perjantai 29. syyskuuta 2017

PARIVALMENNUS

Nyt se on täällä, nimittäin meidän valmennusprojekti! Päätettiin serkun kanssa repäistä ja otettiin parivalmennus. Mun ruokailut on mennyt jonkin aikaa niin päin mäntyjä, että nyt oli aika tehdä jotakin.
Tosiaan viimeisten kuukausien aikana olen päässyt niin hyvään kuntoon, että myös vaatekaappi on joutunut kokemaan täydellisen uudistuksen.. toki pikkuhiljaa, kun takataskusta ei vieläkään löydy sellaisia summia, että koko vaatekerraston pystyisi kerralla uusimaan.
Rasvojen tiputtelun sijaan lähdimmekin nyt kasvukaudelle. Mietin asiaa kyllä tarkoin. Jouduin käymään taistelua itseni kanssa, että kestääkö mun pääkoppa sitä, että paino ei enää tipukkaan, vaan todennäköisesti lähteekin vähän noususuuntaan. Aloin vihdoin olemaan tyytyväinen mun kroppaan ja pystyin ostamaan mielestäni kivoja vaatteita, kun ennen ajattelin vain, että nää on löysät ja mukavat, mukaan lähtee.
Tai en voi sanoa, että tyytyväinen olisin ollut, sain vain ylimääräiset kilot pois, mutta muodot ne siinä samalla karisivat.

Vajaa pari viikkoa sitten meillä alkoi kymmenen viikon valmennus. Tähän mennessä kaikki on mennyt yllättävän hyvin. Ruokamäärä, joka paperilla näytti loputtomalta listalta, uppoaakin yhtäkkiä helposti. Ruokailuvälien kanssa on välillä kikkailtava töiden lomassa, sillä olen oikeutettu siihen samaan puolen tunnin ruokkikseen, kuten muutkin työntekijät, enkä ymmärrettävästi saa extrataukoja valmennukseni vuoksi, se olisikin liian helppoa. Niimpä syön usein ruokani ruokatunnilla ja yritän napata vielä pienen välipalan asiakkaiden välissä.
Myös treenaamisen sovittelussa menee oma aikansa kun yritämme sumplia serkun kanssa yhteisiä aikoja, jotka ajoittuvat yhä iltamyöhään, mutta silloin on mentävä kun päästään!


Katsotaan, mitä tämä matka tuo tullessaan. Toivottavasti kuitenkin vähän lisää lihasta ja vähemmän ylimääräistä rasvaa. Hienosti on kuitenkin kaikki lähtenyt käyntiin, kun vähän jaksaa nähdä vaivaa asioiden sovitteluun. Työssäkäyvänä, kahden lapsen äitinä vapaa-aika kun muutenkin on kortilla, pienellä joustolla pystyy kuitenkin ihmeisiin. 

maanantai 7. elokuuta 2017

-15kg ja risat

Kaiken arjen hulinan keskellä oon kerrankin jaksanut keskittyä myös itseeni. Huhtikuun puolella kirjoitin jo, kuinka kiloja on karissut alkuvuodesta runsaasti ja senttejäkin lähtenyt. Kaikki edelleen pienillä muutoksilla, vaikka nyt olen lisännyt runsaasti liikuntaa viikkoihini.
Ruokailuni ovat edelleen jonkin verran epäsäännöllisiä, mutta töiden alettua turha jääkaapilla ramppaaminen ja napostelu ovat huimasti vähentyneet.

Otin kesän alussa kuntosalille kesäkortin, joka ei sido kuin muutamaksi kuukaudeksi. Oiva tapa ottaa selvää, tuleeko siellä salilla todella käytyä töiden ja muun arjen pyörityksen keskellä. Ja kyllä vain siellä on tullut käytyä. Aloitimme serkkuni kanssa lenkkeilyn keväällä ja kuuntelin kateellisena hänen salitarinoitaan. Oli pakko päästä taas kuntoilemaan. Niimpä olemme käyneet nyt kesän yhdessä, aina on mukavampi käydä jonkun kanssa. Lisäksi äitini ja yksi työkaveri käyvät myöskin samassa paikassa, joten lähes koskaan ei tarvitse yksin lähteä.

Ruokailujen ollessa kuitenkin aika rappiolla olenkin punninnut vaihtoehtoa ottaa ihan oikea pt-valmennus. Hinta ehkä hieman huimaa päätä, mutta toisaalta laskeskelin, kuinka paljon kulutan rahaa hakemalla ruokaa lähes jokaisena työpäivänä ja silloin valmennus alkoi kuulostaa jopa edulliselta..
Katsotaan mihin tämä tie vie.


Kiloja on lähtenyt reilut viisitoista ja en muista koska olisin voinut paremmin. Ostin itselleni pienen lahjankin, jolla voin mitata ja seurata päiväni aktiivisuutta ja kaikkea muuta mukavaa.
Seuraavaksi aion vielä julkaista aivan järisyttävän muutoskuvan! Mun tekee aivan pahaa katsoa kuvaa itsestäni viime kesältä. Toki kuvassa synnytyksestä on vasta pari kuukautta, mutta mä en silti todellakaan tajunnut näyttäväni siltä, mitä mä siinä kuvassa nyt näen!


Ihanaa ja positiivista viikonalkua!

lauantai 22. heinäkuuta 2017

Pakotettu lapsiasiakas, kampaajan painajainen?

Siis voi että mä rakastan mun työtä. En ole katunut päivääkään, että vaihdoin uuden alan opiskelun vanhaan ammattiini. Päinvastoin! Olo on koko ajan vahvistunut, että tämä se on sitä, mitä mun kuuluukin tehdä. Jokainen päivä on erilainen, eikä ikinä tiedä minkälainen asiakas saapuu ovesta sisään. Olempa saanut muutaman vakioasiakkaankin, joita ensimmäisinä viikkoina olen palvellut ja he ovat tahtoneet uudelleen juuri minun penkkiini. Kertaakaan ei ole ärsyttänyt lähteä töihin, vaikka toki joinakin aurinkoisina päivinä olisin ehkä mielummin maannut palvomassa aurinkoa. Tietysti satoi tai paistoi, niin vapaapäivinä mulla on täällä pari riiviötä ja uskallan epäillä, ettei auringonotosta olisi tullut yhtikäs mitään..

Mutta sitten otsikkoon.. Meillä näkyy ajanvarausjärjestelmässä minkälainen asiakas mahdollisesti on tulossa. Onko vuorossa miesten leikkausta, väriasiakas tai kenties kampausta. Meillä on myös vaihtoehtona listassa lastenleikkaus 0-7v. ja se jos jokin mietityttää, varsinkin vähän kiireisempinä päivinä, kun ei ole ehtinyt sekuntiakaan hengähtää.
Monesti lapsiasiakas on reipas pikkupirpana, joka jaksaa nätisti istua sen tarvittavan 20-30 minuttia paikoillaan, joko jännityksestä jäykkänä tai rennosti lörpötellen. Mutta sitten on niitä lapsia, jotka kiljuvat jo kampaamon ovella ja yrittävät kaikin keinoin livahtaa pois paikalta. Ja kuinka yllättävää, että moni näistä mussukoista löytääkin tiensä aina minun penkkiini.


