perjantai 29. syyskuuta 2017

PARIVALMENNUS

Nyt se on täällä, nimittäin meidän valmennusprojekti! Päätettiin serkun kanssa repäistä ja otettiin parivalmennus. Mun ruokailut on mennyt jonkin aikaa niin päin mäntyjä, että nyt oli aika tehdä jotakin.
Tosiaan viimeisten kuukausien aikana olen päässyt niin hyvään kuntoon, että myös vaatekaappi on joutunut kokemaan täydellisen uudistuksen.. toki pikkuhiljaa, kun takataskusta ei vieläkään löydy sellaisia summia, että koko vaatekerraston pystyisi kerralla uusimaan.
Rasvojen tiputtelun sijaan lähdimmekin nyt kasvukaudelle. Mietin asiaa kyllä tarkoin. Jouduin käymään taistelua itseni kanssa, että kestääkö mun pääkoppa sitä, että paino ei enää tipukkaan, vaan todennäköisesti lähteekin vähän noususuuntaan. Aloin vihdoin olemaan tyytyväinen mun kroppaan ja pystyin ostamaan mielestäni kivoja vaatteita, kun ennen ajattelin vain, että nää on löysät ja mukavat, mukaan lähtee.
Tai en voi sanoa, että tyytyväinen olisin ollut, sain vain ylimääräiset kilot pois, mutta muodot ne siinä samalla karisivat.

Vajaa pari viikkoa sitten meillä alkoi kymmenen viikon valmennus. Tähän mennessä kaikki on mennyt yllättävän hyvin. Ruokamäärä, joka paperilla näytti loputtomalta listalta, uppoaakin yhtäkkiä helposti. Ruokailuvälien kanssa on välillä kikkailtava töiden lomassa, sillä olen oikeutettu siihen samaan puolen tunnin ruokkikseen, kuten muutkin työntekijät, enkä ymmärrettävästi saa extrataukoja valmennukseni vuoksi, se olisikin liian helppoa. Niimpä syön usein ruokani ruokatunnilla ja yritän napata vielä pienen välipalan asiakkaiden välissä.
Myös treenaamisen sovittelussa menee oma aikansa kun yritämme sumplia serkun kanssa yhteisiä aikoja, jotka ajoittuvat yhä iltamyöhään, mutta silloin on mentävä kun päästään!


Katsotaan, mitä tämä matka tuo tullessaan. Toivottavasti kuitenkin vähän lisää lihasta ja vähemmän ylimääräistä rasvaa. Hienosti on kuitenkin kaikki lähtenyt käyntiin, kun vähän jaksaa nähdä vaivaa asioiden sovitteluun. Työssäkäyvänä, kahden lapsen äitinä vapaa-aika kun muutenkin on kortilla, pienellä joustolla pystyy kuitenkin ihmeisiin. 

keskiviikko 30. elokuuta 2017

YÖ SAIRAALASSA

Mun piti kirjoittaa aiheesta jo pari viikkoa sitten, mutta jotenkin nämä viikot vain vierähtivät johonkin, varmaankin sinne samaan paikkaan, johon nämä kaikki muutkin vuodet ovat vierineet..
Mutta siis samalla viikolla, jolloin kävimme E:n kanssa päivystyksessä allergisen reaktion takia, jouduimme toistamiseen lähtemään päivystyskeikalle. Toisesta syystä tosin. E:lle oli päivää aiemmin kehittynyt taas jonkinlainen yskä ja viikonloppua kohden hänen hengityksensä muuttui raskaaksi. Kuukausi aiemmin olimme käyneet samasta syystä hengittelemässä avaavaa lääkettä ja that's it, pääsimme kotiin. No tämä kerta oli samanlainen. Paitsi että, toisesta korvasta löytyi uusi tulehdus ja ensimmäisen avaavan lääkesatsin jälkeen lääkäri ei edes katsonut oliko lääke auttanut, vaan patisti meidät takaisin kotiin.

Nukkumaan mennessä E:n hengitys jo vinkui. Ajattelin, että pakko on lähteä takaisin. Toisella kertaa hengitystä hoidettiinkin jo vähän paremmalle mallille ja pääsimme yömyöhään kotiin. Aamulla E olikin ihan hyvässä kunnossa.
Mun oli tarkoitus jäädä illalla töiden jälkeen värjäilemään omia hiuksiani, mutta D soitti kertoakseen, että taas hengitys takkuaa, vaikka oli saanut avaavaa lääkettä kotonakin. Riensinkin suoraan kotiin tarkastamaan tilannetta. Ja taas mentiin. Päätin, että tällä kertaa ei lähdetä, ennen kuin jotakin selviää. Eihän se niinkään voisi mennä, että joudumme ramppaamaan vähän väliä iltamyöhään päivystyksessä, eikä asioista oteta selvää.

Pitkältä tuntuneen odottelun jälkeen alkoi jälleen avaavanlääkkeenrumba. Onneksi tällä kertaa saimme lääkärin, joka oli sitä mieltä, että jos ei tilanne raukea, niin jäädään yöksi lastenpolille ja sinnehän me yöllä päädyimme.
Lastenpolin lääkäri oli huippu. Ennen osastolle kirjausta tehtiin muutama tutkimus, jossa selvisi, ettei korvatulehdusta ollutkaan ja olimme turhaan aloittaneet antibioottikuurin! Hengitysvaikeudetkin otettiin vihdoin kunnolla haltuun. E sai muutaman tunnin välein tujun annoksen Ventolineä, sekä kortisonikuurin. Koko yön E antoi hyvin pitää saturaatiomittaria varpaassa.
Hän oli muutenkin todella reipas ja ehkä vähän innoissaankin tästä yökyläilystä. Puitteet uudella lastenosastolla olivat huippulaatua, vaikka emme loppujen lopuksi joutuneetkaan siellä kauaa aikaa viettämään.





Seuraavana päivänä E:n hengittäminen oli selkeästi helpompaa, vaikka hän olikin hyvin väsynyt pitkään venähtäneestä yöstä. Pääsimme kotiin uusien hoito-ohjeiden kanssa ja pääsemme lisätutkimuksiin marraskuussa, kun kortisonikuuri päättyy.
Nyt E on pysynyt terveenä. En voi kuitenkaan olla miettimättä, voiko tämä kaikki johtua homeasunnosta, josta muutimme keväällä pois. Vai voisiko päiväkodilla, joka on määrä purkaa sisäilmaongelmien vuoksi, olla vaikutusta.. Vaikka päiväkodin pitäisi olla turvallinen korjausten ansiosta.

Täytyy vain toivoa, että sairastelut olisivat taas tältä osin ohi.

torstai 10. elokuuta 2017

HUI, LAPSELLA ALLERGINEN REAKTIO!

Meillä on käynyt todella hyvä mäihä lasten allergioiden suhteen. Kaikkea on molemmat lapsoset maistelleet ja mistään ei ole kummallekkaan ikinä tullut mitään. Välillä epäilin E:llä olevan jotakin laktoosi-intoleranssintynkää, mutta sekin osoittautui vain luuloksi.
Eilen kuitenkin lähdimme kiireen vilkkaan päivystysreissulle. Ei meillä siis mikään hengenhätä ollut, mutta kyllä äiti silti vähän pelästyi..

