Raskas rakas vuosi 2022

Jestas mun on pitänyt kirjoittaa taas moneen otteeseen, mutta tässä mä nyt lueskelin edellistä postausta ja siitä kului aikaa tähän nyt työn alla olevaan semmonen vuoden verran. Mutta joo, tässä sitä nyt ollaan, enkä oikein edes tiedä mistä tätä vuotta lähtisi purkamaan. Edellistä kirjoitusta kirjoittaessani meidän vauva on ollut reilu puolivuotias ja minä tyytyväisenä äitiyslomalla. Haaveissa välillä uusi vauva ja minibussi, välillä koko talon remontti ja tyylikäs viisipaikkainen silmää hivelevä farmari. Enkä paljoa valehtele, jos sanon, ettei se siitä ihan kauheasti ole muuttunut. Meidän nykyinen vauhtitaapero oppi kävelemään 11-kuisena ja sen jälkeen ei ole vauhtia puuttunut. Mä olin oikeasti unohtanut, kuinka nopeita nuo pienet ihmiset ovat. Alkuun oli ihan hirveä työ pelkästään siinä, että tämä pieni ihminen sai tutkia maailmaa turvallisesti. Miksi niitä kiinnostaa kaikista eniten tietokone, takka ja pleikkari?? Miksi pienet sormet löytää aina sen pistorasian, jossa ei ole suojaa? Tähän asti mun vauvakuumeeni ei ollut edellisen synnytyksen jälkeen tauonnut oikeastaan hetkeksikään. Kun sitten rauhalliset aamukahvihetket vaihtuivat "ei saa koskea siihen", "eipäs mennäkkään sinne", "älä syö isoveljen pikkulegoja" ja "annetaampas sen siskon kännykän olla", voin kertoa, että vauvakuume otti pikkuisen takapakkia.

Lisäksi kesällä päädyimme tilanteeseen, jota en vielä tuolloin viime tammikuussa osannut ajatellakaan. Minä palasin palkkatöihin. Silloinen suunnitelma oli, että palaan keväällä pikkuhiljaa yritystoimintani pariin ja kesällä sitten vähän isommilla tunneilla. Eteen kuitenkin tupsahti tilaisuus vakituisesta palkkatyöstä, johon tottakai kuuluu palkalliset lomat, sekä tasaiset tulot. Yhtäkkiä meillä oli kaksi päiväkotilaista, joista toinen eskarilainen, sekä lisäksi tokaluokkalainen. Kahdet jumppatreenit, kahdet jalkapallotreenit viikossa. Vanhempainiltoja, vasu-keskusteluja, neuvolaa, koulukuvauksia, nuhaa, kuumetta, enterorokkoa, rokotuksia, synttäreitä, nimipäiviä, kaverisynttäreitä. Ihan niitä perusjuttuja, mitä kaikilla muillakin. Sekä tietysti kaksi lähes täyttä työpäivää tekevää aikuista. Ja mä mietin, mihin se vauva tähän vielä mahtuisi.

Kun sitten yhtenä päivänä sain virtsatieinfektion ja mun mies kysyy "et kai sä nyt taas ole raskaana?" Kysymys liittyy siihen, että kahtena edellisenä kertana, kun mulla on ollut pissatulehdus, olenkin mä ollut raskaana. Tästä diagnoosista alkoi samalla sekunnilla mun raskausoireet. Oli väsymystä, todella kovaa hajuherkkyyttä, nipistelyä alavatsalla, ehkä vähän rinnatkin arat. Ja kaikki mun mielikuvitusta! Koska mä hetkellisesti toivoin, että tulispa meille oikeesti vauva. No sitten tuli kolme-neljä viikkoa kestävä jakso, kun jollakin vuosi koko ajan nokka, joku yski, mulla oli korona (samaan aikaan kun kaikilla muilla oli se entero). Ja mä siinä erittäin huonosti nukuttujen öiden jälkeen mietin, että onneksi ei jumalauta ole vielä raskautta sekoittamassa tätä pakkaa. Ja sitten alkoi kuukautiset. Luojan kiitos. Mutta jos ne eivät olisi alkaneet, olisin varmaan silloinkin ajatellut, Luojan kiitos. Lyhyesti sanottuna siis, mun vauvakuumeeni aaltoilee ja tulee tekemään sitä varmaankin niin kauan, kun mussa jonkinnäköistä hedelmällisyyttä löytyy. Kuitenkin niin kauan, kun mennään järki edellä, ei meille ole tulossa nyt uutta vauvaa. Meillä on täysi työ pitää tämä nykyinenkin sirkus kasassa.

