keskiviikko 26. helmikuuta 2020

Jokaiselle annetaan sen verran kuin jaksaa kantaa

Kaksi viikkoa ilman sinua. Kaksi pitkää ja loputonta viikkoa. Kaksi viikkoa, kun jokainen hengenveto on tuntunut maailman raskaimmalta. Kaksi viikkoa sitten sinut nostettiin rinnalleni ja olit kaunis, niin täydellinen pieni tyttäremme, mutta olit jo poissa. En kuullut ensimmäisenä ääntäsi, etkä avannut silmiäsi. Mutta olit siinä silti. Miksi sinut vietiin pois? Tahdoin ja toivoin sinua niin paljon. Jokaiseen osaan minussa sattuu. Niin pienen hetken sain pitää sinua. Kuka voi viedä äidiltään ja isältään oman lapsen?

Aamulla ensimmäisenä olet mielessä ja illalla viimeisenä olet mielessä. Nukuin jo kaksi yötä ilman lääkkeitä, sitten romahdin. En osaa käsitellä näitä kaikkia tunteita, en edes tiedä mistä aloittaisin. Antakaa mulle mun vauva takaisin. Kannoin sinua yhdeksän kuukautta. Tunsin liikkeesi ja potkusi, kunnes en enää tuntenut. Kärsin tuskissani seisomatyössäni selkä ja jalat kipeinä, mutta tiesin, että lopuksi siitä seuraa maailman paras palkinto, sinä. Mutta tässä minä olen, syli huutaa tyhjyyttä ja sinä et ole siellä, missä sinun pitäisi. En saanutkaan sinua. Vatsa on hiljainen, vaikka se vielä hetki sitten oli täynnä elämää, mutta se elämä on poissa.

Tämän piti olla meille kaikille ilon aikaa. Minun piti kirjoittaa tutin käytöstä, täysimetyksestä, sisarusten reagoinnista pikkusiskon tuloon, ristiäisistä. Mutta mistä minä kirjoitan? Oman pienen vauvani kuolemasta, hautajaisista, surusta ja sisarusten reagoinnista pikkusiskon poismenoon. Tää on niin epäreilua. En tahdo edes uskoa tähän. Toivon edelleen, että kun illalla painan pääni tyynyyn, herään aamulla tästä painajaisesta.




Aina sanotaan, että
jokaiselle annetaan vain sen verran kun jaksaa kantaa, 
mun mielestä ihan paskapuhetta.



Tekeehän ihmiset jatkuvasti itsemurhia ja varmaankin kaikki ihan sitä varten, etteivät jaksa. Tai monet käyttävät huumeita päästäkseen tästä maailmasta hetkeksi pois, koska eivät jaksa. En minäkään jaksa. Mä aiemmin kirjoitin, kuinka en ole kauheasti tähän ikään menettänyt mitään tai muutenkaan kokenut mitään hirveyksiä. Mutta siis kyllähän muakin on elämä koetellut. Kuitenkin oman lapsen menetys tuntui pyyhkäisevän pois kaiken, mikä on joskus vähänkin tuntunut pahalta. Masennus teini-ikäisenä ja varhaisaikuisuudessa, eriasteiset syömishäiriöt, huono itsetunto, läheisriippuvuus, mikään ei tunnu enää miltään. Tähän kipuun verrattuna, mikään ei tunnu miltään. Mä olisin mielummin masentunut syömishäiriöinen, jolla on huono itsetunto ja paha läheisriippuvuus, kun, että mun vauva olisi viety multa pois.

Loppuun tahdon vielä kiittää jokaista kommentoijaa ja jokaista, joka on lähettänyt meille voimia jatkaa tästä eteenpäin. En jostakin syystä saa blogin kautta vastattua kommentteihin, mutta jokainen on luettu ja jokaista arvostan suuresti 

sunnuntai 23. helmikuuta 2020

KOHTUKUOLEMA JA PARISUHDE

Oon aina kuvitellut olevani hyvä puhumaan. Mulle on monta kertaa sanottu, kuinka helppoa mun kanssa on jutella mistä tahansa asiasta. Kuinka mä osaan aina vastata niin, että jätän toiselle hyvän mielen. Nyt mä vasta huomaan, kuinka huono mä olen oikeasti puhumaan, omista tunteista. Mä haluisin sanoa vaikka mitä, mutta sanat vain takertuu mun kurkkuun. Mun on jotenkin aina ollut paljon helpompi kirjoittaa asiat. Sen takia mä en osaa edes riidellä. Jos joku vähänkin korottaa mulle ääntään, niin mä alan itkemään. Meillä oli miehen kanssa viime kesänä yksi vähän suurempi riita, jota todellisuudessa ei voinut edes kutsua riidaksi, mutta mun oli siis pakko kirjoittaa hänelle kirje, jotta sain sanottua kaiken, mikä mua vaivasi, koska sanat ei vain irtoa mun suusta.

Tämän musertavan tapahtuman jälkeen olen muutaman kerran pelännyt, mitä jos emme kestä tätä. Kun molemmat ovat täysin hajalla, niin kuinka siinä voi pitää parisuhdetta yllä. Tai entä jos minä hajoan niin, ettei musta saa kasattua enää yhtään mitään. Mä en ole koskaan menettänyt oikeastaan mitään kovin suurta. Olen ollut ehkä kaksissa tai kolmissa hautajaisissa ja niistäki  vain yksissä aikuisiällä. En siis kohta 26 vuoden aikana ole joutunut luopumaan juurikaan mistään, monelle on kuitenkin tähän ikään mennessä kertynyt jonkinlaisia suurempiakin menetyksiä. 

Meidän parisuhde on monien muiden mittapuulla todella tuore. Vasta 1,5-vuotta yhteistä taivalta takana. Lyhyestä ajasta huolimatta me ollaan keritty yhdessä kokemaan aika paljon asioita. Meidän suhdehan eteni aika ryminällä eteenpäin heti ensitapaamisesta. Meillä vaan oli niin samanlaiset haaveet tulevaisuudesta ja yhteenkuuluvuuden tunne oli niin suuri, ettei meillä ollut mitään syytä odottaa.


