla, ehkä kuuman ja itkuisenkin päivän jälkeen, sitä on hetkellisesti aika riekailena. Ja kun yöllä juuri nukahdettuasi edellisen imetyskerran jäljiltä, vauva herää kitisemään uudelleen nälkää tai vatsakipua tai muuten vain läheisyydenkaipuuta, sitä saattaa huokaista pari kertaa aika syvään. Ja vaikka kuinka tässä samalla silmiä unenpuutteen vuoksi hieroen, mä olen kyllä tosi onnellinen.

EI MEIDÄNKÄÄN ELÄMÄ OLE TÄYDELLISTÄ

tiistai 2. helmikuuta 2021

Varmasti moni, varsinkin elämäänsä julkisesti somessa esittelevä henkilö, joutuu jossakin vaiheessa vastaamaan kysymykseen, "onko teidän elämä muka aina noin täydellistä ja hienoa?" Ei, ei se todellakaan ole. Meidän elämä ei ole täydellistä. Kuvissa meillä on aika usein hyvin siistiä, mutta se ei johdu siitä, että haluaisin jotenkin antaa väärän kuvan, että siivoaisin aina tunnin ennen kuvaamista. Siisteys sattuu olemaan mun tyyliä ja on aina ollut. Ja vaikka kuvissa meillä on siistiä, eivät ne onneksi ole niin tarkkoja, että listojen päällä tai nurkissa lojuvat pölypallot näkyisivät. Ei meillä imuroida joka päivä, eikä edes jokatoinen päivä ja uskokaa tai älkää, usein meillä tulee kunnon imuroimisessa viikon tauko! Yksi parhaista ostoksista on ollut varsi-imuri, jonka saa nopeasti napattua keittokomerosta ja imaistua leivänmurut pöydän alta, sillä niitä kerääntyy. Siltikin yksi suurimmista nautinnoista, jonka voi saada, tulee juurikin täydellisen imuroinnin jälkeen ja siksi myös tulevaisuuden ostoslistani sisältää robotti-imurin. 



Entäpä aina niin iloiset lapset instastoorissa tai naurunremakka luistinradalla? Tätä ei varmasti tarvisi edes selittää. Siis eihän kenenkään lapset käyttäydy  aina hyvin. Tai mun on ainakin ihan hirveän vaikea uskoa sitä. Jos näin on, niin isot onnittelut! Sellaista moni muukin toivoisi. Täytyy sanoa, että useammin sitä vaan tulee kaivettua se kamera esiin, kun jotakin kivaa tapahtuu. Ei meilläkään ne puhelimet ole koko aikaa takataskussa. Joten silloin, kun se maitolasi kaatuu ja voisi napata sen kuvan todellisesta arjesta, ei sitä puhelinta lähdetä juosten hakemaan sieltä toisesta huoneesta. Silloin meillä haetaan salamana sitä tiskirättiä, jotta sotku jäisi mahdollisimman pieneksi. Joskus sattuu puhelin olemaan kädessä oikeaan aikaan, kun jotakin sattuu tapahtumaan ja silloin se saatetaan ikuistaa. Joskus voin ottaa kuvan nurkassa mököttävästä tai kaupassa X-asennossa makaavasta lapsesta (tätä ei onneksi vielä toistaiseksi ole käynyt), mutta usein siinä tilanteessa yritetään jo ratkaista tilannetta ja päästä eteenpäin. 




En mäkään ole mikään pullantuoksuinen äiti tai oikeastaan aika kaukana siitä olenkin. Ja ihan yhtä lailla mullakin, kuten monella muullakin, rasahtaa ne rusinat aina välillä. Huonot yöunet, pitkä työpäivä tai muuten vain huono päivä, lisäävät riskiä lähteä itse lapsen tasolle. Meilläkin korotetaan ääntä. Joskus useinkin. Välillä lasten melutaso nousee heillä itsellään niin korkeaksi, että siinä ei auta itse yrittää hiljaa hyssytellä vieressä. Tai joinakin aamuina pyydän lapsia pukemaan muutamaa minuttia myöhemmin, mitä normaalisti ja ollaankin jo melkein myöhässä. Silloin ehtii pari kertaa muistuttamaan pukemisesta nätisti, jonka jälkeen on kutsuttava heidät takaisin tälle planeetalle ja muistuttaa vähän kovaäänisemmin, että nyt pukemaan. Joskus saa katsoa itseään kyllä ihan peilistä, jos oltaisi ajoissa pukemassa, ei tarvitsisi hoputtaa niin paljoa. Meillä on muutenkin kovasti harjoiteltu tätä yhteen asiaan keskittymistä, varsinkin tämän syksyllä koulun aloittavan lapsen kanssa. Tälle haaveilijalle on vaan välillä pakko laittaa vähän vauhtia tekemiseen, ettei hän jää kaikessa jälkeen, kun koulutaival alkaa.