Vuosi 2022 me ollaan vietetty puoliksi vauvavuotta, puoliksi taaperovuotta. Se on todellakin vahvistanut ajatusta siitä, että kyllä vauvavuosi oli vaan niin perkeleen seesteistä. Hyvä kun tämän hetkisessä elämässä pysyy edes kyydissä. Meidän 1,5-vuotias touhutoope ei ole vielä kertaakaan nukkunut täyttä yötä. Me ollaan miehen kanssa saatu kuitenkin kaksi täysin lapsivapaata yötä. Kesällä oltiin häissä ja alkutalvesta vietettiin kaveripariskunnan kanssa iltaa. Molempina kertoina mentiin nukkumaan aamuyön puolella, joten sanoisinko, että ei mitenkään kovin fiksusti toteutettu. Mun tarkoitus oli lopettaa vauvan imettäminen yksivuotiaana. Sekin meni tosi hyvin. Tämä toistaiseksi viimeinen lapsi syö edelleen tissiä, vaikka ajattelin, että kyllä se varmaan itse tässä kohta lopettelee. No, ei lopettanut. Me ollaan oltu siirtämässä häntä omaan huoneeseen nukkumaan tässä muutaman kuukauden verran. Arvaatteko kuka valtaa puolet sängystä yön pimeinä tunteina..

Ajattelin aikoinaan mun keskimmäisestä, että hänellä on kova omatahto. Ovet paukkui ja tavarat lensi. No nyt paukkuu seinät, vastapuolena taaperon pää, kun en suostu olemaan tuttina koko yötä. Ulkovaatteet puetaan karjumalla X-asennossa lattialla, kun itse yritän iloisesti rallatella Pipsa Possun tunnaria, samalla mielessä laskien sataan. 

Mä aloitin tosiaan palkkatöissä heinäkuussa. Mietin, mitä siitäkin tulee, kun yöt ovat katkonaisia. Mutta voi että miten taas olin väärässä. Töissä käyminen on aivan ihanaa. Välillä mulla on kahdeksan tunnin työpäiviä ja mulla on oikeesti puolen tunnin ruokatauko, miettikää puoleen tuntiin kukaan ei huuda "äiti anna maitoa, äiti haluun ketsuppia, äiti kato, äiti, äiti äitiiii ekkö sä kuule???" Ja mun työkaverit! Aivan ihania tyyppejä! Mä oon aina ollut sosiaalinen ja aika avoin, mutta pitkä kotonaolo on tehnyt musta ehkä vähemmän sosiaalisen ja introvertin. Töissä mä taas jaksan nauttia uusien ihmisten tapaamisesta ja on ollut niin upeeta tutustua työkavereihin, joilla on vaikka minkälaisia tarinoita kerrottavana. En voinut kuvitellakkaan minkälaisia ystäviä tuun saamaan vielä näin aikuisena.

Vuosi 2022 on ollut taloudellisesti tiukka. Vaikka meitä on kaksi työssä käyvää ihmistä, on elämisen kustannukset nousseet hirveästi. Kädestä suuhun-elämä, jota elettiin varsinkin mun äitiysloman ja yrittäjyyden aikana, ei korjaannu hetkessä. Lisäksi tämä hetki, tämä jota ruuhkavuosiksikin (sana, jota inhoan) kutsutaan, vaatii paljon kahvia ja sen jos minkä hinta on noussut pilviin. Me yritetään selviytyä arjesta yhdessä kahtena vanhempana, parina. Me yritetään pitää kaiken tämän sekoilun lomassa parisuhde ehjänä. Kysyä toiselta, kuinka päivä on mennyt. Halataan ja pussataan. Vaikka molemmat ovat saaneet päivän aikana yliannostuksen märkiä pusuja ja syli on vallattuna siitä asti kun kotiovi aukeaa, niin silti me yritetään muistaa, että ollaan tässä yhdessä, myös vuonna 2023.

