äitiys category
Näytetään tekstit, joissa on tunniste äitiys. Näytä kaikki tekstit

Onko kohtukuoleman jälkeen oikeutta valittaa?

sunnuntai 14. marraskuuta 2021

Meidän pieni pähkinä täytti juuri viisi kuukautta. Nämä ovat olleet iloisia ja onnellisia kuukausia. Ensimmäisinä kuukausina neuvolassa meillä olikin kaikki koko ajan hyvin, enkä edes kehdannut valittaa yöheräilyistä, nehän kuuluvat vauva-arkeen, eikä meillä turhan usein kyllä heräiltykkään. Imetys vain sujui ilman ongelmia, vauva oli tyytyväinen ja ehkä jotkut hormoonit pitivät minuakin virkeänä, heräilyistä huolimatta. Vauva nukkui päivisin vähän kehnosti, alkuun oikeastaan vain sisällä, mutta väliäkö silläkään, kun yöt olivat hyviä.


Kolmen kuukauden kohdalla alettiin kääntymään vatsalleen, se vähän häiritsi uniakin. Samoihin aikoihin loppui tutin syöminen, kokonaan. Tutti ei kyllä oikeastaan missään vaiheessa ollut mikään lemppariesine, mutta yhtäkkiä siihen tuli totaalikieltäytyminen. Mun aikaisemmat lapset ovat syöneet tuttia niin kauan, että siitä on vierroitettu pois. Esikoinen lopetti vähän ennen pikkuveljen syntymää ja toiseltakin otettiin tutti pois ehkä 1,5 vuoden iässä, en kyllä muista enää tarkalleen. Mutta tämän pienen miehen mielestä tutti on yksi turhake. Eikä mun mielestä tuttia mihinkään tarvittaisikaan, paitsi välillä kaupassa ja lähes aina autossa. Se olisi kyllä hirveän mukavaa, jos tutilla saisi hiljaiseksi. Nyt todellakin ymmärrän, mitä tarkoitetaan, jos puhutaan tutista äänenvaimentimena. 



Joskus kuitenkin tunnen piston jossakin sisimmässäni, kun edes ajattelen, että hitto kun täytyy taas olla niin tyytymättömänä siinä. Miksi et voi syödä sitä tuttia? Miksi tarvitsee huutaa koko automatka? Kun samaan aikaan toivon, että olisipa isosiskollasi ollut vaikka koliikki, olisipa hänellä ollut vaikka refluksi tai mikä tahansa allergia, kunhan vain hänkin olisi täällä meidän kanssa. Saako siis menetyksen jälkeen enää tuntea ärsytystä, jos vauvalla on jokin tyytymätön vaihe? Huolimatta siitä pistosta sisimmässä tiedän, että tottakai saa. Edellisen raskauden päätyttyä kohtukuolemaan ajattelin, että jos joskus vielä tulen raskaaksi, en valita yhtään. En valita särkyjä, väsyä, yhtään mitään. Mutta tottakai mä valitin. Loppuraskaus alkukesän kuumuudessa oli ihan paskinta paskaa ja toin sen kyllä ilmi ja sain tuodakkin. Ei menetyksen jälkeen tarvitse ryhtyä miksikään superihmiseksi.


Vauvoilla ja lapsilla on jatkuvasti jos jonkinlaisia vaiheita, eikä se todellakaan ole sitä hattaraista vauvakuplaa. Ja kaikesta huolimatta, meillä on ollut aika hattaraista. Itse seuraan paljon äitejä, joilla on haasteita huomattavasti enemmän kun meillä. On oikeasti katkonaisia öitä, allergioita ja refluksia. Enkä missään vaiheessa ole ajatellut, että olisit kiitollinen vauvastasi. Jokaisella on oikeus kokea ne tunteet, joita vauva-arki tuo eteen. Meillä oli oma ikävä menetyksemme, joka ei poistu koskaan, vaan kulkee aina mukanamme. Pystyn silti asettumaan toisen asemaan, enkä voisi koskaan vähätellä toisten haasteita. Tämä mun pitäisi tehdä selväksi myös itselleni, joka kerta, kun mieleen hiipii edes pieni ajatus siitä, saanko mä tästä asiasta nyt ärsyyntyä.



Mua on harmittanut vauvan vatsavaivat, tutin hylkiminen, automatkojen raivoaminen, päiväunien vähyys ja siitä seurannut väsykiukku. Joinakin päivinä Nuutti on niin tyytyväinen, kun vaan ollaan ja möllötellään kotona, miksi pitää alkaa räyhäämään silloin, kun äidille tulee joku kaveri, jonka kanssa olis kiva vaihtaa kuulumisia? Ja mä olen ihan yhtä oikeutettu siihen harmitukseen, kuin joku muukin. En yhtään enempää tai vähempää oikeutettu, mutta oikeutettu.