Jos palataan mun viime vuoden blogiarkistoon tai instagram-päivityksiin, niin väitän, että suurin osa niistä ei ollut hehkutusta, "kattokaa miten siistiä ja täydellistä meidän elämä on!!" Väitän, että suurin osa niistä oli hyvin surumielisiä, täynnä tuskaa ja ahdistusta. Eihän oman lapsen kuolemasta edes pysty kirjoittamaan iloisesti tai niin, että joku saisi käsityksen, että kylläpäs noilla nyt pyyhkii hyvin. Kun me nyt vihdoinkin ollaan päästy vähän elämässä eteenpäin, opittu elämään surun kanssa ja pystytään olemaan onnellisia niistä asioista, joita meillä on, mun mielestä se saa näkyä. Meidän perheessä ei tällä hetkellä ole sen suurempia haasteita tai ongelmia, joten mun mielestä niitä ei tarvitse tyhjästä kehittääkkään. Elämässä tulee vaikeuksia ilman, että niitä tarvitsee haalia. Mun mielestä onnesta voi nauttia silloin, kun sitä on tarjolla.


Lapselle rajat ovat rakkautta

keskiviikko 20. tammikuuta 2021


Kotona lapsilla on aika selkeät rajat. Joskus nekin rajat paukkuvat, mutta niistä seuraa aina jotakin. Mulla on itsellä lapsuudessa ollut omasta mielestä tiukat säännöt. Tai siis varmaan jokaisen lapsen mielestä kaverit saa aina mennä ja tehdä mitä haluavat. Siltä mustakin tuntui nuorempana, kun joutui menemään aikaisin kotiin ja kaikki kaverit jäivät kylille hengailemaan. Samoin, kun kotona joutui aina syömään ruisleipää ja vaan kavereiden luona sai ranskanleipää ja kaakaota. 

Siltikin, varsinkin näin aikuisena, olen tyytyväinen niihin rajoihin ja sääntöihin, joita mulla lapsena oli. Mulla on sellainen olo, että meistä lapsista välitettiin ja meidät haluttiin pitää turvassa. Meillä ei lapset vielä hengaile kylillä, mutta sitten kun hengailevat, tulee heilläkin olemaan kotiintuloajat. Ja vieläpä sellaiset, ettei iltamyöhään missään notkuta. Läksyt tehdään ja ruuat syödään, ennen kuin pääsee vapaalle.

Tälläkin hetkellä meillä on tiettyjä sääntöjä, joita noudatetaan. Ruoka syödään ruokapöydässä ja pöydästä ei ravata kesken ruokailun tekemässä muuta. Illalla meillä on selkeät nukkumaanmenoajat, joista tietysti joskus voidaan poiketa, kyläilyjen tai erikoispäivien takia. Ei maailma kuitenkaan kaadu, jos joka ilta ei sekunilleen olla pää tyynyssä samaan aikaan, mutta pääsääntöisesti siltikin. Meillä pyydetään aina anteeksi, jos toista satutetaan tai toisen mieli pahoitetaan. Pyydetään myös anteeksi vahingoista, mutta käydään se silti aina läpi, että tämä oli vahinko, anteeksi. Jokaisen asian päätteeksi keskustellaan, minkä takia joku teki jotakin ja miksi pitää pyytää anteeksi. Ja mikä tärkeintä, ihan viimeiseksi aina halataan. 

Viime aikoina ollaan jouduttu käymään keskusteluja huijaamisesta. Mikä on sallittua höpsöttelyä ja millaisista asioista ei saa valehdella. Joskus joudutaan keksimään keinoja, että asia menee oikeasti perille. Meillä katsotaan nykyään aika vähän telkkaria. Joskus aamuohjelmia ehditään katsoa vartin verran, aika usein ei ollenkaan. Iltapäivällä voidaan joskus katsoa, samoin viikonloppuisin, riippuen muusta päivän ohjelmasta. Vähäisestäkin tv-ajasta voidaan tinkiä, jos kaikki muu menee turhaksi narinaksi tai muuten vain plörinäksi.

Varsinaista ruutuaikaa meillä ei toistaiseksi ole tarvittu. Telkkaria ei välttämättä katsota edes joka päivä, joten jos joinakin päivinä katsotaan normaalia enemmän, vaikka leffaillan merkeissä, ei se ole maailmanloppu. Joskus lapset ovat saaneet jonkinnäköiset tv-överit, kun palaavat viikonlopun vietosta kotiin, silloin saatetaan olla useampi päivä ilman telkkaria. Vanhemman lapsen eskariryhmässä on varmaankin kavereita, jotka pelailevat kotona pleikkaria, sillä ihan tyhjästä meilläkin aloitettiin nämä pleikkarikeskustelut. Ja sitä meilläkin on harjoiteltu, mutta se on vielä enemmänkin sellaista harvinaista herkkua. 


Tällä hetkellä meillä siis käydään läpi varmaan aika tavallisia sääntöjä ja rajoja, joita monessa taloudessa. Suurempia ongelmakohtia ei juuri nyt ole, jos vertaa pahimpia uhmavuosia. Mutta turha tässä on hengähtääkkään, ainahan jokin vaihe on tulossa, sehä  kuuluu ihan kehitykseen. Välillä meininki menee vähä  päättömäksi, sillä itse en tietenkään voi mennä sanomaan vaikka etävanhemmalle, kuinka heidän kanssaan tulisi toimia ja aina ei välttämättä kaikki ajatukset kohtaa. Mutta kotona on kodin säännöt ja ne onneksi palautuvat mieleen hyvin nopeasti. 