VAUVAVUOSI LOPUILLAAN: mitä jäi käteen?

Tähän alkuun heti se perinteinen, että "miten ihmeessä nyt jo??" Mutta ihan totta.. tuntui, että esikoisen vauvavuosi meni aivan supernopeasti, mutta kuopuksen jopa pikakelauksella. Muistan edelleen elävästi sen viimeisen Pelle Hermanni-päivän, kun ajattelin, että jos tänään ei lähdetä synnyttämään, niin ei sitten koskaan ja illalla se olikin jo menoa.

Vaikka tämä vuosi menikin hujauksessa, jäi siitä monen monta ihanaa ja tärkeää hetkeä mieleen. Ensimmäinen kosketus, imetys, hymyt, naurut, itkut ja kaiken uuden opettelu ja oppiminen. Kun E ensimmäisen kerran tapasi pikkuveljensä ja kuinka hän ihmetteli, mitä tuo vauva täällä tekee. Ja kun hän viimen tajusi vauvan tulleen jäädäkseen. Aina kun joku tuli kylään, E ensitöikseen vei vieraat katsomaan vauvaa.

Saan ikuisesti muistella ihania imetyshetkiä, jotka ajoittain olivat hankaliakin, kun yritin samalla paimentaa isompaa vauvaani, mutta N hoksasi heti tissittelyn upeuden ja siinä ei ollut mitään ongelmaa. Saavutimme puolenvuoden täysimetyksen ja yhä edelleen me jatkamme muun ruokailun ohessa.

Olen saanut seurata rinnalla, kuinka pienestä avuttomasta nyytistä on kasvanut pieni iloinen poika, joka osoittaa mieltään ja yhtälailla rakkauttaan. Kuinka pienet kädet nousevat pystyyn hänen halutessaan päästä syliin. Kuinka hymy nousee hänen huulilleen minut nähdessään tai siskon häntä kutittaessa.

Tämä pieni poika nukkui yönsä hyvin puoleenvuoteen asti, kunnes yöt muuttuivat, välillä lähes painajaismaisiksikin. Kuinka välillä olin niin väsynyt, että kahvipannukin nauroi minulle. Mutta me selvisimme ja yöt ovat jo rauhoittuneet.

Aina ei tule nukutuksi, mutta kun pieni suloinen poikani painaa päänsä vasten rintaani, jää unenpuute taka-alalle ja on vain se hetki.

Vaikka kyseessä onkin ollut toinen vauvavuosi ja edellisestä niin lyhyt aika, olen useasti joutunut soittamaan äidilleni, mitä mä nyt teen? Toisaalta olen pystynyt ottamaan rennommin, mutta stressiltä ei ole vältytty. Yhä panikoin, kasvaako hän riittävästi, riittääkö maito, onko liikaa vai liian vähän vaatetta, mitä tämä itku nyt on, tuleeko hampaita vai onko vatsa kipeä. Kaikkeen ei aina ole löytynyt vastauksia, mutta kaikesta ollaan selvitty.

Kohta kotona temmeltääkin yhden vauvan ja yhden taaperon sijaan kaksi taaperoa. Mitäs sitten? Oliko tämä tässä vai koenko tätä enää ikinä uudelleen? Toistaiseksi näin on hyvä. Olen aina halunnut kaksi lasta, maksimissaan kolme. Hmmm miltä kuulostaisi kolme? No eheeei, ei nyt vielä.

Nyt nautitaan tästä ja tulevista uusista kuvioista. Niinhän me tehtiin viime kerrallakin.. Kunnes edellinen vauva-aika muuttuikin vauvasekäodotusajaksi, heh. Mutta tulossa on oikeasti jotakin ihan uutta ja jännittävää! Hetken aikaa me kuitenkin nautitaan näistä viimeisistä vauvaviikoista mun rakkaan poikavauvani ja tietysti rakkaan taaperosiskon kanssa.