Voit ehkä sielusi silmin nähdä tilanteen, kun pikkupimpula istuu korokkeella ja kiljuu suoraa kurkkua samalla heiluttaen itseään joka suuntaan, samalla kun minä katson vieressä terävät sakset kädessä.. Ei tule muuten pieneen mieleenkään lähestyä pientä päätä niiden vehkeiden kanssa. Sitten yritetään, että lapsi istuu vanhemman syliin. Puetaan sekä vanhemmalle, että lapselle kapat päälle, vaikkakin aikuinen on joka tapauksessa täynnä hiuksia, kun lapsi rimpuilee joka suuntaan.
No onnistuisiko videon katselu? Yleensä se toimii noin 4-5 minuttia. Entäpä muu lahjonta? Käydäänkö leikkauksen jälkeen hakemassa joku kiva uusi lelu tai vaikka kaupasta jätski! Eeeeeei onnistu.

Äitinä ymmärrän täysin, että kun se huono päivä osuu kohdalle, niin silloin se osuu. Ja vaikka viime parturikäynti menikin aivan loistavasti, ei se välttämättä toistu tällä kertaa. Ymmärrän myös sen, että lapsen tukka menee takkuun ja sitten huudetaan kotona kun niiden selvittäminen sattuu, joten pakko olisi päästä parturiin.
Mutta siltikin pitäisi olla jotakin tilannetajua. Jos lapsi parkuu jo kampaamon ovella, voisi siinä vaiheessa jo pohtia, olisiko joku toinen päivä parempi. Sillä siinä tilanteessa minusta tai kenestä tahansa muusta kampaajasta tulee se kamala parturitäti/setä, joka väkisin leikkasi tukan. Pahimmassa tapauksessa lapsi saa traumat pakottamisesta, eikä varmasti ensi kerrallakaan ole suostuvainen yhteistyöhön.

Joten hyvä vanhempi, ensi kerralla kun tuot lapsesi parturiin, mielessäsi iloisesti ja rennosti menevä leikkaustapahtuma, älä ylläty, se ei joka kerta mene yhtä sutjakkaasti.. Ja silloin, mieti, onnistuisiko ensi viikolla paremmin.
Kaikesta huolimatta, lapsiasiakkaat ovat yleensä ihania, kunhan ei tulevat omasta tahdostaan.

torstai 15. kesäkuuta 2017

Tahattomasti taaperoimettäjä

Mulla on ollut molempien lasten kohdalla tarkat toivomukset, kuinka imetys menisi. Tietysti tiesin, että liikaa ei kannata suunnitella, tässäkään asiassa, miten vain voisi kuitenkin käydä.
Puolen vuoden täysimetyksestä selvittiin molempien kanssa tai E:n kanssa jäi viikon vajaaksi. Olen useamman kerran kirjoittanut imetyksestä, mutta kerrottakoon vielä, että E sai viimeiset tissimaidot yksivuotispäivänään ja lopettaminen ei olisi voinut sujua helpommin. Tällöin siis uusi raskautuminen oli iso tekijä.

N:n kanssa oli samat toivomukset, vuoden ikään asti. En ollut koskaan edes miettinyt sen pidemmälle. Suunnitelmissa oli aiemmin palata koulunpenkille ja olinkin miettinyt, että ehkä olisi helppoa lopettaa imetys siihen.
Nyt kuitenkin kaikki suunnitelmat ovat muuttuneet. Koulunpenkki vaihtui työpaikkaan ja imetys, noh, se jatkuu.

Olen aina ehkä jollakin tavalla vierastanut taaperoimetystä. Enkä tarkoita sillä kuitenkaan kauhistelua. Mielestäni on ollut upeaa nähdä, kuinka jotkut äidit imettävät taaperoitaan, silti se tuntui vieraalta ajatella tekeväni sitä itse.
Kuitenkin jo ennen N:n syntymäpäivää aavistin, että tämä ei todellakaan tule olemaan yhtä helppoa kuin E:n kohdalla. Siinä missä E:n yöimetykset loppuivat parin illan huudolla, N:n kohdalla nukuin reilu kaksi viikkoa sohvalla..
Ajattelin jo pari kuukautta sitten, että tässä sitä vedellään viimeisiä. N söi enimmäkseen tissiä aamulla ja illalla, päivällä kiinnosti kaikki muu. Kuitenkin niitä viimeisiä vedellään edelleen.

Nyt kun olen palannut työelämään, on tissittely enää hyvin pienessä osassa N:n elämää, mutta kuitenkin samaan aikaan iso osa. Vaikkakin edelleen minusta tuntuu, että imetystaipaleemme on loppusuoralla. Imetän aina ensimmäisenä aamulla ja viimeisenä illalla, paitsi iltavuorosta palattuani N on jo nukkumassa, joten välillä saattaa tulla enää yksi imetyskerta. Jos olen vapaalla, saatan imettää kerran päivälläkin, mutta en enää omasta aloitteesta.


N juo hienosti tavallistakin maitoa nokkamukista, nämä lyhyet imetyshetket ovat vain pientä plussaa.
Entä sitten imetyksen lopettaminen? Olen todella useasti miettinyt lopettamista, mutta toistaiseksi mennään vielä näin. Antaa pojan syödä tissiä kun kerran kelpaa, sanoi äitini. Ehkä hän lopettaa itse kun on valmis, katsotaan. Tässä on ollut niin paljon kaikkea uutta.. muutto, päiväkoti, minun työt, joten tissi saa vielä pysyä. Se on ainakin tuttu ja turvallinen.

sunnuntai 4. kesäkuuta 2017

Päiväkoti korkattu!


Nyt ollaan virallisesti päästy kiinni päiväkotielämään. Suurin jännitys on ohi, varmaankin ihan jokaiselta. Ajattelin kaiken päiväkotiin liittyvän olevan kovin vaikeaa. Viennit ja haut, työvuorojen ajoissa ilmoittaminen, vaatteiden nimikointi ja ylipäätään koko normaali arjen, johon olemme tottuneet, muuttuminen. Mutta toistaiseksi kaikki on käynyt todella vaivattomasti.

Alunperin lapsien piti mennä eri ryhmiin, mutta oli käynyt pieni sekaannus. E:n oltiin katsottu täyttäneen kolme jo helmikuussa, vaikka syntymäpäivä on vasta jouluna. Niimpä sisarukset pääsivätkin samaan ryhmään. Tarkemmin ajateltuna se oli erittäin hyvä juttu, varsinkin N:n kannalta, joka on vielä pieni ja arka. Nyt hänellä on isosisko turvana.