Ja kyllähän meillä jo tulee narinaa, kun esimerkiksi ei saada katsoa telkkaria, vaikka muut saa. Ja tässähän ollaan vasta ihan alussa. Toivottavasti kuitenkin he hieman vanhempina ajattelevat samalla tavalla, kuin itse ajattelen nyt. Rakkaudesta ne rajat asetetaan.

TÄMÄ ON SE ELÄMÄ, JOSTA HAAVEILIN

torstai 7. tammikuuta 2021


Viikkaan pyykkejä kodinhoitohuoneessa. Kuulen lasten riemun kiljahdukset ulkoa, samalla, kun mieheni grillaa talvisena tammikuun iltana meille iltapalaksi nakkeja. Mietin, kuinka onnekas olenkaan. Rankka vuosi on juuri vaihtunut uuteen. Vuosi, jona useampaan kertaan mietin, tästä ei tulla selviämään. Mutta selvittiin. Me mentiin kaiken sen surun ja tuskan läpi yhdessä, perheenä. En sinänsä odottanut vuoden vaihtumista sen enempää. Ei se vie viime vuotta pois. Ei meidän menetys katoa, vaikka kuinka vuodet vaihtuisivat. Silti on aina mukava aloittaa uusi vuosi.

Meidän joululoma oli ihana. Lapset aloittivat loman juuri ennen joulua ja palasivat päiväkotiin vasta tänään loppiaisen jälkeen. Mies oli myös lomalla ja itse tein muutaman lyhyen työpäivän. Nautimme pitkistä ja rauhallisista aamuista. Ulkoilimme, retkeilimme, leikimme ja nautimme läheistemme seurasta. Ihan perusarkea, ilman pakollisia menoja.



Huomasin pysähtyväni useaan kertaan miettimään, että tästä minä unelmoin. Tästä perheestä. Viime keväänä en voinut uskoa, että pystyisin ajattelemaan näin. Meitä puuttuu aina yksi. Hän on aina kanssamme, mutta silti poissa. Mutta ehkä myös siksi, en toivo enempää. Olen onnellinen tässä hetkessä. Hetkessä, kun teen aamiaista ja kuulen lasten ja mieheni leikkivän sängyssä. Mieheni, joka on ottanut lapseni kuin omakseen. Osoittaa heille rakkautta ja kiinnostusta. Saa heidät nauramaan. Saa minut nauramaan. 

Olen vasta viime vuosina ymmärtänyt, että tavallinen arki voi olla sitä elämän parasta aikaa. Se vaatii vain oikeat ihmiset ympärille. Kun kaikki vain onnistuu, eikä tarvitse kinata turhista asioista. Meillä on arjessa ihan sikahauskaa. Nauretaan tosi paljon ja hassutellaan, vaikka välillä tarvitsee tietysti olla vakavakin. Tämä on sitä, josta unelmoin, vaikken tiennyt sen olevan mahdollista.

ELÄMÄÄ EI KAI VOI JÄTTÄÄ ELÄMÄTTÄ

torstai 24. syyskuuta 2020


Eilen oli ikävä päivä. Vietettiin Kuolleiden lasten muistopäivää. Ensimmäistä kertaa tuo päivä kosketti itseäni. Tarkoitan, että ennen se on ollut itselleni ehkä päivä muiden joukossa. Tietysti tuona päivänä on tullut vastaan ennenkin uutisotsikoita lapsen menetyksestä ja niitä joskus haikeana lukenut. Mutta en koskaan voinut edes ajatella, että jonakin päivänä kuuluisin itse niihin vanhempiin, jotka ovat niiden tekstien takana. 

Aamulla heti facebookin avattuani tajusin, mikä päivä on kyseessä. Kuulun muutamaan aihepiirin mukaiseen ryhmään. Ja eilen, se oli todella raskasta. Olen saanut ryhmistä paljon voimaa, ymmärrystä siitä, että elämä, se kyllä jatkuu. Joinakin päivinä kuitenkin selaan hyvin nopeasti nämä kyseiset päivitykset lapsen menetyksestä. Ihan siitä syystä, että se usein tuo itselleni hyvin surullisen olotilan. Eilen se oli vaikeaa. Hyvin moni, tottakai, halusi vaalia kuolleen lapsensa muistoa. Kävimme itsekkin viemässä haudalle kukkia. Mutta se oli sydäntä raastava päivä. Joka toinen päivitys koski lapsen menetystä. Yritin parhaani mukaan vältellä facebookin käyttöä, mutta tottumuksesta löysin itseni sieltä vähän väliä.

Olen viime viikkoina tarkoituksella tehnyt paljon töitä. Tehnyt pitkää päivää, jos toinen vaihtoehto olisi ollut tulla yksin kotiin. Halusin olla niin loppu, etten jaksaisi edes ajatella. Ja se on toiminut. Ehkä siksi eilinenkin oli niin raskas. Olen säästellyt kyyneliä, ehkä padonnut tunteita, jotta ne voisi kerralla taas päästää ulos, jonka jälkeen voisi taas keskittyä elämään, jota on elettävä. En ole sitä tyyppiä, joka päivä toisensa jälkeen itkee vähän, pääsee yli ja jatkaa päivää. Olen sitä tyyppiä, joka sulkee ajatukset pidemmäksi aikaa ja kerralla oksentaa kaiken ulos. Siihen menee koko loppupäivä, en pääse sen yli hetkessä.

