lauantai 28. joulukuuta 2019

MEIDÄN JOULU

Meidän joulu alkoi aika perinteisellä tyylillä. Tai ei tämä meille kovin perinteistä ollut siinä mielessä, että minä olin aamulla hellan ääressä. Olin luvannut keittää riisipuuroa, vaikka tähänastiset kokemukset eivät ole olleet kovin kehuttavia. Edellisestä riisipuuron keitostakin oli kulunut jo pari vuotta ja silloinkin jouduin jynssäämään viiden sentin pohjaan palanutta maitoriisimössöä useamman hetken.
Mutta nyt, ensimmäistä kertaa elämässäni, riisipuuro ei kärähtänyt yhtään! Toki myös keitin sen ensimmäistä kertaa vesihauteessa.. Maku pohjaan palaneessa ja onnistuneessa riisipuurossa eroaa varmaankin jonkin verran, sillä ensimmäistä kertaa puuro loppui liian aikaisin ja lapset olisivat toivoneet sitä enemmän, tästä siis opittiin jotakin tulevia vuosia varten.



Puuron jälkeen meillä oli ohjelmassa joulusauna. Joka meillä tarkoitti suurinpiirtein sitä, että saunatrippien jälkeen alkoi valitus, kuinka kuuma saunassa on ja voidaanko jo lähteä pois. Niimpä siis joulusauna kaikessa rentoudessaan oli melko nopeasti taputeltu. Saunan jälkeen vaihdettiin joulukuteet päälle ja suunnattiin hautausmaalle viemään kynttilöitä. Muutamasta lämpöasteesta huolimatta ilma tuntui viileältä, joten kynttilöiden jälkeen kiirehdimme äitini luo, jouluruokia notkuvien pöytien ääreen.

Kahden täyden lautasellisen jälkeen ei vatsassa tuntunut vajaa pari kiloisen vauvan lisäksi olevan ihan kauheasti tilaa ja hengittäminenkin tuntui olevan kovin vaivalloista. Pienen tauon jälkeen sain kuitenkin väkisin ahdettua vielä kupillisen kahvia ja jälkiruokaa, jonka jälkeen ehdimme hetkeksi sohvalle odottelemaan joulupukkia.
Lasten jännitys oli käsinkosketeltavaa, varsinkin ruokailun jälkeen heillä taisi olla olo, että kohta sen pukin on tultava. Nuorempi ehti kysymään noin kolmen minuutin välein, koska pukki oikein tulee. Ja kyllähän se sieltä loppuviimein tuli.





Pukki jakoi säkillisen lahjoja lasten kanssa ja loput jaoimme pukin lähdettyä. Ja vaikka kuinka kovasti pukkia odoteltiin tänäkin vuonna, ei sen syliin uskallettu mennä. Porukan rohkein oli siskoni kolmekuinen poika, joka ei pukin sylissä äännähtänytkään. 
Heti kun paketit oli jaettu, niitä alettiin repimään auki kauhealla vimmalla. Jokainen lapsiperheessä joulua viettänyt on saanut nähdä sen, kuinka sen jumalattoman kokoisen paketin saa ihan oikeasti auki sadasosa sekunnissa. Näin siis meilläkin. Paketteja oli isot kasat ja hetkessä ne oli kaikki saatu avattua. Vaikka mitä tavaraa ja vaatetta tuli taas kaapit täyteen. Oli luistinta, nahkahanskaa ja dinosaurusta. Tämän vuoden ykköslahjoiksi valikoitui radio-ohjattava auto ja kasattava legofrozenlinna, jonka parissa menikin pari tuntia joulupäivästä, kunnes sillä pääsi oikeasti leikkimään ja minä kun luulin sitä maksimissaan tunnin hommaksi. Mutta olihan se ihan mukavaa puuhaa, kun oli niin selkeät ohjeet. Katsotaan kuinka kauan rakennelmat pysyvät kasassa, ihan joka viikko ei niitä aleta alusta asti väsäämään.

Kaikkiaan ihana ja rentouttava joulu lähimmäisten kanssa. Kolme päivää vatsalaukku ähkyssä onkin hyvä alkaa suunnittelemaan terveellistä uutta ensi vuotta.


perjantai 20. joulukuuta 2019

RASKAUSVARTALO SYÖMISHÄIRIÖN JÄLKEEN

Tämä ei ole ensimmäinen raskauteni syömishäiriön jälkeen, mutta nyt aikaa on kulunut huomattavasti vähemmän edellisestä sairastumisesta. Ensimmäinen sairastuminen tapahtui jo reilu kymmenen vuotta sitten, jonka jälkeen siis koin jonkinasteista syömishäiriökäyttäytymistä vuosien ajan, mutta vain ajoittain, kunnes vajaa pari vuotta sitten putosin jälleen samaan kuoppaan pää edellä.
Painoni lähti nousuun uuden parisuhteen myötä, joka tottakai on aiheuttanut kausittaista pahaa oloa ja ahdistusta. Näytän tietysti terveemmältä ja muutenkin paremmalta vähän muodokkaampana. Itselle se on ollut kova pala, vaikka tottakai olo on suurimman osan ajasta huomattavasti parempi.