Tämän hetkistä tilannetta ei toivoisi koskaan yhtään kenellekään koettavaksi. Jos jotakin tässä on tajunnut, niin sen, että luojan kiitos mä olen tässä tilanteessa juuri tämän miehen kanssa. En yksin tai kenenkään muun kanssa. Heti sairaalassa mies alkoi hokemaan mulle, että tästä selvitään kyllä yhdessä. Se tietää, ettei mulle riitä, jos sen sanoo kerran tai kahdesti, vaan se on taottava mun päähän, että tästä ihan jumalauta varmasti tullaan selviämään yhdessä! Hän on aina kokenut olevansa huono lohduttaja, vaikka olen sanonut, etten mä kaipaa lohdutukseksi edes välttämättä sanoja, vaan ihan pelkkää läheisyyttä. Mies usein jostakin syystä mun itkiessä, on koittanut saada mut piristymään ja lopettamaan itkemisen. Mutta nyt hän sanoo, että itke ihan niin paljon, kun lähtee. Ei edes yritä saada kyyneliä loppumaan, vaan rutistaa mut niin kovaan halaukseen, että mun oloni olisi niin turvallinen, kuin vain tässä tilanteessa voi olla.

Kaikista tärkeintä kai on, ettei menetä yhteyttä toiseen kaiken tämän surun keskellä, vaan se koetaan yhdessä. Me ollaan puhuttu vauvan kuolemasta välillä enemmän ja välillä vähemmän. Me ollaan järjestetty yhdessä hautajaisia, kysytty toinen toisiltamme, mitä toinen toivoisi. Päätetty asioista yhdessä. Me ollaan itketty yhdessä ja erikseen, pidetty toisiamme kädestä. Me ei missään vaiheessa olla lopetettu koskettamasta toista tai lopetettu kertomasta toiselle, kuinka paljon rakastetaan. Mua itseä vie eteenpäin vain ajatus siitä, että se toinen pysyy mun vierellä, vaikka joku, jota me niin kovasti odotettiin, lähteekin. Juuri se, että tästä ei tarvitse selvitä yksin.

Meitä molempia välillä ahdistaa olla kotona kahdestaan hiljaisuudessa, jos lapsetkin ovat muualla. Me koitetaan saada aikaa kulumaan ja keksiä mahdollisimman paljon tekemistä, ettei tarvitsisi kuunnella omia ajatuksia. Silti me välillä maataan sängyssä vaan ihan hiljaa. Pahinta, mutta samaan aikaa  parasta tässä on, että muu maailma ei lakkaa pyörimästä, vaikka me koimme kaikista suurimman menetyksen, jota kuvitella saattaa. Mutta me ollaan yhdessä.

torstai 20. helmikuuta 2020

Kuinka kertoa lapsille, ettei pikkusisko tulekkaan kotiin?


Sairaalassa yksi ensimmäisistä järjellisistä ajatuksistani oli, kuinka ihmeessä voin kertoa tämän asian lapsille? Molemmat odottivat pikkusiskoa ihan kamalasti. Päivittäin jompi kumpi kysyi, monesti useampaankin kertaan, että koska se vauva oikein syntyy. Viime viikkoina ehdin jo kertomaan, että ihan pian. Lupasin heille, että vauva on täällä aivan kohta. Ja nyt jouduin tuottamaan heille suuren pettymyksen, että pientä pikkusiskoa ei tulekkaan.

Sairaalassa meitä kävi tapaamassa psykiatrinen sairaanhoitaja, jonka kanssa keskustelimme, mikä olisi paras tapa kertoa melkein 4- ja 5-vuotiaille lapsille. Paras vinkki häneltä oli puhua suoraan. Ei kierrellä, vaan kertoa mitä on tapahtunut ja vastata lasten kysymyksiin rehellisesti. Hän myös ehdotti, olisiko joku muu tuttu ja turvallinen ihminen, joka alustavasti kertoisi asian. Olisi hyvä, että lapset saavat nähdä itkua ja surua, mutta ensimmäisinä päivinä minun suruni oli niin musertavaa, etten pystynyt edes yhtä lausetta muodostamaan. Onneksi siis minun äitini kertoi heille suru-uutisen.

Näin pienet lapset ajattelevat asioita onneksi vielä todella paljon eri tavalla kuin aikuiset. Nooa, joka yleensäkkään ei jaksa keskittyä yhteen asiaan pitkää aikaa, ihmettelee, kuka on taikonut vauvan taivaaseen, mutta seuraavassa lauseessa puhuu dinosauruksista. Eevi on enemmän mietteliäs ja selvästi harmissaan ja välillä vetäytyy yksikseen. Nyt ei enää niinkään, mutta muutamina ensimmäisinä päivinä. Kaikki tuntuu erilaiselta. Emme saaneet kokea uutta arkea viiden hengen perheenä, vaikka meidän piti. Kaikki on kuten ennen, mutta silti ihan erilailla. Tunnen epäonnistumisen tunnetta, etten pysty antamaan tällä hetkellä itsestäni enempää äitinä. Ulos lähteminen tuntuu ylivoimaiselta, välillä ruuan lämmittäminen tuntuu ylivoimaiselta. Onneksi meillä on tiivis lähipiiri, ilman heitä tästä ei tulisi mitään.

Illalla ennen nukkumaan menoa Eevi kysyy, ”jos sillä vauvalla ei olisi ollut siipiä, niin eikö se silloin olisi päässyt lentämään sinne taivaaseen?” No ei kai. ”Miksi sä et sitten ottanut siltä niitä siipiä pois, silloin se olisi täällä meidän kanssa?” Hän kysyy surullisena, mutta vähän myös kiukkuisena. Niin, miksi hitossa mä en saanut niitä siipiä pois?


maanantai 17. helmikuuta 2020

Oman lapsen menetys on h*lvetin julmaa

Viikko sitten maanantaina, 10.2, raskausviikkoja 38+1. Meidän viikko alkoi kuten mikä tahansa viikko. Vein aamulla lapset muutamaksi tunniksi kerhoon. Viimeiset viikot meillä oli ollut ihan hirveästi menoja, koko ajan oltiin menossa johonkin tai tulossa jostakin. Tämä päivä oli poikkeus. Meillä oli tulossa rauhallinen vapaapäivä, ei mitään suunnitelmia. Hain lapset, söimme ja menimme päiväunille. Ainoana suunnitelmana oli mennä ruokakauppaan iltapäivällä.

Tavallisena kiireisenä päivänä en sen enempää miettinyt vauvan liikkeitä, yleensä kauhea potkushow alkoi välittömästi, kun iltapäivä-illasta rauhotuin ja istahdin sohvalle.
Ennen kauppaan lähtöä havahduin miettimään, koska vauva oli potkaissut viimeksi. Aamulla? Kyllä varmasti tunsin hänet aamulla. Join kylmää vettä. Nukkuu varmaankin, kuten yleensä näihin aikoihin. Lähdimme ajamaan ruokakauppaan, ihan todella pieni epävarmuus takaraivossa jyskyttäen. Liikkeessä en muutenkaan kaikkia liikkeitä tuntenut, mutta silti kaupassa oloni alkoi tuntua epämukavalta ja halusin saada reissun suoritettua nopeasti. Ostimme suklaata, jonka söin heti autossa, ei liikettä.