Kotiäitiys pehmentää aivoja

torstai 4. marraskuuta 2021

"Ne on joo nää imetysaivot, ei kannata välittää." Imetysaivot tulevat heti raskausaivojen jälkeen. Raskausaivoilla voi selittää lähes kaikki hajamielisyydet ja unohtelut raskausaikana. Imetysaivoilla voidaan jatkaa  samaa kaavaa, mutta raskauden loputtua. Mä olen ollut kotona nyt toukokuusta lähtien. Seurana mulla päivisin yleensä on vähän alle viisikuinen vauva, viisivuotias ja kohta seitsemänvuotias. En tiedä johtuuko mun tämän hetkinen tilanne nyt niistä imetysaivoista, vai ihan vain siitä, että olisi koko ajan tehtävänä sata asiaa, mutta puolet jää aina tekemättä. Mun aivot tekee koko ajan kovasti töitä, mutta tuntuu, että ne toimii tällä hetkellä vain puolikkaalla kapasiteetilla.


Mies on tällä hetkellä töissä viitenä päivänä viikossa, mutta kotona kuitenkin yleensä neljänä iltana. Hänen kanssaan tulee siis puhuttua päivittäin muutakin kuin "mikät pieni makkalamies täällä kaljuu" tai "katoppa ku äitillä on täälä tämmönen pieni mammakko, haluaako pieni mammakkoukkeli tämän" taaaaai "laitatko nyt sen Zoomerangin pois, kun pyysin puolituntia sitten??!!!!" Yksi lapsista on päivät koulussa ja yksi on päiväkodissa kolmena päivänä, joten vauvakielellä keskustelu on usein vahvana arjessa. Miehenkin kanssa keskustelu on päivisin pääosin ruokaan liittyvää tai kuka vie kenetkin mihinkin harrastukseen tai kaverille. Illalla lasten mennessä nukkumaan aiheet ovat luojan kiitos muunkinlaisia. Vaikka tosin välillä tekee mieli olla ihan vaan hiljaa, kun siihen kerrankin on mahdollisuus, eikä tarvitse vastata mitään kenellekään. 




Tämän hetkin elämäntilanne on, tietysti, lähinnä täynnä kotiäitiyttä. Ja minä kaikin tavoin siitä pidänkin, eikä se haittaa minua ollenkaan. Mutta seuran yksipuolisuus alkaa näkyä näiden äitiaivojen pehmentymisessä. Meillä käy tosi vähän vieraita, viime vuosina mulla on ollut tosi vähän ystäviä. Suurimmaksi osaksi se on ollut ihan itsestä kiinni, kun ei tule itse otettua puhelinta käteen ja soitettua. Kotiin on ollut niin helppo jäädä. Tällä hetkellä vauva pitää paljon kotona. Ja vaikka välillä motkotan, etten pääse mihinkään ilman vauvaa ja haluaisin vähän omaa aikaa, en todellisuudessa sitä oikeastaan halua. Tai ehkä haluan, mutta kun tulee mahdollisuus häippästä yksin johonki, tulen aika pikavauhtia takaisin. Joskus kuitenkin ajattelen, että mahtaako muut luulla, etten vain tahdo lähteä. Että "miksi et vain jätä vauvaa hoitoon?" Kyse ei oikeastaan ole siitä, ettenkö haluaisi lähteä, vaan en malta vielä jättää vauvaa hoitoon. Me ollaan kaikki äiteinä erilaisia, toinen voi, haluaa ja pystyy lähtemään viettämään iltaa vauvan ollessa pieni ja toinen ei poistu kotoa pariin vuoteen, jottei tarvitsisi jättää vauvaa. Itse olen ehkä jotakin siltä väliltä.


Sosiaaliset kanssakäymiset toisaalta tuntuvat kuitenkin entistä vaikeammilta, mitä enemmän on kotona vain omien lasten kanssa. Välillä tuntuu, että jo pelkästään puheen tuottaminen aiheuttaa hankaluuksia. Kaupassa myyjä sanoo "hyvää päivän jatkoa", ja itse olet ihan, että öööö mitä tähän kuuluu vastata. Ja kun lisätään tämä puheen tuottamisen vaikeus siihen, että mulla normaalistikin menee sanat ihan solmuun ja ajatus tällä hetkellä katkeaa noin viidesti yhden lauseen aikana, voin kertoa, että keskustelu on mun kanssa välillä hyvin hankalaa. Mut hei, ne on vaan nää imetysäitiysaivot, tää menee kyllä ohi. Vai meneekö? Kotiäitiyden jälkeenkö? Vai kestääkö nää koko elämän, kun olet kerran äidiksi tullut? Kyllä mä silti muistaakseni vielä kahden ensimmäisen lapsen jälkeen osasin hetken verran puhua, kun asiakaspalvelijana olen useamman vuoden ollut. Eli siis joo, ehkä ne onkin ne kotiäitiysaivot. Ja äitiaivot on vaan vähän lievemmät ja niiden kanssa pärjää töissäkin.