Mielestäni raskausvatsa on aina kaunis, kenellä tahansa. Huomaan silti eron entiseen itsessäni. Ennen kolmatta raskautta ehdimme asiasta keskustelemaan. Itseasiassa monta kertaa sanoinkin, tahdon vauvavatsan. Mutta kun se nyt on tässä, en tiedä mitä ajatella. Alkuraskaudessa, kun vatsa ei ollut vielä näkyvissä, toivoin joka aamu herääväni siihen, että se olisi yön aikana  tullut esiin. Halusin sen näyttävän selkeästi siltä, mitä se oli.
Alussa painoni nousi reippaammin, nyt vauhti on huomattavasti hidastunut. Pelkäsin ihmisten ajattelevan, että olen kauheasti lihonut. Siksi toivoin selkeän vatsan tulevan nopeasti esiin. Jotta minulla olisi ihan oikea syy. Minun olisi joka väliin, ja jokaiselle erikseen tehnyt mieli alkaa selittelemään, ”joo mä oon siis raskaana, en mä nyt muuten tältä näyttäisi.” Voisin ihan hyvin näyttääkin. Ja olen näyttänytkin. Mun paino kun on sahannut kymmenien kilojen välillä näiden vuosien aikana. 

Tämä raskaus on ollut kaikista kolmesta ehkä helpoin. Mutta siltikin raskas. Olen mielestäni ollut varsin hyväntuulinen, en kovin vaativa, vaikkakin mieheni saattaa osittain olla eri mieltä.. Mutta ihan totta, aika siedettävä odottaja. Siltikin, jollei päivittäin, niin lähes päivittäin, koen vähintään pienimuotoista ahdistusta suurentunutta vartaloani kohtaan.
Lisäksi tämä on toinen tyttöraskauteni, ja aivan kuten esikoista odottaessani, olen paisunut joka suuntaan. Poikaodotuksessa esimerkiksi vatsani kasvusuunta oli selkeästi eteenpäin. Kun taas tässä, juurikin alkuvaiheessa, jolloin vatsa ei ollut kunnolla näkyvissä, lantioni ja takapuoleni tuntuivat venahtavan puolimetriä sivusuuntiin. Tai entäs sitten rintojen kasvu, niiden rintojen, jotka ovat olleet henkilökohtainen ongelmani siitä asti, kun täytin yksitoista.. en voi edes kirjoittaa montako kuppikokoa  ollaan menty ylöspäin.

Mennään raskausviikolla 31 ja olen ottanut itsestäni yhden, siis yhden vatsakuvan, joka on tallessa. Harmittaa hirveästi, vaikka onhan tässä vielä aikaa. Aiomme kyllä ottaa vielä kunnon raskauskuvia. Ei ammattilaisella, mutta varmasti äitini ottaa.
Vaikka olenkin kokenut epämiellyttäviäkin tunteita kehoani kohtaan, niin olen siltikin saanut nauttia tästä raskaudesta. Ja olen kokenut todella paljon iloa ja onnea. Vieläpä enimmäkseen. Tiedän kantavani jotakin todella arvokasta ja sen vuoksi on vartalonkin koettava muutoksia. Vielä odotus palkitaan ja naisen vartalo on ihmeellinen, se palautuu, vaikka jäljet se tietenkin jättää. Ja niinhän sen kuuluukin mennä.

maanantai 16. joulukuuta 2019

MERENNEITOSYNTTÄRIT

Eilen juhlittiin meidän prinsessan (lue: ninjamerenneitotähkäpääprinsessan, joksi hän siis itseään kutsuu) syntymäpäiviä viidettä kertaa. Viime vuonna teemana oli yksisarvinen ja tänä vuonna valikoitui siis merenneidot. Tämä oli kuitenkin vasta kakkosvaihtoehto. Ensimmäisenä olisi ollut Tähkäpää. Pienen etsinnän jälkeen tulimme kuitenkin siihen tulokseen, että Tähkäpää on ihan so last season. Siis yhtään mistään ei löytynyt enää mitään tähkäpääkamaa. Yhtä laulavaa barbieta lukuunottamatta. Ei siis mitään figuureja, koristeita tai kertakaikkiaan mitään.

Hienovaraisesti yritin siis viisivuotiaalle ehdottaa, että oliskos joku muu teema, kun äiti, eikä mummu kumpikaan ole ihan niin näppäriä, että osaisivat taiteilla sokerimassasta kokonaista Tähkäpäätä ihan alusta loppuun..
Hyvänä kakkosena tuli siis merenneidot. Pientä innostusta antoi ehkä myös reilu kuukausi sitten vietetyt pikkusiskoni 24-vuotissynttärit, jossa hänellä komeili hieno Ariel-kakku. Siskoni saa siis jatkuvasti muutenkin kilpailla kummityttönsä kanssa, että kumpi heistä on merenneitoprinsessa..