Kiirehdimme kotiin. Mies alkaa purkaa ostoksia. Minä juon lisää jääkylmää vettä, riisun ja asetun kyljelleni sänkyyn. Yritän herätellä vauvaa. Oliko tuo kantapää? Ei, ei tainnut olla. Kyyneleitä alkaa jo valua pitkin poskia, kun mietin kaikista kamalinta vaihtoehtoa. Ei vieläkään mitään? Mies kysyy. En pysty soittamaan äidilleni, mies soittaa ja hälyttää meille. Soitan synnytysosastolle nieleskellen nousevaa paniikkia. Isäpuoleni jää lasten kanssa meille ja äitini lähtee viemään meitä sairaalaan. Äitini koittaa jutella vauvalle ja silitellä vatsaani. Matka sairaalaan ei ole ikinä tuntunut näin pitkältä.

Ensimmäisenä vastassa on kätilö, minulle todella tuttu henkilö myös muista merkeistä. En tiedä helpottaako vai vaikeuttaako se oloani, mutta purskahdan itkuun hänet nähdessäni. Mies kertoo tilanteen, sillä en saa sanotuksi mitään. Menemme heti huoneeseen, jossa kätilö alkaa etsiä sydänääniä. Kestää ja kestää ja kestää. Alan menettää viimeisiäkin toivon kipinöitä. Ei tämän näin kauaa kuuluisi kestää. Itken lohduttomasti.
Jotain kuuluu. Kuuletko, kätilö kysyy. Se on jotakin pientä, todella hidasta vauvan sykkeeksi, todella nopeaa minun sykkeeksi. Kätilö soittaa lääkärin, joka saapuu paikalle hyvin nopeasti. Tässä kohtaa se pieni ääni on saanut minussa heräämään ihan pienen ajatuksen, josko sittenkin. Olen silti epätoivoinen. Asetun makaamaan ja lääkäri alkaa ultraamaan. Hänen ilmeensä ei värähdä katsoessaan ruutua ja näppäillessään konetta. Kestää. Sano jo jotakin! Ja sitten hän lausuu ne sanat, jotka repivät sydämeni miljoonaksi pieneksi palaseksi, samaan aikaan kun en yhtäkkiä tunne kehossani yhtään mitään, kun taas samaan aikaan kaikki maailman tuska tulvii jokaiseen ruumiinosaani. Olen todella pahoillani, mutta sykettä ei löydy.

Huudan, vaikka en pysty hengittämään. En pysty ymmärtämään. Tässä on joku virhe. Herään ihan kohta tähän painajaiseen. Paitsi että en herää. Mies rientää luokseni. En kestä hänen tuskaansa. Tätä odotettiin niin kauan ja tämä oli ihan loppusuoralla. Parin viikon sisällä meillä piti olla yhteinen tytär. Tytär, joka piti saada viedä kotiin, jossa kaikki oli jo valmiina häntä varten.

Synnytyksen varovainen käynnistäminen aloitetaan samana iltana. Minulla on yksi sektio takana, joten kohtua halutaan säästellä. Mihinkään ei ole kiire, pahin mahdollinenhan on jo tapahtunut. En tahdo enää yöksi kotiin, vaikka sekin olisi mahdollista. Kuitenkin vasta vuorokauden kuluttua alan tuntea pieniä supistuksia. Kaiken tämän kamaluuden keskellä miehestäni on minulle mahdottoman suuri tuki ja lohtu. Vaikka häneen sattuu aivan yhtä paljon. Hän jaksaa siltikin pitää minua pystyssä. 

Vähän yli kahden vuorokauden kuluttua sairaalaan saapumisestamme, keskiviikkona 12.2 aamuvarhain 7.38 hän saapuu maailmaan. Hänet nostetaan rinnalleni. Hän on todella kaunis tyttö. Hänellä on tumma, kihara tukka, kuten isosiskollaan. En pysty käsittämään, miksi hänet viedään meiltä pois, ennen kun olemme saaneet edes tutustua häneen. Ulkoisesti hän näyttää täydelliseltä ja täysin terveeltä vauvalta, voi Luoja minkä takia otat hänet meiltä pois? 

Istukka ei synny. Se ei synny lääkkeistä huolimatta. Supisteleeko yhtään, kysyy kätilö parin minutin välein. Ei, en tunne mitään. Pidän vain pienen pientä vauvaani tiukasti sylissäni ja itken, ja toivon, ettei kukaan vie häntä koskaan pois. Vuodan verta. Hetken kuluttua huone on täynnä kätilöitä ja lääkäreitä. Kätilö pahoittelee jälleen. Sinut on vietävä leikkaukseen, vauva odottaa isän kanssa, häntä ei kukaan vie vielä pois. Näen mieheni katseessa kasvavan kauhun, hän on juuri menettänyt pienen vauvansa, nytkö häneltä viedään vielä puoliso.

Makaan leikkaussalissa. Palelee, vaikka en toisaalta edes tunne kylmyyttä. Nukuttakaa minut jo, älkääkä antako minun herätä. En kestä tätä tuskaa enää hetkeäkään. Mutta minä herään. Herään samaan painajaiseen, jossa juuri suljin silmäni.








lauantai 8. helmikuuta 2020

Kestääkö jonkun mielenterveys oikeasti loppuraskautta?

Viimeisiä viikkoja viedään. Kahden viikon päästä on laskettu aika. Voisiko silti lähteä synnyttämään? Vaikka siis tänään? Nää on ihan kamalia piinaviikkoja nää viimiset! Koko ajan odottaa, että joko ja koko ajan on vähän pettynyt, että ei vieläkään. Tämä viikko on muutenkin ollut ihan painajaismainen, vaikkakaan ei nyt täysin raskausolojen takia. Lapsille iski alkuviikosta kova yskä, mutta eivät onneksi tulleet muuten kipeiksi, että olisi tarvinnut perua heidän kauan odottamaansa laivareissua mummun ja tädin kanssa.
En muista, koska mulla itsellä olisi ollut kauhea flunssa tai kurkku niin kipeä, että sattuu niellä, mutta nyt taas muistan ja tottakai se iskee ihan loppuraskaudessa, kun henki kulkee muutenkin hyvin huonosti ison vatsan takia. Tällä viikolla meillä on ollut myös kauheasti sovittuja menoja, joissa ollaankin juostu vähän puolikuntoisena.