EI MEIDÄNKÄÄN ELÄMÄ OLE TÄYDELLISTÄ

tiistai 2. helmikuuta 2021

Varmasti moni, varsinkin elämäänsä julkisesti somessa esittelevä henkilö, joutuu jossakin vaiheessa vastaamaan kysymykseen, "onko teidän elämä muka aina noin täydellistä ja hienoa?" Ei, ei se todellakaan ole. Meidän elämä ei ole täydellistä. Kuvissa meillä on aika usein hyvin siistiä, mutta se ei johdu siitä, että haluaisin jotenkin antaa väärän kuvan, että siivoaisin aina tunnin ennen kuvaamista. Siisteys sattuu olemaan mun tyyliä ja on aina ollut. Ja vaikka kuvissa meillä on siistiä, eivät ne onneksi ole niin tarkkoja, että listojen päällä tai nurkissa lojuvat pölypallot näkyisivät. Ei meillä imuroida joka päivä, eikä edes jokatoinen päivä ja uskokaa tai älkää, usein meillä tulee kunnon imuroimisessa viikon tauko! Yksi parhaista ostoksista on ollut varsi-imuri, jonka saa nopeasti napattua keittokomerosta ja imaistua leivänmurut pöydän alta, sillä niitä kerääntyy. Siltikin yksi suurimmista nautinnoista, jonka voi saada, tulee juurikin täydellisen imuroinnin jälkeen ja siksi myös tulevaisuuden ostoslistani sisältää robotti-imurin. 



Entäpä aina niin iloiset lapset instastoorissa tai naurunremakka luistinradalla? Tätä ei varmasti tarvisi edes selittää. Siis eihän kenenkään lapset käyttäydy  aina hyvin. Tai mun on ainakin ihan hirveän vaikea uskoa sitä. Jos näin on, niin isot onnittelut! Sellaista moni muukin toivoisi. Täytyy sanoa, että useammin sitä vaan tulee kaivettua se kamera esiin, kun jotakin kivaa tapahtuu. Ei meilläkään ne puhelimet ole koko aikaa takataskussa. Joten silloin, kun se maitolasi kaatuu ja voisi napata sen kuvan todellisesta arjesta, ei sitä puhelinta lähdetä juosten hakemaan sieltä toisesta huoneesta. Silloin meillä haetaan salamana sitä tiskirättiä, jotta sotku jäisi mahdollisimman pieneksi. Joskus sattuu puhelin olemaan kädessä oikeaan aikaan, kun jotakin sattuu tapahtumaan ja silloin se saatetaan ikuistaa. Joskus voin ottaa kuvan nurkassa mököttävästä tai kaupassa X-asennossa makaavasta lapsesta (tätä ei onneksi vielä toistaiseksi ole käynyt), mutta usein siinä tilanteessa yritetään jo ratkaista tilannetta ja päästä eteenpäin. 




En mäkään ole mikään pullantuoksuinen äiti tai oikeastaan aika kaukana siitä olenkin. Ja ihan yhtä lailla mullakin, kuten monella muullakin, rasahtaa ne rusinat aina välillä. Huonot yöunet, pitkä työpäivä tai muuten vain huono päivä, lisäävät riskiä lähteä itse lapsen tasolle. Meilläkin korotetaan ääntä. Joskus useinkin. Välillä lasten melutaso nousee heillä itsellään niin korkeaksi, että siinä ei auta itse yrittää hiljaa hyssytellä vieressä. Tai joinakin aamuina pyydän lapsia pukemaan muutamaa minuttia myöhemmin, mitä normaalisti ja ollaankin jo melkein myöhässä. Silloin ehtii pari kertaa muistuttamaan pukemisesta nätisti, jonka jälkeen on kutsuttava heidät takaisin tälle planeetalle ja muistuttaa vähän kovaäänisemmin, että nyt pukemaan. Joskus saa katsoa itseään kyllä ihan peilistä, jos oltaisi ajoissa pukemassa, ei tarvitsisi hoputtaa niin paljoa. Meillä on muutenkin kovasti harjoiteltu tätä yhteen asiaan keskittymistä, varsinkin tämän syksyllä koulun aloittavan lapsen kanssa. Tälle haaveilijalle on vaan välillä pakko laittaa vähän vauhtia tekemiseen, ettei hän jää kaikessa jälkeen, kun koulutaival alkaa.