Olin pyytänyt tämän viikonlopun taas vapaaksi, jotta saisin rauhassa siivota ja leipoa. Kuinka ollakaan minulla alkoikin perjantaina kesä- ja talviloma, joiden perään saan heti aloittaa äitiyslomani. Loma tähän väliin tekeekin oikein hyvää, sillä vaikka kuinka rauhallisesti yritin perjantaina siivota, sain loppuillan tehdä kuolemaa kipeän selän takia ja sohvalta ylösnousemiseen sai varata noin kymmenen minuuttia. Myös lauantaina lähdin liikenteeseen ennen kahtatoista ja vasta puoli neljän jälkeen päästiin äitini kanssa aloittamaan leipominen, sillä kahden naisen leivontaanvalmistautumiskauppareissu ei käykään ihan puolessa tunnissa. Oli siis onni, ettei mun tarvinnut nyt maanantaiaamuna repiä itseni mihinkään aamuvuoroon, tai edes iltavuoroon.

Viime vuonna tilasin yksisarviskakun ja nuorimmaisen kolmevuotiskakun toukokuussa leipoi työkaverini. Tänä vuonna päätimme äitini kanssa tehdä sen itse! Ja siitä tuli upea! Täyden kunnian kakusta annan kyllä suoraan äidilleni, sillä suurin työ oli hänellä. Mutta vaikka kuinka mukavaa on kakun suunnittelu, on sen tekeminen aina ihan toinen juttu. Ehkäpä siis ensi synttäreille taas jonkun muun tekemä. Vaikkakin poikani seuraava kakkutoive, oli mutaläjä, jossa on traktori, ei nopeasti ajateltuna kuulosta kovin haastavalta, joten kattellaan.. Onhan tässä välissä tulossa vielä yhdet ristiäisetkin.




Muissa tarjoiluissa sain apua myös hyvältä ystävältäni, luojan kiitos, ilman häntä en olisi ollut sunnuntaina senkään vertaa hengissä, mitä nyt olin. Synttäreistä on aina kauhea stressi ja vaiva, vaikka todellisuudessa koti täyttyy vain lähimmäisistä sukulaisista ja ystävistä, jotka eivät edes arvostele tarjoilujen  ulkonäköä tai onko meillä nyt teemaväreihin sopivat pillit. Maku yleensä ratkaisee. Eikä välttämättä sekään, hienosti ovat ainakin kaikki valehdelleet tähän mennessä, jos jossakin on ollut vikaa, siitä pisteet!
Tärkeintä on yhdessäolo ja että johonkin väliin saa jonkun asian sanottua, sekään ei tässä suvussa ole aina itsestäänselvyys. Eilenkin keskusteltiin välillä viittaamalla, kun jokaisella olisi ollut asiaa samaan aikaan. 
Joskus vähän harmittelin, kun synttärit ovat näin lähellä joulua, mutta eipä siitä ole kyllä mitään haittaa ollut. Ihanaa saada kerättyä koko porukka yhteen, vaikka jouluna nähdäänkin taas.

keskiviikko 11. joulukuuta 2019

ELÄMÄ LÄHEISRIIPPUVAISEN KANSSA

Läheisriippuvainen on suorittaja, perfektionisti, 
viihdyttäjä, mustasukkainen, draamakuningatar, 
puuhastelija, kynnysmatto ja uhri.

Läheisriippuvaisista on aikoinaan puhuttu pääasiassa ilmeisesti alkoholistien puolisoina, jotka uhraavat elämänsä toisen parantamiselle. He ovat voineet kokea jopa pettymystä siitä, että alkoholisti on pystynyt parantamaan tapojaan, jolloin läheisriippuvaisen apua ei enää samalla tavalla ole tarvittu. Nykyisin läheisriippuvuus kattaa paljon muutakin. 
Läheisriippuvaisella on äärimmäisen huono itsetunto, henkilö elää muiden mielipiteiden kautta ja tekee kaikkensa ollakseen hyväksytty jokaisen silmissä. Kaikkien kanssahan ei aina voi tulla toimeen, mutta läheisriippuvaisen on tultava. Ja jos ei tule, tuntuu sekin valtavalta epäonnistumiselta, mikä minussa on vikana, miksi hän ei pidä minusta.
Jokainen ihminen on jollakin tavalla riippuvainen toisista ihmisistä, mutta läheisriippuvuutta on vasta sitten, kun se hallitsee tai häiritsee elämää. Kun se aiheuttaa ahdistusta, masennusta ja syyllisyyttä.

Tunnen itse erään läheisriippuvaisen ihmisen todella läheltä, se olen minä. Nyt 25-vuotiaana olen tajunnut, että en pysty olemaan yksin. Olen sen jollakin tasolla aina tiennyt, mutta viime aikoina asia on vahvistunut mielessäni. Kyse ei ole siitä, että en pitäisi yksinolosta tai minulle tulee paha mieli, jos joskus joudun viettämään yön yksin esimerkiksi saunaillan tai laivareissun takia. Kyse on siitä, että en siedä sitä. Ajatus yksinolosta ei ole vain epämiellyttävä, vaan se sisältää niin suuren kirjon eriasteista ahdistusta, että tunnen tukehtuvani.