Eilen käytiin neuvolassa ja siellä olikin kaikki mallikkaasti, mutta sen jälkeen ei sitten ollutkaan. Aamulla oli pitkästä aikaa kylmä ja maa oli jäässä. Meidän ollessa neuvolassa olikin satanut pieni kerros myös lunta. Ja kuinka ollakkaan, en ajatellut asiaa sen enempää ja liukastuin kumoon parkkipaikalla. Päädyin maahan onneksi kyljelleni ja satutin polveni, vaikka tällä etumuksella suurempi todennäköisyys olisi ollut kaatua sen päälle. Lähdimme kuitenkin varoiksi tarkistukseen ja siellä vietettiinkin aikalailla loppuilta. Istuin käyrillä ja lääkäri ultrasikin vielä. Niissä kaikki oli onneksi hyvin, mutta lääkäri halusi katsoa käyrät vielä uudelleen, kun kaatumisestani olisi kuusi tuntia. Sinne siis jäimme odottamaan. Käyrillä ollessani kaikki oli kuitenkin kunnossa ja pääsimme kotiin. Selvittiin siis onneksi säikähdyksellä.

Aamulla heräsin jälleen kurkku käheänä ja pyörin vielä pari tuntia, kun mies veti tyytyväisenä sikeitä. Lapsetkin viettävät tämän viikonlopun isällään, joten minulle jäi ihan yksinäinen ilta, kun mieskin uniensa jälkeen lähti illaksi töihin. Pienestä kurkkukivusta huolimatta aioin laittaa kodin siihen kuntoon, että täältä olisi hyvä lähteä synnyttämään. Pieni supistelukaan siivouksen päätteeksi ei tekisi yhtään huonoa.

Nyt kolmen pyykkikoneellisen, imuroinnin, pölyjen pyyhkimisen, muun siivoamisen ja saunan jälkeen, ei mitään! Taidan siis vain luovuttaa. Hän tulee kun on valmis, vaikka minä kuinka olisin itse siihen valmis. Ja jos lähtö tulisikin nyt, niin empä tiedä, olisinko valmis sittenkään.

tiistai 4. helmikuuta 2020

RV 38 - viimeinkin sairaalakassi pakattuna

Mä oon jo useamman viikon ollut valmis synnyttämään tai  no, valmis ja valmis.. Nukkumisesta on tullut yhtä tuskaa, edes päiväuni aikaan en saa nukahdetuksi, vaikka väsy olisi valtava. Sohvalta nouseminen tai vähänkin pidemmän matkan käveleminen, noh, ei mene enää ihan niin ketterästi. Mutta kun alan miettimään, että synnytys on edessä todennäköisesti tässä alle kolmen viikon sisällä, niin suuri jännitys ja pelkokin nostaa päätään. Eli siis toisaalta olen täysin valmis ja toisaalta en ollenkaan.

Olen koko raskauden miettinyt ja odottanut sairaalakassin pakkaamista, mutta silti se on vain jäänyt. Monta viikkoa ollaan puhuttu, mitä sinne tulisi pakata ja lisäksi, että se tarvitsisi tehdä hyvin pian. No vihdoin tänään, viikkojen keskustelun jälkeen, päästiin kassin kanssa aika hyvälle mallille. Aikalailla perusjutuilla kassin kanssa mentiin:

• Kotiutumisvaatteet: lökärit ja paita, alusvaatteet
• Imetystoppi, liivinsuojia
• Hammasharja, tahna, deodorantti
• Hiusharja, hiuslenkkejä
• Koko raskauden ajan himoitsemiani: salmiakkia ja lakritsia!!
• Neuvolakortti



Jos ei vielä ensi yönä lähdetä, niin kasvorasvan, laturin, hiustenpesutuotteiden ja villasukkien pitäisi vielä eksyä mukaan. Kassisisältöehdotuksia kun on lukenut, niin listalta on saattanut lukea esimerkiksi hyvästä lukukirjasta tai tabletista. Viime synnytyksissä mulla ei käynyt edes mielessäkään, että ”olispa mulla tässä joku leffa pyörimässä”, vaikka eihän sitä tiedä, jos nyt kaipaisi sellaista, mutta epäilen pärjääväni ilmankin. Saattaa tietysti olla, että meillä onkin tässä vielä pari viikkoa aikaa ja jotakin tulee vielä mieleen, tai sitten lähdetään jo ensi yönä, niin jännää! Vauvan kotiutumisvaatteetkin on aikalailla jo päätetty, mutta varmaankin mies tuo ne vasta kun ollaan kotiutumassa.

Mitä sulla on ollut sairaalakassissa? Onko mukana ollut jotakin ihan täysin turhaan tai puuttunut jotakin, jota olisit kaivannut?


perjantai 31. tammikuuta 2020

Kaksi niin rakasta, kaksi niin erilaista

Mun pienistä vauvoista on ihan huomaamatta kasvanut jo vallatomia, ihania leikki-ikäisiä lapsia. Havahduin juuri, että mihin se taapero-ikäkin katosi tästä välistä. Mun oli lisäksi ihan pakko googlettaa, että minkä iän jälkeen taapero ei ole enää taapero. Jäin siihen käsitykseen, että noin kolmevuotiaana ollaankin yhtäkkiä jo leikki-ikäisiä, vaikka tämäkin ilmeisesti hieman vaihtelee lapsen kehityksen mukaan. En vain käsitä, missä ajassa tämä kaikki on tapahtunut. Siis me vietettiin joulukuussa esikoisen 5-vuotissynttäreitä ja syksyllä hänet pitäisi jo viedä esikouluun, että siis mitä? Ja toinen seuraa parin vuoden päästä perässä!
Muistan, kuinka paljon Eevi oli kasvanut yhdessä yössä, kun Nooa syntyi. Hän tuli äitini kanssa sairaalaan ja ymmärrykseeni ei vain mahtunut, miten ensimmäisestä pienestä vauvastani oli kasvanut siinä ajassa niin iso. Nyt kun olen juuri havahtunut heidän molempien nopeaan kasvuun, pelkään, kuinka isoiksi he kasvavat sinä yönä, kun vauva syntyy. Täytyykö heidät kuskata yläasteelle seuraavaksi?


