Poikani täytti neljä ja hänestä tulee kampaaja

Nooan synttäreitä vietettiin toukokuun alussa. Tänä vuonna juhlat jäivät kuitenkin harmillisen pieniksi Koronan takia. Vieraina meillä oli mummu, täti, serkku ja isoisovanhemmat, tähänkin vielä tarkennuksena, kaikki alle 70-vuotiaita. Nooan oikea synttäripäivä oli keskiviikkona 6.5. Se oli myös meidän muuttopäivä. Jälkeenpäin ajateltuna, otin itselleni liikaa ohjelmaa yhdelle päivälle, sillä jaksaminen ei ole vielä ihan sama, mitä aiemmin on ollut. Siitä kuitenkin selvittiin. Olin leiponut kakun edellisenä päivänä, mutta kyllä senkin viimeistelyyn vierähti aamusella aikaa.

Nooa oli toivonut dinosauruskakkua. Etsin ohjeen ja ajattelinkin taas normaaliin tapaan, että hei helppo homma. No ei ollut. Kakku pysyi hädin tuskin pystyssä ja leikatessa kaikki kerrokset liikkuivat, joten toisella kouralla oli pakko pitää kakkua paikoillaan. Mutta pieni neljävuotias oli varsin tyytyväinen dinokakkuunsa, josta sai valmiiksi ostetut dinosaurukset kakunsyönnin jälkeen leikkeihinsä.

Lahjatoivelista koostui lähinnä myös dinosauruksista, pyssyn ja pyörän lisäksi. Olimme siis toteuttaneet hänen toiveensa ja ostaneet hänelle erikokoisia dinosauruksia ja dinosauruspalapelin. Mummulta tuli pyörä ja vesipyssy. Lopuilta olinkin toivonut vaatteita ja kyllä nekin miellyttivät, vaikkei niillä leikkimään päässytkään.

Meidän Nooa on valloittava tapaus. Hän on ujo ja herkkä, joskin myös räjähtää sekunnissa. Toki kun hänelle antaa vähän aikaa olla itsekseen, kaikki on taas hyvin. Rajujen pyssy- ja dinoleikkien lisäksi hän kaipaa paljon läheisyyttä ja rakkautta. Hän jää usein kovaäänisen ja dramaattisen isosiskonsa varjoon, jolloin ainoa keino saada itsensä kuulluksi, on saada pienimuotoinen raivokohtaus. Aina mahdollisuuden tullen hän kiipeääkin syliini. Aamuisin ennen seitsemää siskon nukkuessa, kuuluukin korvani juuresta ”saanko tulla viereen”  ja silloin pieni poika kiipeää jalkopäähämme jatkamaan vielä hetkeksi unia.

Nooa on mahdottoman kiinnostunut kaikista maailman asioista. Miksi kiinalaiset syövät koiria, minkä takia meidän maassamme ei ole pingviinejä, minkä niminen mies ajaa hiekoitustraktoria kävelytiellä. Jokaiseen jatkokysymyksenä, miksi. Hän pitää pyöräilystä ja haluaisi alkaa harrastamaan jalkapalloa. Täytimme yhtenä päivänä uuteen päiväkotiin lappuja. Siinä missä Eevi vastasi kavereistaan pitkän listan, Nooan kaveri oli äiti. Eevin teki iloiseksi jäätelö ja puolet sukulaisista, Nooan teki iloiseksi äiti, jonka kanssa hän on muuten menossa isona naimisiin. Vielä vähän aikaa sitten Nooa halusi isona palomieheksi, nyt samaa kysyttäessä, hän haluisi tehdä äidin kanssa kampauksia.

Jännityksellä odotamme syksyä. Eevi on siirtymässä eskariin ja he menevät eri ryhmiin. Kyseessä on uusi päiväkoti muuttomme takia. Nooalla kestää hetki lämmetä uusille aikuisille ja kavereille. Eri ryhmät ovat kuitenkin toivottavasti hyvä juttu. Heidän ollessa edellisessä vuoropäiväkodissa, olivat he pitkän aikaa eri ryhmissä ja pienen alkukankeuden jälkeen Nooa tottui siihen hyvin. Sisarukset ovat kovin kiinni toisissaan, joten ehkä tämä tuo taas vähän enemmän itsenäisyyttä ja Nooallekkin enemmän niitä omia kavereita. 

Onnettomana onnellinen

Kolme kuukautta. Kolme äärettömän nopeaa kuukautta ja silti, kun mietin aikaa taaksepäin, tuntuu kuin aikaa olisi kulunut paljon enemmän. Kolme kuukautta sitten en tuntenut nälkää, en väsyä, en onnea. Tunsin vain kivun ja tuskan. Olin varma, ettei se tunne katoa koskaan. Eikä se katoakaan, mutta se tuntuu nyt erilaiselta. Hyvin erilaiselta. Paine rinnasta ei siltikään lähde pois, se painaa jokaisella hengityksellä, joskus enemmän, joskus vähemmän, mutta painaa kuitenkin. Sunnuntaina oli äitienpäivä. Ainon nimipäivä. Tuulinen, hieman pilvinen päivä. Ensimmäinen äitienpäivä kolmen lapsen äitinä ja silti vain kaksi heistä toi aamupalaa sänkyyn. Yksi puristi rintaa. Siveli kasvoja jokaisella tuulenvireellä. Haudalla käyminen oli erilainen, kuin muutamat edelliset kerrat. Kyyneleet valuivat poskia pitkin jo kääntyessämme hautausmaalle. Itkin koko käynnin. En halunnut äitienpäivän olevan surullinen, mutta se oli.