Tämän vuoksi olen varmaankin suurimman ajan elämästäni ollut parisuhteessa. Olen useamman kerran roikkunut myös huonossa suhteessa vain siksi, etten joutuisi olemaan yksin. Olen kestänyt huonoa kohtelua, myöskin väkivaltaa nuorempana, sillä ajatus yksinäisyydestä tuntui musertavammalta. Olen muokannut itseäni sen mukaan, että kelpaisin.
Eräs poikaystäväni sanoi minun näyttävän huoralta, kun meikkasin ja minulla oli kaulakoru. Pyyhin meikkini, kaulakorun hän repi itse kaulastani. Olin silloin 14-vuotias.
Toinen poikaystävä sanoi, että olen tosi kaunis, mutta vatsa mulla voisi olla vähän pienempi. Yritin saksilla nyrhiä vatsamakkaroitani ja lopetin syömästä. Olin 17-vuotias.

Suurin saavutukseni tämän asian saralla, oli varmaankin erota itse omasta tahdosta edellisessä suhteessa. Ja kestää se. Kaikki sen tuomat pelot ja ahdistukset. Totutteleminen olemaan yksin. Pysymään päätöksessä. Ja minä olin ja minä pysyin. Ensimmäistä kertaa vuosiin olin yksin. Ja olin yksin ennätyspitkän ajan. Pariin kertaan solmin kuitenkin jonkinlaisia suhteita, joissa vain satutin itseäni, vaikka alussa jo tiesin niin käyvän. Ajattelin sen jollakin tavalla olevan normaaliakin, kuka nyt ei kaipaisi toista ihmistä lähelleen, vaikka se ihan kohta loppuukin ja vaikka se ihan kohta tulee sattumaan. Ja kyllähän se sattuukin, ei parisuhde ole aina pelkkää ruusuilla tanssia, mutta ei sen kuulu sattua koko aikaa. 



Eipä silti elämä minunkaan rinnallani ole jatkuvasti kovin ruusuista. Jatkuvaa toistelua rakkaudesta, siitä ettei ole lähdössä mihinkään. Siitä, että riitän kyllä. Minun on kuultava se, jatkuvasti. Ja silti, tulee päiviä, kun en usko ja olen täysin varma, että nyt hän on lähdössä. Tiedän sen olevan todella raastavaa ja kuluttavaa. Ehkä se helpottaa vuosien kuluessa. Ehkä saan itsetuntoni rippeistä kasattua vielä jotakin melkein ehjää ja jospa tämä, kerrankin terve parisuhde, antaisi minulle varmuuden siitä, että riitän ja kukaan ei ole lähdössä mihinkään, enkä ole jäämässä yksin.



lauantai 7. joulukuuta 2019

IHANA JOULUKUU

Aaah, valkoinen maa ja kirpsakka pikkupakkanen! Tai sitten +3 lämpöastetta ja mieltä virkistävä vesiloskasade. Samapa tuo, mulla on ekaa kertaa vuosiin ihan oikea joulufiilis!
En oikein koskaan ole ollut mikään jouluhulluttelija, muutaman tonttukoristeen olen saattanut ostaa Halpahallin alehyllystä ja koristelut ovatkin olleet siinä. Lasten saamisen jälkeen meillä on ollut aina kuusikin tottakai, mutta lähinnä juuri lasten takia.

Mutta tänä vuonna se iski! Oikea kunnon joulukuume. Aloin jo pari viikkoa sitten haaveilemaan joulukuusesta ja ihan uudesta kuusesta vieläpä. Neljä vuotta sitten ihastuin valkoiseen kuuseen, jossa on jos jonkinlaista glitteriä ja hilettä, jota on paikat täynnä vielä juhannuksenakin, jos tarkkaan katsoo. Siihen olen ollut kyllästynyt jo ainakin kaksi vuotta, mutta enpä saanut aikaiseksi ostaa uutta. Paitsi että vihdoin tänä vuonna meille kotiutui ihana, aidonnäköinen kuusi.

Meillä vietetään vielä viikon päästä tytön 5vuotis-synttäreitä ja talo on silloin täynnä porukkaa, joten ajattelin, että pystytetään kuusi vasta sitten. Mutta siis en mä millään malttanut ja täällä se nyt komeilee.
Kuusen koristelukin meni tänä vuonna ihan nappiin. Lapset ripustivat koristeet niin, että se miellytti tämänkin pienen perfektionistin silmää. Siis tietysti on ihanaa, kun lapset koristelevat kuusen persoonallisesti, mutta noh, silti.. kuka muka ei ihan vähän käy joulupuuta korjailemassa, kun lapset on saatu untenmaille, jos yhdelle oksalle on saatu tungettua seitsemän eri palloa?

Huomiohuomio tästä kuvasta!! Kyseinen orkidea täyttää huomenna 6 viikkoa!
Mun henkilökohtainen ennätys, että lasten ja parisuhteen lisäksi, olen saanut jotakin
muutakin pidettyä hengissä näin kauan!!


Ja sitten kaikki muut jouluvalot ja koristeet, mulla on niitä tänä vuonna ennätysmäärä. Johtuukohan tää kaikki tästä raskaudesta tai vähintäänkin lähenevästä äitiyslomasta? Koska tuosta jouluisesta säästä se ei ainakaan kumpua.
Lasten joululahjatkin on jo ostettu ja vieläpä saatu paketteihin asti, joulupukki on varattu ja aikalailla koko joulunajan ohjelma suunniteltu, vaikka ei tietenkään ihan kellontarkasti. Jouluna ollaan kuitenkin aina pyritty rentoutumaan, ja syömään. Vaikka tänä vuonna olen ylittänyt itseni koristelussa ja paketoinnissa, niin jouluruoka, voi kyllä,  sitä mä odotan kaikista eniten! 