Nämä sisarukset ovat loputtomia riitapukareita, mutta niin kovasti rakastavat toisiaan. Tappelut ovat lisäksi viime aikoina vähentyneet paljon. Heillä on paljon omia mielenkiinnonkohteita, mutta saavat yhdessä aikaan erilaisia leikkejä, jotka jaksavat kiinnostaa molempia.
Eevi on aina ollut todella suojelevainen isosisko. Hän pitää huolta, että päiväkodissa veli ei jää yksin, eikä häntä unohdeta. Toki hän on myös ainoa, joka saa motata veljeä, kun tämä käy ärsyttäväksi, mutta muut tätä eivät saa tehdä. Eevi nauttii keskipisteenä olemisesta. Hän kyllä löytää keinot, joilla tulla huomatuksi. Hän on hassuttelija ja naurattaja. Pieni draamakuningatar hänestä myös löytyy. Hän voi samanaikaisesti istua sohvalla, tietokonetuolilla ja jakkaralla, kun katsoo telkkaria. (Tässä taas ei ole omena pudonnut kovin kauaksi puusta, kun tietää millainen äiti on ollut pienenä..) Eevi rakastaa kaikkea kaunista ja ihanaa, ja hän tekee sen kyllä selväksi nähdessään jonkin ihanan kimaltelevan mekon tai maailman söpöimmän kissanpennun. 

Ja Nooa, aivan toisenlainen, mutta aivan yhtä ihana. Aina yhtä kiinnostunut kaikesta. Mitä, miksi, minkä takia, kuka, ovat hänen lempi kysymyksiään. Rämäpäisempi versio siskostaan. Hän juoksee, eikä katso eteensä, törmää ja itkee, mutta kymmenessä sekunnissa unohtaa juosseensa jotakin päin ja juoksee samaan kohtaan vartin sisällä. Hän tulistuu ja suuttuu aivan käsittämättömän nopeasti, mutta leppyy yhtä nopeasti. Tämä pieni poika kaipaa syliä ja pusuja. Hän tahtoo sohvalla tulla kainaloon. Hän on pieni kulinaristi, moni miettii, kuinka noin pienellä lapsella voi olla niin hyvä ruokahalu. Vaikka isosisko on Nooalle maailman tärkein, löytyy hänestä aivan toinen persoona, kun pääsee viettämään aikaa kaksin. Tällöin tulee esiin poika, joka kuuntelee ja tottelee ohjeita, kun ne ensimmäisen kerran sanotaan. Hän joutuu välillä tekemään töitä tullakseen huomatuksi vahvapersoonaiselta siskoltaan, että välillä se tulee kiukun ja raivon kautta. Mutta koska tämän olen huomannut, yritän kaikkeni, että huomioni olisi tasaisesti molemmilla, eikä siitä joutuisi tappelemaan.



Olen onnellinen, kun saan olla näiden kahden upean lapsen äiti. Kun saan nähdä heidän kasvavan ja kehittyvän, vaikka se usein tapahtuukin liian nopeasti, että välillä joutuu pysähtymään hetkeksi miettimään, milloin vastasyntyneestä kasvoi melkein 4- tai 5-vuotias. Ja kohta saamme tähän perheeseen yhden lisää, jota onkin odotettu monta kuukautta. Molemmat kysyvät viikoittain, koska vauva syntyy, sillä kumpikin on jo kyllästynyt odottamaan, enkä malta odottaa itsekkään, koska saan heille kertoa, että nyt vauva on syntynyt. 

maanantai 27. tammikuuta 2020

Oudoimmat raskaushimoni

Kuten muutaman kerran olen todennutkin, on raskauteni tähän mennessä sujunut suhteellisen vaivattomasti. Ei sen suurempia kipuja, paitsi tietysti nyt loppumetreillä alkaa toki vähän tuskastuttamaan. Illat ovat pahimpia, jos on päivän temmeltänyt ja koitat löytää mukavan asennon sohvalta, niin ei muuten onnistu. Suurin osa supistuksistakin jäi kuitenkin pois kun jäin töistä kesälomalle, jäljelle jäivät vain inhottavat liitoskivut. Normaalia pahoinvointia ja järkyttävää närästystä lukuun ottamatta, olo on ollut suhteellisen hyvä.

Mitään kovin outoja raskaushimojakaan mulle ei ole tullut. Ei ole ollut tarvetta syödä multaa tai yhdistää mandariinia ja ruisleipää, kuten siskoni toteutti tätä jälkimmäistä. Jokaisessa raskaudessa olen vähän kyllä odotellut jotakin outoa, mutta se on rajoittunut vain loputtomaan satsumien tai porkkanan syömiseen. Tässä raskaudessa myös muut hedelmät tai tomaatit ovat olleet kovassa huudossa. Aikaisemmissa olen ollut hulluna myös toffee naminamiin, joka sittemmin löytyi kaupanhyllyltä Kidius-nimellä, mutta nyt ei valitettavasti edes sillä. 


Erikoisimmat mieliteot mulla koskee eniten tuoksuja. Hulluksi mut tekee parkkihallit, bensa, pesuaineet, kellari, rakennusliikkeiden tuoksut (K-rauta, Puuilo yms.) ja meidän vaatehuone tuoksuu myös mielettömän hyvältä. Bensa ja pesuaineet ovat aina olleet mun mieleen, mutta nyt raskausaikana ne tuoksuu niin tajuttoman hyviltä! Mulla on ollut ajokortti kohta neljä vuotta, mutta mä oon ajanut parkkihalliin yhteensä vain joku viisi kertaa koko aikana, koska pelkään, että kolhin jotakin tai jostakin syystä jään parkkihallin ylä- tai alamäkeen jumiin. Näistä viidestä ajamastani kerrasta neljä on tapahtunut tämän raskauden aikana. 
Voisin vaikka joka päivä ajaa sinne lime-pesuainepurkin kanssa ja haistella molempia kilpaa. Lisäksi olen pessyt kotona lattiat ehkä triplasti niin monta kertaa, kuin ennen raskautta, ihan vain pesuaineen takia. Vielä ei ole onneksi tehnyt mieli maistaa, vaikka mielessä se on käynytkin. Todellisuudentaju ei kuitenkaan ole hämärtynyt vielä niin paljoa, ettenkö ymmärtäisi, että maulla ja hajulla ei näissä asioissa ole mitään yhteistä. 

lauantai 25. tammikuuta 2020

Seksiä synnytykseen asti, kyllä kiitos!

