perjantai 5. kesäkuuta 2020

Ensimmäistä kertaa yksin kuukausiin

Eilen oli se päivä, kun mieheni palasi töihin. Hänet lomautettiin maaliskuussa vähän hautajaisten jälkeen. Saimme avaimet omaan kotiimme ja remontoimme koko huhtikuun ajan. Lapset olivat koronan takia poissa päiväkodista. He kävivät edelleen joka toinen viikonloppu isällään, mutta minulla oli mieheni koko ajan lähelläni. En joutunut käsittelemään tunteitani yksin. Usein en käsitellyt niitä juuri lainkaan. Remontti vei suurimman osan ajasta ja ajatuksista, koko ajan oli jotakin, joka piti saada valmiiksi. Tuli toukokuu ja tuli muutto. Remontti valmistui, mutta aika meni silti kaivaen sadevesiputkia ja patolevyjä laittaen. Sitten tuli päätös, ravintolat saavat avata ovensa. Mies pääsisi takaisin töihin. Tiesin sen päivän koittavan, mutta työnsin sitä pois mielestäni.

Eilinen kului yli puoleenpäivään nopeasti. Kävin Nooan kanssa neuvolalääkärissä ja vein takaisin isälleen. Kävin keskustelemassa oman terapeuttini kanssa. Takana oli jo pari huonompaa päivää. Tulin kotiin, tyhjään ja hiljaiseen kotiin. Olin yrittänyt ajatella, että tämä on ehkä hyvä asia. Rahatilanteemme tasaantuisi ja mies pääsisi jälleen tekemään sitä, mistä nauttii. Kotiin ajaessa minut valtasi syvä tyhjyyden tunne. Ja kotioven avatessani tunsin jo tukehtuvani siihen tunteeseen. Itkin ja huusin sängyssä, yksin tyhjässä talossa. Itkin maailman epäreiluutta, kovaa ikävääni. Tunne oli lähes ylitsepääsemättömän voimakas, en tiennyt miten päin olla. Kierin ja kääntyilin sängyssä. Joka paikkaa särki ja pää tuntui olevan räjähdyspisteessä.



Parin tunnin raivoitkun jälkeen olo oli entistä tyhjempi. Istuin sängyn reunalla, enkä ollut vielä lähes neljänkään kuukauden jälkeen saanut vastausta, miksi. Hetken mielijohteesta puin vaatteet päälle ja lähdin kävelemään haudalle. Se oli ensimmäinen kerta kun menin sinne yksin. Kävelin raskain askelin ja kyykistyin vauvamme haudalle. Kyyneleet eivät olleetkaan loppuneet. Kävelin takaisin kotiin.

Odotin lasten kotiintuloa, odotin mieheni kotiintuloa. Ja he tulivat. Ja minä selvisin yksinolosta ensimmäistä kertaa pitkään aikaan. Vaikka se tuntuikin loputtoman pitkältä ajalta. Nukahdin niin uupuneena. Kuinka voikaan olla niin väsynyt ja loppu, vaikka mitään ei ole tehnyt.

tiistai 26. toukokuuta 2020

Poikani täytti neljä ja hänestä tulee kampaaja

Nooan synttäreitä vietettiin toukokuun alussa. Tänä vuonna juhlat jäivät kuitenkin harmillisen pieniksi Koronan takia. Vieraina meillä oli mummu, täti, serkku ja isoisovanhemmat, tähänkin vielä tarkennuksena, kaikki alle 70-vuotiaita. Nooan oikea synttäripäivä oli keskiviikkona 6.5. Se oli myös meidän muuttopäivä. Jälkeenpäin ajateltuna, otin itselleni liikaa ohjelmaa yhdelle päivälle, sillä jaksaminen ei ole vielä ihan sama, mitä aiemmin on ollut. Siitä kuitenkin selvittiin. Olin leiponut kakun edellisenä päivänä, mutta kyllä senkin viimeistelyyn vierähti aamusella aikaa.

Nooa oli toivonut dinosauruskakkua. Etsin ohjeen ja ajattelinkin taas normaaliin tapaan, että hei helppo homma. No ei ollut. Kakku pysyi hädin tuskin pystyssä ja leikatessa kaikki kerrokset liikkuivat, joten toisella kouralla oli pakko pitää kakkua paikoillaan. Mutta pieni neljävuotias oli varsin tyytyväinen dinokakkuunsa, josta sai valmiiksi ostetut dinosaurukset kakunsyönnin jälkeen leikkeihinsä.

Lahjatoivelista koostui lähinnä myös dinosauruksista, pyssyn ja pyörän lisäksi. Olimme siis toteuttaneet hänen toiveensa ja ostaneet hänelle erikokoisia dinosauruksia ja dinosauruspalapelin. Mummulta tuli pyörä ja vesipyssy. Lopuilta olinkin toivonut vaatteita ja kyllä nekin miellyttivät, vaikkei niillä leikkimään päässytkään.




Meidän Nooa on valloittava tapaus. Hän on ujo ja herkkä, joskin myös räjähtää sekunnissa. Toki kun hänelle antaa vähän aikaa olla itsekseen, kaikki on taas hyvin. Rajujen pyssy- ja dinoleikkien lisäksi hän kaipaa paljon läheisyyttä ja rakkautta. Hän jää usein kovaäänisen ja dramaattisen isosiskonsa varjoon, jolloin ainoa keino saada itsensä kuulluksi, on saada pienimuotoinen raivokohtaus. Aina mahdollisuuden tullen hän kiipeääkin syliini. Aamuisin ennen seitsemää siskon nukkuessa, kuuluukin korvani juuresta ”saanko tulla viereen”  ja silloin pieni poika kiipeää jalkopäähämme jatkamaan vielä hetkeksi unia.

Nooa on mahdottoman kiinnostunut kaikista maailman asioista. Miksi kiinalaiset syövät koiria, minkä takia meidän maassamme ei ole pingviinejä, minkä niminen mies ajaa hiekoitustraktoria kävelytiellä. Jokaiseen jatkokysymyksenä, miksi. Hän pitää pyöräilystä ja haluaisi alkaa harrastamaan jalkapalloa. Täytimme yhtenä päivänä uuteen päiväkotiin lappuja. Siinä missä Eevi vastasi kavereistaan pitkän listan, Nooan kaveri oli äiti. Eevin teki iloiseksi jäätelö ja puolet sukulaisista, Nooan teki iloiseksi äiti, jonka kanssa hän on muuten menossa isona naimisiin. Vielä vähän aikaa sitten Nooa halusi isona palomieheksi, nyt samaa kysyttäessä, hän haluisi tehdä äidin kanssa kampauksia.

Jännityksellä odotamme syksyä. Eevi on siirtymässä eskariin ja he menevät eri ryhmiin. Kyseessä on uusi päiväkoti muuttomme takia. Nooalla kestää hetki lämmetä uusille aikuisille ja kavereille. Eri ryhmät ovat kuitenkin toivottavasti hyvä juttu. Heidän ollessa edellisessä vuoropäiväkodissa, olivat he pitkän aikaa eri ryhmissä ja pienen alkukankeuden jälkeen Nooa tottui siihen hyvin. Sisarukset ovat kovin kiinni toisissaan, joten ehkä tämä tuo taas vähän enemmän itsenäisyyttä ja Nooallekkin enemmän niitä omia kavereita. 

keskiviikko 13. toukokuuta 2020

Onnettomana onnellinen

Kolme kuukautta. Kolme äärettömän nopeaa kuukautta ja silti, kun mietin aikaa taaksepäin, tuntuu kuin aikaa olisi kulunut paljon enemmän. Kolme kuukautta sitten en tuntenut nälkää, en väsyä, en onnea. Tunsin vain kivun ja tuskan. Olin varma, ettei se tunne katoa koskaan. Eikä se katoakaan, mutta se tuntuu nyt erilaiselta. Hyvin erilaiselta. Paine rinnasta ei siltikään lähde pois, se painaa jokaisella hengityksellä, joskus enemmän, joskus vähemmän, mutta painaa kuitenkin. Sunnuntaina oli äitienpäivä. Ainon nimipäivä. Tuulinen, hieman pilvinen päivä. Ensimmäinen äitienpäivä kolmen lapsen äitinä ja silti vain kaksi heistä toi aamupalaa sänkyyn. Yksi puristi rintaa. Siveli kasvoja jokaisella tuulenvireellä. Haudalla käyminen oli erilainen, kuin muutamat edelliset kerrat. Kyyneleet valuivat poskia pitkin jo kääntyessämme hautausmaalle. Itkin koko käynnin. En halunnut äitienpäivän olevan surullinen, mutta se oli.

Meille on viime viikkoina tapahtunut paljon iloisia, onnellisia asioita. Remontti saatiin päätökseen, pääsimme muuttamaan ikiomaan yhteiseen taloomme, Nooa täytti neljä vuotta. Vietimme yhden mukavan yön ystäväpariskunnan kanssa. Juttelimme, nauroimme, itkimme. Juttelimme töistä, lapsista, lapsen kasvatuksesta, lapsen menettämisestä, harrastuksista, omakotitaloasumisesta, musiikista, ihan kaikesta, aamuun asti. 