Meille on viime viikkoina tapahtunut paljon iloisia, onnellisia asioita. Remontti saatiin päätökseen, pääsimme muuttamaan ikiomaan yhteiseen taloomme, Nooa täytti neljä vuotta. Vietimme yhden mukavan yön ystäväpariskunnan kanssa. Juttelimme, nauroimme, itkimme. Juttelimme töistä, lapsista, lapsen kasvatuksesta, lapsen menettämisestä, harrastuksista, omakotitaloasumisesta, musiikista, ihan kaikesta, aamuun asti. 

Kolme kuukautta sitten olin varma, etten tulisi enää ikinä tuntemaan onnellisuutta. Tuska oli niin täyttävä. Mutta jossakin syvällä se tunne on. Olen onnellinen tästä kodista. Olen onnellinen, kun näen lasten leikkivän omassa pihassa, näen heidän olevan onnellisia. Vaikka samaan aikaan ajattelen niitä vauvanvaunuja, joiden piti myös olla meidän pihassamme. Harmittaa samalla olla onneton ja surullinen. Etten koskaan saa uutta tilaisuutta olla maailman onnellisin ensimmäisen oman kodin ostaja. En saanut nauttia siitä, niinkuin muut. Kodin ostoja voi tulla joskus lisää, mutta ei sitä ensimmäistä.

Yritän hyväksyä, että voin tuntea näin. Että voin samaan aikaan olla onnellinen, vaikka olenkin äärettömän surullinen. Että joinakin päivinä en tunne niin kovaa kipua. Voin olla iloinen tästä kaikesta, jota meillä on. Menetys ei silti katoa. Suru ei silti katoa. Se pysyy, vaikka toisina päivinä se olisikin vähän taka-alalla.

Koska olen valmis palaamaan töihin?

Olen nähnyt unia töihin paluusta. Ne ovat olleet ihan hyviä unia, ei mitenkään ahdistavia. En ole silti vielä valmis. Mietin usein, koska sitten on oikea aika palata työmaalle. Äitiyslomani, jota sain kuitenkin vähän aikaa viettää, tulee päätökseen tämän kuun lopulla. Heti helmikuussa aavistin, etten vielä kesän korvilla olisi valmis palaamaan. Lääkäri arvioi toukokuun puolenvälin jälkeen asiaa, mutta toistaiseksi olen jäämässä vielä sairaslomalle.

Itse työ on minulle mielekästä, on lähes aina ollut. Suurimpana pelkona minulla edelleen on asiakkaiden kohtaaminen. Varsinkin vanhojen, mutta myös uusien asiakkaiden. En vain koe olevani vielä valmis kohtaamaan kaikkia niitä kysymyksiä, joita varmasti on edessä. Ihmiset reagoivat varmasti eri tavalla. Joku saattaa vältellä edes tapahtuneesta keskustelua ja toinen haluaisi varmasti kysyä vointiani. Joku ei varmastikaan edes tiedä ja sitten ollaan sen asian edessä, että joudun kertomaan asian laidan. En pysty käsittelemään vielä ihmisten hämmennystä. Enkä osaa pukea asioita sanoiksi, vaan ne takertuvat kurkkuuni. Viimeksi tänään juoksin kaupassa erästä vanhaa tuttua karkuun, sillä olin varma, ettei hän tiedä mitä on tapahtunut. 

Yritän viikoittain terapiassani keskustella aiheesta ilman, että silmäkulmat kostuvat. Toki työntekijä alkaa olemaan sen verran tuttu ja keskustelunaihe sama, että hänen kanssaan se on jo helpompaa, eikä millään tavalla verrattavissa asiakaskohtaamisiin. 

Työhön palaamista vaikeuttaa myös jaksamiseni. Joinakin päivinä pelkästään arkisista asioista selviäminen koettelee niin paljon, että iltapäivää kohden voimat ovat ihan lopussa. Jos ruuanlaitto, pyykinpesu, lasten viihdyttäminen ja pelkästään ajatusten ajatteleminen väsyttävät niin paljon, en voi ajatellakaan, että lisäisin siihen vielä kahdeksan tunnin työpäivän viitenä päivänä viikossa. Toivon kuitenkin, että joskus vielä pystyn palaamaan normaaliin elämään. Tahdon ajatella, että pääsen vielä joskus samaan normaaliin arkeen kiinni, kuin joskus olin. Että kykenisin käymään töissä, kuten kaikki muutkin ja jaksaisin silti pitää huolta kodista, lapsista ja parisuhteesta. Nyt kaikkeen ei ole vielä voimavaroja. Tärkeimpänä asiana pidän juuri nyt sitä, että kykenen pitämään kasassa kaiken tämän, joka jäljellä on. Pidän työstäni kovin, mutta sen aika ei ole vielä.