Näistä ikävistäkin päivistä on kai vain mentävä läpi jotenkin. Ja niitä on edessä, joka vuosi. Eilinen päivä, vuosipäivä, äitienpäivä. Ne tulevat aina uudelleen ja uudelleen. Ja siltikin, niin raadollisesti, on aina herättävä uuteen aamuun. 

Ainon kuolemasta on kohta kahdeksan kuukautta. Meidän maailmamme oli pysähtyneenä kauan aikaa. Mutta nyt menemme pikkuhiljaa eteenpäin. Uusi raskaus on suurena toiveena. Paitsi että annoin tämänkin toiveen hetkeksi pysäyttää koko elämäni. Mietin työpaikan vaihtoa, yrittäjäksi ryhtymistä pitkään. Onko mitään järkeä, entä jos tulen raskaaksi ja joudun lopettamaan työt, juuri kun olen ehtinyt aloittaa ne? Onko mitään järkeä alkaa käymään salilla, jos tulenkin raskaaksi, enkä ehkä uskalla enää käydä siellä, ettei vauvalle käy mitään? Miksi edes yrittäisin saada vartaloni kuntoon, jos tulen raskaaksi ja kaikki työ onkin turhaa?

Kunnes yritin ajatella kaikkea järjellä. En voi antaa muun elämän pysähtyä, jos tulisinkin uudelleen raskaaksi. En voi palata työhön, jossa en nauti olostani, vain siksi, että odottaisin, tuoko tulevaisuus tullessaan jotakin hyvää. En voi antaa vartaloni rapistua kotisohvalla vain siksi, että työ sen eteen on turhaa. Oma hyvinvointi ei ole koskaan turhaa. Niimpä olen yrittänyt ajatella, että elämä jatkuu, työt jatkuvat ja se mitä tulevaisuudessa tapahtuu, se tapahtuu, kun on tapahtuakseen.

Ihan uudenlainen arki

keskiviikko 9. syyskuuta 2020

Meidän perheessä on alkanut ihan uudenlainen arki. Tilanne oli vielä muutama kuukausi sitten aivan toisenlainen. Olin jo tottunut olemaan kotona, ehkä vähän jämähtänytkin sinne. Lasten mennessä isälleen ja miehen mennessä viikonloppuna töihin, mun oli hirveän hankala lähteä mihinkään, tekemään mitään. Kotona oli turvallista. Missä tahansa saattaisi törmätä ihmiseen, joka ei ole tietoinen meidän menetyksestä. Kotona ei tarvitsisi vastailla kysymyksiin. Kotiin jäämisellä oli kuitenkin myös varjopuoli. Yksin oli helppo käpertyä ikäviin muistoihin, velloa pahanolontunteessa. Oli helppo kieltäytyä menoista, kun takana oli painava syy.

Yksi kampaamokäynti heinä-elokuun vaihteessa käänsi kuitenkin kelkan täysin. Aloin miettimään, voisiko tästä kuitenkin olla matka ylöspäin? Voisiko elämässä kuitenkin olla vielä jotakin muuta, kuin kotona suruviittaan pukeutuminen? Sain yhtäkkiä ihan hirveästi voimaa alkaa miettiä tulevaa. Innostus ja pieni jännitys alkoivat hiipiä mieleeni. Ja hetken kuluttua löysin itseni kirjanpitäjän luota aktivoimasta vanhaa toiminimeäni. Ja vain kuukausi myöhemmin aloitin työt yrittäjänä vanhan ystäväni liikkeessä.



Kaikki tapahtui ihan hurjalla vauhdilla. Mutta yhtäkkiä tunsin nauttivani taas ajatuksesta mennä töihin, palata arkeen. Kesäkuussa tunsin vielä suurta ahdistusta miettiessäni työhönpaluuta, lasten päiväkotia, harrastuksia, kaikkea, mihin jollakin tapaa liittyi kotoa poistuminen tai kaikenlainen menojen ja aikojen suunnitteleminen. Tällä hetkellä saan itse suunnitella omat työvuoroni, joka mahdollistaa myös ajan perheen kanssa, harrastuksiin ja vanhempainiltoihin osallistumisen. Kun lapset menevät jokatoinen viikonloppu isälleen ja mies menee töihin, voin minäkin työskennellä liikkeessä myöhään, eikä mun tarvitse tulla sohvannurkkaan möhkimään.

Lisäksi työnteko tuntuu tällä hetkellä palkitsevammalta kuin koskaan ennen. Ehkä sen olon tuo vapaus tehdä töitä silloin kun itse haluaa, ehkä siihen vaikuttaa myös työympäristö. Vanha työpaikkani oli kauppakeskuksessa, talvisin oli pimeää kun aloitti työt ja töiden loppuessa, oli taas pimeää. Nyt meillä on valoisat tilat ja isot ikkunat kadulle. Työporukalla on myös suuri merkitys, tunsin heti olevani hyvin tervetullut työpaikalle. Porukkamme tuntuu rennolta ja avoimelta, enkä epäile, ettenkö voisi jakaa ilojani ja surujani heidän kanssaan. Vaikka ensimmäisen työviikkoni jälkeen olin melko puhki, pitkä sairasloma tuntui jaloissa ja selässä, päällimmäisenä tunteena oli kuitenkin jonkinsortin onnellisuus. Olin löytänyt jälleen sisältöä elämään.