Kolme kuukautta sitten olin varma, etten tulisi enää ikinä tuntemaan onnellisuutta. Tuska oli niin täyttävä. Mutta jossakin syvällä se tunne on. Olen onnellinen tästä kodista. Olen onnellinen, kun näen lasten leikkivän omassa pihassa, näen heidän olevan onnellisia. Vaikka samaan aikaan ajattelen niitä vauvanvaunuja, joiden piti myös olla meidän pihassamme. Harmittaa samalla olla onneton ja surullinen. Etten koskaan saa uutta tilaisuutta olla maailman onnellisin ensimmäisen oman kodin ostaja. En saanut nauttia siitä, niinkuin muut. Kodin ostoja voi tulla joskus lisää, mutta ei sitä ensimmäistä.

Yritän hyväksyä, että voin tuntea näin. Että voin samaan aikaan olla onnellinen, vaikka olenkin äärettömän surullinen. Että joinakin päivinä en tunne niin kovaa kipua. Voin olla iloinen tästä kaikesta, jota meillä on. Menetys ei silti katoa. Suru ei silti katoa. Se pysyy, vaikka toisina päivinä se olisikin vähän taka-alalla.

maanantai 4. toukokuuta 2020

Koska olen valmis palaamaan töihin?

Olen nähnyt unia töihin paluusta. Ne ovat olleet ihan hyviä unia, ei mitenkään ahdistavia. En ole silti vielä valmis. Mietin usein, koska sitten on oikea aika palata työmaalle. Äitiyslomani, jota sain kuitenkin vähän aikaa viettää, tulee päätökseen tämän kuun lopulla. Heti helmikuussa aavistin, etten vielä kesän korvilla olisi valmis palaamaan. Lääkäri arvioi toukokuun puolenvälin jälkeen asiaa, mutta toistaiseksi olen jäämässä vielä sairaslomalle.

Itse työ on minulle mielekästä, on lähes aina ollut. Suurimpana pelkona minulla edelleen on asiakkaiden kohtaaminen. Varsinkin vanhojen, mutta myös uusien asiakkaiden. En vain koe olevani vielä valmis kohtaamaan kaikkia niitä kysymyksiä, joita varmasti on edessä. Ihmiset reagoivat varmasti eri tavalla. Joku saattaa vältellä edes tapahtuneesta keskustelua ja toinen haluaisi varmasti kysyä vointiani. Joku ei varmastikaan edes tiedä ja sitten ollaan sen asian edessä, että joudun kertomaan asian laidan. En pysty käsittelemään vielä ihmisten hämmennystä. Enkä osaa pukea asioita sanoiksi, vaan ne takertuvat kurkkuuni. Viimeksi tänään juoksin kaupassa erästä vanhaa tuttua karkuun, sillä olin varma, ettei hän tiedä mitä on tapahtunut. 

Yritän viikoittain terapiassani keskustella aiheesta ilman, että silmäkulmat kostuvat. Toki työntekijä alkaa olemaan sen verran tuttu ja keskustelunaihe sama, että hänen kanssaan se on jo helpompaa, eikä millään tavalla verrattavissa asiakaskohtaamisiin. 


Työhön palaamista vaikeuttaa myös jaksamiseni. Joinakin päivinä pelkästään arkisista asioista selviäminen koettelee niin paljon, että iltapäivää kohden voimat ovat ihan lopussa. Jos ruuanlaitto, pyykinpesu, lasten viihdyttäminen ja pelkästään ajatusten ajatteleminen väsyttävät niin paljon, en voi ajatellakaan, että lisäisin siihen vielä kahdeksan tunnin työpäivän viitenä päivänä viikossa. Toivon kuitenkin, että joskus vielä pystyn palaamaan normaaliin elämään. Tahdon ajatella, että pääsen vielä joskus samaan normaaliin arkeen kiinni, kuin joskus olin. Että kykenisin käymään töissä, kuten kaikki muutkin ja jaksaisin silti pitää huolta kodista, lapsista ja parisuhteesta. Nyt kaikkeen ei ole vielä voimavaroja. Tärkeimpänä asiana pidän juuri nyt sitä, että kykenen pitämään kasassa kaiken tämän, joka jäljellä on. Pidän työstäni kovin, mutta sen aika ei ole vielä.

lauantai 25. huhtikuuta 2020

Treenivinkit synnyttäneelle ja muut pettymykset

”Juokseminen synnytyksen jälkeen.”

”Älä suotta kiirehdi. Parasta liikuntaa synnytyksen jälkeen on kevyet vaunulenkit vauvan kanssa. Aloita rauhallisesti. Muistathan, että imettäessä tarvitset enemmän energiaa, sillä kulutuksesikin on suurempaa. Nauti ajasta vauvan kanssa raittiissa ilmassa.”


”Raskauskilojen pudottaminen synnytyksen jälkeen.”

”Ei hätää, imettäessä monen raskauskilot sulavat kuin itsestään. Pidä huoli terveellisestä ruokavaliosta, varmista, että syöt riittävästi. Älä aloita laihdutuskuureja. Kulutat kaloreita riittävästi imettäessä ja vauvan kanssa puuhatessa. Painoa ehtii pudottaa myöhemminkin, nauti tästä vauva-ajasta, se on ohi nopeammin kuin huomaatkaan.”


No niin tietysti. Oletuksena tietysti on, kun kirjoitat mitä tahansa ”synnytyksen jälkeen”, että sinulla on se pieni vauva kuvioissa mukana. Silti se kirpaisee. Kirpaisee todella syvältä. Ainoa konkreettinen asia, joka synnytyksestä itsellesi jää, on se höllyvä puolityhjä nahkapussukka navan alapuolella ja määrästä riippuen ylimääräiset kilot. Kilot, jotka tosiaan ajattelit ”sulavan kuin itsestään.”  Todellisuudessa et pääse nauttimaan niistä mieltä virkistävistä, kevyistä vaunulenkeistä vauvasi kanssa. Suunnitelmat vauvauinneista ja sun muista värikylvyistä ja muskareista murenevat siinä samalla, vaikka ne eivät synnytyksessä ole ensimmäisenä mielessä. Mutta kyllä haikailet niiden perään. Synnytyksen jälkeen suurimpana ajatuksena on pienen vauvan menetys. Vasta myöhemmin huomaat, mitä kaikkea muuta olet menettänyt. Kaikki ne suuret haaveet.


”Näin luet kaksikuiselle vauvallesi.”

Tämä on jo oma moka. Raskausaikana latasin kaikki mahdolliset raskaussovellukset. Johonkin Vau.fi-kerhoon kuuluinkin jo valmiiksi, mutta olin sinnekkin rekisteröinyt jo syntyvän vauvan lasketunajan. Ja nyt, kaksi kuukautta myöhemmin roskapostiini ilmestyy edelleen ”vauvasi on jo kuukauden ikäinen, voit tehdä hänen kanssaan sitä ja tätä ja tuota..” En vain ole saanut ilmoitetuksi, etten halua enää viestejä kyseiseltä sivustolta, vaikka se olisikin vain muutaman klikkauksen päässä. Viestit ovat musertavia. En tahdo niitä, mutta samalla tuntuu pahalta ottaa ilmoitukset pois. Näitä asioita minä voisin tehdä, jos minulla olisi vauva. Mutta en voi. En voi mennä vauvauintiin, ilman vauvaa. En voi kuljeksia tyhjien vaunujen kanssa kaduilla, ilman vauvaa. En voi tehdä mitään kaksikuisen vauvani kanssa.




maanantai 20. huhtikuuta 2020

KOHTUKUOLEMA LAPSEN NÄKÖKULMASTA

Meillä ollaan jo pari viikkoa uppouduttu remonttiin ja odotettu uuteen kotiin pääsyä. Keskusteluaiheet kotona lasten kanssa ovat siis pyörineet tulevissa omissa huoneissa ja leikkimökissä. Siltikään pikkusisko, jota niin kovasti odotettiin, ei ole unohtunut. Eikä tietenkään ole tarkoituskaan. Oma ajatukseni karkaa häneen päivittäin ja kannan häntä ja hänen menetystään koko ajan, vielä niin raskaana sydämessäni. Käymme hänen haudalla yleensä joka toinen päivä, monesti siis lapset ovat mukana. Kun lähdemme johonkin, lapset kysyvät, mennäänkö haudalle viemään kynttilä. Lasten kanssa käynnit ovat melko nopeita. He eivät tietysti viihdy hautausmaalla, jossa ei saa juosta tai puhua kovaan ääneen.


Kysymyksiä Ainon kuolemasta ei tule enää joka päivä, mutta joka viikko kuitenkin. Yleensä puhumme samasta aiheesta useampana päivänä peräkkäin. Viimeisimpänä keskustelun aiheena on ollut taas miksi. Miksi meidän vauva otettiin pois? Miksi muut vauvat eivät kuole? Muita aiheita meillä on ollut, kuinka joskus ollaan kaikki yhdessä siellä taivaalla. Ja tämä on tullut suoraan Eevin omista ajatuksista. Kuinka joskus pitkän ajan päästä, kaikki olemme yhdessä taivaalla ja saamme kaikki nähdä Ainon. Ja sitten äiti ei ole enää surullinen.