Jos palataan mun viime vuoden blogiarkistoon tai instagram-päivityksiin, niin väitän, että suurin osa niistä ei ollut hehkutusta, "kattokaa miten siistiä ja täydellistä meidän elämä on!!" Väitän, että suurin osa niistä oli hyvin surumielisiä, täynnä tuskaa ja ahdistusta. Eihän oman lapsen kuolemasta edes pysty kirjoittamaan iloisesti tai niin, että joku saisi käsityksen, että kylläpäs noilla nyt pyyhkii hyvin. Kun me nyt vihdoinkin ollaan päästy vähän elämässä eteenpäin, opittu elämään surun kanssa ja pystytään olemaan onnellisia niistä asioista, joita meillä on, mun mielestä se saa näkyä. Meidän perheessä ei tällä hetkellä ole sen suurempia haasteita tai ongelmia, joten mun mielestä niitä ei tarvitse tyhjästä kehittääkkään. Elämässä tulee vaikeuksia ilman, että niitä tarvitsee haalia. Mun mielestä onnesta voi nauttia silloin, kun sitä on tarjolla.


Miellyttämällä satuttaa vain eniten itseään

perjantai 29. tammikuuta 2021


Jos jaettaisi palkintoja maailman parhaimmalle (lue: pahimmalle) miellyttäjälle, veikkaisin, että mä olisin aika vahvoilla. Veikkaan myös, että hyvin moni mun läheinen henkilö on tätä samaa mieltä. Enkä tarkoita tätä miellyttämistä positiivisella tavalla, että olisin joku pyhimys,  joka aina ajattelee kaikkia muita ennen itseään. Ei, vaan tarkoitan sitä hölmöläistä, joka ei osaa sanoa omia mielipiteitä ja haluaa olla kaikkien kanssa aina samaa mieltä, ettei vain kukaan, vahingossakaan, loukkaantuisi.

Mä olen koko elämäni ollut pahimman luokan miellyttäjä. Äitinikin mukaan olin jo pienenä hyvin kiltti, tein paljon asioita, ihan vain siksi, että halusin muiden olevan minuun tyytyväisiä. Kuuluin koulussa suosittujen tyttöjen joukkoon ja sitten oli muita, joita ei huolittu samaan jengiin. Ei me oltu mitään kiusaajia. Muilla,  ei suosituilla oli oma porukkansa. Halusin kuitenkin olla kaikkien kaveri, en voinut edes sietää ajatusta, että joku ei pitäisi musta. Siksi vapaa-ajalla vietin välillä myös aikaa heidän kanssaan, jotka eivät päässeet suosittujen porukkaan. Vähän hävettää edelleen. Halusin olla niin suosittu ja kaikkien ystävä, että piti vähän jopa salaa tavata muita. Enkä kuitenkaan ollut niin rohkea, että olisin koulussa uskaltanut olla heikompien puolella, etten vain itse tippuisi kelkasta. 

Yläasteella jopa seurustelin hetken aikaa yhden pojan kanssa, vain siksi, että hän piti minusta kovasti, enkä halunnut hänen suuttuvan, kun en pitänytkään hänestä. Noh, sehän ei päättynyt kovin kivasti ja kaikkia osapuoliahan siinä sattui. Eli jonkinlaisen opetuksen siinä sain. Vaikka en mä siitä todellisuudessa mitään oppinut.

Jokaisessa parisuhteessani, lyhyessä ja pitkässä, olen tehnyt asioita paljon toisen toiveesta. Nykyisessä suhteessani olen alkanut oppia välillä kertomaan omista haluistani ja toiveistani. Toki hyvin vähän. Edelleenkään en usein osaa sanoa omia mielipiteitäni. Siksi meidän keskustelut menevät usein näin..

- Haluisitko tulla mukaan?
- No haluisitko sä, että mä tuun?


- No käydäänkö mun töiden jälkeen vaikka yksillä?
- Haluatko sä, että mennään? Mulle on ihan sama.


- Tottakai sä voit mennä!
- Haluatko sä, että mä meen?

Mieheni uskaltaa silti haastaa minua, vaikka tietääkin, että mulla menee pasmat siitä ihan sekaisin. Hän haluaa, että tuon omia mielipiteitä julki, jotta hän tietäisi, mitä minä todella haluan. Useimmiten se saa minut kokemaan suurta ahdistusta, kun pitäisi olla jotakin mieltä. Toisaalta ymmärrän miehen ärsyyntymisen. Sillä lopulta saatan arvailla, minkälaista vastausta minulta odotetaan ja vastaan sen mukaan, en suinkaan sen mukaan, mitä itse haluaisin. Sen jälkeen käyttäydyn itse ärsyttävästi, kun minut on taas pakotettu vastaamaan johonkin, joka olisi ollut ihan sama, vaikka se ei edes todellisuudessa olisi ollutkaan ihan sama. Näinä hetkinä ihmettelen todella suuresti, miten mieheni jaksaa edes katsella mua. Minä pistäisin tuollaisen henkilön menemään! Paitsi etten laittaisi, koska silloinhan joku saattaisi suuttua.