Halut muuttuvat raskausaikana ja joskus radikaalistikkin. Samalla kun toisella riittää valtavasti himoja alusta loppuun asti, voi toiselle tulla täysi stoppi heti alkumetreillä. Alkuraskauden pahoinvointi ja väsymys saattavat vaikuttaa siihen, että ei ole paneminen ihan heti ekana mielessä. Ja kun pahoinvointi hetkeksi helpottaa, voi tuntua siltä, että antakaa mun nyt vaan hetki nauttia tästä olosta. Ja sitten on me muut, jotka käyttävät hyväksi kaiken sen ajan, kun on parempi olo. Toki seksin harrastamiseen löytyy haasteita ihan jo sillä, että lapsia on ennestään ja lisäksi sillä, että heille tulee koko ajan enemmän ikää ja jossakin vaiheessa ymmärrystä asiaa kohtaan. Mielestäni kyseiseen aktiviteettiin on silti löydyttävä aikaa jostakin ja jos sitä  ei muka löydy, niin sitten sitä ei jompi kumpi tai kumpikaan todellisuudessa edes halua. Meillä on tietysti se tilanne, että kaksi vanhempaa lasta ovat oman isänsä luona joka toinen viikonloppu ja joka toinen keskiviikko-torstai, eli ajan löytäminen on hieman helpompaa. Toki mies tekee pääsääntöisesti viikonlopputöitä ja joskus tiettyinä sesonkeina yömyöhäänkin, joten jos haluaa tyytyväisenä pysyä, on joskus nipistettävä vaikka yöunista. Eikä seksin sitä paitsi tarvitse aina olla pelkkää jyystämistä, vaan se voi olla paljon kaikkea muutakin.


Mutta siis takaisin raskausaikaseksiin. Tästä ei ihan kauheasti edes mun mielestä puhuta. Facebookit on täynnä vauvaryhmiä, mutta harvoin niissä törmää, himottaako teitä muitakin- tai missä asennossa te harrastatte seksiä ison vatsanne kanssa-keskusteluihin. Ja jos niihin törmää, niin siellä on muutama hassu kommentti. Asia erikseen on facebookin Naistenhuone tai Äitylit. Niissä on niin paljon ihmisiä, että joku jopa uskaltaa kommentoidakkin. Siltikin väitän, että seksiaiheiset keskustelut niissäkin ryhmissä keskittyvät enemmän tavalliseen seksiin tai sopivan vibraattorin löytämiseen.

Keskiraskaus on yleensä seksillekkin kaikista parasta aikaa. Monesti vatsa ei ole siinä vaiheessa vielä tiellä, pahoinvointi on monella helpottanut, eikä ihan koko aikaa enää väsytäkkään. Mutta sitten on tietysti nämä tulevat iskät. Heillä saattaa olla myös oma ajatus seksin harrastamisesta. Monesti kuulee, että miehet pelkäävät vatsassa köllöttelevän vauvan turvallisuutta seksin aikana. Ehkä ihan perussettiä on ne, että mies osuu vauvaan tai joka ottaa yhtäkkiä kiinni. Mutta eipä sieltä vielä tähän päivään mennessä kukaan ole kiinni ottanut, toivottavasti. Mutta kun näistäkin asioista ja peloista keskustellaan yhdessä, päästään todennäköisesti asiassa eteenpäin.

Viimeinen kolmannes ja varsinkin viimeiset viikot ovatkin sitten jo asia erikseen. Niissä saattaa tarvita hieman jo akrobatiaa ja notkeutta. Mutta mihinpä sitä ei taipuisi, kun oikein tekee mieli. Monella alkaa tulemaan kuitenkin loppua kohden kaikenlaisia kolotuksia ja kipujakin, joka kyllä latistaa ajatusta seksistä.
Olen itse kokenut paljon ristiriitaisia tunteita kasvanutta vatsaani ja ylipäätään vartaloani kohtaan, joten sen kanssa on joutunut käymään jonkinlaista taistelua ja kun siihen lisätään seksin harrastaminen, niin kyllä sitä sillä hetkellä jotakin muuta tuijottelee, kun sitä kahden koripallon kokoista palleroa rintojen alla. Mutta onneksi meillä on maailmassa niin paljon erilaisia asentoja, että varmasti joka tilanteeseen löytyy jotakin! Ja vaikka tämä on vielä ehkä jollakin tasolla asia, josta ei ihan kauheasti kavereiden kesken keskustella, niin netti on pullollaan vaikka ja mitä, että ei muuta kun kokeilemaan, vaikka ihan synnytykseen asti, jos se vaan tuntuu molemmista osapuolista hyvältä!

torstai 23. tammikuuta 2020

Rv 36 - synnytys jännittää


Nyt ollaan jo aika pitkällä tätä raskautta, 88,9% sanoo yksi raskaussovellukseni (tai eihän niitä ole kuin kolme vai öö neljä, joista seurata vauvan kokoa ja kehitystä..) Mitä lähemmäksi laskettua aikaa mennään, sitä enemmän alkaa jännitys hiipiä, luonnollisesti. Mulla on takana kaksi varsin erilaista synnytystä, joten sitä suuremmalla syyllä mietin, millähän kaavalla tällä kertaa mahdetaan mennä. Esikoinen syntyi suunnitellulla sektiolla perätilan takia ja edellinen raskaus päätyi pieneen imukuppiavustukseen vauvan sydänäänien laskun vuoksi. Sektiosta toivuin todella nopeasti, ei mitään traumoja. Ensimmäisessä alatiesynnytyksessähän ei ihan kaikki mennyt nappiin. Vesien menosta kesti noin 21 tuntia siihen, että poika oli pihalla. Sillä välillä ehdittiin vauhdittamaan supistuksia oksitosiinillä, törkkäämään epiduraalipiikkiä kolmesti alaselkään ja luulin hukkuvani ammeeseen, jonka piti olla rentouttavaa puuhaa. Kun tästä kaikesta oltiin selvitty, vietiin vauva pikaisesti tarkistukseen lievän asfyksian vuoksi, mutta pääsimme kuitenkin nopeasti teho- ja tarkkailuosastolle tokenemaan. Vauva ei tarvinnut missään vaiheessa tehohoitoa, kun taas itse sain jonkinnäköisen infektion ja sairaalasta kotiuduin järkyttävän päänsäryn kanssa, joka myöhemmin selvisi postspinaalipäänsäryksi ja vasta päivien jälkeen hoidettiin epiduraalisella veripaikalla. 

Viimeisimmän synnytyksen jälkeen siis ensimmäinen viikko meni aikalailla sumussa ja säryissä. Ai niin, pojan ollessa noin viikon ikäinen, saatiin esikoisen kanssa vielä oksennustauti ja jokainen voi arvata, että kuinka mukavaa puuhaa se on juuri synnyttäneen lantionpohjalihaksilla!
Näistä kaikista kommelluksista huolimatta, ei synnytyksistä ole jäänyt mitään traumoja ja edelleen valitsisin mielummin synnyttämisen, kuin hammaslääkärissä käynnin. Tietysti toivon, että tämä kolmas kerta menisi enemmän oppikirjojen mukaan. Tyylillä niin, että säännölliset supistukset alkaisivat, pystyisin olemaan kotona mahdollisimman pitkään ja sairaalaan mentäessä oltaisiin jo niin hyvällä mallilla, että vähän jos jotakin kivunlievitystä vielä saisi ja sitten vähän ponnistellaan ja onneksi olkoon, teille on syntynyt terve tyttö! Näin se todennäköisesti ei tule menemään, mutta hei aina voi haaveilla.