Meillä oli hyvä tilaisuus aloittaa päivähoito pehmeästi. Olin itse alkuviikon vapaalla, mutta henkilökunta oli sitä mieltä, että olisi hyvä, jos toisin lapset muutamana päivänä pariksi tunniksi, niin ensimmäiset päivät olisivat lyhyitä. Itse olen sitä mieltä, että jos olen vapaalla, lapsetkin saavat olla kotona, mutta tämä oli poikkeustilanne ja myös mielestäni hyvä ratkaisu.

Vein siis lapset muutamana päivänä kello kahdeksan aamupalalle ja hain heidät lounaan jälkeen kotiin päiväunille. Aloitus meni juuri kuten olin sen epäillytkin menevän. Uskoin E:n jäävän mielellään. Hän rakastaa muita lapsia ja leluja tottakai. Niimpä hänellä ei ollut mitään ongelmaa, kun minä ilmoitin lähteväni.
Myös N:n kohdalla arvaukseni osui oikeaan. Itkua ja huutoa. Ensimmäinen päivä oli pahin. Minulle sanottiin, että lähdet vain, etkä palaa ovelta enää takaisin, se vain hankaloittaisi tilannetta. Annoin pusut ja kerroin tulevani kyllä takaisin. N jäi hoitotädin syliin itkien perääni.
Sama toistui koko viikon, mutta heti ensimmäisenä päivänä hän oli rauhoittunut pian lähdettyäni. Loppuviikosta alkuitkut olivat menneet vielä nopeammin ohi. E:llä oli ensimmäisenä päivänä iskenyt ikävä kesken leikin, mutta unohtunut kuitenkin pian. Se yllätti vähän. E myös söi alkuviikon huonosti, mutta nirsoilee hän kotonakin. Ruokahalu oli kuitenkin parantunut parin päivän jälkeen. Myös N on syönyt reippaasti itse.


Päiväkodin aloitus meni siis suuresta jännityksestä huolimatta enemmän kuin nappiin, paljon paremmin, kuin olisin koskaan uskaltanut ajatellakkaan. E on aina innoissaan, kun tietää minne ollaan menossa. Hän on saanut jo paljon kavereitakin. Taas yksi uusi sivu avattu elämässämme ja koko tarina vielä edessä.

lauantai 6. toukokuuta 2017

VUODEN MITTAINEN MATKA

Tasan vuosi sitten tunteja ja vielä lisää tunteja kestänyt uurastus päättyi pienen pojan maailmaan saapumiseen. Ne pitkät tunnit tuntuivat vuorokausilta ja välillä en edes tiennyt, mikä vuorokauden aika enää olikaan kyseessä. Perjantai-illan löhöily päättyikin lorahdukseen sohvalla ja se oli menoa. Kuinka synnytykseen onkaan täysin valmis sen yhdeksän kuukauden pahoinvoinnin, kipeän issiaksen ja huonosti nukuttujen öiden jälkeen, mutta toisaalta ei olekkaan yhtään valmistautunut koitokseen?


Muistan edelleen synnytyksen, kuten eilisen, mutta silti koko tapahtuma tuntuu kovin sumuiselta. Kun lähes vuorokauden supistusten ja vajaan puolen tunnin ponnistamisen jälkeen kätilö sanoo, nyt on poika saatava ulos ja minä teen kaikkeni, että niin tapahtuu. Pelko toisesta sektiosta kivistää sydäntä, mutta samaan aikaan tuntuu, että voimat loppuvat juuri tällä työnnöllä. Kun lopulta pieni poikani on maailmassa, hänet kiidätetään lääkärin luo. Ehdin nähdä vain vilauksen. Miksi viette vauvani pois? Ikuisuudelta tuntuvat minutit, vaikka samalla ajattelen, että jes, minä tein sen!

Kätilö rauhoittelee, että kaikki on hyvin. Kuinka kaikki voisi olla hyvin, kun pieni vauvani ei ole sylissäni? Lepää, hänet tuodaan varmasti pian takaisin. Yritän nousta, mutta pyörryttää ja siinä samassa poika tuodaan takaisin. Viimeisten ponnistusten aikana tilanne jäi junnaamaan ja vauva oli lääkärin mukaan hieman hämmentynyt. Mutta siinä hän on, terveenä ja hyvinvoivana. Minun viisikymmentäkaksi senttiä ja neljä kiloa satakahdeksankymmentäneljä grammaa. 



En unohda sitä pelon ja onnen sekaista hetkeä. Hän on sylissäni ja kaikki on vihdoin kunnossa vai onko? Voiko vielä tapahtua jotakin? Ei tapahtunut. Pääsin viimein vauvakuplaani ja se kupla on juuri rikkoutunut, sillä vauvastani tuli tänään taapero. Mutta minun taaperoni on yhä minun pieni vauvani.


Synnytyskertomukseen pääset tästä
ja meidän alkukankeudesta löydät stoorin täältä.
Onnea rakas poikani!

tiistai 25. huhtikuuta 2017

Kun äiti voi hyvin, lapsetkin voivat

Viime aikoina olen yrittänyt panostaa vähän enemmän omaan hyvinvointiini. Ihan pienillä muutoksilla tuntuu olevan suuret seuraukset. Jokin aika sitten jätin jokapäiväisen karkin mässyttämisen ja siirsin karkkipäivän lauantaille. En kuitenkaan pode huonoa omaa tuntoa, jos joskus viikollakin mukaan lähtee pieni suklaapatukka, sillä ennen se lähti joka kerta..

Toinen pienisuuri muutos tapahtui ruoka-annosten koossa. Varmaan moni kiireinen äiti huomaa yhtäkkiä iltapäivällä, kuinka edellisestä ruokailusta onkin vierähtänyt useampi tunti. Lapset on kyllä ruokittu, mutta kuinka vaikeaa se on itse muistaa/ehtiä/jaksaa syödä. Ja kun vihdoin se armoton nälkä iskee, vedetäänkin safkaa kaksin käsin ja kymmenen minutin kuluttua pidellään vatsaa, kuinka tulikaan näin ahmittua. Yritän toki muistaa syödä säännöllisesti, vaikka aina se ei toteudukkaan, mutta sitä ahmimista olen yrittänyt välttää.
Joskus sitä onnistuu kokkailuissaan niin hyvin, että nälkä lähti jo, mutta kun tää ruoka on vaan niin hyvää! Tätä olen yrittänyt myös hillitä. Tavoitteeni on lopettaa siinä vaiheessa kun olo on kylläinen, ei siinä vaiheessa kun nappi singahtaa housuista.

Paino onkin lähtenyt mukavasti putoamaan. En ole kovin pitkä ja painoa mulla on ollut jonkin verran liikaa. Tai no jonkin ja jonkin verran, välillä aika reippaastikkin ja kyllä vain, yhä painoindeksini herjaa lievää ylipainoa. Nyt kuitenkin pienen painonpudotuksen jälkeen olo tuntuu triplasti kevyemmältä. Fiilis on ihan huikea, kun huomaa ennen kiristävien vaatteiden olevan jopa reilun kokoisia.
Pelkkä painon alastulo on innostanut muutenkin laittautumaan. Jos päivän suunnitelmissa on vain ulkoilua ja lasten kanssa puuhastelua, niin harvemmin sitä tulee tartuttua meikkisutiin. Nyt olen kuitenkin välillä muuten vain meikkaillut, koska se tuntuu piristävän itseä, vaikka mitään erikoista ei olisikaan suunnitelmissa.