Kävimme edellispäivänä lasten kanssa mummilassa. Kotiin lähtiessä hyttynen pörräsi naamallani ja huiskin sitä minkä ehdin, mutta sitten se katosi. Muistan miettineeni, että kunhan ei menisi pistelemään nukkuvia lapsia. E:tä pisti juhannuksena muutama hyttynen ja käsi paisui hieman normaalia enemmän, eikä siitä sen enempää.
Kotona huomasin sen pirulaishyttysen pistäneen E:tä reiteen. Siinä oli aavistuksen turvonnut pistosjälki, joka hieman kutisi, mutta ei häirinnyt sen suuremmin. Aamullakin tilanne oli samanlainen.

Illalla kun olin juuri lähdössä töistä, D oli laittanut kuvan E:n jalasta ja pohdiskeli, että jotakin allergialääkettä varmaankin tarvittaisiin. Kuvassa jalka näytti turvonneelta, mutta ei kovin pahalta. Päätin mennä seuraavana päivänä apteekkiin kysymään, saisiko jotakin lääkettä antaa alle kolmevuotiaalle. Empä kuitenkaan odottanut seuraavaan aamuun, sillä kotiin päästyäni tajusin, että E:llä on paha allerginen reaktio. Hän oli kuitenkin hyvävointinen, mutta aristi jalkaa ja sitä kutitti. Lisäksi reisi oli paisunut lähes kaksinkertaiseksi, kuumotti ja oli kivikova. Soitin heti päivystävälle sairaanhoitajalle, joka onneksi kertoi heillä olevan harvinainen tilanne, jonoa ei nimeksikään ja kehoitti meitä tulemaan näytille.


Suuntasimme samantien päivystykseen ja lyhyellä jonottamisella pääsimme lääkärille, joka totesi saman kuin minä kotona, allerginen reaktio.
E sai kortisonia ja antihistamiinia suun kautta, jonka jälkeen jäimme hetkeksi tarkkailuun ja pian sen jälkeen takaisin kotiin reseptin kanssa. Jatkotutkimuksille ei ollut tarvetta, mutta jos tilanne uusiutuisi, ottaisimme yhteyttä neuvolaan, jonka kautta pääsisimme lastenlääkärille tutkimuksiin.

E oli päivystyskäynnin ajan reipas ja sai muistoksi nallen, kun otti niin hyvin pahanmakuiset lääkkeet. Kotona mentiin nalle kainalossa väsyneenä unille.
Missään vaiheessa ei siis ollut hätää tai kiirettä, mutta kyllä siinä sydän alkoi väpättää kun näki pikkuruisen jalan olevan niin turvoksissa ja tietysti näin heti sieluni silmin, millainen tilanne olisi ollut, jos pistos olisikin ollut kaulan alueella tai pistävä ötökkä olisikin ollut vaikka ampiainen.
Ei kiitos lisää näitä.


maanantai 7. elokuuta 2017

-15kg ja risat

Kaiken arjen hulinan keskellä oon kerrankin jaksanut keskittyä myös itseeni. Huhtikuun puolella kirjoitin jo, kuinka kiloja on karissut alkuvuodesta runsaasti ja senttejäkin lähtenyt. Kaikki edelleen pienillä muutoksilla, vaikka nyt olen lisännyt runsaasti liikuntaa viikkoihini.
Ruokailuni ovat edelleen jonkin verran epäsäännöllisiä, mutta töiden alettua turha jääkaapilla ramppaaminen ja napostelu ovat huimasti vähentyneet.

Otin kesän alussa kuntosalille kesäkortin, joka ei sido kuin muutamaksi kuukaudeksi. Oiva tapa ottaa selvää, tuleeko siellä salilla todella käytyä töiden ja muun arjen pyörityksen keskellä. Ja kyllä vain siellä on tullut käytyä. Aloitimme serkkuni kanssa lenkkeilyn keväällä ja kuuntelin kateellisena hänen salitarinoitaan. Oli pakko päästä taas kuntoilemaan. Niimpä olemme käyneet nyt kesän yhdessä, aina on mukavampi käydä jonkun kanssa. Lisäksi äitini ja yksi työkaveri käyvät myöskin samassa paikassa, joten lähes koskaan ei tarvitse yksin lähteä.

Ruokailujen ollessa kuitenkin aika rappiolla olenkin punninnut vaihtoehtoa ottaa ihan oikea pt-valmennus. Hinta ehkä hieman huimaa päätä, mutta toisaalta laskeskelin, kuinka paljon kulutan rahaa hakemalla ruokaa lähes jokaisena työpäivänä ja silloin valmennus alkoi kuulostaa jopa edulliselta..
Katsotaan mihin tämä tie vie.


Kiloja on lähtenyt reilut viisitoista ja en muista koska olisin voinut paremmin. Ostin itselleni pienen lahjankin, jolla voin mitata ja seurata päiväni aktiivisuutta ja kaikkea muuta mukavaa.
Seuraavaksi aion vielä julkaista aivan järisyttävän muutoskuvan! Mun tekee aivan pahaa katsoa kuvaa itsestäni viime kesältä. Toki kuvassa synnytyksestä on vasta pari kuukautta, mutta mä en silti todellakaan tajunnut näyttäväni siltä, mitä mä siinä kuvassa nyt näen!


Ihanaa ja positiivista viikonalkua!

tiistai 1. elokuuta 2017

Kuinka yhdistää muu elämä perhe-elämään?

Tervehdys vaan täältä ruuhkavuosien keskeltä! Ennen mietin sanaa ruuhkavuodet, miksi sitä sellaiseksi kutsutaan. Mutta nyt jonkin aikaa sen keskellä eläneenä, en ihmettele asiaa enää yhtään. Ihan vain siksi, että koko elämä tällä hetkellä on yhtä ruuhkaa.
Lapset ovat olleet nyt pari kuukautta päiväkodissa ja minä töissä. Ennen pelkäsin tätä tilannetta, missä välissä ehdin tekemään kaiken muun? Jääkö lapsille tarpeeksi aikaa? Jaksanko pitää kotia siistinä ja tehdä ruokaa, kun päivät kuluvat töissä?


Lisäksi olen palannut rakkaan kuntosaliharrastuksen pariin. Aloitin viime syksynä Krav maga-harrastuksen, josta kirjoittelinkin täällä aiemmin. Pidin kyseisestä lajista kovasti, enkä olisi tahtonut luopua siitä. Valitettavasti teen paljon iltavuoroa ja vähintään toiset treenit viikosta olisivat jääneet välistä. Ja koska harrastuksesta maksettiin kuukausittain, olisi se ollut silkkaa rahan tuhlausta, kun ainakin puolet kalliista treeniajasta olisi mennyt hukkaan.
Kuntosali taas on auki aikaisesta aamusta iltamyöhään, joten pääsen sinne kun itselle on paras aika. Mutta mikä se paras aika on, kun vuorokaudesta loppuvat tunnit? Perinteinen saliaikani onkin juuri ennen sulkemisaikaa, eli raahaudun treenaamaan vasta pitkän työpäivän jälkeen, noin puoli kymmeneltä illalla, jotta ehtisin töiden jälkeen viettää ensin aikaa lasten kanssa.
Päivät venyvät pitkiksi kun vielä salin jälkeen jo unihiekat silmissä konttaan suihkuun ja siitä suoraan nukkumaan. 