Blogin kirjoittamisessa on myös paljon haasteita pakottavan miellyttämisenhaluni vuoksi. Mulla on paljon mielipiteitä, jotka haluaisin tuoda julki ja paljon tuonkin. Mutta usein käytän paljon aikaa siihen, jotta kirjoittaisin asiani loukkaamatta ketään. Ja siltikin, kaiken sen ajankäytön jälkeen joku saattaa silti vetää herneen nokkaansa! Kirjoitan kuitenkin aina hyvin asiallisesti ja sen enempää provoisoimatta. Tässä olenkin ehkä vähän kehittynyt. Mutta onhan kirjoittaminen aina ollut mulle helpompaa, kuin suun avaaminen. Olen kuitenkin huomannut, että vaikka kuinka yrittäisi kaikkensa, niin aina on jossakin joku, joka loukkaantuu. Minä kirjoitan itsestäni, perheestäni ja kaikesta, mikä siihen liittyy. Asiat, joista kirjoitan, ovat lähes aina minun ajatuksiani, kokemuksiani, eikä kukaan voi tulla sanomaan, että tuo ei pidä paikkaansa. Sillä kyllä pitää, minun kokemukseni mukaan. Tarkoitukseni on kuitenkin pitää rehellistä perhelifestyleblogia, se joka ei kirjoituksistani pidä, jättäkööt lukematta. Ja mielipiteistä voidaan aina keskustella ja hyvin suotavaa se onkin, mutta keskustelu on eri asia, kun toisen mielipiteen lyttääminen.

En tiedä, onko miellyttämisestä koskaan mahdollista päästä kokonaan eroon. Ainakin koen itseni kehittyneen. Silloin tällöin oman mielipiteen julki tuominen parisuhteessa on iso askel. Lisäksi on yksi asia, jossa en koe miellyttäväni ketään, se asia on lapset. Heille olen aina osannut laittaa rajat. En anna heille iltapalaksi joka päivä muroja, etteivät he olisi minulle vihaisia. En laita joka aamu lastenohjelmia pyörimään, jotta he eivät loukkaantuisi. Viikonloppuvierailulta tullessaan lapset koittavat venyttää sääntöjä. Aina tietysti haluaisi olla se kivempi vanhempi, mutta usein, yleisestikkin, ne kivemmat säännöt eivät ole kaikista parhaimpia. Ja yhtenä voittona itseäni kohtaan pidänkin sitä, että ainakin lapsille pystyn sanomaan mielipiteeni!

Ikuisesti äiti, joka menetti vauvansa

maanantai 16. maaliskuuta 2020

© Ville Stenros

Äitiys on kaunein ja paras asia koko maailmassa. Sen tahtoo jakaa kaikille. Koko raskauden vain odotat tulevasi äidiksi. Odotat sitä pientä, joka kutsuu sinua äidiksi, koko lopun elämääsi. ”Pieni terve lapsemme on syntynyt, äiti ja isä voivat hyvin”, kerrotte kaikille. Se ilo ja onni jaetaan joka puolelle, sukulaisille, ystäville ja tuntemattomillekin. Haluat kertoa kaikille, kuinka juuri sinun rakas lapsesi oppii kääntymään, maistaa ensimmäisen kerran porkkanaa, alkaa konttaamaan, nousee seisomaan. Nautit täysillä äitiydestä. Ja minä nautin myös. Äitiys on vain parasta.

Olen edelleen äiti. Kahden ihanan pienen leikki-ikäisen lapsen äiti. Ja sitten olen, yhden lapsen menettänyt äiti. Se tuntuu raskaalta, puristaa rinnassa niin kovasti. Se on niin lopullista. Tulen aina olemaan myös se äiti, joka koki menetyksen. Kun joku kokee tämän saman kamalan kohtalon, jolle ei löydy sanoja, minun läheisilläni on aina se tytär, sisko, serkku, ystävä, työkaveri, joka koki saman. En halunnut olla se. Ei kukaan halua olla juuri se äiti. Mutta siitä ei pääse koskaan. Se ei vähennä sitä, kuinka paljon rakastin pientä tytärtämme jo valmiiksi, vaikka en häneen päässytkään tutustumaan yhdeksää kuukautta kauempaa. Mutta se tuntuu silti sanoinkuvaamattoman pahalta, koska se ei muutu ikinä miksikään. Olisin tahtonut olla vain kolmen lapsen äiti. Mutta en voi sanoa niin ihmisille selittämättä. Ja juuri sitä selittämistä pelkäänkin. Ihmisiltä tulee aina jatkokysymys.

Minkä ikäisiä he ovat? 
Kuinka paljon heillä on ikäeroa?” Silloin on selitettävä. 
Yksi on sen ikäinen, toinen sen ikäinen 
ja kolmas olisi sen ikäinen.