Tällä viimevuotisella kuvalla tahdon vielä havainnollistaa tämän ”seitsemän palloa samalla oksalla..”


tiistai 3. joulukuuta 2019

SUUNNITELTU YLLÄTYSRASKAUS

”Näkyykö tässä sun mielestä jotakin? Mä en kyllä oikeen tiä, täytyy varmaan hakee vielä uusi.” Tai uusia. Tulihan niitä testejä taas muutama tehtyä, ennen kun sen uskoi todeksi. Ensimmäiset  olivat hyvin haaleita ja kun sitten päätimme hakea testin, joka selkeästi ilmoittaa joko yes tai no, niin ruudulle ilmestyi KYSYMYSMERKKI??!!! Kuinka ollakaan, olin valinnut hyllystä vanhentuneen testin. Ja taas odoteltiin useampi tunti seuraavaa pissahätää. 


Juhannukseen aikaa kolme päivää. Kaikki mun edulliset limusidukat ja viinit ostettuna. Viimeinen testi näyttää jo selkeää plus-merkkiä, niin että tyhmempikin tajuaa. Aaai siis voiko seksiä harrastamalla tulla raskaaksi?

Ajattelin aina, että kaksi lasta on kiva, mutta kyllä kolmaskin vielä menisi. Eron jälkeen ei kuitenkaan lapsiasiat edes käyneet mielessä. Jossakin vaiheessa uutta parisuhdetta kuitenkin utelin, haluaisiko hän joskus omia lapsia. ”En tiedä, ehkä yhden joskus”, oli ensimmäinen vastaus. Siinä vaiheessa pienenpieni vauvankaipuu nosti jo päätään.

Viime vuonna tuskailin gynekologisten ongelmien kanssa. Olin kahteen kertaan sairaalassa useamman yön, kohtutulehduksen vuoksi. Ensimmäisellä kerralla poistettiin samalla kierukka, enkä uskaltanut sitä laitattaa uudelleen. Tästä huolimatta tulehdus tuli loppukesästä toistamiseen. Aloitin minipillerit, jotka eivät sopineet mulle ollenkaan, tämän jälkeen vaihdoin e-pillereihin, jotka eivät sopineet myöskään. Kävin yksityisellä lääkärillä ja huomattiin, että kappas, edellinen lääkäri oli määrännyt minua syömään pillereitä ihan miten sattui ja väärän mittaisilla tauoilla. Uusi yritys ja katsellaan sitten muutaman kuukauden päästä.
Mutta muutaman kuukauden päästä sama meno jatkui ja heikko mielenterveyteni oli taas todellakin lujilla. Olimme puhuneet muistakin ehkäisymahdollisuuksista, vaikken ollut kovin innostunut mistään niistä. Loppukeväästä mittani tuli kuitenkin täyteen ja uhosin, että mikä tahansa muu käy, mutta nämä pillerit vedän vaikka vessanpytystä alas.

Sovimme, että lopetan pillerit. Ei ruveta vielä vauvaa yrittämään, mutta tulkoon, jos tulee. Tässä vaiheessa päästin suustani jotakin, josta kuulen edelleen jatkuvasti, mutta oikeasti uskoin siihen itse. ”En mä varmaan enää edes tuu raskaaksi, ainakaan kovin helposti, kun ollut niitä tulehduksiakin ja joku hormonaalinen ehkäisykin ollut tässä pitkän aikaa..” Juu näinpä! Lopetin pillerit 20. toukokuuta ja siitä tasan neljä viikkoa eteenpäin tein ensimmäisen haaleita viivoja näyttävän testin. Sillä lailla niitä lapsia sitten ilmeisesti tulee.
Itselleni tämä onkin siis kolmas, mutta miehelle ensimmäinen. En oikeasti odottanut, että tämä kävisi näin äkkiä, mutta eniten pelkäsin, miten mies ottaa tämän ”vuodessa isäpuoleksi, avopuolisoksi ja isäksi”-tilanteen. Mutta hyvin. En ole kertaakaan havainnut kovin suuria pelkotiloja tulevan suhteen, pientä jännitystä, mutta kyllä mua itseäkin jännittää, vaikka tuttuja juttuja nämä onkin.

Mutta tulipahan testattua, että aina ei tarvi edes yrittää, niin sekin saattaa riittää. Ja ne juhannusjuomat, ne meni parempiin suihin samaan aikaan, kun itse litkin alkoholitonta Breezeriä valepulloista, jottei tarvitsisi heti kaikille kertoa. Ja meni läpi!