Siivoushulluuttani olen yrittänyt rajoittaa, vaikka usein aamuisin viittä minuttia ennen päiväkotiin lähtöä säntäilen ympäri asuntoa imurin kanssa pyydystäen leivänmuruja ja kissankarvatolloja, samaan aikaan kun lapset repivät lihaliemikuutioita keittiön laatikosta.
Yritän pitää kotia perussiistinä päivittäin, astiat laitetaan suoraan koneeseen ja pöytä pyyhitään ruokailun jälkeen, tässä onnistun vaihtelevasti. Lelut siivotaan päivän päätteeksi omille paikoilleen, tai ainakin melkein omille.
Suurimmat siivoilut yritän keskittää vapaapäiville, vaikka sekin on yhtä hullunmyllyä, kun yritän imuroida, pyyhiä pölyjä, pestä pyykkejä ja tiskejä, ja kaikkea näitä siis samalla kertaa. Usein unohdan omaavani vain kaksi kättä.

Entäpä aika lasten kanssa? Vapaapäiväsiivoukset yritän sijoittaa heti aamuun ja tehdä ne niin nopeasti kuin suinkin kykenen, jotta loppupäivä saadaan vain touhuta. Molemmat lapset ovat ihanteellisesti ottaneet vastaan kiireisen arjen, eivätkä kovinkaan osoita mieltä, vaikka äitikin on mennyt töihin.
Työpäivinä aikaa on silti harmillisen vähän. Aamuvuoron jälkeen enemmän. Iltavuoro alkaa jo kahdeltatoista ja päättyy vasta kahdeksalta. Aamuun ei jää montaa tuntia yhdessäoloa ja sekin koostuu usein siitä, että saan lapset päiväkotivalmiuteen. Illalla jo N nukkuu kun tulen ja E:n kanssa meillä on vähän yli tunti aikaa höpötellä.


Mutta tätähän tämä on, onneksi seuraavat kaksi päivää onkin vapaata ja hei, mä ajattelin olla siivoamatta!

lauantai 22. heinäkuuta 2017

Pakotettu lapsiasiakas, kampaajan painajainen?

Siis voi että mä rakastan mun työtä. En ole katunut päivääkään, että vaihdoin uuden alan opiskelun vanhaan ammattiini. Päinvastoin! Olo on koko ajan vahvistunut, että tämä se on sitä, mitä mun kuuluukin tehdä. Jokainen päivä on erilainen, eikä ikinä tiedä minkälainen asiakas saapuu ovesta sisään. Olempa saanut muutaman vakioasiakkaankin, joita ensimmäisinä viikkoina olen palvellut ja he ovat tahtoneet uudelleen juuri minun penkkiini. Kertaakaan ei ole ärsyttänyt lähteä töihin, vaikka toki joinakin aurinkoisina päivinä olisin ehkä mielummin maannut palvomassa aurinkoa. Tietysti satoi tai paistoi, niin vapaapäivinä mulla on täällä pari riiviötä ja uskallan epäillä, ettei auringonotosta olisi tullut yhtikäs mitään..

Mutta sitten otsikkoon.. Meillä näkyy ajanvarausjärjestelmässä minkälainen asiakas mahdollisesti on tulossa. Onko vuorossa miesten leikkausta, väriasiakas tai kenties kampausta. Meillä on myös vaihtoehtona listassa lastenleikkaus 0-7v. ja se jos jokin mietityttää, varsinkin vähän kiireisempinä päivinä, kun ei ole ehtinyt sekuntiakaan hengähtää.
Monesti lapsiasiakas on reipas pikkupirpana, joka jaksaa nätisti istua sen tarvittavan 20-30 minuttia paikoillaan, joko jännityksestä jäykkänä tai rennosti lörpötellen. Mutta sitten on niitä lapsia, jotka kiljuvat jo kampaamon ovella ja yrittävät kaikin keinoin livahtaa pois paikalta. Ja kuinka yllättävää, että moni näistä mussukoista löytääkin tiensä aina minun penkkiini.


Voit ehkä sielusi silmin nähdä tilanteen, kun pikkupimpula istuu korokkeella ja kiljuu suoraa kurkkua samalla heiluttaen itseään joka suuntaan, samalla kun minä katson vieressä terävät sakset kädessä.. Ei tule muuten pieneen mieleenkään lähestyä pientä päätä niiden vehkeiden kanssa. Sitten yritetään, että lapsi istuu vanhemman syliin. Puetaan sekä vanhemmalle, että lapselle kapat päälle, vaikkakin aikuinen on joka tapauksessa täynnä hiuksia, kun lapsi rimpuilee joka suuntaan.
No onnistuisiko videon katselu? Yleensä se toimii noin 4-5 minuttia. Entäpä muu lahjonta? Käydäänkö leikkauksen jälkeen hakemassa joku kiva uusi lelu tai vaikka kaupasta jätski! Eeeeeei onnistu.

Äitinä ymmärrän täysin, että kun se huono päivä osuu kohdalle, niin silloin se osuu. Ja vaikka viime parturikäynti menikin aivan loistavasti, ei se välttämättä toistu tällä kertaa. Ymmärrän myös sen, että lapsen tukka menee takkuun ja sitten huudetaan kotona kun niiden selvittäminen sattuu, joten pakko olisi päästä parturiin.
Mutta siltikin pitäisi olla jotakin tilannetajua. Jos lapsi parkuu jo kampaamon ovella, voisi siinä vaiheessa jo pohtia, olisiko joku toinen päivä parempi. Sillä siinä tilanteessa minusta tai kenestä tahansa muusta kampaajasta tulee se kamala parturitäti/setä, joka väkisin leikkasi tukan. Pahimmassa tapauksessa lapsi saa traumat pakottamisesta, eikä varmasti ensi kerrallakaan ole suostuvainen yhteistyöhön.

Joten hyvä vanhempi, ensi kerralla kun tuot lapsesi parturiin, mielessäsi iloisesti ja rennosti menevä leikkaustapahtuma, älä ylläty, se ei joka kerta mene yhtä sutjakkaasti.. Ja silloin, mieti, onnistuisiko ensi viikolla paremmin.
Kaikesta huolimatta, lapsiasiakkaat ovat yleensä ihania, kunhan ei tulevat omasta tahdostaan.

tiistai 4. heinäkuuta 2017

Hetkessä iho puhtaammaksi

Tässä kiireisessä elämäntilanteessa jää usein kasvojenhoito toiselle sijalle. Olen aiemmin kirjoittanutkin, että normaalisti kotioloissa käytän hyvin vähän meikkiä. Jos ei ole sen kummempia menoja, heitän pelkät kasvorasvat nassuun, eikä mitään sen kummempaa. Usein pyörähdän läheisessä ostoskeskuksessakin pelkät adidakset päällä ja ilman meikkiä.
Nyt olen kuitenkin aloittanut työt ja kauneudenhoitoalalla on tietysti suotavaa näyttää itsekkin huolitellulta. Niimpä viimeisen reilun kuukauden ajan olen varmasti käyttänyt meikkiä enemmän kuin viimeisen parin vuoden aikana yhteensä. Lisäksi olen alkanut enemmän urheilemaan, joten iho hikoaa ja kasvoja tulee pestyä tihempään. Ja vielä kolmanneksi kesän kosteat ja lämpimät ilmat hiostavat entistä enemmän.

Saimpas hyvään saumaan kokeiltavaksi uutta kasvojenhoitotuotetta. Ennestään blogistanikin tuttu MayBeauty tarjosi kokeiluun Incredible Pore Maskia, jota lähdin taas innoissani kokeilemaan. Tuote lupaa sulkea ihohuokosia, jolloin ne näyttävät pienemmiltä, imeä rasvaa ja talia, sekä ylipäätään tehdä ihostasi puhtaamman ja tasaisemman.