IRTISANOIN ITSENI VAKITUISESTA TYÖSUHTEESTA

perjantai 14. elokuuta 2020


Meillä on edessä hyvin erilainen syksy, jollaista ei kukaan meistä osannut vielä muutama viikko sitten edes odottaa. Reilu pari viikkoa sitten kävin entisen työkaverini penkissä värjäyttämässä tukkaani, ensi kertaa sitten yli vuoteen. En silloin osannut edes aavistaa, että hetken kuluttua tekisin siellä samaisessa paikassa itse töitä. Olen viime aikoina alkanut henkisesti valmistautumaan työelämään paluuseen. Kuitenkin takaraivossa on koko ajan kytenyt jotakin. Ajatus siitä, mitä sitä elämässään haluaisi tehdä. Punnitsin eri vaihtoehtoja. Kokonaan alan vaihtokin kävi mielessä. Se tyssäsi kuitenkin hyvin nopeasti, mitä muuta sitä muka kiinnostaisi tehdä, kun väkertää hiuksia? Ei niin mitään. Välillä yritin miettiä eri aloja pelkästään palkan kautta. Kai sitä nyt hyvän rahan eteen tekisi melkein mitä vain. Mietin ahtaajaksi ryhtymistä, vaikka todellisuudessa en edes tiennyt, mitä sellainen henkilö tekee. 

Viimeiset viikot ja varsinkin viimepäivät olen kerännyt rohkeutta. Päätösten tekeminen ylipäätään on mulle hirveän rankkaa. Tarvitsen ihan hirveästi tsemppaamista ja rohkaisua, jotta pääsen siihen pisteeseen, että olen valmis tekemään päätöksen. Vielä 26-vuotiaana en osaa vastata miehelleni, kun hän yhtäkkiä kysyy kaupan kylmähyllyllä, ”syödäänkö kanaa vai jauhelihaa?” ”Öööö emmä tiedä, päätä sä.” ”Ei kun sano nyt vaan, kumpaa sun tekee mieli.” Ja mun päässä alkaa käymään kauhea sota, 

”mmm kanaa vai jauhelihaa, en pysty päättämään. Kumpaa tekee mieli, molempia, mutta ei kumpaakaan. Tulipas puskista tuo kysymys. Ei nyt ei kyllä pysty. Kanaa. Ei kun ei sittenkään. Emmä vaan tiedä!!”

Ja sitten mun miehellä palaa käpy, kun nainen ei osaa vastata noin helppoon ja hölmöön kysymykseen, vaan menee ihan lukkoon asiasta, jonka lapsikin pystyisi päättämään muutamassa sekunnissa. Ja sitten kärryissä on paketti jauhelihaa. Ja sitten syödään jauhelihaa, vaikka mä olisin kyllä ehkä halunnut kanaa..

Mutta takaisin asiaan. Pohdiskelin, keskustelin ja laskeskelin. Työpaikaltani on viime kuukausina lähtenyt porukkaa. Osa vaihtanut kokonaan alaa, osa jatkanut alalla, mutta halunnut ottaa uuden askeleen työrintamalla. Tässä on mun tilaisuus! Jos en lähde nyt, en varmaan lähde koskaan. Meiltäkin on porukka lähtenyt aina pieninä porukoina, kun yksi lähtee, on parin muunkin helppo lähteä siinä samassa rytäkässä. Ja mitä mä edellisessäkin tekstissä pohdin, elämässä ei vain pääse eteenpäin, jos ei uskalla edes kokeilla uusia juttuja. Niinpä mä tein sen päätöksen, monen tyypin tsemppaamisen ja perseelle potkimisen avustuksella, mutta tein kuitenkin ja irtisanoin itseni! Ja nyt mä pääsen työskentelemään vanhan ystävän kanssa, jonka kanssa työskentely oli aina vähintäänkin ihan superhauskaa! Mä luotan omaan osaamiseeni ja uskon ja toivon, että kaikki lähtee sujumaan hyvin. Ja jos ei, niin sitten keksitään jotakin muuta. Mutta yritetään nyt ainakin!


LIIAN PERHEKESKEINEN?

sunnuntai 5. heinäkuuta 2020

Mulla meni viime terapiakäynnilläni sormi ihan totaalisesti suuhun. Keskustelimme asioista, joista olen nauttinut, joihin voisin alkaa keskittymään uudelleen, jotta saisin elämääni jotakin muutakin, kuin surussa rypemistä. Mietin todella pitkään ja vastasin lopuksi, ”no emmä oikeen tiiä.” Nautin perheeni ja sukulaisteni kanssa oleskelusta. Kun lapset hetken jaksavat leikkiä sovussa. Iltaisin löhötä miehen kainalossa katsoen Netflix-maratoneja. Aamulla jäädä vielä vartiksi makaamaan hänen lämmintä vartaloa vasten, ennen kahvinkeittoa. Kävellä viereiselle tielle siskon luo yllätyskahville. Pitää juorutuokioita yhden parhaan ystäväni kanssa, joka sattuu olemaan serkkuni. Soittaa äidilleni videopuheluita lasten kanssa hassuilla snapchat-filttereillä. Niistä asioista mä nautin.