Sokerin ja rasvaisen ruuan vähentäminen on myös vaikuttanut jaksamiseen. Aamuisin ei ole niin sokerikrapulainen olo ja ylös nouseminen on paljon helpompaa. Ennen löhösin sängyssä niin kauan, kunnes oli vain pakko nousta puuron keittoon, nyt sängystä ponkaisee ylös paljon energisempi äiti.

Olen käynyt säännöllisesti treeneissä, paitsi nyt olen ollut viikonlopusta asti kovassa flunssassa, mutta olo alkaa jo helpottaa. Olemme myös serkkuni kanssa alkaneet lenkkeilemään paristi viikossa, joko kahdestaan tai serkun koirien kanssa. Vaikka lenkit ajoittuvat myöhäisiltaan lasten nukkumaanmenon jälkeen, on silti ollut energiaa nostaa peppu ylös sohvalta ja seuralaisen kanssa sinne kävelylle tuleekin paremmin lähdettyä.

Tämä kuva kaksi kuukautta sitten kummipoikani ristiäisistä.

Tässä kuva tältä päivältä.

Mulla on toki ollut taipumusta innostua painon pudotuksesta, mutta hetken päästä into onkin jo laantunut. Nyt toivon tämän jatkuvan, jospa sitä kesällä kehtaisi jo pukea bikinit päälle rannalle, saas nähdä!

keskiviikko 12. huhtikuuta 2017

VAUVAVUOSI LOPUILLAAN: mitä jäi käteen?

Tähän alkuun heti se perinteinen, että "miten ihmeessä nyt jo??" Mutta ihan totta.. tuntui, että esikoisen vauvavuosi meni aivan supernopeasti, mutta kuopuksen jopa pikakelauksella. Muistan edelleen elävästi sen viimeisen Pelle Hermanni-päivän, kun ajattelin, että jos tänään ei lähdetä synnyttämään, niin ei sitten koskaan ja illalla se olikin jo menoa.

Vaikka tämä vuosi menikin hujauksessa, jäi siitä monen monta ihanaa ja tärkeää hetkeä mieleen. Ensimmäinen kosketus, imetys, hymyt, naurut, itkut ja kaiken uuden opettelu ja oppiminen. Kun E ensimmäisen kerran tapasi pikkuveljensä ja kuinka hän ihmetteli, mitä tuo vauva täällä tekee. Ja kun hän viimen tajusi vauvan tulleen jäädäkseen. Aina kun joku tuli kylään, E ensitöikseen vei vieraat katsomaan vauvaa.



Saan ikuisesti muistella ihania imetyshetkiä, jotka ajoittain olivat hankaliakin, kun yritin samalla paimentaa isompaa vauvaani, mutta N hoksasi heti tissittelyn upeuden ja siinä ei ollut mitään ongelmaa. Saavutimme puolenvuoden täysimetyksen ja yhä edelleen me jatkamme muun ruokailun ohessa.
Olen saanut seurata rinnalla, kuinka pienestä avuttomasta nyytistä on kasvanut pieni iloinen poika, joka osoittaa mieltään ja yhtälailla rakkauttaan. Kuinka pienet kädet nousevat pystyyn hänen halutessaan päästä syliin. Kuinka hymy nousee hänen huulilleen minut nähdessään tai siskon häntä kutittaessa.

Tämä pieni poika nukkui yönsä hyvin puoleenvuoteen asti, kunnes yöt muuttuivat, välillä lähes painajaismaisiksikin. Kuinka välillä olin niin väsynyt, että kahvipannukin nauroi minulle. Mutta me selvisimme ja yöt ovat jo rauhoittuneet.
Aina ei tule nukutuksi, mutta kun pieni suloinen poikani painaa päänsä vasten rintaani, jää unenpuute taka-alalle ja on vain se hetki.

Vaikka kyseessä onkin ollut toinen vauvavuosi ja edellisestä niin lyhyt aika, olen useasti joutunut soittamaan äidilleni, mitä mä nyt teen? Toisaalta olen pystynyt ottamaan rennommin, mutta stressiltä ei ole vältytty. Yhä panikoin, kasvaako hän riittävästi, riittääkö maito, onko liikaa vai liian vähän vaatetta, mitä tämä itku nyt on, tuleeko hampaita vai onko vatsa kipeä. Kaikkeen ei aina ole löytynyt vastauksia, mutta kaikesta ollaan selvitty.



Kohta kotona temmeltääkin yhden vauvan ja yhden taaperon sijaan kaksi taaperoa. Mitäs sitten? Oliko tämä tässä vai koenko tätä enää ikinä uudelleen? Toistaiseksi näin on hyvä. Olen aina halunnut kaksi lasta, maksimissaan kolme. Hmmm miltä kuulostaisi kolme? No eheeei, ei nyt vielä.
Nyt nautitaan tästä ja tulevista uusista kuvioista. Niinhän me tehtiin viime kerrallakin.. Kunnes edellinen vauva-aika muuttuikin vauvasekäodotusajaksi, heh. Mutta tulossa on oikeasti jotakin ihan uutta ja jännittävää! Hetken aikaa me kuitenkin nautitaan näistä viimeisistä vauvaviikoista mun rakkaan poikavauvani ja tietysti rakkaan taaperosiskon kanssa.

maanantai 10. huhtikuuta 2017

Taapero päiväkuivaksi

Nyt voisi sanoa, että meidän esikoinen on viimeikin täysin päiväkuiva. Toki vahinkoja sattuu välillä, kun kesken kiinnostavan tekemisen ei muistakkaan mennä potalle, mutta pääsääntöisesti neiti osaa itse mennä vessaan kun hätä iskee!


Kuinka me sitten saavutettiin tämä tilanne?
No, aluksi olin ajatellut, että mitäs vaikeaa siinä nyt sitten olisi.. vaippa pois ja säännöllisesti istutetaan potalle. Ja hah, eihän se nyt ihan niin mennyt. Ensin potalla istuminen oli meillä pelkkä vitsi. E ei tykännyt istua siinä ollenkaan. Kaikki lelut kyllä sinne upotettiin, mutta turha luulo, että sinne mitään tehtäisiin. Viime keväänä E:n ollessan isin kanssa kotona, hän pissasi sinne kerran ja kaikista tuuletuksista huolimatta se jäi ainoaksi kerraksi piiitkään aikaan. Ajateltiin, että vielä ei ollutkaan sen aika ja jätettiin pottailut hetkeksi kokonaan.