Maski oli tehty jälleen erittäin helppokäyttöiseksi. Levitetään ongelma alueille, annetaan vaikuttaa 15-30 minuttia, huuhdellaan ja tadaaaa valmista! Itse tuote oli helposti levittyvää ja neutraalin tuoksuista, joten ajattelin vielä joku päivä testata tätä miehenkin kuontaloon.
Poispesu oli kaikista tylsin vaihe, mutta lämpimällä vedellä huljuttelussa ei montaa minuttia vierähdä. Kahden aiemman tuotteen jälkeen, milloin kuiva, milloin rasvainen sekaihoni on kaivannut vielä rasvaa loppusilaukseksi, mutta tämän jälkeen kasvoissa oli mukavan tasapainoinen tunne.
Usein iltaisin tulee vain pestyä meikit pikaisesti pois ja olo on, noh.. ei mitenkään äärimmäisen raikas.



Alekoodilla erpore saat 30% alennuksen verkkokaupasta KLIK, tilatessasi tämän maskin. Tutustu myös muihin tuotteisiin, itseltäni löytyy hyviä kokemuksia muistakin tuotteista, varsinkin toinen maski on ollut kovassa käytössä.
Älä unohda itseäsi!

Yhteistyössä MayBeauty

torstai 15. kesäkuuta 2017

Tahattomasti taaperoimettäjä

Mulla on ollut molempien lasten kohdalla tarkat toivomukset, kuinka imetys menisi. Tietysti tiesin, että liikaa ei kannata suunnitella, tässäkään asiassa, miten vain voisi kuitenkin käydä.
Puolen vuoden täysimetyksestä selvittiin molempien kanssa tai E:n kanssa jäi viikon vajaaksi. Olen useamman kerran kirjoittanut imetyksestä, mutta kerrottakoon vielä, että E sai viimeiset tissimaidot yksivuotispäivänään ja lopettaminen ei olisi voinut sujua helpommin. Tällöin siis uusi raskautuminen oli iso tekijä.

N:n kanssa oli samat toivomukset, vuoden ikään asti. En ollut koskaan edes miettinyt sen pidemmälle. Suunnitelmissa oli aiemmin palata koulunpenkille ja olinkin miettinyt, että ehkä olisi helppoa lopettaa imetys siihen.
Nyt kuitenkin kaikki suunnitelmat ovat muuttuneet. Koulunpenkki vaihtui työpaikkaan ja imetys, noh, se jatkuu.

Olen aina ehkä jollakin tavalla vierastanut taaperoimetystä. Enkä tarkoita sillä kuitenkaan kauhistelua. Mielestäni on ollut upeaa nähdä, kuinka jotkut äidit imettävät taaperoitaan, silti se tuntui vieraalta ajatella tekeväni sitä itse.
Kuitenkin jo ennen N:n syntymäpäivää aavistin, että tämä ei todellakaan tule olemaan yhtä helppoa kuin E:n kohdalla. Siinä missä E:n yöimetykset loppuivat parin illan huudolla, N:n kohdalla nukuin reilu kaksi viikkoa sohvalla..
Ajattelin jo pari kuukautta sitten, että tässä sitä vedellään viimeisiä. N söi enimmäkseen tissiä aamulla ja illalla, päivällä kiinnosti kaikki muu. Kuitenkin niitä viimeisiä vedellään edelleen.

Nyt kun olen palannut työelämään, on tissittely enää hyvin pienessä osassa N:n elämää, mutta kuitenkin samaan aikaan iso osa. Vaikkakin edelleen minusta tuntuu, että imetystaipaleemme on loppusuoralla. Imetän aina ensimmäisenä aamulla ja viimeisenä illalla, paitsi iltavuorosta palattuani N on jo nukkumassa, joten välillä saattaa tulla enää yksi imetyskerta. Jos olen vapaalla, saatan imettää kerran päivälläkin, mutta en enää omasta aloitteesta.


N juo hienosti tavallistakin maitoa nokkamukista, nämä lyhyet imetyshetket ovat vain pientä plussaa.
Entä sitten imetyksen lopettaminen? Olen todella useasti miettinyt lopettamista, mutta toistaiseksi mennään vielä näin. Antaa pojan syödä tissiä kun kerran kelpaa, sanoi äitini. Ehkä hän lopettaa itse kun on valmis, katsotaan. Tässä on ollut niin paljon kaikkea uutta.. muutto, päiväkoti, minun työt, joten tissi saa vielä pysyä. Se on ainakin tuttu ja turvallinen.

sunnuntai 4. kesäkuuta 2017

Päiväkoti korkattu!


Nyt ollaan virallisesti päästy kiinni päiväkotielämään. Suurin jännitys on ohi, varmaankin ihan jokaiselta. Ajattelin kaiken päiväkotiin liittyvän olevan kovin vaikeaa. Viennit ja haut, työvuorojen ajoissa ilmoittaminen, vaatteiden nimikointi ja ylipäätään koko normaali arjen, johon olemme tottuneet, muuttuminen. Mutta toistaiseksi kaikki on käynyt todella vaivattomasti.

Alunperin lapsien piti mennä eri ryhmiin, mutta oli käynyt pieni sekaannus. E:n oltiin katsottu täyttäneen kolme jo helmikuussa, vaikka syntymäpäivä on vasta jouluna. Niimpä sisarukset pääsivätkin samaan ryhmään. Tarkemmin ajateltuna se oli erittäin hyvä juttu, varsinkin N:n kannalta, joka on vielä pieni ja arka. Nyt hänellä on isosisko turvana.

Meillä oli hyvä tilaisuus aloittaa päivähoito pehmeästi. Olin itse alkuviikon vapaalla, mutta henkilökunta oli sitä mieltä, että olisi hyvä, jos toisin lapset muutamana päivänä pariksi tunniksi, niin ensimmäiset päivät olisivat lyhyitä. Itse olen sitä mieltä, että jos olen vapaalla, lapsetkin saavat olla kotona, mutta tämä oli poikkeustilanne ja myös mielestäni hyvä ratkaisu.

Vein siis lapset muutamana päivänä kello kahdeksan aamupalalle ja hain heidät lounaan jälkeen kotiin päiväunille. Aloitus meni juuri kuten olin sen epäillytkin menevän. Uskoin E:n jäävän mielellään. Hän rakastaa muita lapsia ja leluja tottakai. Niimpä hänellä ei ollut mitään ongelmaa, kun minä ilmoitin lähteväni.
Myös N:n kohdalla arvaukseni osui oikeaan. Itkua ja huutoa. Ensimmäinen päivä oli pahin. Minulle sanottiin, että lähdet vain, etkä palaa ovelta enää takaisin, se vain hankaloittaisi tilannetta. Annoin pusut ja kerroin tulevani kyllä takaisin. N jäi hoitotädin syliin itkien perääni.
Sama toistui koko viikon, mutta heti ensimmäisenä päivänä hän oli rauhoittunut pian lähdettyäni. Loppuviikosta alkuitkut olivat menneet vielä nopeammin ohi. E:llä oli ensimmäisenä päivänä iskenyt ikävä kesken leikin, mutta unohtunut kuitenkin pian. Se yllätti vähän. E myös söi alkuviikon huonosti, mutta nirsoilee hän kotonakin. Ruokahalu oli kuitenkin parantunut parin päivän jälkeen. Myös N on syönyt reippaasti itse.