Ja sitten ne omat jutut. Ööö, ei juuri tule mitään mieleen. Olen joskus nauttinut kuntosalilla käymisestä, kunnes siitä tuli pakkomielle ja ainoa ajatus oli polttaa vielä kymmenen kaloria. Olen joskus nauttinut lenkkeilystä, kunnes siinä kävi samoin, kuin kuntosalin kanssa. Mulla ei oikeastaan ole mitään omaa juttua. Tai hei, voiko siivoamisen laskea omaksi jutuksi? Siitä mä kyllä tykkään ja saan nautintoa, mutta sekin tarvii oman fiiliksen, sillä sekään ei aina nappaa. Ja sisustaminen! Se on myös jotakin, mistä tykkään. Kauniit asiat. Harmi toki, että mun äkkinäisiin sisustusideoihin tarvittaisiin rahaa vähän enemmän, kuin sitä on takataskussa. Sitten on tietysti kirjoittaminen. Mutta se vaatii myös oman aikansa. Tällä hetkellä ajatuksissa pyörii välillä miljoona eri ajatusta, jonka vuoksi kirjoittaminenkin on aika haastavaa. Mieleen tulee useampi aihe päivässä, josta tahtoisin kirjoittaa, mutta ajatus kulkee sormia nopeammin.



Mun on vaikea lähteä mihinkään tekemään mitään omia juttuja, vaikka mahdollista olisikin, mutta olen mielummin kotona. Villasukat jalassa ja ilman rintaliivejä. Julkiset paikat ja ihmispaljous lähinnä ahdistavat. Kuntosali ehkä kiinnostaisi, mutta samalla pelottaa. Mitä jos en saakkaan siitä nautintoa tai alan nauttia siitä väärällä tavalla? Entä jos en vaan saakkaan persettäni ylös ja maksan kuntosalikorttia taas vuoden verran turhaan, käymättä siellä. Missä välissä pystyn taas viettämään aikaa läheisteni kanssa, kun jatkan töissä ja sen lisäksi pitäisi olla joku oma juttu? 

Toisaalta jokin ihan oma mielenkiinnonkohde olisi kiva, mutta en tiedä mistä repiä sille aikaa tai mistä sellaisen ylipäätään löytäisi. Muutkin ihmiset käyvät töissä, leikkivät lastensa kanssa, viettävät aikaa puolisonsa kanssa ja sitten vielä harrastavat. Eikä heilläkään taida vuorokaudessa olla enempää tunteja, kuin mulla. Voiko toinen olla vaan liian kiinni perheessään, vai mikähän tässä nyt mättää? 

Koska olen valmis palaamaan töihin?

maanantai 4. toukokuuta 2020

Olen nähnyt unia töihin paluusta. Ne ovat olleet ihan hyviä unia, ei mitenkään ahdistavia. En ole silti vielä valmis. Mietin usein, koska sitten on oikea aika palata työmaalle. Äitiyslomani, jota sain kuitenkin vähän aikaa viettää, tulee päätökseen tämän kuun lopulla. Heti helmikuussa aavistin, etten vielä kesän korvilla olisi valmis palaamaan. Lääkäri arvioi toukokuun puolenvälin jälkeen asiaa, mutta toistaiseksi olen jäämässä vielä sairaslomalle.

Itse työ on minulle mielekästä, on lähes aina ollut. Suurimpana pelkona minulla edelleen on asiakkaiden kohtaaminen. Varsinkin vanhojen, mutta myös uusien asiakkaiden. En vain koe olevani vielä valmis kohtaamaan kaikkia niitä kysymyksiä, joita varmasti on edessä. Ihmiset reagoivat varmasti eri tavalla. Joku saattaa vältellä edes tapahtuneesta keskustelua ja toinen haluaisi varmasti kysyä vointiani. Joku ei varmastikaan edes tiedä ja sitten ollaan sen asian edessä, että joudun kertomaan asian laidan. En pysty käsittelemään vielä ihmisten hämmennystä. Enkä osaa pukea asioita sanoiksi, vaan ne takertuvat kurkkuuni. Viimeksi tänään juoksin kaupassa erästä vanhaa tuttua karkuun, sillä olin varma, ettei hän tiedä mitä on tapahtunut. 

Yritän viikoittain terapiassani keskustella aiheesta ilman, että silmäkulmat kostuvat. Toki työntekijä alkaa olemaan sen verran tuttu ja keskustelunaihe sama, että hänen kanssaan se on jo helpompaa, eikä millään tavalla verrattavissa asiakaskohtaamisiin. 


Työhön palaamista vaikeuttaa myös jaksamiseni. Joinakin päivinä pelkästään arkisista asioista selviäminen koettelee niin paljon, että iltapäivää kohden voimat ovat ihan lopussa. Jos ruuanlaitto, pyykinpesu, lasten viihdyttäminen ja pelkästään ajatusten ajatteleminen väsyttävät niin paljon, en voi ajatellakaan, että lisäisin siihen vielä kahdeksan tunnin työpäivän viitenä päivänä viikossa. Toivon kuitenkin, että joskus vielä pystyn palaamaan normaaliin elämään. Tahdon ajatella, että pääsen vielä joskus samaan normaaliin arkeen kiinni, kuin joskus olin. Että kykenisin käymään töissä, kuten kaikki muutkin ja jaksaisin silti pitää huolta kodista, lapsista ja parisuhteesta. Nyt kaikkeen ei ole vielä voimavaroja. Tärkeimpänä asiana pidän juuri nyt sitä, että kykenen pitämään kasassa kaiken tämän, joka jäljellä on. Pidän työstäni kovin, mutta sen aika ei ole vielä.