Kuten olen aiemminkin jo kirjoittanut, lasten suhtautuminen tilanteeseen on ollut ihailtavaa. Ihmeellistä, miten hyvin he ovat asiaa käsitelleet. Emme ole vielä alkaneet yrittää uudelleen raskautumista, mutta siitäkin on puhuttu. Jospa joskus meitä siunattaisiin uudelle vauvalla. Tästäkin asiasta lapsilla on hyvin eri käsitykset. Nooa puhuu uudesta Aino-vauvasta, kun taas Eevi ajattelee uutta vauvaa poikavauvana. En tiedä, mistä Eevin ajatus kumpuaa. Onko hänellä ajatuksena, että seuraava voisi olla taas pikkuveli, kun hänellä nyt on jo pikkusisko. Meidän kummipoika, lasten ensimmäinen serkku, syntyi loppuvuonna. Eevillä on ollut kysymyksiä myös siihen liittyen, miksi me emme saaneet vauvaa kotiin, mutta serkkupoika pääsi. 


En tiedä, onko hänelle tullut ajatus, että ehkä mahdollinen pikkuveli pääsisi kotiin asti, 
kun sisko ei päässyt. 


Joinakin päivinä lasten kysymyksiin ja mietteisiin on vaikea vastata. Joskus en edes tiedä mitä vastata. Lasten kysymykset voivat olla todella vaikeita, ja kun yrittää vastata niihin rehellisesti ja kuitenkin yksinkertaisesti, tilanne tuntuu hankalalta. Olemmekin kertoneet vain, että vauvan sydän pysähtyi. Seuraavaksi joutuukin selittämään, miksi äidin tai jonkun muun sydän ei ole pysähtynyt ja miksi ihmiset kuolevat vanhana. Hetken kuluttua kuitenkin keskustellaan, miksi vanhana ihmisenä voi tippua kaikki hampaat. Niin nopeasti voi vaihtua lapsen ajatus. Ja seuraavana päivänä taas, joskus me ollaan kaikki yhdessä.


perjantai 10. huhtikuuta 2020

KAKSI KUUKAUTTA KOKOAIKAISTA SURUTYÖTÄ

Kaksi kuukautta. Samalla niin lyhyt aika, mutta silti niin pitkä. Joinakin päivinä tuntuu, että synnytyksestä olisi vain pari viikkoa ja välillä tuntuu, että siitä on ikuisuus, kun näin vauvani ensimmäisen ja viimeisen kerran. On tullut kevät. Se tuntuu samaan aikaan niin raadolliselta, että elämä vain jatkaa kulkuaan, mutta kuitenkin niin lohdulliselta, että niin tapahtuu. Me vain yritämme rämpiä perässä. Joinakin päivinä yllätyn, kuinka hyvin päivä on sujunut. Annan kyllä itselleni luvan olla onnellinen. En tunne siitä huonoa omaatuntoa, mutta siitä tunnen, etten tunne. Kaikki päivät eivät mene enää surussa velloen, mutta sitten tulee se yksi päivä, jolloin aamun ensimmäiset auringonsäteet satuttavat ja silloin tiedän, tämä ei ole hyvä päivä.

Näiden kahden kuukauden aikana olen tuntenut varmasti jokaisen olemassa olevan tunteen. Ainakin kaikki niistä negatiivisista. Kuitenkin silloin tällöin olen nähnyt väläyksiä myös siitä henkilöstä, joka joskus olin. En vieläkään ole sama iloinen persoona, joka pystyy kaikista ikävimmistäkin asioista löytämään jonkun hyvän asian, tai se, joka kehtaa vakavemmankin asian yhteydessä heittää typerän vitsin piristääkseen muita. Olen vielä se, jota tarvitsee piristää. Mutta kun joku heittää minulle tyhmääkin tyhmemmän vitsin, minä nauran. Samalla olen kuitenkin myös se, joka pidättelee itkua nähdessään vastasyntyneen vauvan tai näkee tuntemattoman ihmisen katsovan meidän pientä hautaa hautausmaalla, varmaankin miettien, kuinka hurjaa on joutua hautaamaan niin pieni ihminen. 


Tätä vuotta on takana vasta muutama kuukausi ja silti tänä aikana elämässäni on tapahtunut asioita enemmän, kuin koskaan. Tämä talvi, tämä kevät, tämä vuosi, ei koskaan poistu mielestäni. Kuinka paljon se meiltä ottikaan. Hyvääkin se vähän antoi, mutta toistaiseksi päällimmäisenä on menetys. Näen koko maailman ihan eri tavalla kuin ennen. Ennen pidin monia asioita itsestäänselvyytenä, kunnes se usko vain eräänä iltana vietiin pois. Mutta jos tämä vuosi on jotakin tähän mennessä tuonut, niin arvostusta. Arvostan enemmän sitä, mitä meillä on. Sitä, mitä meiltä ei ole pois viety. Perhettä ja läheisiä. Ne eivät ole itsestäänselvyys. Arvostan lapsiani, jotka tässä tilanteessa olisivat ymmärrettävästi saattaneet reagoida huonosti, mutta he ovat yllättäneet minut reippaudella ja ymmärryksellä. Arvostan miestäni, joka on ollut kärsivällinen minun hajotessa joka toinen, kolmas tai neljäs päivä. Ja joka on saanut minut pidettyäni pään jollakin tavalla kasassa, vaikka jotkut päivät ovat edelleen lähes ylitsepääsemättömän vaikeita. Ja ihan kaikkia, jotka ovat tämän kahden kuukauden aikana jollakin tavalla olleet elämässämme mukana.



keskiviikko 1. huhtikuuta 2020

Koronakupla puhkesi juuri kun eniten tarvitsimme läheisiä!

Vähintään jokatoinen facebook-päivitys etusivullani liittyy Koronaan. Iltalehden ensimmäiset kaksikymmentä uutisotsikkoa liittyy Koronaan. Jokainen keskustelu ystävän ja tuttavan kanssa liittyy Koronaan. Jopa naapuri, joka normaalisti vain tervehtii, mainitsee Koronasta. Korona sitä, Korona tätä, Korona sitä tätä ja tuota. Se tursuaa joka tuutista ja itseni estelyistä huolimatta, kirjoitan siitä myöskin. Vaikka kuinka ärsyttää aiheesta itseäni kirjoittaa, kirjoitan silti, kuinka tämä maailman mullistava virus hyppäsi esiin juuri sillä hetkellä, kun se ei olisi meille todellakaan sopinut.

Meidän ollessa vielä sairaalassa muistan kuulleeni asiasta ehkä ensimmäisiä kertoja. Silloin se oli vain jokin uusi virus, joka jylläsi Kiinassa. Oli kuulemma tappanutkin useita. Ensimmäiset viikot kuljimme täysin sumussa. En lukenut uutisia, enkä sen enempää katsonut niitä telkkaristakaan. Se alkoi leviämään, mutta en murehtinut asiaa. Meillä oli oma tragedia surtavana. Läheiset kävivät luonamme. Ja vaikka he vain tulivat meille ja olivat, en tajunnut sen tärkeyttä, kuin vasta nyt, kun he eivät enää käy.

Hautajaiset maaliskuun alussa. Se oli jo Suomessa, mutta pääosin pääkaupunkiseudulla. Anoppi ja mieheni sisko olivat tulossa sieltä suunnalta ja muistan miettineeni, että onneksi he tulevat autolla, eivätkä junalla. Hautajaisten jälkeen meni taas viikko, ajatukset jossakin toisessa ulottuvuudessa. Ja sen jälkeen asiat lähtivät käsistä. Ei lapsia kerhoihin tai harrastuksiin, vältä kaupassa käymistä, vältä sitä ja tätä ja tota. Vältä turhia kanssakäymisiä. Tässä vaiheessa tajusin, kuinka tämä vaikuttaa meihin. Kun me olemme juuri kokeneet elämämme suurimman menetyksen, ainoa asia, jota me tarvitsimme, oli läheiset ihmiset ympärillämme ja nyt se kaikki riistettiin. En ymmärtänyt, kuinka helpotti oloa äidin tai mummin lämmin halaus, vaarin pelkkä läsnäolo kahvipöydässä. Se riitti, kun joku istui sohvalla ja puhui, ihan sama vaikka säästä tai jalkapallosta. 