Päiväkodin aloitus meni siis suuresta jännityksestä huolimatta enemmän kuin nappiin, paljon paremmin, kuin olisin koskaan uskaltanut ajatellakkaan. E on aina innoissaan, kun tietää minne ollaan menossa. Hän on saanut jo paljon kavereitakin. Taas yksi uusi sivu avattu elämässämme ja koko tarina vielä edessä.

sunnuntai 28. toukokuuta 2017

UUSI HOMEETON KOTIMME

Viimeisten muutaman viikon aikana on tapahtunut paljon, turhankin paljon, mutta onneksi enemmän hyviä asioita.
Kolme viikkoa sitten olimme puulla päähän lyötyjä, kun kotimme paljastui homeasunnoksi. Aloimme pikaisesti etsiä uutta kotia. Aluksi toivoimme rivitalokolmiota tai neliötä, mutta sellaisia ei sattunut sillä hetkellä löytymään. Päädyimme ratkaisuun, että tyydymme myös kerrostaloon, mikäli se on siisti ja täyttää tarpeemme, kuten esimerkiksi hissi olisi aivan ehdoton.

Viikon aikana kävimme katsomassa useaa asuntoa tai minä kävin lasten ja äitini kanssa, kun D oli tietysti töissä. Pari viikkoa sitten, perjantaina, meillä oli yksi ainoa asunto, jonka me ottaisimme, jos mitään muuta ei ilmenisi. Kyseinen asunto oli siisti kerrostalokolmio, lähellä työpaikkaani ja lasten tulevaa päiväkotia, mutta muuten sijainti oli lähes huonoin mahdollinen. Aivan keskellä kaupunkia, ei mikään ihannepaikka lapsiperheelle.
Äitini ehdotti, että odottaisimme viikonlopun yli, ennen kuin ilmoittaisimme ottavamme asunnon. Odottaisimme vielä muutaman päivän, jos jokin timantti vielä tipahtaisi taivaalta ja se todellakin tipahti!

Äitini laittoi facebookkiin ilmoituksen, jossa meille etsittiin pikaisesti asuntoa. Hänen tuttava huomasi sen ja hetken päästä joku kaverinkaverinkaveri ilmoitti asunnosta, joka oli myynnissä, mutta myös mahdollista vuokrata.
Kyseessä oli kaksikerroksinen pienkerrostalo, jossa ei ollut hissiä, eikä parveketta, jota olimme toivoneet. Mietimme kuitenkin niiden olevan pieniä seikkoja, sillä asunnolla oli aivan mahtava sijainti. Parisataa metriä minun työpaikalleni ja parisataa enemmän lasten hoitopaikkaan. Myös kuvat asunnosta herättivät minussa suuren kiinnostuksen.

Äitienpäivänä juttelin asunnon omistajan kanssa puolisen tuntia ja puhelun jälkeen olin aivan myyty. Kaikki kuulosti täydelliseltä. Sovimme menevämme katsomaan asuntoa tiistaina. Olin jo täysin varma, että tämä olisi meidän unelmakotimme. Uskalsimmekin alkaa jo pakkaamaan, sillä jos asunto miellyttäisi, muutto tapahtuisi viipyilemättä. Pakkaaminenkaan ei kuitenkaan ollut kovin helppo osuus, sillä kaikki mahdolliset tekstiilit oli pestävä ja tuuletettava ennen uuteen kotiin viemistä ja tietysti eri osoitteessa kuin homeisessa asunnossamme. Äitini ja mummini joutuivat siis pyörittämään pesukoineita ympäri vuorokauden tai siis monien vuorokausien ajan.


Asunnon omistaja tuli näyttämään meille kyseistä asuntoa ja se oli aivan upea! Ihanat, tummanharmaat puulattiat ja tilava keittiö. Pienen miinuksen sai pieni vessa, mutta sekin korjaantui sillä, että alakerrasta löytyi tilavat suihkutilat, joita sai käyttää. Ihastuimme asuntoon ja tavarat kannettiinkin jo seuraavana päivänä sisään.
Nyt olemme asuneet täällä muutaman viikon ja pidämme uudesta kodistamme hurjasti. Kaikki viikkojen tapahtumat eivät kuitenkaan rajoitu muuttoon. Olen aloittanut työt, olemme käyneet tutustumassa päiväkotiin ja huomenna se vihdoin alkaa. Jännitys on kova. Jospa saamme tästä asiat rullaamaan niin aikaa jäisi vihdoin muulle kuin murehtimiselle.

torstai 11. toukokuuta 2017

MAANANTAI, JOKA MUUTTI KAIKEN


Maanantai alkoikin jo normaalista poikkeavalla tavalla. Yleensä herätyskello ei ole soittamassa, mutta nyt se herätti kello seitsemän, jotta ehdimme pukeutumaan ennen kuin odottamamme henkilö kolkutti ovella..

Lapset ovat sairastelleet, samoin D, joka hyvin harvoin saa mitään pöpöä. Nenät vuotavat, koko ajan joku yskii tai rohisee, ainoastaan minä olen lähes oireeton. Kotonamme haisee tunkkaiselta, haisi jo muuttaessamme, mutta me hölmöt kuvitttelimme sen vain johtuneen asunnon "ominaishajusta". Kuitenkin alakerran eteisessä ja vessassa on pistävä haju, jonka mekin haistamme yhä, vaikka joka päivä täällä oleskelemme.

Otin pari viikkoa sitten yhteyttä vuokranantajiimme ja asiat lähtivät eteenpäin. Viime viikolla kävi huoltomies, joka vahvisti, ettei haju ole vain meidän tai vieraidemme nenissä.
Henkilö, jota aamulla odotimme saapuvaksi, oli rakennekuivausfirmasta. Olimme lähes varmoja, että asunnossa on jonkinnäköinen kosteusongelma, mutta emme tajunneet tilanteen vakavuutta. Keskustelimme hetken ja kerroin tilanteesta, jonka jälkeen päästin työmiehen hommiinsa.

Mies tutkiskeli ensin yläkertaa, jonka jälkeen siirtyi keittiöön. Hän avasi pitkän kaistaleen tiskialtaan puoleisesta seinästä ja kuulin vain hiljaisuuden, aavistin pahaa, mutta en mitään niin pahaa, jota jouduin hetken päästä kuulemaan..
"Jaahas, tää onkin ihan homeessa!" HOMEESSA?? Siis että mitä että??
Suuni loksahti auki. Samassa kiehahti kiukku, suru, ärsytys ja kaikki negatiiviset tuntemukset valtasivat minut saman aikaisesti.

Asunnossa oli tehty mittauksia kaksi vuotta sitten, jolloin oli todettu kosteutta ja suositeltu tekemään lisätutkimuksia, joita ei oltu ikinä tehty. Oliko tämä siis ollut tiedossa? En tiennyt kuinka olisin käsitellyt tätä vihaa.
Seinä homeessa, lattia homeessa, koko vessan lattia märkä, N:n makuuhuoneessa kosteutta! Koko alakerta tulisi purkaa lattioita ja seiniä myöten. Alkoi iskeä paniikki. "Mitä nopeammin pääsette pois täältä, sen parempi oman terveyden kannalta", sanoo mies. Sairastelun syy valkeni hyvin nopeasti. Me asumme herranjumala homeisessa asunnossa. Pettymys ja kiukku myös itseäni kohtaan, kuinka en ollut tätä tajunnut, ääliö minä!