perjantai 29. marraskuuta 2019

Tinderistä osa-aikaiskäksi

Ah, Tinder. Tuo aikuisten leikkikenttäsovellus, jossa naaman ja sijainnin perustella valitaan, kenen kanssa voisi käydä pikaisesti kahvilla ja sen jälkeen tuuppasta vieläkin pikaisemmin. Sovellus, jossa voit lähettää estoitta kikkelikuvia ja sen jälkeen liueta paikalta. Tai näin minä luulin ja heti meni puihin, kun ei koko sovelluksessa ollut mahdollisuutta kuvien lähettämiseen.
Olin reilu puoli vuotta ollut sinkkuna ja kuullut tästä huikeasta sovelluksesta useaan kertaan. Siis joku on kuulemma oikeasti löytänyt sieltä elämänsä rakkauden! Mietin vain, että enhän mä siinä mitään häviäkkään.
Sovellus oli oikeastaan aika helppo käyttää, vaikka kyllähän mä siinäkin osasin silti mokailla. ”Oho väärään suuntaan meni, apua taas, voi saatana.” Ja sitten niitä matcheja sai jälkikäteen poistella, että hupsista vaan.
Pari kertaa olin jo sopimassa treffejäkin, mutta en mä sitten koskaan niitä loppuun asti vienytkään, aina tuli joku meno tai sitten mä kehittelin jonkun menon. Yhden kerran sitten kuitenkin treffasinkin jonkun ja siitäkin saa oikeastaan kiittää mun yhtä parasta ystävää ja serkkua. Mä nimittäin jo yhden kerran swaippasin vasempaan (=tämä on siis se hylkäysvaihtoehto, tiedoksi tietämättömille) erään henkilön, jolla tällä hetkellä on aika suuri rooli mun elämässä. En siksi, ettei hän olisi ollut kiinnostava, vaan siksi, että tiesin hänet entuudestaan. En tuntenut mitenkään, mutta tiesin. 

Serkkuni sanoi, että jos se vielä tulee vastaan, niin sitten toiseen suuntaan! Se ei ollut ehdotus, se oli käsky. Monta kertaa mulle muutenkin tuli jotakin yllätysmatcheja, joita en mielestäni ollut edes nähnyt, mutta hetken päästä muistinkin istuneeni terassilla serkkuni kanssa, hänellä mun puhelin kourassa ”voii tää on söpö, tykätään tästä, tästä ei, tästä ei ja joo tästäkin!” 

Ja sitten se tuli vastaan uudelleen. Ja mä pyyhkäisin oikealle. Jonkin ajan kuluttua mun puhelin piippasi uudesta parista ja seuraavaksi mä löysinkin itseni keskustelemasta kauhuelokuvista ja naperokarkeista.
Tämä toinen osapuoli ei aluksi tiennyt kenen kanssa jutteli, tai niin se edelleen väittää. Pian asia kuitenkin valkeni hänellekin, mutta se oikeastaan vain huvitti.
Tähän väliin sellainen, että mä olen ihan mielettömän läheinen mun sukulaisten kanssa. Meillä on kaikenmaailman yhteiset whatsapp-ryhmät ja me tavataan säännöllisesti porukalla, milloin synttäreillä, milloin äitienpäivänä tai tapaninpäivänä.
Ja asia, joka mut yhdisti tähän uuteen tindertuttavuuteen, oli mun eno. Eno, joka sattui olemaan tämän tuttavuuden pomo. Lisäksi tähän samaan soppaan liittyi tämä edellämainittu serkku, tindertuttavuuteni työkaveri. 
Mä ehdin jo ajattelemaan, että jos tämä juttu menee puihin, niin mä en enää ikinä kehtaa näyttää naamaani niiden työpaikalla. Harmitti kyllä vähän, että se työpaikka, on se sama paikka, jossa me joka äitien- ja isänpäivä käydään porukalla syömässä.

Me juteltiin viikko aika aktiivisesti ja yhtenä nättinä kesäiltana löydettiin toisemme samasta porukasta juhlimasta. Ja no, siitä asiat lähtikin aika, tai siis tosi nopeasti etenemään. Me vietettiin aikaa yhdessä oikeastaan aina, kun lapset olivat isällään ja kumpikaan meistä ei ollut töissä.
Hän tiesi alusta alkaen, että mulla on lapsia ja se oli koko ajan ok. Olin jo aikasemmin miettinyt, että jos joskus ryhdyn parisuhteeseen tai edes johonkin, mikä saattaa siihen johtaa, niin lapset tavataan vasta, kun ehdotus tulee toiselta osapuolelta itseltään. En ala hoputtamaan, mutta tottakai se on selvä, että jos aikoo mun kanssa enemmän viettää aikaansa, niin se tarkoittaa juuri sitä, että meitä tulee tässä paketissa kolme.
Keskustelu aiheesta tulikin esille aika nopeasti, mutta ei tosiaan mun suustani. Ja olinhan mä sitä tietysti miettinyt, mutta koska se tuli hänen suustaan, tunsin minäkin oloni varmemmaksi. Tästä on pakko tulla jotakin. Tinderitkin lähti alta aikayksikön.

Ihan ensimmäisistä yhteisistä päivistä lähtien mulla oli tosi hyvä ja varma olo. Ja mulla oli hauskaa! En muista, koska olisin nauranut niin paljon. Ja mä nauran aina vaan, joka päivä. Joka päivä hän saa mut kikattamaan kuin pikkutytön. Mietin vaan, että missä tää oli ollut mun koko elämän ajan. No lähinnä ilmeisesti Keravalla, kun sieltä on kotoisin. 