Kaksi synnytystä kokeneena mua kuitenkin jännittää ihan hulluna, vaikkakin siis hyvällä tavalla. Nyt kun synnytys voi periaatteessa käynnistyä koska vain ja ollaan näin hyvillä viikoilla. Meillä olisi kyllä suunnitelmissa vielä ensi viikolla käydä ottamassa niitä vatsakuvia, että jos siihen saakka pysyttäisi yhtenä kappaleena. Mies kyllä ehdotti, että jos satun synnyttämään ennen kuvauksia, niin voidaan ilman muuta ottaa kuvia hänen kauniisti pyöristyneestä masusta. Onko sillä nyt sitten väliä kumman vatsa se on, yhdessä tässä raskaudessa kuitenkin ollaan mukana! 


tiistai 21. tammikuuta 2020

VAUVAJUHLAT

Reilu viikko sitten mut yllätettiin ihan totaalisesti. Vuonna 2014 esikoista odottaessani, osasin odottaa myös babyshowereita. Tai siis ainakin odotin ja olisin kyllä hieman pettynytkin, jos kukaan ei olisi sellaisia järjestänyt. Seuraavan laskettuaika olikin vain vuosi ja viisi kuukautta myöhemmin, joten hänenkään kohdalla en odottanut mitään juhlia. Vauvajuhlat taidetaan yleensä järjestää vain esikoisen kohdalla, ehkä siksi tämä suuri shokkiyllättyminen. Kuitenkin myös edellisen raskauden aikana minut yllätettiin, sillä tuleva kummitäti ei halunnut, että hänen kummipoikansa jäisi ilman vauvakemuja. Nyt siis kolmannen kohdalla ei käynyt pienessä mielessäkään, että jotakin pientä olisi kuitenkin luvassa. 

Sovittiin jo yli kuukausi sitten äidin ja siskon kanssa, että mennään yhdessä syömään ennen kuin synnytän. Mulle meni ihan täydestä ”äiti-tyttäret-aika”, jota niin kovin vähän tulee enää vietettyä. 
Kun kuitenkin saavuimme ravintolaan sisälle äidin ja siskon kanssa, olikin mua vastassa suvun naiset ja meidän vauvan kaksi tulevaa kummia. Oli siinä itkussa pidättelemistä! Tai ei oikeastaan ollut, koska en jaksanut sitä sen kummemmin pidätelläkkään. Sen enempää mitään leikkejä ei ollut suunniteltu, mutta perinteiset vauva-arvauskortit olivat vieraiden täytettävissä. Niitä on parasta lukea jälkeenpäin, että kuka on arvannut syntymäpäivän, painon tai pituuden lähimmäksi. Nimiarvaukset ovat myös hauskoja, sillä olemme ajatelleet pitää nimen salassa, joten hauska nähdä tuleeko oikeita osumia!
Meille oli kaikille tilattu ruokaa etukäteen ja äiti oli leiponut vielä ihanan vaaleanpunaisen kakun. Äitini oli ajatellut ihanasti, vaikka varsinaisia babyshowereita ei nyt kolmansia enää järjestetä, niin kiva koota pieni porukka koolle ja vauvakirjaan saa muiston kuitenkin. 






Lisäksi meille oli ostettu ihania ja tarpeellisia lahjoja. Paketeissa oli lähes tulkoon kaikki, jotka vielä olivat ostoslistalla, kuten kylpyamme, hoitolaukku ja imetystyyny. Miehellä oli ollut kova homma saada pidettyä mua aisoissa, että meille olisi vielä jotakin ostettavaa, kun olin jo alkanut jankuttaa, kuinka pian tulisi kiire näille kaikille ostoksille. Mies oli jo soittanut mun äidille, että nyt on pakko keksiä jotakin, kun häneltä alkaa tekosyyt loppua. Lopuksi äiti kielsi mua ostamasta kyseisiä tarvikkeita, että mennään sitten yhdessä ostamaan loput tarvittavat.
Mua on silti ehkä maailman helpoin huijata, että läpi olisi mennyt joka tapauksessa tämä ihana yllätys!


torstai 9. tammikuuta 2020

SÄKENÖIVÄ LOPPURASKAUS

Voi jukra, kyllä loppuraskaus on ihmisen parasta aikaa. Tai sitten ei. Nautin tietysti, että lähes jokaisessa tilanteessa voi vetää raskauskortin esille. 
Vitsi kun koko ajan väsyttää, kun mä oon kato raskaana. Kauhee pissahätä koko ajan, tän raskauden takia. Hirvee nälkä, koska raskaus. Sattuu sinne ja tänne ja tonne, se on tää raskaus.
Siitähän nää kaikki johtuu, vaikka ei siitä välttämättä ihan joka välissä tarvitse muistuttaa. Riittää ihan, että katsoo tätä palloa tissien alapuolella ja muuten niin tuskaista ilmettä, niin ei tarvitse paljon muistutella. Eikä tää oikeesti niin kamalaa ole, ihan koko aikaa. Oikeasti se jatkuva pissahätä ja hyvän asennon löytäminen sohvalla tai sängyssä, ovat ne, jotka eniten pistävät ärsyttämään. Tai kun tuntuu, ettei happi enää kulje, kun vauva työntää pepulla sun keuhkoja kasaan.

Mies yrittää ehtiä aina kaivamaan puhelinta esille, että saisi mun valitusvirret videolle, jotta voisi sitten ensi syksynä niitä mulle näyttää, kun aloitan haikailun vauvavatsasta ja siitä, kuinka ihanaa olisi olla taas raskaana.
Tajusi hän eilen kuitenkin olla edes yrittämättä ottaa puhelinta esille, kun mulla meni selkä ihan totaalisesti. Noustiin saunasta haukkaamaan vähän happea, kun tajusin, etten pysty edes kunnolla hengittämään, sillä joku sattuu vasemmalla puolella keskiselässä ihan perkeleesti. Itkua tihrustaen koitin saada tukan pestyä mahdollisimman nopeasti, jotta pääsen makaamaan johonkin asentoon, jossa vähän saisi edes henkeä. Kipu yltyi niin kovaksi, että oli pakko ottaa särkylääke. Mies koitti hieroa selkää auki ja onnistuikin sen verran, että sain nukutuksi.
Tänäkään aamuna kipu ei ollut täysin hellittänyt, mutta mikä tuuri, että olin viime kuussa varannut ajan raskaushierontaan, joka sattui olemaan juuri tänään! Ei siis olisi ollut yhtään parempaa päivää laittaa selkää jumiin.