Satunnaisesti kokeiltiin pottailua uudelleen, samoin tuloksin, kunnes alkuvuonna aloin lukea vinkkejä, kuinka muut ovat onnistuneet. Pari hyvää kikkaa löysinkin ja ajattelin, että NYT me onnistutaan.
Ensitöikseni menin ja ostin uuden, isomman ja tukevamman potan, jossa olisi mukava istuskella. Yhdestä blogista luin, kuinka heillä oli onnistuttu palkitsemalla lapsi aina kun pottaan saatiin jotakin aikaiseksi ja ajattelin, että hei tää toimii varmasti! Syödäänhän meillä välillä puuroakin tyylillä, "saat rakas namipastillin kunhan ensin syödään muutama lusikallinen puuroa.." 
Ja tämä lahjominen toimi, kerran tai kaksi. Sitten siitä tuli tylsää.
Kunnes eräänä päivänä päätin, että tänään ei muuten laiteta vaippaa ja sitten vaikka siivotaan pissat sataan kertaan.. ja niinhän me tehtiinkin. Siivottiin, siivottiin ja siivottiin, mutta pariin kertaan onnistuttiin ehtimään potallekkin! Päivä päivältä siivoamista oli aina vain vähemmän ja E alkoi itse riisumaan housuja, kun halusi potalle.


Nyt ollaan uskallettu ulkoillakkin pieniä aikoja ilman vaippaa, sekä nukutaan päikkäritkin pikkuhousut jalassa. Meillä ei toiminut lahjominen, eikä uusi pottakaan ehkä ollut suurin syy, sillä heti onnistumisten jälkeen myös vanha potta, joka on yläkerran vessassa, kelpasi vallan mainiosti.
Meillä tarvittiin vain aikaa ja kärsivällisyyttä. Kun taapero oli viimein itse valmis luopumaan vaipasta, alkoi homma rullaamaan itsestään.
Ja kyllä vaippamäärän vähenemisen huomaa kukkarossa kun enää vain toinen on päivät vaipoissa!

perjantai 31. maaliskuuta 2017

2-vuotiaan tytön huone: uutta ja vanhaa

Eevi sai oman huoneen, kun viime heinäkuussa muutimme tähän isompaan asuntoon. Hän oli silloin vuoden ja seitsemän kuukautta. En tiedä olisiko oma huone tullut jo aikaisemmin kyseeseen, jos se olisi ollut mahdollista.
Itse olin ihan innoissani, kun tuli aika alkaa miettimään sisustusta! Ihanaa, vaaleanpunaista ja kaikkea prinsessahärpäkkeitä. Onneksi mun mieleni kerkesi muuttumaan moneen kertaan, vaikkakin huone on aika vaaleanpunainen..
Huone alkaa vihdoin olla valmis, onhan tässä jo melkein yhdeksän kuukautta asuttukkin. Välillä saan kuitenkin uusia ideoita ja niitä on pakko alkaa toteuttaa heti kun rahapussi antaa periksi. Nyt alan kuitenkin olemaan jokseenkin tyytyväinen tulokseen.



Eevin huoneesta löytyy sekä uutta, että vanhaa. Upea sänky on isäpuoleni suvusta peräisin ja on muuten todella vanha. Se on jälkeenpäin hiottu ja maalattu uudelleen, toki se kaipaisi ehkä jälleen uutta maalipintaa..
Naulakko on ihan minun omaa käsialaani ala-asteelta. Sekin on tosin maalattu.
Muuttaessamme asuntoon Eevin huoneessa oli vanhat, ei niin nätin väriset kaapinovet, jotka oli asennettu jo useampaan kertaan, joten sisäpuolet olivat täynnä saranoiden jättämiä reikiä. Ovet olivat hyvin huterat ja pelkäsimme niiden putoavan, joten vaihdoimme ihan tavalliset valkoiset ovet. Huone sai kyllä todella paljon lisää valoa uusien ovien myötä. Ovista puuttuu kyllä edelleenkin kahvat, mutta tämä tosin ihan tarkoituksella, muuten vaatteita saisi olla koko ajan viikkaamassa. Eevi saa ovet kyllä auki ilmankin, mutta onneksi ei kovin usein innostu repimään vaatteita alas.

Äitini osti Eeville syntymäpäivälahjaksi Ikeasta STUVA-säilytyspenkin, pöydän ja tuolit. Näppärään, isoon lelulaatikkoon mahtuu myös vaikka mitä ja samalla toimii tasona. Edelliseen asuntoomme ostimme jo TROFAST-säilytyskokonaisuuden, joka oli näppärä silloin olohuoneessa ja nyt on löytänyt paremman paikan Eevin huoneessa.




Huonetta on sisustettu pikkuhiljaa, sillä Eevi leikkii suurimmaksi osaksi vielä alhaalla, tosin viime aikoina hän on alkanut viihtymään myös yksin nukkeleikkien ja teekutsujen parissa. Pääasia on kuitenkin, että lapsi viihtyy siellä. Tulossa postausta myös pojan huoneen sisustuksesta, sekä olohuoneesta. Pysy kuulolla!

Millaisia lastenhuoneita teiltä löytyy?

torstai 23. helmikuuta 2017

Mitä lapsesta voi julkaista?

Moni vanhempi (ja erityisesti bloggaaja) varmasti miettii, mitä lapsesta voi julkaista sosiaalisessa mediassa ja mitkä jutut ehdottomasti kannattaisi jättää pois. Minä aloitin bloggaamisen reilu vuosi sitten ja niin kovasti sormeni syyhysivät kirjoittamisen halusta, etten jostakin syystä edes ajatellut kaikkea niin syvällisesti. Tietysti minulla oli jo alussa rajat mistä aiheista en kirjoittaisi, mutta esimerkiksi lapsieni nimien julkaisu tai kasvokuvien lisäily tai pikemminkin niiden poisjättäminen eivät käyneet pienessä mielessänikään.
Osa kirjoittaa lapsistaan peitenimillä tai julkaisee vain kuvia, joissa ei näy kasvot. Jos olisin hetken aikaa malttanut miettiä asiaa, olisin ehkä toiminut näin. Kun blogin kävijät lisääntyvät, kaikesta tulee aina yhä julkisempaa. Jos nyt haluaisin enemmän yksityisyyttä, se tarkoittaisi kaikkien vanhojen tekstien poistoa tai jokaisen tekstin läpikäymistä yksitellen. Tästä olisi erittäin kova homma, enkä todellakaan tahtoisi tuhota kaikkea, mitä olen tähän asti saanut aikaiseksi. Toisaalta voisin alkaa kirjoittaa lapsista etukirjaimella ja vähentää kasvokuvia. Kaikki kuitenkin löytyisi vanhoista teksteistä jos vähänkin haluaisi ottaa selvää. Ja vaikka poistaisin kuvat blogista tai instagramista, niin kun kerran laitat jotakin nettiin, sitä tuskin ikinä saat sieltä pois.



Varjelen kuitenkin lapsieni henkilökohtaisia asioita. On jotakin, mitä mielestäni ei tarvitse jakaa kaikelle kansalle. Ja silti, kukin tehköön tyylillään, jos joku haluaa pistää lapsestaan kuvan, jollaista minä en laittaisi omastani, se ei ole minulta pois. Listasin kuitenkin muutaman jutun, joita en ehkä itse ensimmäisenä julkaisisi somessa.