Muutama läheinen oli päästänyt ilmoille ajatuksen homeesta, mutta typerästi olin vain kuvitellut, että eihän se voisi olla mahdollista, kai me olisimme sen haistaneet. Mutta haistoinkin sen vasta kun tämä mies ojensi nokkani eteen homeisen parketin palasen. Jokainen kirosana vuorotellen pyöri päässäni, itketti. Itketti niin vietävästi. Olimme asuneet lähes kymmenen kuukautta asunnossa, joka oli täynnä hometta.

Tilanne ei kuitenkaan ratkeaisi surkuttelemalla, jota kuitenkin loppupäivän tein aina puheluiden välissä, kun yritin selvittää, kuinka tästä jatkettaisiin. Nyt vain toivomme, että löydämme mahdollisimman pian uuden kodin. Tämän piti olla viimeinen vuokra-asuntomme, seuraavan piti olla oma, mutta aikataulu muuttuikin niin kiireiseksi, ettemme näin hätäisesti voi edes harkita ostavamme omaa asuntoa, on vain päästävä pois ja mieluiten heti.

Olen edelleen hyvin vihainen ja pettynyt. Pidimme asunnosta ja varsinkin asuinympäristöstä. Saimme juuri lapsille hoitopaikankin aivan läheltä. Välillä tuntuu, että kohta äiti pimahtaa. Miksi tämän piti tapahtua juuri nyt, kun olen palaamassa työelämään ja lasten päiväkotitaival on alkamassa. Suuria muutoksia liian pienessä ajassa. Mutta ei auta, nyt on päästävä pois.

lauantai 6. toukokuuta 2017

VUODEN MITTAINEN MATKA

Tasan vuosi sitten tunteja ja vielä lisää tunteja kestänyt uurastus päättyi pienen pojan maailmaan saapumiseen. Ne pitkät tunnit tuntuivat vuorokausilta ja välillä en edes tiennyt, mikä vuorokauden aika enää olikaan kyseessä. Perjantai-illan löhöily päättyikin lorahdukseen sohvalla ja se oli menoa. Kuinka synnytykseen onkaan täysin valmis sen yhdeksän kuukauden pahoinvoinnin, kipeän issiaksen ja huonosti nukuttujen öiden jälkeen, mutta toisaalta ei olekkaan yhtään valmistautunut koitokseen?


Muistan edelleen synnytyksen, kuten eilisen, mutta silti koko tapahtuma tuntuu kovin sumuiselta. Kun lähes vuorokauden supistusten ja vajaan puolen tunnin ponnistamisen jälkeen kätilö sanoo, nyt on poika saatava ulos ja minä teen kaikkeni, että niin tapahtuu. Pelko toisesta sektiosta kivistää sydäntä, mutta samaan aikaan tuntuu, että voimat loppuvat juuri tällä työnnöllä. Kun lopulta pieni poikani on maailmassa, hänet kiidätetään lääkärin luo. Ehdin nähdä vain vilauksen. Miksi viette vauvani pois? Ikuisuudelta tuntuvat minutit, vaikka samalla ajattelen, että jes, minä tein sen!

Kätilö rauhoittelee, että kaikki on hyvin. Kuinka kaikki voisi olla hyvin, kun pieni vauvani ei ole sylissäni? Lepää, hänet tuodaan varmasti pian takaisin. Yritän nousta, mutta pyörryttää ja siinä samassa poika tuodaan takaisin. Viimeisten ponnistusten aikana tilanne jäi junnaamaan ja vauva oli lääkärin mukaan hieman hämmentynyt. Mutta siinä hän on, terveenä ja hyvinvoivana. Minun viisikymmentäkaksi senttiä ja neljä kiloa satakahdeksankymmentäneljä grammaa. 



En unohda sitä pelon ja onnen sekaista hetkeä. Hän on sylissäni ja kaikki on vihdoin kunnossa vai onko? Voiko vielä tapahtua jotakin? Ei tapahtunut. Pääsin viimein vauvakuplaani ja se kupla on juuri rikkoutunut, sillä vauvastani tuli tänään taapero. Mutta minun taaperoni on yhä minun pieni vauvani.


Synnytyskertomukseen pääset tästä
ja meidän alkukankeudesta löydät stoorin täältä.
Onnea rakas poikani!

keskiviikko 3. toukokuuta 2017

PÄIVÄKOTIIN, APUA!

Toukokuu tuo meidän elämäämme tänä vuonna suuria muutoksia. Meidän arkemme tulee muuttumaan täysin ja luvassa on jännittäviä tapahtumia. Äitiysloman loputtua jäin kotiin kodinhoidontuelle, jotta saisin viettää mahdollisimman paljon aikaa lapsien kanssa ja saisin pitää pikkuiset äidin helmoissa. Nyt on kuitenkin vaihdettava taktiikkaa osittain pakon sanelemana, osittain ihan omastakin tahdosta.
Rahatilanne ei enää anna periksi kotona hääräilyyn. Unelmat omasta asunnosta ja joskus vietettävät häät kasvavat päivä päivältä. Kaikkea ei tokikaan voi mitata rahassa, mutta useampana päivänä tuntuu, että nyt on otettava suurempia askelia yhteisessä elämässä.

Minä palaan työelämään. Toiveenani oli, että lapset saisivat olla pitkään kotona ja esikoisen sainkin pidettyä kauan poissa päiväkotiarjesta, mutta on aika mennä eteenpäin. Olen ollut kotona jo yli kaksi ja puoli vuotta, jollei viiden kuukauden opiskeluani oteta huomioon. Silloinkin E oli kotona iskän kanssa. Olen viime kuukausien aikana tehnyt päätöksiä, jotka juuri nyt tuntuvat oikeilta. Koulu saa toistaiseksi jäädä, voinhan hakea sinne uudelleen vaikka vielä vuosienkin päästä, aikaa kuitenkin toivottavasti on.
Halu takaisin luomaan kampaajan uraa on liian voimakas. Eihän sitä mitään itselleen voi. Kirjoitukseni työpaikkakiusaamisesta sai minut tajuamaan, että vaikka kipeitä asioita tapahtuu, ei se tarkoita, että niitä välttämättä joutuisi kokemaan joka paikassa. Nyt olen vahvempi kuin ennen, yhtä ikävää kokemusta rikkaampi.



Lapsien päiväkotipaikka varmistui jokin aika sitten. He aloittavat eri ryhmissä, joka onkin molemmille ehkä ihan hyvä juttu, pääsevät tutustumaan muihinkin ja pienten ryhmät ulkoilevat kuitenkin yhdessä.
Olen aivan täpinöissäni töihin menemisessä, suurin huolenaiheeni onkin juuri lapset. Olen lähes sata varma, että E:n päiväkotitaipale lähtee hyvin käyntiin. Hän on sosiaalinen, kunhan pääsee alku-ujoudesta, sekä kaipaakin ikäistään seuraa. N on kuitenkin vielä kovin pieni, sekä muutenkin aika mammanpoika. Hänkin onneksi ehtii täyttää vuoden, sekä kävely alkaa sujumaan vauhdikkaasti. Se olikin salainen toiveeni, että N kävelee, ettei vain jäisi niin helposti muiden jalkoihin.