Eivät ihmiset pahaa tarkoita, mutta eivät he voikaan tietää. Olen asiakaspalveluammatissa ja jokainen asiakas näki tilanteeni, kun jäin pois. Jokainen odottaa, että palaan töihin kolmen lapsen onnellisena äitinä. Se tekee töihin palaamisesta entistä raskaampaa. Osalle asiakkaista onkin jo kerrottu, tietysti he ovat uteliaita, joko synnytin, tuliko tyttö vai poika ja kuinka meillä on mennyt. Joku on kuitenkin saattanut käydä välillä muualla tai odottanut paluutani, istahtaa penkkiin ja sanoo ”Onneksi olkoon!” Ja silloin minä romahdan. Romahdan ihan varmasti, vaikka kuinka kävisin läpi tätä asiaa itseni, mieheni tai ammattiauttajan kanssa. Silloin minusta tulee myös heidän silmissään ”se kampaaja, joka menetti vauvansa.”



-15kg ja risat

maanantai 7. elokuuta 2017

Kaiken arjen hulinan keskellä oon kerrankin jaksanut keskittyä myös itseeni. Huhtikuun puolella kirjoitin jo, kuinka kiloja on karissut alkuvuodesta runsaasti ja senttejäkin lähtenyt. Kaikki edelleen pienillä muutoksilla, vaikka nyt olen lisännyt runsaasti liikuntaa viikkoihini.
Ruokailuni ovat edelleen jonkin verran epäsäännöllisiä, mutta töiden alettua turha jääkaapilla ramppaaminen ja napostelu ovat huimasti vähentyneet.

Otin kesän alussa kuntosalille kesäkortin, joka ei sido kuin muutamaksi kuukaudeksi. Oiva tapa ottaa selvää, tuleeko siellä salilla todella käytyä töiden ja muun arjen pyörityksen keskellä. Ja kyllä vain siellä on tullut käytyä. Aloitimme serkkuni kanssa lenkkeilyn keväällä ja kuuntelin kateellisena hänen salitarinoitaan. Oli pakko päästä taas kuntoilemaan. Niimpä olemme käyneet nyt kesän yhdessä, aina on mukavampi käydä jonkun kanssa. Lisäksi äitini ja yksi työkaveri käyvät myöskin samassa paikassa, joten lähes koskaan ei tarvitse yksin lähteä.

Ruokailujen ollessa kuitenkin aika rappiolla olenkin punninnut vaihtoehtoa ottaa ihan oikea pt-valmennus. Hinta ehkä hieman huimaa päätä, mutta toisaalta laskeskelin, kuinka paljon kulutan rahaa hakemalla ruokaa lähes jokaisena työpäivänä ja silloin valmennus alkoi kuulostaa jopa edulliselta..
Katsotaan mihin tämä tie vie.


Kiloja on lähtenyt reilut viisitoista ja en muista koska olisin voinut paremmin. Ostin itselleni pienen lahjankin, jolla voin mitata ja seurata päiväni aktiivisuutta ja kaikkea muuta mukavaa.
Seuraavaksi aion vielä julkaista aivan järisyttävän muutoskuvan! Mun tekee aivan pahaa katsoa kuvaa itsestäni viime kesältä. Toki kuvassa synnytyksestä on vasta pari kuukautta, mutta mä en silti todellakaan tajunnut näyttäväni siltä, mitä mä siinä kuvassa nyt näen!


Ihanaa ja positiivista viikonalkua!

Alle 1-vuotiaana yökylässä

maanantai 9. tammikuuta 2017



Aihe, josta varmasti saat myrskyn aikaiseksi kysyessäsi mielipidettä keskustelupalstoilla. Jos olet niin vastuuton ja ajattelematon vanhempi, että pystyt antamaan alle vuoden ikäisen lapsesi yöksi hoitoon, sinut pitäisi vähintäänkin kivittää. Lapsesi saa ikuiset traumat, eikä kenties ikinä kykene normaaliin elämään.

Jos kärvistelet väsyneenä, olet unohtanut täysin itsesi, sekä parisuhteesi, etkä siltikään anna lastasi hoitoon tutun ja turvallisen ihmisen luokse, olet silloinkin ajattelematon ja kamala vanhempi, jonka lapsi nukkuu vieressä vielä 18-vuotiaana.
Miksi on vain nämä kaksi ääripäätä? Olen usein eksynyt keskusteluihin, joissa vanhemmat (useimmiten äidit) haukkuvat toisensa lyttyyn tästä keskustellessaan. Olen lukenut psykologien kirjoittamia artikkeleita, kuinka lapsi voisi olla yhtä monta yötä erossa vanhemmistaan kuin on ikävuosia. Enkä tietenkään ala näitä väittämiä kumoamaan. Ennen itsekkin vannoin näiden tutkimusten nimeen.