Olen kerran tai kaksi käynyt hieronnassa elämäni aikana, toki olen tässä kohta kuuden vuoden parturi-kampaajaurani aikana ollut varaamassa aikaa useampaankin kertaan, mutta kuinka ollakaan se on aina jäänyt. Sain kuitenkin nyt joululahjaksi anopilta lahjarahaa, jonka sain käyttää haluamaani asiaan ja mies lupasi kustantaa loput, joten päätin käyttää tämän kerrankin oikeasti hyödyksi. Nykyään lasten tarpeisiin uppoaa niin paljon rahaa, että on helppo sivuuttaa aina omat menot.
Mutta siis tänään oli vuorossa minun ihan omaa aikaa vyöhyketerapeuttisessa raskaushieronnassa ja voi pojat se teki hyvää! 




Lempeiden hierontaotteiden sekä vyöhyketerapeuttisten 
hoitopisteiden avulla helpotetaan kehon jännityksiä
 ja kiputiloja kuten liitoskipuja ja lihaskipuja. 
Hoito parantaa aineenvaihduntaa ja vähentää turvotusta, 
auttaa rentoutumaan ja vähentää stressiä, helpottaa 
ja tasapainottaa erilaisia raskauden tuomia muutoksia kehossa 
esim.hormonitoiminta, ruoansulatus, hengitys ja verenkierto.”

Tätä siis hieronnalta luvattiin ja tässä todellakin onnistuttiin. Olo oli kuin uudestisyntyneellä. Ja aineenvaihdunta, jos normaalisti sai käydä vartin välein pissalla, niin tänä iltana olenkin käynyt kymmenen minutin välein! No mutta se nyt on tietysti selvä, että nesteet lähtee liikkeelle. Pieni murhe muuten kokonaisvaltaisen rentoutumisen seurauksena. Ja hei, eipähän tässä ihan hirveän montaa viikkoa tämä vauva ole tuolla rakkoa kiduttamassa, vaan viimeisiä viikkojahan tässä käydään enää läpi.
Mutta hierontaa voin suositella jokaiselle raskaana olevalle, nämä kivut, säryt ja jännitys vaivaavat varmasti suurinta osaa näillä loppumetreillä.

perjantai 3. tammikuuta 2020

EN LUPAA MITÄÄN

Ihanaa uutta vuotta vain jokaiselle!

Meillä vaihtui vuosi erittäin rauhallisissa merkeissä. Mies oli töissä, lapset olivat isällään ja minä pullamahani kanssa päädyin viettämään iltaa siskoni luo. Meillä oli ohjelmassa syömistä, korttipelejä, kokista ja tähtisädetikkuja. Puoli kahdentoista maissa mies oli päässyt jo töistä ja menimme yhdessä katsomaan raketteja rantaan. Sovimme aiemmin menevämme vielä parille kaljalle (minun kohdalla tämä tietysti tarkoitti alkoholitonta siideriä ja kaakaota), jos vielä jaksaisin. Toki selkää vähän jo pakotti koko illan istumisen jälkeen ja vauva pyöri vatsassa kuin vipperä, mutta ajattelin, että kerrankos sitä vielä käydään, seuraava uusi vuosi taitaakin olla vielä astetta rauhallisempi. 


Meillä alkoi jo välipäivinä kaappien tyhjennys, jota jatkettiin sitten ensimmäisenä päivänä. Olemme reilu vuosi sitten muuttaneet  nykyiseen asuntoomme kahdesta eri osoitteesta ja silloin jo karsimme tavaraa rankalla kädellä. Myös vuoden varrella olemme kerran tai kaksi käyneet kaappeja läpi. Me ei kumpikaan olla mitään tavaroiden himohamstraajia (mies kyllä enemmän..), mutta siltikin ihan mahdoton määrä turhaa roinaa oli ehtinyt kertyä kaappien perälle. Nyt viimeistään lähti myös ne tavarat, joita vuosi sitten mietittiin, mahtaako näitä vielä tarvita ja kun ei ollut tarvittu, niin pois vaan. Ennen meidän vaatehuoneen ovelta sai kurkotella takaseinällä olevaan vaaterekkiin, josko sieltä saisi jotakin napattua, mutta nyt sinne mahtuisi vaikka akvaariollinen kaloja!
Joka paikkaan tuli niin paljon lisää tilaa ja jotenkin koko mieli keveni, kun näki sen hävitettävän tavaramäärän. Kovin pienessä ajassa kaikkea rojua tuntuukin kerääntyvän, joten katsellaan puolen vuoden kuluttua, kuinka ahtaalla kaappitila taas on.

Me ei tehty mitään sen kummempia uuden vuoden lupauksia. Tarkoitus olisi vähentää herkkujen ja roskaruuan syömistä, mutta tässäkin tarkoituksessa toisena tavoitteena on rahan säästäminen. Itselläni ei tietenkään tässä vaiheessa ole tavoitteena mitään painonpudotusta, ollaanhan tässä vielä ainakin kuukausi, toivottavasti, raskaanakin ja imetyksen aikana ei tietysti sovi niinkään sen kummempia laihdutuskuureja aloittaa. Toiseksi monen kerran kokemuksella voin sanoa, että laihdutuskuurit eivät ole minulle se kaikista paras vaihtoehto, sillä siitä luisutaan äkkiä vaarallisille vesille. Mutta tavallista, edullista kotiruokaa olisi tarkoitus valmistaa ja syödä (lue: mies valmistaa, me muut syömme). 


Tänä vuonna on tulossa muutenkin suuria muutoksia ja suuria toiveitakin on ilmassa. Vauvan syntymä on näistä muutoksista ja odotuksista tietysti kärjessä. Lapsilla on vaihtumassa päiväkoti ja esikoinen aloittaa syksyllä eskarin. Yhtenä suurena haaveena on myös oman kodin osto. Sen kanssa emme pidä kiirettä tämän kaiken muun keskellä, mutta olisihan sellainen kiva löytää ennen esikoulun alkua, jos vaikka kotia ei löydy juuri tältä samalta alueelta. Emme kuitenkaan halua tehdä päätöksiä kiireessä ja tähän projektiin annamme aikaa niin paljon kuin tarvitsee. Vaikka ei sitä kieltää voi, kuinka paljon omakotikuume kasvaa asuntoja katsellessa, mutta katsotaan mitä kaikkea tällä vuodella on meille annettavaa!

Blog Design by Get Polished | Copyright 2016