1. Alastomuus. Monelle varmasti ihan päivänselvä asia, mutta kyllä niihinkin välillä törmää. Kylpykuvia ei tule blogissa olemaan tai saattaa toki tulla, mutta sensuroituina. Kuten myös pottailusta on varmasti tulossa juttua, mutta kuvat sen mukaisia, ettei lasta nolottaisi vanhempana, kun äiti on pistänyt jakoon kuvan pissalla olemisesta, en minä itsestänikään julkaisisi kuvaa istumassa vessassa.

2. Henkilökohtaiset asiat. Minusta on ymmärrettävää, että joistakin sairauksista kirjoitetaan. Niistä saa vertaistukea ja niillä voidaan jakaa tietoisuutta sairaudesta. Se on mielestäni oikein ok. Mutta sitten voi olla sairauksia tai muita asioita, jotka tahtoo pitää ihan oman lähipiirin tietona. Itse olen esimerkiksi kirjoittanut esikoisen puhumaan oppimisesta, mutta siitäkin hyvin varoen. Itseäni asia ei tietenkään häiritse, mutta en voi tietää vielä mitä mieltä lapseni on asiasta. Asioista voi puhua myös yleisellä tasolla, jolloin varmasti löytyy vertaistukea asiaan kuin asiaan.

3. Nolaaminen. Kiteyttää kaksi aiempaa ja oikeastaan kaiken muunkin. Mietin aina jokaisen kuvan ja postauksen kohdalla, ennen kuin julkaisen mitään. Nolottaisiko, jos joku olisi julkaissut minusta tälläistä? Tai jos se ei nolota nyt, olisiko se voinut häiritä minua esimerkiksi herkässä teini-iässä? Pyrin aina ajattelemaan ensin. Se mikä vanhemmasta on hulvattoman hauskaa tai suloista, voi lapsen mielestä olla hyvinkin vastenmielistä.

4. Kun julkaiset toisen lapsesta. Kysy lupa. Kaikki eivät halua lastensa kuvia kaikkien nähtäväksi. Toki sama pätee ylipäätään aikuisiinkin.

Mitä sinä olet mieltä lasten kuvien julkaisusta? Mitä et haluaisi omasta lapsestasi julkaistavan?

PS. Muista osallistua aivan ihanaan arvontaan instagramissa @rakkaudellaaitiblogi

tiistai 21. helmikuuta 2017

Koska vauva omaan huoneeseen nukkumaan?

Nooa alkaa lähenemään 10 kuukauden ikää ja nyt meillä onkin herännyt ajatus, koska poika pitäisi siirtää omaan huoneeseen? Nooa oli noin puolivuotiaaksi erittäin hyvä nukkuja. Taisi olla jopa vajaa parikuinen, kun hän alkoi nukkua täysiä öitä tai heräsi aikaisintaan hyvin varhain aamulla. Kuuden kuukauden kohdalla tapahtui jotakin ja meillä alkoivat yölliset tissirumbat. Syömään heräiltiin vähän väliä, ei kuitenkaan ihan täysin mahdottomia kertoja, mutta 1-5 kertaa. Kun siihen lisätään esikoisen univaikeudet, ei meille vanhemmille jäänyt kovin montaa tuntia aikaa nukkua. Viime aikoina Nooa onneksi vähensi heräämistä ja kerrat vakiintuivat noin kahteen tissittelyyn yössä. Eli siis huonomminkin voisi olla.

Pari viikkoa sitten aloin olla kuitenkin jo niin huonotuulinen ja väsynyt, että D päätti alkaa heräilemään Nooan kandsa öisin ja minä saisin nukkua sohvalla. Olenkin todella lyhyessä ajassa huomannut, kuinka ihan totta parin kunnolla nukutun yön jälkeen olen aivan eri ihminen!
Nooa aika pian huomasi, että jaaahas tältä tyypiltä puuttuu tissit, no nukutaan sitten. Ensimmäiset yöt menivät helposti, pari vaikeampaa on ollut välissä, mutta unet ovat jälleen pidentyneet noin kello viiteen.



Tissitakiaisen uni kuitenkin häiriintyy sillä sekunilla kun tissit astuvat huoneeseen. Siksi olemmekin nyt alkaneet miettiä, pitäisikö Nooan pikkuhiljaa siirtyä omaan huoneeseen. Meillä on onneksi mukava sohva, jossa on hyvä nukkua, silti kaipaisin jo omaa sänkyä.
Pistinkin pientä kyselyä pystyyn eräässä vauvaryhmässä, minkä ikäisenä vauvat ovat siirtyneet omaan huoneeseen. Vastaukset vaihtelivatkin noin yhden kuukauden ja yhden vuoden välillä. 
Eevi siirtyi aikoinaan vasta vuoden ja seitsemän kuukauden ikäisenä, mutta asuimme ennen sitä kaksiossa, joten omaan huoneeseen siirto ei ollu edes mahdollista.

Tiedän, että Nooan siirtäminen omaan huoneeseen saattaisi parantaa kaikkien yöunia, mutta kynnys on suurin ehkä minulla itselläni.. Taidamme kuitenkin pian koittaa siirtoa, kunhan olen itse täysin varma asiasta. Mutta odotamme ainakin siihen kymmenen kuukauden ikään.

Haluaisin kuulla vielä, koska teillä on siirtynyt lapset omiin huoneisiin? Onko oma huone vaikuttanut heräämisiin/yöuniin?

maanantai 13. helmikuuta 2017

AJATUKSIA RINTOJEN PIENENNYKSESTÄ

Sain rintani jo hyvin varhaisessa vaiheessa. Muistan kuinka ala-asteella muiden ollessa vielä lapsen vartalossa, minun kroppani alkoi kehittyä huimaa vauhtia. Kun muut käyttivät pelkkiä t-paitoja, minä jouduin jo etsimään itselleni ensimmäisiä rintaliivejä. En tuntunut enää kuuluvani joukkoon ja häpesin vartaloani. En minä tälläisiä tilannut, en ainakaan vielä, ajattelin. Mutta siinä ne kuitenkin jo olivat.
Sain pojilta paljon huomiota ja vaikka toisaalta tykkäsin olla huomion keskipisteenä, ei se aina tuntunut mukavalta. Rintojani tuijoteltiin ja jopa koskettiin, enkä pitänyt siitä lainkaan.