Sitten muutin mieleni. En sen suhteen, etteivätkö tutkimustulokset olisi oikeassa ja annetaanhan niissäkin usein pelivaraa, lauseella "lapset ovat erilaisia." Mutta tulin itse siihen tulokseen, että jos äiti ei voi hyvin, ei voi lapsikaan voida. Niimpä esikoisen kohdalla päätin antaa hänet hieman vajaa vuoden ikäisenä äidilleni hoitoon. Jälkeenpäin podin asiasta kuitenkin huonoa omaatuntoa, vaikka yökyläily oli mennyt kaikinpuolin hyvin ja minä todella nautin kokonaisista yöunista.
Mikään ei muuttunut sen erossa vietetyn yön jälkeen. En silti raaskinut antaa häntä uudelleen pois, muuta kun pakon edessä, eli kuopuksen syntymän aikoihin kun olin vielä sairaalassa ja D meni aamulla aikaisin muutamaksi tunniksi töihin.
Kolmas kerta oli ennen joulua kun molemmat lapset olivat hyvän tovin valvottaneet heräämällä vuorotellen, silloin hän oli jo lähes 2-vuotias.

Toisen kohdalla olin vieläkin rohkeampi. Tuhansilta vuosilta tuntuvien univelkojen jälkeen meille tarjottiin vapaayötä ja osittain haikeudella otimme sen vastaan. Päästin molemmat lapset mummilleni yöksi. Tarkoituksenamme oli yöpyä myös mummilassa, mutta odottamattoman tapahtuman vuoksi mummini oli tulossa kaupunkiin heti aamupäivällä, joten meidän olisi ollut turha ajaa yöllä nukkumaan ja lähteä pian herättyämme. Jälleen kerran kaikki meni mallikkaasti, vaikka aamulla odotimme lapsia jo malttamattomina kotiin.


Edelleen minun on silti vaikea pyytää itse keneltäkään lastenhoitoa, varsinkin yökyläily mielessä. Kahden pienen kanssa on kuitenkin kädet täynnä töitä. Enkä tietysti edes voisi laittaa lapsia yöksi hoitoon ihmisille, joita he eivät näe usein. Siksi voin olla levollisin mielin kun lapset ovat jossakin tutulla, joita näkevät lähes viikoittain tai useamminkin.
Mutta niin se mielikin muuttuu, mitä väsyneemmäksi äiti tulee. Ennen olin niin täysin vakuutunut, että minun lapseni eivät mene yökylään alle vuoden ikäisinä, eivät edes lähimmille sukulaisille, mutta toisin kävi kun huomasin olevani liian väsynyt menemään edes suihkuun. Ja jälleen kerran voin vain todeta, että äitiyden suunnitteleminen on turhaa ja aina voi muuttaa mieltään.
Vanhempien pitäisi lopettaa toistensa arvosteleminen, se mikä sopii omalle lapselle, ei välttämättä sovi jonkun muun lapselle. Jokainen äiti ja isä tekee omat päätöksensä siitä, onko oma lapsi kykenevä yökyläilyyn. Eikä kukaan voi tietää syitä, jotka ovat tilanteen takana.

Testissä: Kaksi lasta menee siinä missä yksikin

lauantai 10. joulukuuta 2016

Olet varmasti kuullut kyseisen sanonnan, "kaksi lasta menee siinä missä yksikin". Uskon monen sanovan noin ehkä ihan vitsillä, mutta ehkäpä joku oikeasti niin ajatteleekin. Silloin kyllä minulla herää kysymys, montako lasta sinulla on?
Pääsin kokeilemaan tätä väittämää ihan konkreettisesti.
Viimeiset seitsemän kuukautta olen ollut kahden lapseni kanssa aamut ja päivät yksin, mies tulee tietysti puoli neljän jälkeen iltapäivällä kotiin, joskin hän käy noin neljänä päivänä viikossa lisäksi salilla.

Kirjoittelin pari postausta taaksepäin, kuinka Eevillä on ollut nyt pian kuukauden verran jonkinlainen eroahdistuskausi meneillään, jolloin illat ja yöt ovat olleet melko raskaita. Tein siis ratkaisun ja annoin hänet yhdeksi yöksi mummulaan, jotta saisimme yhden vähän rauhallisemman yön. Äitini haki Eevin tiistaina aamuvuoronsa jälkeen ja tyttö palautui kotiin keskiviikkona kuuden aikaan. Minulla oli siis runsaasti aikaa muistella millaista arki on yhden lapsen(vauvan) kanssa. Ja kuinka meidän kävi?