Päiväkotijännitystä tulenkin tänne varmasti lähiaikoina purkamaan enemmänkin. Onneksi pääsemme tutustumaan paikkaan niin monta kertaa kun koemme sen tarpeelliseksi. Paikan kanssa meillä kävi erittäin hyvä tuuri. Työpaikkani sijaitsee kävelymatkan päässä ja päiväkoti matkan varrella! Minä siis vien lapset hoitoon ja D hakee heidät. Lisäksi teen kahta vuoroa, joten hoitopäivät jäävät välillä hyvinkin lyhyiksi. Myöskin viikkotuntini saattavat vaihdella, joten vapaapäiviäkin saattaa olla silloin tällöin useampi. Niimpä pääsemme päiväkotiarkeen pehmein askelin.


Tämä on meille iso juttu ja odotankin tulevaa onnen ja pelon sekaisin tuntein, mutta ei auta, on pidettävä mieli kirkkaana ja toivottava, että lapset tottuvat uuteen arkeen!

tiistai 25. huhtikuuta 2017

Kun äiti voi hyvin, lapsetkin voivat

Viime aikoina olen yrittänyt panostaa vähän enemmän omaan hyvinvointiini. Ihan pienillä muutoksilla tuntuu olevan suuret seuraukset. Jokin aika sitten jätin jokapäiväisen karkin mässyttämisen ja siirsin karkkipäivän lauantaille. En kuitenkaan pode huonoa omaa tuntoa, jos joskus viikollakin mukaan lähtee pieni suklaapatukka, sillä ennen se lähti joka kerta..

Toinen pienisuuri muutos tapahtui ruoka-annosten koossa. Varmaan moni kiireinen äiti huomaa yhtäkkiä iltapäivällä, kuinka edellisestä ruokailusta onkin vierähtänyt useampi tunti. Lapset on kyllä ruokittu, mutta kuinka vaikeaa se on itse muistaa/ehtiä/jaksaa syödä. Ja kun vihdoin se armoton nälkä iskee, vedetäänkin safkaa kaksin käsin ja kymmenen minutin kuluttua pidellään vatsaa, kuinka tulikaan näin ahmittua. Yritän toki muistaa syödä säännöllisesti, vaikka aina se ei toteudukkaan, mutta sitä ahmimista olen yrittänyt välttää.
Joskus sitä onnistuu kokkailuissaan niin hyvin, että nälkä lähti jo, mutta kun tää ruoka on vaan niin hyvää! Tätä olen yrittänyt myös hillitä. Tavoitteeni on lopettaa siinä vaiheessa kun olo on kylläinen, ei siinä vaiheessa kun nappi singahtaa housuista.

Paino onkin lähtenyt mukavasti putoamaan. En ole kovin pitkä ja painoa mulla on ollut jonkin verran liikaa. Tai no jonkin ja jonkin verran, välillä aika reippaastikkin ja kyllä vain, yhä painoindeksini herjaa lievää ylipainoa. Nyt kuitenkin pienen painonpudotuksen jälkeen olo tuntuu triplasti kevyemmältä. Fiilis on ihan huikea, kun huomaa ennen kiristävien vaatteiden olevan jopa reilun kokoisia.
Pelkkä painon alastulo on innostanut muutenkin laittautumaan. Jos päivän suunnitelmissa on vain ulkoilua ja lasten kanssa puuhastelua, niin harvemmin sitä tulee tartuttua meikkisutiin. Nyt olen kuitenkin välillä muuten vain meikkaillut, koska se tuntuu piristävän itseä, vaikka mitään erikoista ei olisikaan suunnitelmissa.

Sokerin ja rasvaisen ruuan vähentäminen on myös vaikuttanut jaksamiseen. Aamuisin ei ole niin sokerikrapulainen olo ja ylös nouseminen on paljon helpompaa. Ennen löhösin sängyssä niin kauan, kunnes oli vain pakko nousta puuron keittoon, nyt sängystä ponkaisee ylös paljon energisempi äiti.

Olen käynyt säännöllisesti treeneissä, paitsi nyt olen ollut viikonlopusta asti kovassa flunssassa, mutta olo alkaa jo helpottaa. Olemme myös serkkuni kanssa alkaneet lenkkeilemään paristi viikossa, joko kahdestaan tai serkun koirien kanssa. Vaikka lenkit ajoittuvat myöhäisiltaan lasten nukkumaanmenon jälkeen, on silti ollut energiaa nostaa peppu ylös sohvalta ja seuralaisen kanssa sinne kävelylle tuleekin paremmin lähdettyä.

Tämä kuva kaksi kuukautta sitten kummipoikani ristiäisistä.

Tässä kuva tältä päivältä.

Mulla on toki ollut taipumusta innostua painon pudotuksesta, mutta hetken päästä into onkin jo laantunut. Nyt toivon tämän jatkuvan, jospa sitä kesällä kehtaisi jo pukea bikinit päälle rannalle, saas nähdä!

keskiviikko 12. huhtikuuta 2017

VAUVAVUOSI LOPUILLAAN: mitä jäi käteen?

Tähän alkuun heti se perinteinen, että "miten ihmeessä nyt jo??" Mutta ihan totta.. tuntui, että esikoisen vauvavuosi meni aivan supernopeasti, mutta kuopuksen jopa pikakelauksella. Muistan edelleen elävästi sen viimeisen Pelle Hermanni-päivän, kun ajattelin, että jos tänään ei lähdetä synnyttämään, niin ei sitten koskaan ja illalla se olikin jo menoa.

Vaikka tämä vuosi menikin hujauksessa, jäi siitä monen monta ihanaa ja tärkeää hetkeä mieleen. Ensimmäinen kosketus, imetys, hymyt, naurut, itkut ja kaiken uuden opettelu ja oppiminen. Kun E ensimmäisen kerran tapasi pikkuveljensä ja kuinka hän ihmetteli, mitä tuo vauva täällä tekee. Ja kun hän viimen tajusi vauvan tulleen jäädäkseen. Aina kun joku tuli kylään, E ensitöikseen vei vieraat katsomaan vauvaa.



Saan ikuisesti muistella ihania imetyshetkiä, jotka ajoittain olivat hankaliakin, kun yritin samalla paimentaa isompaa vauvaani, mutta N hoksasi heti tissittelyn upeuden ja siinä ei ollut mitään ongelmaa. Saavutimme puolenvuoden täysimetyksen ja yhä edelleen me jatkamme muun ruokailun ohessa.
Olen saanut seurata rinnalla, kuinka pienestä avuttomasta nyytistä on kasvanut pieni iloinen poika, joka osoittaa mieltään ja yhtälailla rakkauttaan. Kuinka pienet kädet nousevat pystyyn hänen halutessaan päästä syliin. Kuinka hymy nousee hänen huulilleen minut nähdessään tai siskon häntä kutittaessa.

Tämä pieni poika nukkui yönsä hyvin puoleenvuoteen asti, kunnes yöt muuttuivat, välillä lähes painajaismaisiksikin. Kuinka välillä olin niin väsynyt, että kahvipannukin nauroi minulle. Mutta me selvisimme ja yöt ovat jo rauhoittuneet.
Aina ei tule nukutuksi, mutta kun pieni suloinen poikani painaa päänsä vasten rintaani, jää unenpuute taka-alalle ja on vain se hetki.

Vaikka kyseessä onkin ollut toinen vauvavuosi ja edellisestä niin lyhyt aika, olen useasti joutunut soittamaan äidilleni, mitä mä nyt teen? Toisaalta olen pystynyt ottamaan rennommin, mutta stressiltä ei ole vältytty. Yhä panikoin, kasvaako hän riittävästi, riittääkö maito, onko liikaa vai liian vähän vaatetta, mitä tämä itku nyt on, tuleeko hampaita vai onko vatsa kipeä. Kaikkeen ei aina ole löytynyt vastauksia, mutta kaikesta ollaan selvitty.