Olen päivittäin sukulaisten kanssa yhteydessä puhelimitse, mutta ei se ole sama asia, kuin läsnäolo. Nyt uutena lisänä on tullut suuri pelko menettää joku heistä. Meiltä vietiin juuri odottamattomasti jotakin suurta ja arvokasta, mikä estää viemästä lisää? Ensin virus vei vanhat ja huonokuntoiset, mutta mitä enemmän uutisia lukee, sitä enemmän niistä käy ilmi, kuinka lähtee myös yhä nuoremmat ihmiset. Tietysti Korona on vaikuttanut meidänkin perheessä myös lomauttamisen muodossa, lasten kerhojen ja päiväkodin loppumisella, harrastuksen loppumisella, mutta kaikista näistä selvitään. Suurin itseeni vaikuttava asia on juurikin läheisten menettäminen hetkellisesti. Tämä ei olisi voinut tapahtua huonompaan aikaan.



maanantai 30. maaliskuuta 2020

YHTEINEN OMAKOTITALOUNELMA


Noniin, nyt mä yritän vaihtaa aihetta edes pieneksi hetkeksi.. Muutimme miehen kanssa edellisvuoden marraskuussa yhteiseen vuokra-asuntoon. Silloin jo molemmilla oli haaveissa omakotitalo, sitten tulevaisuudessa. Silloin tällöin selailimme etuovesta myytäviä taloja ja haaveilimme. Vuoden vaihteessa siskoni oli miehensä kanssa löytänyt heille oman talon, johon he muuttaisivat vanhan asunnon myytyään. Meidän talokuumeemme paheni, mutta olin viimeisilläni raskaana, eikä edes ajateltu mahdollisia talokauppoja ihan tosissaan. Toiveena oli, että ehkä vuoden sisällä. Tässä kolmiossa mahtuisimme kuitenkin vielä elelemään kahden leikki-ikäisen ja vauvan kanssa. Muutto olisi pakollinen vasta kun vauva tarvitsisi oman huoneen tai kun Eevi aloittaisi koulun puolentoista vuoden päästä syksyllä.

Teimme kuitenkin muuten vain alustavan lainahakemuksen, nähdäksemme, paljonko voisimme lainaa saada. Lainatarjous tulikin jo seuraavana aamuna. Tämä helpotti meidän talotutkimustyötä, jotta osasimme rajata kohteet tiettyyn hintaan asti. Tarjouksen saatuamme talokuume tietetenkin jatkoi nousua. Siskoni linkitti meille yhden kohteen, joka sijaitsi heidän tulevan talon viereisellä tiellä. Meillä on siskon kanssa vain yhden ja puolen vuoden ikäero ja välimme ovat aina olleet hyvin läheiset. Sisko on vanhimman lapseni kummitäti ja meistä miehen kanssa tuli loppuvuodesta heidän esikoisensa kummeja. Mikä olisikaan hauskempaa, kun asua viereisillä kujilla ja viettää peli-iltoja yhdessä tai lähteä vielä vaikka iltamyöhään yhtäkkiä lenkille? Ei niin mikään! 

Talo ei kuitenkaan sijainnut Porissa, jossa olemme molemmat pitkään asuneet. Se sijaitsi pienessä naapurikaupungissa, josta tosin lähes yhtä nopeasti isoa tietä pitkin pääsee Porin keskustaan, mitä meidän nykyisestäkin asunnosta mutkittelee liikenneympyröitä pitkin. Kävimme yleisessä näytössä. Talo täytti aikalailla meidän toiveet omasta kodista. Neljä makuuhuonetta, kaikki yhdessä kerroksessa. Hyvän kokoinen, aidattu piha. Sauna ja pesutilat juuri remontoitu. Talo oli ollut jo pidemmän aikaa myynnissä ja vasta vaihtanut välittäjää. Emme uskoneet meillä olevan mikään kiire. Mutta kun pari päivää myöhemmin soitin mahdollisuudesta mennä yksityisnäytölle, talosta olikin tehty tarjous. Jos vielä hetki sitten olin epäröinyt muuttoa pois Porista, se epäröinti katosi tässä vaiheessa ja petyin suuresti. Tämä oli meidän unelmatalomme! Meidän iloksemme myyjät olivat kuitenkin valmiita odottamaan seuraavaan päivään mahdollista tarjoustamme ja sovimme yksityisnäytön vielä samalle illalle.

Ja me teimme tarjouksen. Ja me ostimme talon! Yksi pitkäaikaisista haaveistamme oli toteutumassa ja tämä kaikki tapahtui parin viikon sisällä, suunnittelemamme vuoden sijaan. Kaiken paperisodan jälkeen kauppapäivä varmistui. Ystävänpäivänä 14.2. Vauvamme kuoli kaksi päivää aiemmin, olimme siis vielä kauppapäivää edeltävänä päivänä sairaalassa. Emme kuitenkaan voineet, emmekä tietenkään edes halunneet perua kauppoja. Mieheni lähti siis isäpuoleni kanssa kirjoittamaan paperit. Kaiken kurjuuden keskellä olimme siis virallisesti talonomistajia. Ja vaikka yksi unelma oli juuri romutettu, toinen toteutui samaan aikaan. Huomenna meillä on yhteisen omakotitalon avaimet kädessämme ja aloitamme pienen remontin. Huhti-toukokuun vaihteessa pääsemme vihdoin ihan ikiomaan kotiimme.

lauantai 28. maaliskuuta 2020

Miksi lähdit luotamme? Kysymys, johon emme koskaan saa vastausta

Mun oli tällä kertaa ihan oikeasti aikomus kirjoittaa ihan jostakin muusta. Ostamastamme talosta ja ensi viikolla alkavasta remontista. Siitä, että ei meidän elämä ihan joka päivä tai ainakaan ihan joka hetki, ole ihan pelkkää paskaa. Siitä, että pystyn iloitsemaan lapsista ja heidän ilosta. Siitä, että pystyn välillä nauramaankin, vaikka se samalla vähän sattuukin. Mutta tunne ei anna periksi. Ei anna mun kirjoittaa ilosta, vaikka kuinka haluaisinkin. Ehkä yritän taas seuraavalla kerralla.


Tällä viikolla oli paluu äitiyspolille. Niistä samoista Helvetin porteista, joista kerran menin sisälle ja poistuin tuhansina palasina ulos. Jälkitarkastus. Tätä oli odotettu. Peläten, mutta ehkä tämä antaisi meille ne viimeiset vastaukset, joita odotimme. Monta kertaa mietittyäni, en enää edes tiennyt, minkä vastauksen olisin halunnut kuulla. Olin mielessäni laittanut syitä järjestykseen. Mikä olisi helpoin kuulla, mikä olisi helpoin hyväksyä. Silti mikään syy ei olisi hyväksyttävä. Hetken ajattelin, että jos Aino olisi ollut vakavasti sairas, hyväksyisinkö hänen menetyksen paremmin, jos se olisi ollut väistämättä edessä. Toinen ajatukseni kuitenkin oli, olisiko se periytyvää, voisiko se tapahtua uudelleen?

Ainut asia, jota en tahtonut kuulla, olisi se, että kaatumisellani olisi ollut jotakin tekemistä sen kanssa. Luoja älä anna lääkärin lausua niitä sanoja. Vauvamme oli täysin terve, hänessä ei ollut niin minkäänlaista virhettä. Hän oli täydellinen. Mutta miksi täysin terve, kaikinpuolin niin virheetön pieni vauva viedään meiltä pois? Siihen emme saa vastauksia ikinä. Kaatuminen olisi sopinut kuvaan, mutta lääkärin sanojen mukaan isku olisi tarvinnut kohdistua suoraan vatsan alueelle ja olla muutenkin kovempi, kuin pelkkä pieni pyllähdys. Puolet näistä tapahtuu ilman mitään syytä, ilman mitään osumaa mihinkään. Osittain sanojen helinää minulle. Kuulin vain ”kaatuminen sopisi ajallisesti kuvaan.” En halunnut kuulla sitä. 

Me teimme silloin kaikkemme. Riensimme polille ultraan, sydän- ja supistuskäyrille. Kaikki oli kunnossa. Kaikki oli kuten pitikin. Ja sitten yhtäkkiä ei ollutkaan. Tiedän, etten voi syyttää itseäni. Tottakai järkenikin sen minulle sanoo. Mutta en minä tätä halunnut kuulla. Jäljelle jäi yhä vain pelkkiä kysymyksiä. Kysymyksiä, joihin kukaan ei vastaa. Hän on vain poissa ja meidän pitäisi hyväksyä se, ilman selityksiä. Kaunis, pieni, terve tyttöni. Kuinka ikävöinkään sinua.

lauantai 21. maaliskuuta 2020

Mikä pitää minut vielä kiinni elämässä?

Viime viikkoina olen uinut todella syvissä vesissä, antanut tunteiden viedä välillä pohjamutiin asti. Olen kyseenalaistanut, miksi minun pitäisi jaksaa elää tätä elämää. Miten kukaan jaksaa nousta pinnalle tämän kokemuksen jälkeen? Olen itkenyt ja huutanut, raivonnut. Olen tuijottanut tunteja tyhjää pistettä ja vain miettinyt, miksi. Riskit, etten pääse tämän surun yli ja jään pohjalle, ovat suuret. Olen aikoinaan vuosien ajan sairastanut masennusta ja kärsinyt nuorempana itsetuhoisuudesta. Se suurentaa mahdollisuutta ajautua samaan lohduttomaan kierteeseen.