Siispä hyvin pian hän saapui meille istumaan iltaa, lasten läsnäollessa. Minun silloin 2- ja 3-vuotiaat toki luulivat tätä mun työkaveriksi, vaikka yritin kertoa, että tää on ihan toinen kaveri. Silloin he olivat usein vähän ujoja, varsinkin miespuolisten henkilöiden seurassa, siksi vähän yllätyinkin, kuinka hyvin he ottivat vastaan tämän uuden tuttavuuden. Illassa oli pientä esityksen makua ja kerroinkin, etteivät he yleensä näin villejä ole. Eli vähän ehkä valehtelinkin, aikamoisia koheltajia olivat oikeastikin ja ovat vieläkin. Mutta tämä tuli selväksi hyvin pian muutenkin. 
Me muutettiin neljä kuukautta sen jälkeen saman katon alle. Mun ja lasten koti, jossa oltiin vuokralla, meni myyntiin. Lisäksi me aikalailla asuttiin yhdessä sen jälkeen, kun lapsetkin oli esitelty. Mikä sattuma, että asuttiin melkeinpä vielä naapureina, joka vähän helpotti kahden asunnon välillä ravaamista.


Yhteenmuutto vaikutti tietysti paljon rahallisiin asioihin. Multa lähti asumistuet ja lasten päiväkotimaksut nousivat. Kaikessa tässä kuitenkin parasta oli, että mun ei ikinä tarvinnut ottaa asioita puheeksi. Mieheni tiesi itse, että mun avopuolisona, hänen tulonsa vaikuttivat tottakai meihin ja luonnollisesti hänkin osallistuisi näihin menoihin, joita hänen ei koskaan ennen ollut tarvinnut miettiäkkään. Alkuvuodesta hän lupasi hoitaa lapsia kotona niinä päivinä, kun ei itse olisi töissä, näin saisimme hoitomaksujakin pienemmäksi.

Ja siis ihan totta, tää mies löytyi Tinderistä! Ja se tekee musta yhden ihmisen lisää, joka on löytänyt elämänsä rakkauden sieltä!

tiistai 26. marraskuuta 2019

Hajonneen perheen ehjät lapset

Eron jälkeen , vaikka itse niin hajalla, ainoa toiveeni oli, että lapset pysyvät ehjinä. He olivat saaneet kokea jo tarpeeksi tuskaa entisen tilanteen takia. Ei meillä niin kovasti koskaan huudettu, mutta hiljaisuus on ihan yhtä kamalaa.
Olin niin kauan jo yrittänyt pitää tämän rikkinäisen perheen sirpaleita käsissäni, ihan vain siksi, koska lapset. Mutta kun vihdoin päätös oli tehty ja toinen kantoi tavaransa pois, en kertaakaan joutunut pyyhkimään kyyneliä lasten silmäkulmista. En kertaakaan joutunut vastaamaan ”mihin isi menee” tai ”tuleeko isi takaisin.”
Luojan kiitos lapset olivat niin pieniä, että eivät asiaa varmasti osanneet ajatella. Nyt kaksi vuotta myöhemminkään ei ole tullut kysymyksiä, miksi päiväkodin Maijan vanhemmat asuvat yhdessä, mutta meidän eivät.

Tiedän, että nämä asiat saattavat tulla esiin vasta myöhemminkin, he ovat kuitenkin vasta 3,5- ja vajaa 5-vuotiaita. Ennen ehkä mietin kuumeisesti, miten voin asian niin pienille lapsille kertoa, mutta nyt olen käynyt asiaa niin monta kertaa mielessäni läpi, että vastaaminen heidän mietteisiinsä ei tunnu vaikealta. 

Eron jälkeen lasten isä jäi samaan kaupunkiin asumaan, joka toki oli suuri helpotus lasten tapaamisen kannalta.
Tämä oli kuitenkin asia, joka oli minua eniten ahdistanut eroa miettiessäni, lapsista erossa oleminen. En ollut tottunut olemaan heistä öitä erossa. Joskus, hyvin harvoin, he olivat olleet yökylässä, mutta ne kerrat pystyi aikalailla laskemaan yhden käden sormilla. Nyt joutuisin olemaan jatkuvasti. Tiesin koko ajan, kuinka tärkeää lapsille on tavata isäänsä ja kuinka pahalta tuntui toisesta vanhemmasta, joka joutui muuttamaan pois.

Aloitimme jokatoinenviikonloppu-meiningillä ja joka toisena viikkona lapset viettivät yhden arkiyön isällään. Se tuntui heti toimivalta. Muutos oli alussa niin suuri, että sovimme lisäksi, että isä voisi sovittaessa tulla käymään muulloinkin, jos lapset tai hän itse kokisi sen tarpeelliseksi. Soittamisesta ja videopuheluista ei kovasti ollut siinä vaiheessa hyötyä, lapset olivat niin pieniä, etteivät ihan ymmärtäneet ideaa.

