sunnuntai 28. toukokuuta 2017

UUSI HOMEETON KOTIMME

Viimeisten muutaman viikon aikana on tapahtunut paljon, turhankin paljon, mutta onneksi enemmän hyviä asioita.
Kolme viikkoa sitten olimme puulla päähän lyötyjä, kun kotimme paljastui homeasunnoksi. Aloimme pikaisesti etsiä uutta kotia. Aluksi toivoimme rivitalokolmiota tai neliötä, mutta sellaisia ei sattunut sillä hetkellä löytymään. Päädyimme ratkaisuun, että tyydymme myös kerrostaloon, mikäli se on siisti ja täyttää tarpeemme, kuten esimerkiksi hissi olisi aivan ehdoton.

Viikon aikana kävimme katsomassa useaa asuntoa tai minä kävin lasten ja äitini kanssa, kun D oli tietysti töissä. Pari viikkoa sitten, perjantaina, meillä oli yksi ainoa asunto, jonka me ottaisimme, jos mitään muuta ei ilmenisi. Kyseinen asunto oli siisti kerrostalokolmio, lähellä työpaikkaani ja lasten tulevaa päiväkotia, mutta muuten sijainti oli lähes huonoin mahdollinen. Aivan keskellä kaupunkia, ei mikään ihannepaikka lapsiperheelle.
Äitini ehdotti, että odottaisimme viikonlopun yli, ennen kuin ilmoittaisimme ottavamme asunnon. Odottaisimme vielä muutaman päivän, jos jokin timantti vielä tipahtaisi taivaalta ja se todellakin tipahti!

Äitini laittoi facebookkiin ilmoituksen, jossa meille etsittiin pikaisesti asuntoa. Hänen tuttava huomasi sen ja hetken päästä joku kaverinkaverinkaveri ilmoitti asunnosta, joka oli myynnissä, mutta myös mahdollista vuokrata.
Kyseessä oli kaksikerroksinen pienkerrostalo, jossa ei ollut hissiä, eikä parveketta, jota olimme toivoneet. Mietimme kuitenkin niiden olevan pieniä seikkoja, sillä asunnolla oli aivan mahtava sijainti. Parisataa metriä minun työpaikalleni ja parisataa enemmän lasten hoitopaikkaan. Myös kuvat asunnosta herättivät minussa suuren kiinnostuksen.

Äitienpäivänä juttelin asunnon omistajan kanssa puolisen tuntia ja puhelun jälkeen olin aivan myyty. Kaikki kuulosti täydelliseltä. Sovimme menevämme katsomaan asuntoa tiistaina. Olin jo täysin varma, että tämä olisi meidän unelmakotimme. Uskalsimmekin alkaa jo pakkaamaan, sillä jos asunto miellyttäisi, muutto tapahtuisi viipyilemättä. Pakkaaminenkaan ei kuitenkaan ollut kovin helppo osuus, sillä kaikki mahdolliset tekstiilit oli pestävä ja tuuletettava ennen uuteen kotiin viemistä ja tietysti eri osoitteessa kuin homeisessa asunnossamme. Äitini ja mummini joutuivat siis pyörittämään pesukoineita ympäri vuorokauden tai siis monien vuorokausien ajan.


Asunnon omistaja tuli näyttämään meille kyseistä asuntoa ja se oli aivan upea! Ihanat, tummanharmaat puulattiat ja tilava keittiö. Pienen miinuksen sai pieni vessa, mutta sekin korjaantui sillä, että alakerrasta löytyi tilavat suihkutilat, joita sai käyttää. Ihastuimme asuntoon ja tavarat kannettiinkin jo seuraavana päivänä sisään.
Nyt olemme asuneet täällä muutaman viikon ja pidämme uudesta kodistamme hurjasti. Kaikki viikkojen tapahtumat eivät kuitenkaan rajoitu muuttoon. Olen aloittanut työt, olemme käyneet tutustumassa päiväkotiin ja huomenna se vihdoin alkaa. Jännitys on kova. Jospa saamme tästä asiat rullaamaan niin aikaa jäisi vihdoin muulle kuin murehtimiselle.

torstai 11. toukokuuta 2017

MAANANTAI, JOKA MUUTTI KAIKEN


Maanantai alkoikin jo normaalista poikkeavalla tavalla. Yleensä herätyskello ei ole soittamassa, mutta nyt se herätti kello seitsemän, jotta ehdimme pukeutumaan ennen kuin odottamamme henkilö kolkutti ovella..

Lapset ovat sairastelleet, samoin D, joka hyvin harvoin saa mitään pöpöä. Nenät vuotavat, koko ajan joku yskii tai rohisee, ainoastaan minä olen lähes oireeton. Kotonamme haisee tunkkaiselta, haisi jo muuttaessamme, mutta me hölmöt kuvitttelimme sen vain johtuneen asunnon "ominaishajusta". Kuitenkin alakerran eteisessä ja vessassa on pistävä haju, jonka mekin haistamme yhä, vaikka joka päivä täällä oleskelemme.