Neuvolasta ehdotettiin käyntejä psykiatrisella sairaanhoitajalla. Otin tarjouksen vastaan. Ensiajatukseni oli hieman negatiivinen, miten joku, joka ei ole kokenut samaa, voisi auttaa minua? Nyt kahta käyntiä rikkaampana ajatukseni on toinen. Ei hän ymmärräkään, miltä minusta tuntuu, mutta ei hänen tarvitsekaan. Hänen tehtävänsä on kuunnella ja vatvoa, vatvoa niin kauan, että asia muuttuisi arkisemmaksi ja siitä olisi helpompi puhua. Hänen tehtävänsä on saada minut uskomaan, että joskus voisin olla onnellinen, vaikka olisinkin samaan aikaan surullinen. Hänen tehtävänsä on tietysti myös huomata, jos en pääsekään takaisin pintaan. 



Olen tietysti päästänyt välillä päähäni ajatuksia, tämä kaikki tuska olisi helpompaa,
 jos ei vain tarvitsisi kestää, 
jos minua ei olisi. 
Kaikki tuska olisi helpompaa, jos menehtynyt olisinkin minä, eikä vauvamme. 


En kuitenkaan ole ajatellut sitä itsetuhoisesti. En pelkää tekeväni itselleni mitään. Minun on silti oltava äiti. Olen edelleen täällä, koska lapseni tarvitsevat äitiä. He pitävät minut kiinni elämässä. Koen myös edelleen olevani tärkeä ja rakastettu. Miten mieheni pärjäisi, jos hän joutuisi luopumaan myös minusta. Hän kokisi varmasti pohjatonta surua myös minun menettämisestä.

Viime viikkojen suru ja kipu ovat avanneet myös omat silmäni. Oman lapsen menettäminen on maailman kamalin asia. En keksi yhtään kipeämpää asiaa. Olen miettinyt omaa historiaani. Tältäkö minun äidistäni on joskus tuntunut? Joutuessaan pelkäämään minun menettämistä. Pelkäämään jokaista puhelinsoittoa, olenko tehnyt itselleni jotakin viimeisen kerran. Näiden viikkojen aikana olen katunut sitä aiheutettua pelkoa. En ikinä voisi tehdä sitä, en ikinä halua, että äitini kokisi sitä saman. Tarvitsen heitä kaikkia päästäkseni pintaan, en tahdo hukkua.

maanantai 16. maaliskuuta 2020

Ikuisesti äiti, joka menetti vauvansa

© Ville Stenros

Äitiys on kaunein ja paras asia koko maailmassa. Sen tahtoo jakaa kaikille. Koko raskauden vain odotat tulevasi äidiksi. Odotat sitä pientä, joka kutsuu sinua äidiksi, koko lopun elämääsi. ”Pieni terve lapsemme on syntynyt, äiti ja isä voivat hyvin”, kerrotte kaikille. Se ilo ja onni jaetaan joka puolelle, sukulaisille, ystäville ja tuntemattomillekin. Haluat kertoa kaikille, kuinka juuri sinun rakas lapsesi oppii kääntymään, maistaa ensimmäisen kerran porkkanaa, alkaa konttaamaan, nousee seisomaan. Nautit täysillä äitiydestä. Ja minä nautin myös. Äitiys on vain parasta.

Olen edelleen äiti. Kahden ihanan pienen leikki-ikäisen lapsen äiti. Ja sitten olen, yhden lapsen menettänyt äiti. Se tuntuu raskaalta, puristaa rinnassa niin kovasti. Se on niin lopullista. Tulen aina olemaan myös se äiti, joka koki menetyksen. Kun joku kokee tämän saman kamalan kohtalon, jolle ei löydy sanoja, minun läheisilläni on aina se tytär, sisko, serkku, ystävä, työkaveri, joka koki saman. En halunnut olla se. Ei kukaan halua olla juuri se äiti. Mutta siitä ei pääse koskaan. Se ei vähennä sitä, kuinka paljon rakastin pientä tytärtämme jo valmiiksi, vaikka en häneen päässytkään tutustumaan yhdeksää kuukautta kauempaa. Mutta se tuntuu silti sanoinkuvaamattoman pahalta, koska se ei muutu ikinä miksikään. Olisin tahtonut olla vain kolmen lapsen äiti. Mutta en voi sanoa niin ihmisille selittämättä. Ja juuri sitä selittämistä pelkäänkin. Ihmisiltä tulee aina jatkokysymys.

Minkä ikäisiä he ovat? 
Kuinka paljon heillä on ikäeroa?” Silloin on selitettävä. 
Yksi on sen ikäinen, toinen sen ikäinen 
ja kolmas olisi sen ikäinen.


Eivät ihmiset pahaa tarkoita, mutta eivät he voikaan tietää. Olen asiakaspalveluammatissa ja jokainen asiakas näki tilanteeni, kun jäin pois. Jokainen odottaa, että palaan töihin kolmen lapsen onnellisena äitinä. Se tekee töihin palaamisesta entistä raskaampaa. Osalle asiakkaista onkin jo kerrottu, tietysti he ovat uteliaita, joko synnytin, tuliko tyttö vai poika ja kuinka meillä on mennyt. Joku on kuitenkin saattanut käydä välillä muualla tai odottanut paluutani, istahtaa penkkiin ja sanoo ”Onneksi olkoon!” Ja silloin minä romahdan. Romahdan ihan varmasti, vaikka kuinka kävisin läpi tätä asiaa itseni, mieheni tai ammattiauttajan kanssa. Silloin minusta tulee myös heidän silmissään ”se kampaaja, joka menetti vauvansa.”



perjantai 13. maaliskuuta 2020

Menetyksen miljoonat tunteet


Haen postia, tien päässä joku asukas on juuri saanut vauvan. Hän kävelee vaunujen kanssa tien päähän ja takaisin, kohdallani kuulen pienen vauvan pientä itkua. Minun pitäisi juuri nyt tehdä samaa. Meidän vauvan pitäisi olla kuukauden ikäinen. Mutta ei ole. Tai on, mutta hän ei ole täällä. Ei ole minun työntämissä vaunuissa. Vaunuissa, jotka olimme hänelle huolella valinneet, niissä, jotka ovat nyt äitini varastossa, käyttämättöminä. Olen surullinen, ei, vaan vihainen tai ei, olen tuskissani. Ei ole hänen syynsä, että hän sai pienen vauvan elävänä syliinsä ja minä en. En ole vihainen toisen onnesta, olen tuskissani, koska en itse päässyt tuntemaan samaa maailman suurinta onnea, tunnen pohjatonta surua. Mitkään sanat eivät riitä kuvailemaan sitä tuskaa, joka repii minua sisältä palasiksi.

Olen ollut iloinen persoona aina, viha ja kiukku eivät sovi minulle. Kaverini ovat aiemmin nauraneet minulle, kun olen yrittänyt olla vihainen. ”Ei tuo sovi sulle, lopeta”, he ovat sanoneet. Ja minua on alkanut naurattamaan, olen jopa itse samaa mieltä, viha ei sovi minulle. Nyt olen toista mieltä. Olen vihainen, eikä minua edes naurata. En usko, että kukaan sanoisi mulle tällä hetkellä ”lopeta, tuo ei sovi sulle.” Ei se sovi edelleenkään, mutta sitä minä olen. En edes tiennyt voivani tuntea näin. Enkä edes tiedä kenelle olisin vihainen. Ei tämä ole kenenkään syy. Suututtaa, kun lapset eivät keskity ruokailuun tai he pinkovat ovesta ulos katsomatta ympärilleen. Suututtaa, kun mies plärää samoja uutisia tai avaa kännykkäpelin. Mä olen tässä täynnä tuskaa ja kyyneliä, kato mua ja lohduta mua! Mutta eihän se sitä näe, kun yritän salaa itkeä tyynyni sisälle ja tukahduttaa ajatuksiani. Suututtaa, etten ole yhtä hyvä äiti, kun olin vielä vähän yli kuukausi sitten.

”Äiti, miksi sä et hymyile? Äiti, miksi sä itket? Äiti, ootko sä surullinen, kun meidän vauva kuoli? Äiti, miksi meidän vauva kuoli?” ”En tiedä, siksi, olen, en tiedä.” Mä olen maailman paskin äiti. Ja surullinen. Ja vihainen. En meinannut päästä tänä aamuna sängystä ylös. Mun tunteet painaa miljoona kiloa, koko tämä paino mun harteilla painaa miljoona kiloa. Mun vartalo, jossa yhä roikkuu suurin osa raskauskiloista, joista en päässytkään heti eroon imettämällä mun pientä vauvaa, painaa miljoona kiloa.