Aikuisena, syömishäiriöni jälkeen, tulin kuitenkin jollakin tavalla sinuiksi kroppani kanssa, vaikka en siihen koskaan täysin tyytyväinen olekkaan ollut. Olen rinnoillani saanut ruokittua kaksi lastani ja siihen olen ollut enemmän kuin tyytyväinen.
Kuitenkin rintojen suuresta koosta on ollut vähintään yhtä paljon haittaa kuin hyötyä. Sopivia ja tukevia liivejä ei meinaa löytyä mistään. Tavallisissa vaatekaupoissa voisin vain nauraa itseni ulos etsiessäni hyvän kokoisia yksilöitä. Niin paljon nättejä ja hyvännäköisiä liivejä tangot täynnä, mutta niistä on turha edes haaveilla. Kauniit rintaliivit minulla on viimeksi ollut yläasteella.
Mutta jos unohdetaan ulkonäköasiat ja mennään fyysisiin haittoihin. Jatkuvat niska- ja hartiasäryt, voi luoja! Ei auta hieronnat tai hyvä ryhti, sillä enhän minä edes pysty seisomaan kauan ryhdikkäästi, kun selkää alkaa pakottaa. Pää on välillä todella kipeä jatkuvasta särystä.

Entäpä imetyksen jälkeen? Rinnat ovat tipahtaneet vähintään kymmenen senttiä alaspäin ja alkavat uhkaavasti lähestyä napaa. Kohta, jossa niiden kuuluisi olla, on pelkkää nahkaa. En ole vielä kunnolla päässyt kokemaan miltä tilanne näyttää imetyksen jälkeen, sillä esikoisen imettämisen loputtua olinkin jo neljännellä kuulla raskaana, eivätkä rinnat ole raskausaikanakaan aivan normaalitilassa.
Imetys on tietysti jo vähentynyt roimasti Nooan syntymästä ja voin vain kuvitella kuinka paha tilanne on, kun imetys päättyy kokonaan.



Olenkin pyöritellyt mielessäni ajatusta rintojen pienennysleikkauksesta. Täytän myöskin kaikki kriteerit, joilla saisin todennäköisesti leikkauksen ilmaiseksi terveydellisistä syistä.
Syy, miksi en ole vielä hakeutunut keskustelemaan asiasta lääkärin kanssa, on toive ehkä kolmannesta lapsesta. Tätä ei kuitenkaan olisi tarkoitus tapahtua vielä muutamaan vuoteen. Rintaleikkaus saattaisi vaikuttaa imettämiseen ja toivoisin kuitenkin imettäväni myös kolmatta, jos sellainen meille joskus suotaisi.
Olen lukenut positiivisia kokemuksia, että myös täysimetys rintojen pienennyksen jälkeen on onnistunut, mutta myös kokemuksia siitä, kuinka edes osittaisimetys ei ole ollut mahdollista. Lukemani perusteella mahdollisuudet ovat 50-50, riippuen myös pienennyksen suuruudesta. Tämä on suurin pelkoni.
Kuitenkin myös ajatus siitä, että joutuisin kärsimään suurista rinnoista vielä vuosia, kauhistuttaa. 

Tämän hetkistä imetystaipaletta on kuitenkin edessä vielä toivottavasti ainakin kolme kuukautta ja ehkä sen jälkeen katson tilannetta uudelleen ja otan yhteyttä lääkäriin.

Olisi mukava kuulla kokemuksia pienennys/korjausleikkauksista! 
Onko imetys onnistunut vielä sen jälkeen?

perjantai 27. tammikuuta 2017

IMETYS SATTUU

Kuopuksen kanssa imetystaipaleemme on kestänyt pian yhdeksän kuukautta. Kaikki on sujunut tähän asti mallikkaasti, vaikka välillä olenkin pelännyt maidon riittävyyttä, kuten esikoisenkin kohdalla, silti se on riittänyt.
Sama ongelma kuitenkin nostaa päätään, kuin esikoisen ollessa 9-10 kuukauden ikäinen. Nimittäin pureminen. Nooalla on jo kahdeksan hammasta ja mikä olisikaan hauskempaa, kuin hieman teroitella näitä pieniä naskaleita tissi suussa. Ja vielä hauskempaa on kun äiti kiljahtaa kivusta. Ajattelin, että olisi helpompaa jos vauva pelästyisi tätä ja lopettaisi puremisen, mutta minun säikähdykseni vain naurattaa pientä herraa.

Olen jälleen alkanut pelätä imettämistä, niin ihanaa kuin se onkin. Kaikista parhaimmat imetyshetket meillä on silloin kun Nooa on todella väsynyt, mutta silloin hetki ei kestä kauan, kun hän jo nukahtaa. Toinen helppo kerta on yön ensimmäinen imetys, kun Nooa herää tissille ja nukahtaa silloinkin nopeasti.
Imetyskertoja ei päivän mittaan tule enää montaa, sillä kaikki muu kiinnostaa enemmän ja nostan pojan pois sylistä kun pureminen alkaa. Toisinaan koitan imettää hetken päästä uudelleen, mutta monesti tilanne päättyy uuteen järsimiseen.


Esikoisen kanssa minulla oli tavoitteena imettää vuoden ikäiseksi ja pääsimmekin siihen, mutta vain hammasta purren, ihan kirjaimellisesti. Muistan, kuinka silloinkin pelkäsin jokaista imetyskertaa, mutta olin päättänyt, että pääsemme vuoden ikään asti ja viimeisen kerran imetinkin tyttöä tämän yksivuotispäivänä. Siihen se loppui ja Eeville tämä ei ollut ongelma. Olin silloin jo uudelleen raskaana, toisaalta haikeinmielin imetyksen loppumisesta, mutta toisaalta helpottunut, että tissini saivat levähtää ennen uutta tulokasta.

Nyt Nooan kanssa olen toivonut yhtä pitkää imetystaipaletta, mutta kipu alkaa välillä käydä sietämättömäksi, enkä enää tiedä mitä tehdä. Olen tosiaan laskenut Nooan pois tämän purressa ja toisena kikkana olen laittanut pikkurillin hampaiden väliin kun olen aavistanut kohta tekevän kipeää. Jälkimmäinen kikka tosin toimii välillä huonosti, sillä Nooa haluaa pitää sormestani kiinni, enkä aina ennätä laittaa sormea suuhun, kun hampaat ovat jo yhdessä.
En haluaisi päättää tätä ihanaa asiaa vielä ja toistaiseksi mennään samalla taktiikalla kuin esikoisen kanssa, eli hammasta purren, niin äiti kuin lapsikin. Haluaisin kuitenkin muistaa tämänkin imetyksen ihanana kokemuksena, en kivuliaana tai kamalana.


Löytyykö toimivia vinkkejä purevan vauvan imettämiseen? 
Oletko sinä joutunut lopettaa imetystä siksi, että siitä on tullut kivuliasta?

tiistai 24. tammikuuta 2017

UUSIA URASUUNNITELMIA

Viime vuonna, toukokuun ensimmäinen päivä aloitin äitiyslomani tai virallinen lomanihan alkoi jo 1.4.2016, mutta sitkeästi kävin koulussa niin pitkään, kunnes muut luokkakaverit aloittivat päiväkotiharjoittelun. Tykkäsin paljon koulusta, se oli mukavaa vaihtelua reilu vuoden kotona olemisen jälkeen. Alan vaihtamiseen vaikutti työpaikkakiusatuksi tuleminen, josta juuri täällä kirjoitinkin. Ajattelin, että menemällä täysin eri hommiin, se kokemus unohtuisi. Mutta niin ei käynyt. Työpaikkakiusaamispostaus nosti esiin kipeitä muistoja, mutta sitä kirjoittaessani tajusin myös, kuinka kovasti kaipaan alaa.
Olen pitänyt varsinkin leikkaustaitojani yllä, leikkaamalla sukulaisteni ja ystävieni hiuksia. Nyt viimeisten kuukausien aikana kiinnostus ja halu tehdä enemmän, on kasvanut huimasti päivä päivältä. Taidan sittenkin olla pohjimmiltani parturi-kampaaja. 