Aamu ja aamupäivä kahden lapsen kanssa: Eevi herää 6.30-7.00 ja tulee huoneeseen kovalla rytinällä, herättää Nooan, jollei tämä ole jo hereillä. Otan viereen, jospa kävisi niin hyvä tuuri, että molemmat nukahtaisivat vielä uudelleen, näin on tapahtunut ehkä pari kertaa. Ei onnistu. Ylös, kahvinkeitin päälle, vaippojen vaihto, Nooalle pesut ja päivävaatteet, Eevi saa syödä yökkäri päällä tai ilman vaatteita, ettei vaatteita tarvitse vaihtaa heti uudelleen, Eevin pesut ja päivävaatteet.
Kahvia. Emmerdale taustalle pyörimään. Sänkyjen petaus ja ikkunoita vähän auki ylhäältä. Oho, kahvi on jo vähän kylmää. Nooalle tissiä.
Ulkovaatteet päälle, Nooa pysyy paikoillaan, Eevi koittaa kiemurrella pois. Nooa nukahtaa vaunuihin, Eevi saa purkaa energiaa leikkipuistossa. Kotimatkalla Nooa jo herää, sisällä lämmitetään molemmille ruokaa. Eevi syö itse ja heittelee puolet ruuasta lattialle, kaataa kupista maitoa/vettä lautaselle, laittaa ruokaa mukiin. Syötän Nooaa ja siivoan Eevin jäljet.

Aamu ja aamupäivä yhden lapsen kanssa: Nooa herää, tissi suuhun, nyt nukutaan vielä. Nousemme hieman ennen puoli kymmentä. Kahvi tippumaan, Nooalle pesut ja vaatteiden vaihto. Nooa pyörii olohuoneessa nurkasta nurkkaan ja maistelee lelujaan. Emmerdale. Hmmm, mitäs sitten? Kaadan kahvia ja syön leipää. Kukaan ei yritä varastaa aamupalaani, eikä koita kiivetä vauvan päälle. Sänkyjen petaus, Nooalle lounasta, ulkovaatteet ja vaunutellen kaupunkiin.



Päivä ja iltapäivä kahden lapsen kanssa: Eevi ei suostu nukahtamaan päiväunille, Nooa torkahtaa rinnalle ja kannan hänet sänkyyn. Pyykkäämistä, samalla Eevi repii valmiiksi viikattuja vaatteita lattialle. Samassa Nooa jo herääkin isosiskon meteliin.
Koitetaan keksiä jotakin hyödyllistä, hmm muovailuvahaa! Eevi koittaa maistella jokaista eri väriä ja jaksaa keskittyä 10 minuttia. Välistä jääneet päiväunet alkavat vaikuttaa, lähdetään ulos. Nooa nukahtaa vaunuihin. Eevin silmät lupsuvat keinussa, yritän patistaa liikkeelle, ettei tule kylmä. Nyt on jo liian myöhäistä päiväunille, illalla ei muuten tule uni.
Iltapäivällä ollaan kiukkuisia, paiskitaan vähän leluja ja tehdään kaikkea kiellettyä, jotta äitikin vähän suutahtaisi. Luojan kiitos, isi tulee kotiin.

Päivä ja iltapäivä yhden lapsen kanssa: Kaupunkireissu sujuu todella vaivattomasti yhden lapsen kanssa. Yhdenhengen vaunuilla mahtuu joka väliin paljon näppärämmin kuin sisarusvaunuilla.
Kotona taas syödään ja vaihdetaan vaipat. Mitäs sitten? Lattialla kieriskelee yksi kikattava vauva. Kutitellaan ja lauleskellaan, Nooa naureskelee iloisena. Kuinka täällä on näin hiljaista? Pyykkejä on pesty ja viikattu, keittiö on siisti ja kaikki tavarat omilla paikoillaan. Oho isi tuli jo kotiin.


Tulos: kaksi lasta ei todellakaan mene siinä missä yksikin tai ei ainakaan kun mietitään asioita, joita pitäisi tehdä. Toisaalta, jos miettii tarkasti päivän aikataulut, vaipat, ruuat, ulkoilu, siivous ja osaa asennoitua siihen, niin siinähän se menee, niin yhden kuin kahdenkin kanssa.
Kotona tuntuu oudon hiljaiselta ja helpolta jos toinen lapsi on muualla. En osaa olla. Olen tottunut tekemään koko ajan jotakin ja jos saan mahdollisuuden istahtaa kuuma kahvikuppi kädessä sohvalle, tuleekin tunne, tässä on nyt jotakin mätää.
Vaikka kuinka välillä on raskasta, yöt ovat pätkittäisiä ja päivälläkään ei saa hetken rauhaa, en vaihtaisi kahden lapsen äitinä olemista mihinkään. Niin kliseiseltä kuin se kuulostaakin, on äitiys tuonut elämääni niin paljon sisältöä. Ajatus siitä, ettei lapsia olisi, on todella tyhjä. Mitähän hittoa minä silloin tekisin? Kai olisin töissä ja harrastaisin jotakin, jokaisessa elämäntilanteessa on omat kiireensä.
Mutta kyllä minulla on hyvä olla, vaikka kiirettä pitääkin. Ja hei, makaanhan minä tässä sohvalla nytkin tätä kirjoittaessani, aivan yksin ja hiljaisuudessa.
Sisällön tarjoaa Blogger.
Theme Designed By Hello Manhattan
|