”Sun on pakko nousta, et sä voi jäädä tänne sänkyyn koko päiväksi. Lapset odottaa, että sä nouset.” Tuntuu samalla paskalta, kun toinen painostaa, mutta samalla hyvältä, että se tekee sen. Nousen kiukun voimalla ylös. Pesen hampaat niin lujaa, että ikenistä tulee verta. Vedän syvään henkeä. Ehkä mä selviän. Poikani leikkii hautajaisista jääneen muistopöydän luona ja kaataa valokuvan, joka tiputtaa kaikki esineet lattialle ja papilta saatu lasinen enkeli hajoaa. Itken, juoksen makuuhuoneeseen, kiljun ja huudan. Suututtaa, harmittaa, sattuu, turruttaa, itkettää, vihastuttaa. Illalla lapset nukkuvat tyytyväisinä pusujen ja halien jälkeen. Selvisin sittenkin taas yhdestä päivästä.

maanantai 9. maaliskuuta 2020

VAUVAMME VIIMEINEN MATKA

Perjantai. Hautajaisaamu. Raotan silmäluomia. Sälekaihtimien välistä näen auringon säteet. Suljen silmät uudelleen. Miksi tämä päivä tuli? Päivä, jota odotin tulevaksi, mutta pelkäsin sen tulevan. Herätyskello ei soi vielä aikoihin. Toivon nukahtavani uudelleen, herääväni vasta illalla, mutta en nukahda. Mies on myös hereillä, liimaudun häneen. Aamu vain vilisee silmissä. Toivon, että päivä on nopeasti ohi ja samalla toivon, ettei se edes alkaisi. Toisaalta toivon näkeväni Ainon vielä viimeisen kerran.

Keitän kahvia, laitan lastenohjelmat pyörimään, pesen hampaat ja kiharran tukkaani. Teen kaikkea, turhaa ja ylimääräistä. Kello menee hurjaa vauhtia eteenpäin. Anoppi ja mieheni sisko saapuvat. Kohta saapuu muitakin sukulaisia. Äiti tulee laittamaan paikat vielä kuntoon, jotta meidän ei tarvitse. Mummi tuo kahvitarjoilut. Kaikki on sujunut kuin itsestään. Ei ole tarvinnut huolehtia lähes mistään. En halua lähteä, mutta on pakko. Otan vielä mukaani lasten tekemät piirrustukset ja kuvan minusta ja miehestä, jotka laitamme Ainon mukaan arkkuun. On lähdettävä.

Saavumme kappelille, jossa siunaustilaisuus pidetään. Tahdon pois. Tiedän, että tämä päivä on käytävä läpi, mutta tämä on niin lopullista, tämän jälkeen ei ole enää mitään. Jää vain ikävä ja suru. Ja se suru ei pääty. Ja se tuntuu niin pahalta. Hautaustoimiston työntekijä on paikalla ja tulee meitä heti vastaan. Hän antaa minulle villasukat, jotka on laitettu sairaalassa Ainon jalkaan. Nyt hänellä on mummin tekemät villasukat jalassaan. Työntekijä kehottaa, ettemme enää katsoisi vauvaamme. Aika on tehnyt jo tehtävänsä. Jäisi kauniimpi muisto tyttärestämme. Luotamme hänen sanaansa. On parempi niin. Hän laittaa vielä piirrustukset ja valokuvan arkkuun. Kantaako isä arkun? Mieheni on aiemmin sanonut, ettei varmaankaan usko pystyvänsä kantamaan, mutta sanoo kuitenkin heti tekevänsä sen. Olen niin ylpeä, että hän pystyy sen tekemään. 

Mieheni tulee viereisestä huoneesta kantaen pientä vauvaamme arkussa. Tuntuu kuin jalat lähtisivät altani. Tämä on vain niin väärin. Minkä takia näin tapahtuu. En pysty hengittämään, mutta silti on pakko. Ei tämä voi olla totta. Kellot soivat ja me istumme odottamaan tilaisuuden alkamista. Arkussa on minun lapseni, minun pieni vauvani. Alkusoitto alkaa, tunnen edelleen tukehtuvani. Puristan miehen kättä. Tunnen välillä äitini silityksen selässä. En voi lakata ajattelemasta, miksi tämä kaikki tapahtuu. Onko tämä ihan oikeasti totta. Miksi. Ei maailma voi olla näin julma, mutta se on. Viisivuotias, pikkusiskoaan niin kovasti odottanut tyttöni istuu vieressäni, halaa minua lähes koko tilaisuuden ajan, on ihan hiljaa.

Mies kantaa arkun kärryihin ja lähdemme yhtenä surullisena joukkona kävelemään kohti valitsemaamme hautapaikkaa. Miksi olemme joutuneet valitsemaan lapsellemme hautapaikan? Ei kenenkään kuulu joutua tekemään sellaista. Katson kun pieni arkku lasketaan maahan. Eikö tämä tuska lopu koskaan? Ei, se ei lopu. Laulamme vielä yhden virren haudalla. Keskityn hengittämään. Tämä on raskasta. Tahdon vain huutaa. Sattuu niin paljon. Sattuu ihan helvetin paljon. En selviä tästä.

© Ville Stenros


© Ville Stenros


© Ville Stenros


© Ville Stenros


© Ville Stenros

Hyvää matkaa rakas Aino ♥



keskiviikko 4. maaliskuuta 2020

Ystävä tai sukulainen, ethän jätä minua yksin

Kolme viikkoa ilman sinua. Kaksi päivää aikaa hautajaisiisi. Olen palasina. Päivät kuluvat aaltoillen. Pari päivää tuntui vähän helpommalta, mutta mitä lähemmäksi tullaan perjantaita, sitä pahemmaksi olo muuttuu. Näen sinut jälleen. Mutta vain pienen hetken ja sen jälkeen joudun päästämään sinusta taas ja lopullisesti. Olet silti sydämessäni ja muistoissani, aina. Tällä hetkellä se ei tunnu silti riittävältä, tai tuskin koskaan. En ikinä saanut pitää sinua riittävän pitkän aikaa. Sinut vietiin meiltä. 

Lääkäri, pappi, terveydenhoitaja, kaikki, ovat varmistelleet meiltä, että onhan meillä tarpeeksi tukijoita lähipiirissä. Ja meillä on. Tilanne on monelle vaikea. Kukaan ei tiedä, mitä pitäisi sanoa, sanoisiko mitään, koska aina tuntuu, että sanoo jotakin väärin. Jokainen tietää, että mikään sana tai teko ei lohduta, mutta älä silti luovuta. Jokainen viesti, kortti, sana, ja teko, on parempi, kuin katoaminen tai hiljaisuus. 


Meitä on varoitettu, että vielä tulee se päivä, kun joku tuttu kääntää päänsä kaupassa meidät huomattuaan, koska ei vain osaa sanoa mitään. Ymmärrän kyllä senkin. Sillä tällä hetkellä se olen minä itse, joka tekee niin. En tee niin sukulaisille tai ystäville, mutta ns moitutuille, joiden kanssa normaalisti jäisin juttelemaan tai esimerkiksi asiakkailleni. Pelkään, että asia ei ole kantautunut jonkun korviin, että joku onnittelee meitä. Joudun selittelemään. Alan itkemään. Ja sitten ollaan vaivaantuneita kaikki. Töistä laitettiin jo viestiä, mitä tahdon asiakkailleni kerrottavan. Mitä useampi tietää, sitä helpompi minun on joskus palata töihin, eikä heille tietenkään voi valehdellakaan. Mutta pelkään silti töihin paluuta.

Meidän lähipiiri on ollut hyvin avoin meidän kanssamme. Vaikka he varmasti pelkäävät kysyä, mutta kysyvät silti. Ja se on paljon parempi kuin hiljaisuus. Mitä enemmän aikaa kuluu, sen vaikeampi on asia ottaa esille. Mun päivä alkaa sillä, että vastaan äitini viestiin, kuinka yö meni ja illalla, jos emme ole päivällä nähneet, kuinka päivä on mennyt. Sisko muistuttaa, että hänelle voi aina puhua, vaikkei hän osaisikaan lohduttaa. Kummitätini lähettää joka päivä voimia uuteen päivään. Serkkuni lähettää tsemppilauseita. Mummini soittelee kuulumisia. Moni ystävä kysyy haluaisinko seuraa tai voisiko hyväksemme tehdä jotakin. Me olemme onnekkaita. Joten ystävä tai sukulainen, älä jätä surevaa yksin. Hän tarvitsee sinua. Vastaa mielummin vaikeisiin kysymyksiin, kun odottaa hiljaisuuden rikkoutumista.

maanantai 2. maaliskuuta 2020

KIITOS KÄTILÖILLE


Synnytyssairaalan ovet lähenevät jokaisella askeleella, hengitys muuttuu raskaammaksi ja pienet pisarat alkavat nousta silmäkulmiin. Täällä taas. Käyn vessassa ja pidättelen itkua. Hississä yritän koota itseäni. Viime kerralla, tässä samassa hississä itkin jo lohduttomasti, aavistin, että jotakin on pahasti pielessä, mutta en aavistanut, että niin pahasti.

Tällä kertaa olimme kuitenkin menossa keskustelemaan tapahtuneesta ja tämänhetkisistä tuntemuksista psykiatrisen sairaanhoitajan kanssa. Käynti oli täynnä kyyneliä, mutta asian puiminen ehkä jollakin tavalla auttaa, tuntuu pahalta, mutta samalla helpottaa. Tämä sairaanhoitaja ja kätilö, kävi jo luonamme synnytyssalissa, kun odotimme synnytyksen alkavan. Tästä käynnistä ei paljon ollut muistikuvia, en kunnolla edes muistanut, miltä hän näytti, kun vasta hänet nyt uudelleen nähtyämme. Saimme ohjeet myös jatkohoitoon, jos sen tarvetta tulee ja voisimme kyllä käydä hänenkin kanssaan vielä juttelemassa, jos se tuntuisi paremmalta meistä.