Otin pari viikkoa sitten yhteyttä vuokranantajiimme ja asiat lähtivät eteenpäin. Viime viikolla kävi huoltomies, joka vahvisti, ettei haju ole vain meidän tai vieraidemme nenissä.
Henkilö, jota aamulla odotimme saapuvaksi, oli rakennekuivausfirmasta. Olimme lähes varmoja, että asunnossa on jonkinnäköinen kosteusongelma, mutta emme tajunneet tilanteen vakavuutta. Keskustelimme hetken ja kerroin tilanteesta, jonka jälkeen päästin työmiehen hommiinsa.

Mies tutkiskeli ensin yläkertaa, jonka jälkeen siirtyi keittiöön. Hän avasi pitkän kaistaleen tiskialtaan puoleisesta seinästä ja kuulin vain hiljaisuuden, aavistin pahaa, mutta en mitään niin pahaa, jota jouduin hetken päästä kuulemaan..
"Jaahas, tää onkin ihan homeessa!" HOMEESSA?? Siis että mitä että??
Suuni loksahti auki. Samassa kiehahti kiukku, suru, ärsytys ja kaikki negatiiviset tuntemukset valtasivat minut saman aikaisesti.

Asunnossa oli tehty mittauksia kaksi vuotta sitten, jolloin oli todettu kosteutta ja suositeltu tekemään lisätutkimuksia, joita ei oltu ikinä tehty. Oliko tämä siis ollut tiedossa? En tiennyt kuinka olisin käsitellyt tätä vihaa.
Seinä homeessa, lattia homeessa, koko vessan lattia märkä, N:n makuuhuoneessa kosteutta! Koko alakerta tulisi purkaa lattioita ja seiniä myöten. Alkoi iskeä paniikki. "Mitä nopeammin pääsette pois täältä, sen parempi oman terveyden kannalta", sanoo mies. Sairastelun syy valkeni hyvin nopeasti. Me asumme herranjumala homeisessa asunnossa. Pettymys ja kiukku myös itseäni kohtaan, kuinka en ollut tätä tajunnut, ääliö minä!

Muutama läheinen oli päästänyt ilmoille ajatuksen homeesta, mutta typerästi olin vain kuvitellut, että eihän se voisi olla mahdollista, kai me olisimme sen haistaneet. Mutta haistoinkin sen vasta kun tämä mies ojensi nokkani eteen homeisen parketin palasen. Jokainen kirosana vuorotellen pyöri päässäni, itketti. Itketti niin vietävästi. Olimme asuneet lähes kymmenen kuukautta asunnossa, joka oli täynnä hometta.

Tilanne ei kuitenkaan ratkeaisi surkuttelemalla, jota kuitenkin loppupäivän tein aina puheluiden välissä, kun yritin selvittää, kuinka tästä jatkettaisiin. Nyt vain toivomme, että löydämme mahdollisimman pian uuden kodin. Tämän piti olla viimeinen vuokra-asuntomme, seuraavan piti olla oma, mutta aikataulu muuttuikin niin kiireiseksi, ettemme näin hätäisesti voi edes harkita ostavamme omaa asuntoa, on vain päästävä pois ja mieluiten heti.

Olen edelleen hyvin vihainen ja pettynyt. Pidimme asunnosta ja varsinkin asuinympäristöstä. Saimme juuri lapsille hoitopaikankin aivan läheltä. Välillä tuntuu, että kohta äiti pimahtaa. Miksi tämän piti tapahtua juuri nyt, kun olen palaamassa työelämään ja lasten päiväkotitaival on alkamassa. Suuria muutoksia liian pienessä ajassa. Mutta ei auta, nyt on päästävä pois.

lauantai 6. toukokuuta 2017

VUODEN MITTAINEN MATKA

Tasan vuosi sitten tunteja ja vielä lisää tunteja kestänyt uurastus päättyi pienen pojan maailmaan saapumiseen. Ne pitkät tunnit tuntuivat vuorokausilta ja välillä en edes tiennyt, mikä vuorokauden aika enää olikaan kyseessä. Perjantai-illan löhöily päättyikin lorahdukseen sohvalla ja se oli menoa. Kuinka synnytykseen onkaan täysin valmis sen yhdeksän kuukauden pahoinvoinnin, kipeän issiaksen ja huonosti nukuttujen öiden jälkeen, mutta toisaalta ei olekkaan yhtään valmistautunut koitokseen?


Muistan edelleen synnytyksen, kuten eilisen, mutta silti koko tapahtuma tuntuu kovin sumuiselta. Kun lähes vuorokauden supistusten ja vajaan puolen tunnin ponnistamisen jälkeen kätilö sanoo, nyt on poika saatava ulos ja minä teen kaikkeni, että niin tapahtuu. Pelko toisesta sektiosta kivistää sydäntä, mutta samaan aikaan tuntuu, että voimat loppuvat juuri tällä työnnöllä. Kun lopulta pieni poikani on maailmassa, hänet kiidätetään lääkärin luo. Ehdin nähdä vain vilauksen. Miksi viette vauvani pois? Ikuisuudelta tuntuvat minutit, vaikka samalla ajattelen, että jes, minä tein sen!