Itselleni erossaolo viikonloput olivat alkuun kova paikka. Tunsin valtavaa ahdistusta joka toinen perjantai viedessäni lapsia päiväkotiin, tiedostaen olevani viikonlopun yksin. Täytin usein viikonloppuni niin täyteen, etten ehtinyt ajatella yksinoloa. Varmasti tästä syystä jossakin vaiheessa hukkasinkin itseni ja omat ajatukseni, koska en halunnut kohdata niitä.
Ajan kuluessa viikonloputkin kuluivat suhteellisen nopeasti, vietin niistä kuitenkin lähes aina puolet töissä, suurimmaksi haasteeksi osoittautui vasta sunnuntai. Monena aamuna makasin vain lamaantuneena sängyssä tuijottaen ikkunasta sähkölankoja.



Toisaalta nautin välillä vapaudesta, kun ei tarvinnut huolehtia kenenkään vaipasta tai tehdä ruokaa. Tai kun ei ihan oikeasti tarvinnut silloin sunnuntaiaamuna nousta seitsemältä.
Nyt kahta vuotta myöhemmin osaan jo täysin nauttia vapaaviikonlopuista, vaikka edelleen herään sunnuntaina outoon tunteeseen, miksi on niin hiljaista. Mutta silloin, en ole enää yksin. 
Ja mikä tärkeintä, lapset sopeutuivat tähän järjestelyyn. Paremmin kuin minä, joka vaati suuren kamppailun päästäkseen tähän. He ovat iloisia nähdessään isänsä, mutta juoksevat onnellisina myös takaisin kotiin viikonlopun jälkeen. Se tekee minusta onnellisen.

lauantai 23. marraskuuta 2019

Haavat paranevat, vaikkakin hitaasti

Wow. Vuosi ja kolme kuukautta edellisestä tekstistä. En edes tunnista tuota edellisen viestin kirjoittajaa. Tai no, tunnistan kyllä, vaikka hän onkin jo aika kaukana. Kuinka paljon asioita mahtuukaan reiluun vuoteen. Ette kyllä edes usko miten paljon.
Kun taas lähes sadannen kerran mietin tilannettani pari kesää sitten, en olekaan kovin yllättynyt. Ymmärrän itseäni täysin. Näin olen toiminut aina teini-ikäisestä lähtien. Vaikka parin vuoden takainen ero lasteni isästä oli pitkälti minun oma päätökseni, koin silti, että minut oli hylätty. Tai tunsin oloni hylätyksi jo pidemmän aikaa. Vaikka olihan minulla paljon ihmisiä ympärilläni. Mutta en siltikään kelvannut. En kelvannut itselleni.

Mutta mitä tapahtui reilu vuosi sitten? Löysin rinnalleni jonkun, jolle kelpasin. Ihan juuri sellaisena kuin olin, olin silloin ja olen nyt. Sinä kesänä olin hukassa itseni kanssa pahemmin kuin vuosiin ja silti joku saattoi ihastua minuun, niin täysin rikkinäiseen ihmiseen ja vähän jopa hulluun tyyppiin. Ei sitä toiselle kerro ensitapaamisella, että ”mulla on hei nyt vähän vaikeeta”, mutta tässä tilanteessa ei tarvinnut olla edes melkein Einstein, että tajusi mun tilanteen.
Ja siltikään, hän ei luovuttanut. En tiedä kuinka monta kertaa tämän jälkeen hän on ajatellut, että olisi pitänyt painaa kaasua silloin alussa, kun vielä oli mahdollista, mutta sitä hän ei tehnyt. En ihan jokaisena päivänä ole varma, mikä häntä pitää tässä hommassa mukana. Jos se on rakkaus, niin sitä on oltava ihan mahdottomasti ja siltikin uskon, että siinä on pakko olla mukana ihan vähän hulluutta.

Tämän vuoden ja näiden kuukausien aikana olen saanut kasattua itseäni kasaan pala palalta, välillä ottaen askeleen taakse ja seuraavana kaksi eteen. Mutta vaikka suuria muutoksia olenkin kokenut, niin tässä pakassa on kolme muutakin, jotka ovat kokeneet elämänsä ehkä tähän astisista muutoksista suurimman.
Kaksi pientä ihmistä ovat saaneet elämäänsä täysin uuden aikuisen, joka avosylin otti vastaan yhden sijasta kolme, tai kaksi ja yhden rikkinäisen.

Ja tämä yksi. Alle kolmekymppinen mies, joka töidensä lisäksi joi kaljaa kun huvitti ja pelasi tietokoneella niin monta tuntia putkeen kuin halusi, tuli ja jäi. Alkoi isäpuoleksi kaksi- ja kolmevuotiaille lapsille, ilman mitään kokemusta. Vaihtoi iltapäivään asti nukkumisen yöheräilyihin ja aamupuuron keittämiseen. Kestää uhmaikäisen lapsen ”sä olet ihan tyhmä”-huudot ja pyyhkii toisella kädellä minun kyyneliä, kun ”en ole tyytyväinen itseeni ja haluatko sä muka oikeesti olla mun kaa”-vollotus iskee edelleen herkästi haavoittuvalle minälle. Ja saa vielä isäpuoli-tittelinsä lisäksi, kutsua itseään isäksi ensi vuonna.



Kyllä se taidan sittenkin minä olla, joka tässä on aika paljon saanut. Kunhan vain kiitollisuuden muistaisi joka päivä, niiden kaikkien harmaiden pilvienkin lävitse. 



Blog Design by Get Polished | Copyright 2016