Keskustelun jälkeen meillä oli vielä toinen tehtävä talossa. Viereisten lasiovien takana. Niiden lasiovien, joista kolme viikkoa aiemmin olimme kiiruhtaneet. Niiden lasiovien, joiden jälkeen kätilö otti meidät vastaan ja purskahdin loputtomaan itkuun, joka ei ole loppunut vielä tänäkään päivänä. Tahdoimme silti kiittää. Minulle kuolleen lapsen synnyttäminen tuntui lähes samalta, kuin maailmanloppu, samoin miehelleni, mutta pahalta se tuntui varmasti jokaisesta, jota se jollakin tavalla kosketti. Lääkäristä, joka joutui asian meille kertomaan. Kätilöistä, jotka olivat paikalla todistamassa, kun kahden ihmisen maailma romahtaa. Kätilöistä, jotka joutuivat tekemään kaikki testit minusta. Kätilöstä, joka hoiti synnytykseni. Synnytyksen, josta yleensä seuraa uusi elämä, mutta ei tällä kertaa.

Tilanteesta huolimatta, saimme todella ihanaa ja välittävää hoitoa. Jokainen otti meidän tuskamme huomioon ja yritti tehdä olomme niin mukavaksi, kun vain mahdollista. Turhan usein hoitajat saavat vain paskaa niskaansa, joten me tahdoimme viedä kiitokseksi kukan ja kortin. Synnytyksessä mukana olleen kätilön vuorokin ehti päättymään ennen synnytykseni viimehetkiä, mutta hän hoiti tilanteen silti loppuun asti. En itse kykenisi samaan työhön koskaan. On varmasti ihanaa olla mukana synnytyksissä, todistamassa uutta elämää, mutta sitten on tämän työn toinen puoli. Nämä ihmiset tekivät meidän elämämme kamalimmasta päivästä sellaisen, että selvisimme, yhdessä ja heidän avullaan. 


Kiitos.

lauantai 29. helmikuuta 2020

Olisipa huomenna helpompi hengittää


Makaan sohvalla pää sun rintaa vasten ja tuijotan eteenpäin. Kyyneleitä vierii poskia pitkin aina välillä, mutta vähemmän kuin hetki sitten. Kaksi päivää on ollut ihan paskaa. En jaksa nousta sängystä, mutta sinä pakotat, et tahdo mun jäävän sinne yksin rypemään pahaan oloon. Mutta rintaa puristaa ja on vaikea hengittää. En ole löytänyt tänään yhtäkään asiaa, joka ei ahdistaisi. En löydä yhtäkään hyvän kokoista vaatetta päälleni, ahdistaa syödä, kun ei maistu ja väkisin joutuu ruuan nielemään, joka paikassa on niin likaista, pölyistä ja sekaista. Yleensä siivoaminen vähentää mun ahdistuneisuutta, mutta tänään tuntuu, että vaikka kuinka siivoaisin, ei se auttaisi.

Pappi on tulossa, suunnittelemaan meidän kanssa hautajaisia, joiden piti olla ristiäiset. Neuvolasta soitetaan lääkäriaikaa reseptiä varten, jotta kestän jollakin tavalla oman lapseni hautaamisen. Kyyneleet virtaavat hetken taas nopeammin. Silität mun selkää paidan alta. Koitan keskittyä siihen. Koitan hengittää. Alan kuitenkin siivoamaan. Imuroin yli tunnin, niin että tulee hiki. Pesen ovia ja lattioita rätin kanssa. Silti ei tule tarpeeksi puhdasta, eikä ahdistus vähene yhtään.

Pappi tulee. Vaikuttaa todella mukavalta ja muistuttaa, että selviämme kyllä yhdessä. Hän kysyy kuinka voimme. Miehellä menee jo vähän paremmin, vaihtelevasti, mutta pääosin kestää. Ja minä itken. Saamme sovittua kaikesta. Musiikista, tilaisuuden etenemisestä. Ei tarvitse murehtia, hän kyllä kertoo mitä tapahtuu missäkin vaiheessa. Käymme taas läpi synnytystä, koko sitä tapahtumaa. Se tuntuu samaan aikaan hyvältä, mutta samaan aikaan tuskalliselta, en tiedä kummalta enemmän. Lapset juoksevat välillä syliin kuuntelemaan. 



”Mäkin olisin halunnut 
olla enkeli sillon ihan vauvana”, 
Eevi sanoo pukiessaan vaatteita. 



Pappi lähtee. Mä alan raivoisasti vaihtamaan lakanoita ja hetken mielijohteesta käännän meidän sängyn takaisin entiselle paikalleen. Samalla paikalle missä se oli, ennen kuin tehtiin tilaa pinnasängylle. Nyt meillä ei ole enää pinnasänkyä. Se on poissa, niin kuin kaikki muukin. Makaan taas sängyllä itkua pidätellen. Tulet viereen ja pyydät mua nousemaan. Siirtymään edes sohvalle. Et jäisi yksin tänne. Minä nousen, vaikka en jaksaisi. Lapset menevät pian nukkumaan. Makaan jälleen sohvannurkassa, pää sun rinnalla. Olisipa huomenna helpompi päivä. 

keskiviikko 26. helmikuuta 2020

Jokaiselle annetaan sen verran kuin jaksaa kantaa

Kaksi viikkoa ilman sinua. Kaksi pitkää ja loputonta viikkoa. Kaksi viikkoa, kun jokainen hengenveto on tuntunut maailman raskaimmalta. Kaksi viikkoa sitten sinut nostettiin rinnalleni ja olit kaunis, niin täydellinen pieni tyttäremme, mutta olit jo poissa. En kuullut ensimmäisenä ääntäsi, etkä avannut silmiäsi. Mutta olit siinä silti. Miksi sinut vietiin pois? Tahdoin ja toivoin sinua niin paljon. Jokaiseen osaan minussa sattuu. Niin pienen hetken sain pitää sinua. Kuka voi viedä äidiltään ja isältään oman lapsen?

Aamulla ensimmäisenä olet mielessä ja illalla viimeisenä olet mielessä. Nukuin jo kaksi yötä ilman lääkkeitä, sitten romahdin. En osaa käsitellä näitä kaikkia tunteita, en edes tiedä mistä aloittaisin. Antakaa mulle mun vauva takaisin. Kannoin sinua yhdeksän kuukautta. Tunsin liikkeesi ja potkusi, kunnes en enää tuntenut. Kärsin tuskissani seisomatyössäni selkä ja jalat kipeinä, mutta tiesin, että lopuksi siitä seuraa maailman paras palkinto, sinä. Mutta tässä minä olen, syli huutaa tyhjyyttä ja sinä et ole siellä, missä sinun pitäisi. En saanutkaan sinua. Vatsa on hiljainen, vaikka se vielä hetki sitten oli täynnä elämää, mutta se elämä on poissa.

Tämän piti olla meille kaikille ilon aikaa. Minun piti kirjoittaa tutin käytöstä, täysimetyksestä, sisarusten reagoinnista pikkusiskon tuloon, ristiäisistä. Mutta mistä minä kirjoitan? Oman pienen vauvani kuolemasta, hautajaisista, surusta ja sisarusten reagoinnista pikkusiskon poismenoon. Tää on niin epäreilua. En tahdo edes uskoa tähän. Toivon edelleen, että kun illalla painan pääni tyynyyn, herään aamulla tästä painajaisesta.




Aina sanotaan, että
jokaiselle annetaan vain sen verran kun jaksaa kantaa, 
mun mielestä ihan paskapuhetta.



Tekeehän ihmiset jatkuvasti itsemurhia ja varmaankin kaikki ihan sitä varten, etteivät jaksa. Tai monet käyttävät huumeita päästäkseen tästä maailmasta hetkeksi pois, koska eivät jaksa. En minäkään jaksa. Mä aiemmin kirjoitin, kuinka en ole kauheasti tähän ikään menettänyt mitään tai muutenkaan kokenut mitään hirveyksiä. Mutta siis kyllähän muakin on elämä koetellut. Kuitenkin oman lapsen menetys tuntui pyyhkäisevän pois kaiken, mikä on joskus vähänkin tuntunut pahalta. Masennus teini-ikäisenä ja varhaisaikuisuudessa, eriasteiset syömishäiriöt, huono itsetunto, läheisriippuvuus, mikään ei tunnu enää miltään. Tähän kipuun verrattuna, mikään ei tunnu miltään. Mä olisin mielummin masentunut syömishäiriöinen, jolla on huono itsetunto ja paha läheisriippuvuus, kun, että mun vauva olisi viety multa pois.