Kohta kotona temmeltääkin yhden vauvan ja yhden taaperon sijaan kaksi taaperoa. Mitäs sitten? Oliko tämä tässä vai koenko tätä enää ikinä uudelleen? Toistaiseksi näin on hyvä. Olen aina halunnut kaksi lasta, maksimissaan kolme. Hmmm miltä kuulostaisi kolme? No eheeei, ei nyt vielä.
Nyt nautitaan tästä ja tulevista uusista kuvioista. Niinhän me tehtiin viime kerrallakin.. Kunnes edellinen vauva-aika muuttuikin vauvasekäodotusajaksi, heh. Mutta tulossa on oikeasti jotakin ihan uutta ja jännittävää! Hetken aikaa me kuitenkin nautitaan näistä viimeisistä vauvaviikoista mun rakkaan poikavauvani ja tietysti rakkaan taaperosiskon kanssa.

maanantai 10. huhtikuuta 2017

Taapero päiväkuivaksi

Nyt voisi sanoa, että meidän esikoinen on viimeikin täysin päiväkuiva. Toki vahinkoja sattuu välillä, kun kesken kiinnostavan tekemisen ei muistakkaan mennä potalle, mutta pääsääntöisesti neiti osaa itse mennä vessaan kun hätä iskee!


Kuinka me sitten saavutettiin tämä tilanne?
No, aluksi olin ajatellut, että mitäs vaikeaa siinä nyt sitten olisi.. vaippa pois ja säännöllisesti istutetaan potalle. Ja hah, eihän se nyt ihan niin mennyt. Ensin potalla istuminen oli meillä pelkkä vitsi. E ei tykännyt istua siinä ollenkaan. Kaikki lelut kyllä sinne upotettiin, mutta turha luulo, että sinne mitään tehtäisiin. Viime keväänä E:n ollessan isin kanssa kotona, hän pissasi sinne kerran ja kaikista tuuletuksista huolimatta se jäi ainoaksi kerraksi piiitkään aikaan. Ajateltiin, että vielä ei ollutkaan sen aika ja jätettiin pottailut hetkeksi kokonaan.

Satunnaisesti kokeiltiin pottailua uudelleen, samoin tuloksin, kunnes alkuvuonna aloin lukea vinkkejä, kuinka muut ovat onnistuneet. Pari hyvää kikkaa löysinkin ja ajattelin, että NYT me onnistutaan.
Ensitöikseni menin ja ostin uuden, isomman ja tukevamman potan, jossa olisi mukava istuskella. Yhdestä blogista luin, kuinka heillä oli onnistuttu palkitsemalla lapsi aina kun pottaan saatiin jotakin aikaiseksi ja ajattelin, että hei tää toimii varmasti! Syödäänhän meillä välillä puuroakin tyylillä, "saat rakas namipastillin kunhan ensin syödään muutama lusikallinen puuroa.." 
Ja tämä lahjominen toimi, kerran tai kaksi. Sitten siitä tuli tylsää.
Kunnes eräänä päivänä päätin, että tänään ei muuten laiteta vaippaa ja sitten vaikka siivotaan pissat sataan kertaan.. ja niinhän me tehtiinkin. Siivottiin, siivottiin ja siivottiin, mutta pariin kertaan onnistuttiin ehtimään potallekkin! Päivä päivältä siivoamista oli aina vain vähemmän ja E alkoi itse riisumaan housuja, kun halusi potalle.


Nyt ollaan uskallettu ulkoillakkin pieniä aikoja ilman vaippaa, sekä nukutaan päikkäritkin pikkuhousut jalassa. Meillä ei toiminut lahjominen, eikä uusi pottakaan ehkä ollut suurin syy, sillä heti onnistumisten jälkeen myös vanha potta, joka on yläkerran vessassa, kelpasi vallan mainiosti.
Meillä tarvittiin vain aikaa ja kärsivällisyyttä. Kun taapero oli viimein itse valmis luopumaan vaipasta, alkoi homma rullaamaan itsestään.
Ja kyllä vaippamäärän vähenemisen huomaa kukkarossa kun enää vain toinen on päivät vaipoissa!

perjantai 31. maaliskuuta 2017

2-vuotiaan tytön huone: uutta ja vanhaa

Eevi sai oman huoneen, kun viime heinäkuussa muutimme tähän isompaan asuntoon. Hän oli silloin vuoden ja seitsemän kuukautta. En tiedä olisiko oma huone tullut jo aikaisemmin kyseeseen, jos se olisi ollut mahdollista.
Itse olin ihan innoissani, kun tuli aika alkaa miettimään sisustusta! Ihanaa, vaaleanpunaista ja kaikkea prinsessahärpäkkeitä. Onneksi mun mieleni kerkesi muuttumaan moneen kertaan, vaikkakin huone on aika vaaleanpunainen..
Huone alkaa vihdoin olla valmis, onhan tässä jo melkein yhdeksän kuukautta asuttukkin. Välillä saan kuitenkin uusia ideoita ja niitä on pakko alkaa toteuttaa heti kun rahapussi antaa periksi. Nyt alan kuitenkin olemaan jokseenkin tyytyväinen tulokseen.



Eevin huoneesta löytyy sekä uutta, että vanhaa. Upea sänky on isäpuoleni suvusta peräisin ja on muuten todella vanha. Se on jälkeenpäin hiottu ja maalattu uudelleen, toki se kaipaisi ehkä jälleen uutta maalipintaa..
Naulakko on ihan minun omaa käsialaani ala-asteelta. Sekin on tosin maalattu.
Muuttaessamme asuntoon Eevin huoneessa oli vanhat, ei niin nätin väriset kaapinovet, jotka oli asennettu jo useampaan kertaan, joten sisäpuolet olivat täynnä saranoiden jättämiä reikiä. Ovet olivat hyvin huterat ja pelkäsimme niiden putoavan, joten vaihdoimme ihan tavalliset valkoiset ovet. Huone sai kyllä todella paljon lisää valoa uusien ovien myötä. Ovista puuttuu kyllä edelleenkin kahvat, mutta tämä tosin ihan tarkoituksella, muuten vaatteita saisi olla koko ajan viikkaamassa. Eevi saa ovet kyllä auki ilmankin, mutta onneksi ei kovin usein innostu repimään vaatteita alas.

Äitini osti Eeville syntymäpäivälahjaksi Ikeasta STUVA-säilytyspenkin, pöydän ja tuolit. Näppärään, isoon lelulaatikkoon mahtuu myös vaikka mitä ja samalla toimii tasona. Edelliseen asuntoomme ostimme jo TROFAST-säilytyskokonaisuuden, joka oli näppärä silloin olohuoneessa ja nyt on löytänyt paremman paikan Eevin huoneessa.




Huonetta on sisustettu pikkuhiljaa, sillä Eevi leikkii suurimmaksi osaksi vielä alhaalla, tosin viime aikoina hän on alkanut viihtymään myös yksin nukkeleikkien ja teekutsujen parissa. Pääasia on kuitenkin, että lapsi viihtyy siellä. Tulossa postausta myös pojan huoneen sisustuksesta, sekä olohuoneesta. Pysy kuulolla!

Millaisia lastenhuoneita teiltä löytyy?

Blog Design by Get Polished | Copyright 2016