Menetyksen miljoonat tunteet

perjantai 13. maaliskuuta 2020


Haen postia, tien päässä joku asukas on juuri saanut vauvan. Hän kävelee vaunujen kanssa tien päähän ja takaisin, kohdallani kuulen pienen vauvan pientä itkua. Minun pitäisi juuri nyt tehdä samaa. Meidän vauvan pitäisi olla kuukauden ikäinen. Mutta ei ole. Tai on, mutta hän ei ole täällä. Ei ole minun työntämissä vaunuissa. Vaunuissa, jotka olimme hänelle huolella valinneet, niissä, jotka ovat nyt äitini varastossa, käyttämättöminä. Olen surullinen, ei, vaan vihainen tai ei, olen tuskissani. Ei ole hänen syynsä, että hän sai pienen vauvan elävänä syliinsä ja minä en. En ole vihainen toisen onnesta, olen tuskissani, koska en itse päässyt tuntemaan samaa maailman suurinta onnea, tunnen pohjatonta surua. Mitkään sanat eivät riitä kuvailemaan sitä tuskaa, joka repii minua sisältä palasiksi.

Olen ollut iloinen persoona aina, viha ja kiukku eivät sovi minulle. Kaverini ovat aiemmin nauraneet minulle, kun olen yrittänyt olla vihainen. ”Ei tuo sovi sulle, lopeta”, he ovat sanoneet. Ja minua on alkanut naurattamaan, olen jopa itse samaa mieltä, viha ei sovi minulle. Nyt olen toista mieltä. Olen vihainen, eikä minua edes naurata. En usko, että kukaan sanoisi mulle tällä hetkellä ”lopeta, tuo ei sovi sulle.” Ei se sovi edelleenkään, mutta sitä minä olen. En edes tiennyt voivani tuntea näin. Enkä edes tiedä kenelle olisin vihainen. Ei tämä ole kenenkään syy. Suututtaa, kun lapset eivät keskity ruokailuun tai he pinkovat ovesta ulos katsomatta ympärilleen. Suututtaa, kun mies plärää samoja uutisia tai avaa kännykkäpelin. Mä olen tässä täynnä tuskaa ja kyyneliä, kato mua ja lohduta mua! Mutta eihän se sitä näe, kun yritän salaa itkeä tyynyni sisälle ja tukahduttaa ajatuksiani. Suututtaa, etten ole yhtä hyvä äiti, kun olin vielä vähän yli kuukausi sitten.

”Äiti, miksi sä et hymyile? Äiti, miksi sä itket? Äiti, ootko sä surullinen, kun meidän vauva kuoli? Äiti, miksi meidän vauva kuoli?” ”En tiedä, siksi, olen, en tiedä.” Mä olen maailman paskin äiti. Ja surullinen. Ja vihainen. En meinannut päästä tänä aamuna sängystä ylös. Mun tunteet painaa miljoona kiloa, koko tämä paino mun harteilla painaa miljoona kiloa. Mun vartalo, jossa yhä roikkuu suurin osa raskauskiloista, joista en päässytkään heti eroon imettämällä mun pientä vauvaa, painaa miljoona kiloa.

”Sun on pakko nousta, et sä voi jäädä tänne sänkyyn koko päiväksi. Lapset odottaa, että sä nouset.” Tuntuu samalla paskalta, kun toinen painostaa, mutta samalla hyvältä, että se tekee sen. Nousen kiukun voimalla ylös. Pesen hampaat niin lujaa, että ikenistä tulee verta. Vedän syvään henkeä. Ehkä mä selviän. Poikani leikkii hautajaisista jääneen muistopöydän luona ja kaataa valokuvan, joka tiputtaa kaikki esineet lattialle ja papilta saatu lasinen enkeli hajoaa. Itken, juoksen makuuhuoneeseen, kiljun ja huudan. Suututtaa, harmittaa, sattuu, turruttaa, itkettää, vihastuttaa. Illalla lapset nukkuvat tyytyväisinä pusujen ja halien jälkeen. Selvisin sittenkin taas yhdestä päivästä.

Päiväkoti korkattu!

sunnuntai 4. kesäkuuta 2017


Nyt ollaan virallisesti päästy kiinni päiväkotielämään. Suurin jännitys on ohi, varmaankin ihan jokaiselta. Ajattelin kaiken päiväkotiin liittyvän olevan kovin vaikeaa. Viennit ja haut, työvuorojen ajoissa ilmoittaminen, vaatteiden nimikointi ja ylipäätään koko normaali arjen, johon olemme tottuneet, muuttuminen. Mutta toistaiseksi kaikki on käynyt todella vaivattomasti.

Alunperin lapsien piti mennä eri ryhmiin, mutta oli käynyt pieni sekaannus. E:n oltiin katsottu täyttäneen kolme jo helmikuussa, vaikka syntymäpäivä on vasta jouluna. Niimpä sisarukset pääsivätkin samaan ryhmään. Tarkemmin ajateltuna se oli erittäin hyvä juttu, varsinkin N:n kannalta, joka on vielä pieni ja arka. Nyt hänellä on isosisko turvana.