Kätilö rauhoittelee, että kaikki on hyvin. Kuinka kaikki voisi olla hyvin, kun pieni vauvani ei ole sylissäni? Lepää, hänet tuodaan varmasti pian takaisin. Yritän nousta, mutta pyörryttää ja siinä samassa poika tuodaan takaisin. Viimeisten ponnistusten aikana tilanne jäi junnaamaan ja vauva oli lääkärin mukaan hieman hämmentynyt. Mutta siinä hän on, terveenä ja hyvinvoivana. Minun viisikymmentäkaksi senttiä ja neljä kiloa satakahdeksankymmentäneljä grammaa. 



En unohda sitä pelon ja onnen sekaista hetkeä. Hän on sylissäni ja kaikki on vihdoin kunnossa vai onko? Voiko vielä tapahtua jotakin? Ei tapahtunut. Pääsin viimein vauvakuplaani ja se kupla on juuri rikkoutunut, sillä vauvastani tuli tänään taapero. Mutta minun taaperoni on yhä minun pieni vauvani.


Synnytyskertomukseen pääset tästä
ja meidän alkukankeudesta löydät stoorin täältä.
Onnea rakas poikani!

keskiviikko 3. toukokuuta 2017

PÄIVÄKOTIIN, APUA!

Toukokuu tuo meidän elämäämme tänä vuonna suuria muutoksia. Meidän arkemme tulee muuttumaan täysin ja luvassa on jännittäviä tapahtumia. Äitiysloman loputtua jäin kotiin kodinhoidontuelle, jotta saisin viettää mahdollisimman paljon aikaa lapsien kanssa ja saisin pitää pikkuiset äidin helmoissa. Nyt on kuitenkin vaihdettava taktiikkaa osittain pakon sanelemana, osittain ihan omastakin tahdosta.
Rahatilanne ei enää anna periksi kotona hääräilyyn. Unelmat omasta asunnosta ja joskus vietettävät häät kasvavat päivä päivältä. Kaikkea ei tokikaan voi mitata rahassa, mutta useampana päivänä tuntuu, että nyt on otettava suurempia askelia yhteisessä elämässä.

Minä palaan työelämään. Toiveenani oli, että lapset saisivat olla pitkään kotona ja esikoisen sainkin pidettyä kauan poissa päiväkotiarjesta, mutta on aika mennä eteenpäin. Olen ollut kotona jo yli kaksi ja puoli vuotta, jollei viiden kuukauden opiskeluani oteta huomioon. Silloinkin E oli kotona iskän kanssa. Olen viime kuukausien aikana tehnyt päätöksiä, jotka juuri nyt tuntuvat oikeilta. Koulu saa toistaiseksi jäädä, voinhan hakea sinne uudelleen vaikka vielä vuosienkin päästä, aikaa kuitenkin toivottavasti on.
Halu takaisin luomaan kampaajan uraa on liian voimakas. Eihän sitä mitään itselleen voi. Kirjoitukseni työpaikkakiusaamisesta sai minut tajuamaan, että vaikka kipeitä asioita tapahtuu, ei se tarkoita, että niitä välttämättä joutuisi kokemaan joka paikassa. Nyt olen vahvempi kuin ennen, yhtä ikävää kokemusta rikkaampi.



Lapsien päiväkotipaikka varmistui jokin aika sitten. He aloittavat eri ryhmissä, joka onkin molemmille ehkä ihan hyvä juttu, pääsevät tutustumaan muihinkin ja pienten ryhmät ulkoilevat kuitenkin yhdessä.
Olen aivan täpinöissäni töihin menemisessä, suurin huolenaiheeni onkin juuri lapset. Olen lähes sata varma, että E:n päiväkotitaipale lähtee hyvin käyntiin. Hän on sosiaalinen, kunhan pääsee alku-ujoudesta, sekä kaipaakin ikäistään seuraa. N on kuitenkin vielä kovin pieni, sekä muutenkin aika mammanpoika. Hänkin onneksi ehtii täyttää vuoden, sekä kävely alkaa sujumaan vauhdikkaasti. Se olikin salainen toiveeni, että N kävelee, ettei vain jäisi niin helposti muiden jalkoihin.


Päiväkotijännitystä tulenkin tänne varmasti lähiaikoina purkamaan enemmänkin. Onneksi pääsemme tutustumaan paikkaan niin monta kertaa kun koemme sen tarpeelliseksi. Paikan kanssa meillä kävi erittäin hyvä tuuri. Työpaikkani sijaitsee kävelymatkan päässä ja päiväkoti matkan varrella! Minä siis vien lapset hoitoon ja D hakee heidät. Lisäksi teen kahta vuoroa, joten hoitopäivät jäävät välillä hyvinkin lyhyiksi. Myöskin viikkotuntini saattavat vaihdella, joten vapaapäiviäkin saattaa olla silloin tällöin useampi. Niimpä pääsemme päiväkotiarkeen pehmein askelin.


Tämä on meille iso juttu ja odotankin tulevaa onnen ja pelon sekaisin tuntein, mutta ei auta, on pidettävä mieli kirkkaana ja toivottava, että lapset tottuvat uuteen arkeen!

Blog Design by Get Polished | Copyright 2016