En väitä, etteikö lähihoitajan työ kiinnostaisi yhtäkkiä ollenkaan, mutta sitä voisin opiskella myöhemminkin, jos kiinnostusta vielä löytyy. Palkka lisineenkin on parempi, mutta nyt kiusaamisenkin kokeneena, ymmärrän paremmin ajatusta "tehdä työtä sen työn takia", eikä vain palkan. En halua nousta aamulla töihin, johon en halua tai pelkään mennä, mutta on pakko. Tahdon taas nousta aamulla innoissani uudesta työpäivästä.

Olen jo viikkoja pyöritellyt mielessäni vaihtoehtoja ja miettinyt pääni puhki, mikä olisi järkevää ja mitä minä todella haluan?
Hieman olen jo ajatuksissani edistynyt ja hain lapsille jopa päivähoitopaikkaa, mikä siis tietysti on edessä joka tapauksessa. Sekin asia tuntui todella jännittävältä. Eevi on siis ollut tähän asti kotona, vaikka täytti joulukuussa kaksi vuotta ja Nooa myös, luonnollisesti. Meistä jompi kumpi on ollut kotona, eikä hoidon tarvetta ole ollut. Olin aivan hukassa koko hakemuksien kanssa, sillä tämä on minulle aivan uusi alue, päiväkotimaailma.



Mutta tilanne on näillä näkymin muuttumassa. Minulla on vielä koulupaikka, olen keskeyttänyt koulun toistaiseksi ja syksyllä oli tarkoitus palata. Nyt en saa kuitenkaan rauhaa ajatuksiltani, pitäisikö minun antaa uusi mahdollisuus hiusmaailmalle? Tällä hetkellä tuntuu, että kyllä pitäisi!
Äitiyslomani päättyy ensi kuussa ja jonkinnäköisiä päätöksiä pitäisi alkaa syntymään, vaikka en haluaisi hätiköidä näin suurien asioiden kanssa. Toistaiseksi jään vielä hetkeksi kotiin, sillä sydämeni ei anna myöden laittaa Nooaa vielä hoitoon. Katselen vielä kuukauden tai kaksi, mietin ja tutkiskelen mahdollisuuksia, vaikkakin tällä hetkellä taidan vain kuunnella sydäntäni.

Onko sinulla kokemusta alan vaihdosta? Oletko palannut ensimmäiseen ammattiisi, vaikka aluksi olisit innostunut jostakin uudesta?

sunnuntai 15. tammikuuta 2017

Turvaistuinpohdintaa, mihin päädyttiin?

Meidän iso poika alkaa olemaan jo niin iso, että kaukalo on jäänyt pieneksi. Pää alkoi tulla yli ja muutenkin raukkaparka oli ihan rutussa, kun hänet joutui siihen ahtaamaan. Aloin tekemään pientä tutkimusta, mikä turvaistuin olisi nyt sitten kaikista paras.
Eevillä on Akta Gracon Cosmic Comfort, joka sinänsä on ollut toimiva meillä, vaikka alkuun olikin vaikea kiinnittää (itsehän en osaa sitä vieläkään kunnolla) ja sitä ei saa mielestäni tarpeeksi "makuuasentoon". Kyseisestä istuimesta on myös joitakin hieman kyseenalaisia turvallisuustestejä.. Vaikka taas lukemani käyttökokemukset ovat olleet positiivisia.

Mitä sitten vaadimme istuimelta? Meidän autossa ei ole isofixiä, joten se rajasi istuimia jo paljon. Lisäksi halusimme, että lapsi voisi matkustaa mahdollisimman kauan selkä menosuuntaan, mutta kun tila loppuisi kesken, voisi istuimen kääntää. Halusimme tietysti myös mahdollisimman turvallisen istuimen. Minä googlailin öitä myöden testituloksia ja silloin vasta löysin plus-testin, jossa on hyvin tiukat vaatimukset. Hengenvaarallisia istuimia tuskin on edes myynnissä, mutta minä tulin lähes hulluksi etsiessäni kaikista turvallisinta istuinta. Kyllä jokaisesta tuolista löytyi joltakin huonoa sanottavaa.

Vaihtoehtoja meillä oli lopuksi kolme; 
Klippan Triofix Recline, Britax Multi-tech 2 ja Besafe Izi Combi.

Kuva lainattu OzBabyn sivuilta.

Suomalainen Klippan Triofix Reclinen oli minulle aivan uusi tuttavuus. Sen pystyy asentamaan sekä turvavyöllä, että isofixillä. Istuimen saa myös lepoasentoon, mutta se näyttää silti olevan todella pystyssä. Istuin näyttää paljon samalta, joka Eevillä on ja sitä saa siis hyvin vähän "makuulle". 
Kuva lainattu Lastenturvan sivuilta.

Britax Multi-Tech 2:lla on pitkä käyttöikä, sillä se menee 25 kiloiselle, eli jopa 6-vuotiaaksi asti. Tästäkin olen lukenut, että onko se sitten hyvä vai huono asia, että sitä voi käyttää se noin 6-kuukauden ikäinen ja 6-vuotias.. Kehuja kyseinen istuin oli saanut kuitenkin paljon ja jos niihin on luottamista, niin hinta-laatusuhde on kyllä kohdillaan!
Kuva lainattu Lastentarvikkeen sivuilta.

Besafe Izi Combi oli näistä nyt ainoa, josta löysin tiedon plus-testin läpäisystä. Istuin kiinnitetään auton turvavöillä ja sen saa kallistettua neljään eri asentoon, pääntuessa kahdeksan eri korkeutta. Tässä oli myös plussana se, että kallistaminen onnistuu myös lapsen ollessa istuimessa.

Mikä oli meidän valintamme?
Pitkän mietinnän ja googlettamisen päätteeksi päädyimme Besafe Izi Combiin. Se tuntui juuri oikealta vaihtoehdolta meille. Siinä täyttyi meidän vaatimuksemme; turvavyökiinnitys, mahdollisuus asentaa kummin päin vain ja hyväksytty plus-testi. Hinta oli toki erittäin suolainen, mutta mielestäni turvallisuusasioissa ei kannata tinkiä.
Istuimen asennus kävi helposti tai näin D minulle kertoi, heh. Tänään Nooa pääsi uuteen istuimeensa koeajolle ja nukahtikin lähes samantien, todennäköisesti siis siinä oli hyvä olla. Toistaiseksi olemme erittäin tyytyväisiä ostokseemme!


Blog Design by Get Polished | Copyright 2016