Meillä oli hyvä tilaisuus aloittaa päivähoito pehmeästi. Olin itse alkuviikon vapaalla, mutta henkilökunta oli sitä mieltä, että olisi hyvä, jos toisin lapset muutamana päivänä pariksi tunniksi, niin ensimmäiset päivät olisivat lyhyitä. Itse olen sitä mieltä, että jos olen vapaalla, lapsetkin saavat olla kotona, mutta tämä oli poikkeustilanne ja myös mielestäni hyvä ratkaisu.

Vein siis lapset muutamana päivänä kello kahdeksan aamupalalle ja hain heidät lounaan jälkeen kotiin päiväunille. Aloitus meni juuri kuten olin sen epäillytkin menevän. Uskoin E:n jäävän mielellään. Hän rakastaa muita lapsia ja leluja tottakai. Niimpä hänellä ei ollut mitään ongelmaa, kun minä ilmoitin lähteväni.
Myös N:n kohdalla arvaukseni osui oikeaan. Itkua ja huutoa. Ensimmäinen päivä oli pahin. Minulle sanottiin, että lähdet vain, etkä palaa ovelta enää takaisin, se vain hankaloittaisi tilannetta. Annoin pusut ja kerroin tulevani kyllä takaisin. N jäi hoitotädin syliin itkien perääni.
Sama toistui koko viikon, mutta heti ensimmäisenä päivänä hän oli rauhoittunut pian lähdettyäni. Loppuviikosta alkuitkut olivat menneet vielä nopeammin ohi. E:llä oli ensimmäisenä päivänä iskenyt ikävä kesken leikin, mutta unohtunut kuitenkin pian. Se yllätti vähän. E myös söi alkuviikon huonosti, mutta nirsoilee hän kotonakin. Ruokahalu oli kuitenkin parantunut parin päivän jälkeen. Myös N on syönyt reippaasti itse.


Päiväkodin aloitus meni siis suuresta jännityksestä huolimatta enemmän kuin nappiin, paljon paremmin, kuin olisin koskaan uskaltanut ajatellakkaan. E on aina innoissaan, kun tietää minne ollaan menossa. Hän on saanut jo paljon kavereitakin. Taas yksi uusi sivu avattu elämässämme ja koko tarina vielä edessä.

Kiinteiden aloitus puolivuotiaana

tiistai 8. marraskuuta 2016

Meidän rakkaalla kuopuksellamme oli sunnuntaina puolivuotispäivä. Se oli juhlan paikka niin äidille kuin pojallekkin. Äitinä minä saavutin toiveeni puolenvuoden täysimetyksestä ja Nooa pääsi vihdoin makujen maailmaan. Kaikista peloistani (riittääkö maitoni?) huolimatta me selvisimme tänne asti!

Soseiden maistelun aloitimme bataatilla, kuten Eevinkin kanssa aikoinaan. Jo silloin tein aluksi soseet itse ja kun määrät alkoivat kasvaa, söimme välillä myös valmiita soseita. Nyt kun lapsia onkin kaksi ja ruokaa on tehtävä sekä muulle perheelle, että vauvalle, ei aikaa olekkaan enää yhtä paljon kuin ennen. Teen kuitenkin suuria määriä soseita pakkaseen, joten ne on helposti saatavilla sieltä.


Maistelut alkoivat meillä hyvin. Nooa on aivan innoissaan kun pääsee syöttötuoliin istumaan. D-vitamiinit olen antanut pienellä muovilusikalla, mutta silti sitä kuitenkin yritetään enemmän imeä, mutta kai se suukin alkaa sieltä enemmän aueta.
Nyt kun aloitimme näin myöhään, saa uusia makuja ottaa mukaan nopeammalla tahdilla. Jatkamme kasviksilla ja siirrymme pikkuhiljaa marjoihin ja hedelmiin, sekä lihaan totta kai. Eevin kanssa välillä harrastimme sormiruokailua, mutta en koskaan päässyt siihen kunnolla jyvälle. Olin aina kovin arka ja pelkäsin, että hän ottaa liian suuren/pienen palan joka jää johonkin kitusiin kiinni. Ehkä siihenkin voisi paremmin tutustua..



Suositukset muuttuvat vähän väliä ja kovasti puhutaan allergioiden ehkäisystä. Eevillä ei ole mitään allergioita, vaikka kiinteät tuli kuvioihin myös lähempänä puolta vuotta. Toivottavasti selviämme Nooan kanssa yhtä helpolla.
Eevi vain on kovin nirso ruuan suhteen. Kasviksia ei millään söisi, niimpä niitä joutuu piilottamaan ruuan sekaan, että vähän saisi menemään. Samoin marjoista näytetään nyrpeää naamaa. Puuron sekaan niitäkin saa välillä ujutettua. Eevi on siis tullut isäänsä, joka vasta nyt on vähän oppinut syömään kasviksia, eikä ne marjat uppoa hänellekkään. Ehkäpä Nooa ottaa enemmän mallia äidistä!
Sisällön tarjoaa Blogger.
Theme Designed By Hello Manhattan
|