Loppuun tahdon vielä kiittää jokaista kommentoijaa ja jokaista, joka on lähettänyt meille voimia jatkaa tästä eteenpäin. En jostakin syystä saa blogin kautta vastattua kommentteihin, mutta jokainen on luettu ja jokaista arvostan suuresti 

sunnuntai 23. helmikuuta 2020

KOHTUKUOLEMA JA PARISUHDE

Oon aina kuvitellut olevani hyvä puhumaan. Mulle on monta kertaa sanottu, kuinka helppoa mun kanssa on jutella mistä tahansa asiasta. Kuinka mä osaan aina vastata niin, että jätän toiselle hyvän mielen. Nyt mä vasta huomaan, kuinka huono mä olen oikeasti puhumaan, omista tunteista. Mä haluisin sanoa vaikka mitä, mutta sanat vain takertuu mun kurkkuun. Mun on jotenkin aina ollut paljon helpompi kirjoittaa asiat. Sen takia mä en osaa edes riidellä. Jos joku vähänkin korottaa mulle ääntään, niin mä alan itkemään. Meillä oli miehen kanssa viime kesänä yksi vähän suurempi riita, jota todellisuudessa ei voinut edes kutsua riidaksi, mutta mun oli siis pakko kirjoittaa hänelle kirje, jotta sain sanottua kaiken, mikä mua vaivasi, koska sanat ei vain irtoa mun suusta.

Tämän musertavan tapahtuman jälkeen olen muutaman kerran pelännyt, mitä jos emme kestä tätä. Kun molemmat ovat täysin hajalla, niin kuinka siinä voi pitää parisuhdetta yllä. Tai entä jos minä hajoan niin, ettei musta saa kasattua enää yhtään mitään. Mä en ole koskaan menettänyt oikeastaan mitään kovin suurta. Olen ollut ehkä kaksissa tai kolmissa hautajaisissa ja niistäki  vain yksissä aikuisiällä. En siis kohta 26 vuoden aikana ole joutunut luopumaan juurikaan mistään, monelle on kuitenkin tähän ikään mennessä kertynyt jonkinlaisia suurempiakin menetyksiä. 

Meidän parisuhde on monien muiden mittapuulla todella tuore. Vasta 1,5-vuotta yhteistä taivalta takana. Lyhyestä ajasta huolimatta me ollaan keritty yhdessä kokemaan aika paljon asioita. Meidän suhdehan eteni aika ryminällä eteenpäin heti ensitapaamisesta. Meillä vaan oli niin samanlaiset haaveet tulevaisuudesta ja yhteenkuuluvuuden tunne oli niin suuri, ettei meillä ollut mitään syytä odottaa.


Tämän hetkistä tilannetta ei toivoisi koskaan yhtään kenellekään koettavaksi. Jos jotakin tässä on tajunnut, niin sen, että luojan kiitos mä olen tässä tilanteessa juuri tämän miehen kanssa. En yksin tai kenenkään muun kanssa. Heti sairaalassa mies alkoi hokemaan mulle, että tästä selvitään kyllä yhdessä. Se tietää, ettei mulle riitä, jos sen sanoo kerran tai kahdesti, vaan se on taottava mun päähän, että tästä ihan jumalauta varmasti tullaan selviämään yhdessä! Hän on aina kokenut olevansa huono lohduttaja, vaikka olen sanonut, etten mä kaipaa lohdutukseksi edes välttämättä sanoja, vaan ihan pelkkää läheisyyttä. Mies usein jostakin syystä mun itkiessä, on koittanut saada mut piristymään ja lopettamaan itkemisen. Mutta nyt hän sanoo, että itke ihan niin paljon, kun lähtee. Ei edes yritä saada kyyneliä loppumaan, vaan rutistaa mut niin kovaan halaukseen, että mun oloni olisi niin turvallinen, kuin vain tässä tilanteessa voi olla.

Kaikista tärkeintä kai on, ettei menetä yhteyttä toiseen kaiken tämän surun keskellä, vaan se koetaan yhdessä. Me ollaan puhuttu vauvan kuolemasta välillä enemmän ja välillä vähemmän. Me ollaan järjestetty yhdessä hautajaisia, kysytty toinen toisiltamme, mitä toinen toivoisi. Päätetty asioista yhdessä. Me ollaan itketty yhdessä ja erikseen, pidetty toisiamme kädestä. Me ei missään vaiheessa olla lopetettu koskettamasta toista tai lopetettu kertomasta toiselle, kuinka paljon rakastetaan. Mua itseä vie eteenpäin vain ajatus siitä, että se toinen pysyy mun vierellä, vaikka joku, jota me niin kovasti odotettiin, lähteekin. Juuri se, että tästä ei tarvitse selvitä yksin.

Meitä molempia välillä ahdistaa olla kotona kahdestaan hiljaisuudessa, jos lapsetkin ovat muualla. Me koitetaan saada aikaa kulumaan ja keksiä mahdollisimman paljon tekemistä, ettei tarvitsisi kuunnella omia ajatuksia. Silti me välillä maataan sängyssä vaan ihan hiljaa. Pahinta, mutta samaan aikaa  parasta tässä on, että muu maailma ei lakkaa pyörimästä, vaikka me koimme kaikista suurimman menetyksen, jota kuvitella saattaa. Mutta me ollaan yhdessä.

torstai 20. helmikuuta 2020

Kuinka kertoa lapsille, ettei pikkusisko tulekkaan kotiin?


Sairaalassa yksi ensimmäisistä järjellisistä ajatuksistani oli, kuinka ihmeessä voin kertoa tämän asian lapsille? Molemmat odottivat pikkusiskoa ihan kamalasti. Päivittäin jompi kumpi kysyi, monesti useampaankin kertaan, että koska se vauva oikein syntyy. Viime viikkoina ehdin jo kertomaan, että ihan pian. Lupasin heille, että vauva on täällä aivan kohta. Ja nyt jouduin tuottamaan heille suuren pettymyksen, että pientä pikkusiskoa ei tulekkaan.

Sairaalassa meitä kävi tapaamassa psykiatrinen sairaanhoitaja, jonka kanssa keskustelimme, mikä olisi paras tapa kertoa melkein 4- ja 5-vuotiaille lapsille. Paras vinkki häneltä oli puhua suoraan. Ei kierrellä, vaan kertoa mitä on tapahtunut ja vastata lasten kysymyksiin rehellisesti. Hän myös ehdotti, olisiko joku muu tuttu ja turvallinen ihminen, joka alustavasti kertoisi asian. Olisi hyvä, että lapset saavat nähdä itkua ja surua, mutta ensimmäisinä päivinä minun suruni oli niin musertavaa, etten pystynyt edes yhtä lausetta muodostamaan. Onneksi siis minun äitini kertoi heille suru-uutisen.

Näin pienet lapset ajattelevat asioita onneksi vielä todella paljon eri tavalla kuin aikuiset. Nooa, joka yleensäkkään ei jaksa keskittyä yhteen asiaan pitkää aikaa, ihmettelee, kuka on taikonut vauvan taivaaseen, mutta seuraavassa lauseessa puhuu dinosauruksista. Eevi on enemmän mietteliäs ja selvästi harmissaan ja välillä vetäytyy yksikseen. Nyt ei enää niinkään, mutta muutamina ensimmäisinä päivinä. Kaikki tuntuu erilaiselta. Emme saaneet kokea uutta arkea viiden hengen perheenä, vaikka meidän piti. Kaikki on kuten ennen, mutta silti ihan erilailla. Tunnen epäonnistumisen tunnetta, etten pysty antamaan tällä hetkellä itsestäni enempää äitinä. Ulos lähteminen tuntuu ylivoimaiselta, välillä ruuan lämmittäminen tuntuu ylivoimaiselta. Onneksi meillä on tiivis lähipiiri, ilman heitä tästä ei tulisi mitään.

Illalla ennen nukkumaan menoa Eevi kysyy, ”jos sillä vauvalla ei olisi ollut siipiä, niin eikö se silloin olisi päässyt lentämään sinne taivaaseen?” No ei kai. ”Miksi sä et sitten ottanut siltä niitä siipiä pois, silloin se olisi täällä meidän kanssa?” Hän kysyy surullisena, mutta vähän myös kiukkuisena. Niin, miksi hitossa mä en saanut niitä siipiä pois?


maanantai 17. helmikuuta 2020

Oman lapsen menetys on h*lvetin julmaa

Viikko sitten maanantaina, 10.2, raskausviikkoja 38+1. Meidän viikko alkoi kuten mikä tahansa viikko. Vein aamulla lapset muutamaksi tunniksi kerhoon. Viimeiset viikot meillä oli ollut ihan hirveästi menoja, koko ajan oltiin menossa johonkin tai tulossa jostakin. Tämä päivä oli poikkeus. Meillä oli tulossa rauhallinen vapaapäivä, ei mitään suunnitelmia. Hain lapset, söimme ja menimme päiväunille. Ainoana suunnitelmana oli mennä ruokakauppaan iltapäivällä.

Tavallisena kiireisenä päivänä en sen enempää miettinyt vauvan liikkeitä, yleensä kauhea potkushow alkoi välittömästi, kun iltapäivä-illasta rauhotuin ja istahdin sohvalle.
Ennen kauppaan lähtöä havahduin miettimään, koska vauva oli potkaissut viimeksi. Aamulla? Kyllä varmasti tunsin hänet aamulla. Join kylmää vettä. Nukkuu varmaankin, kuten yleensä näihin aikoihin. Lähdimme ajamaan ruokakauppaan, ihan todella pieni epävarmuus takaraivossa jyskyttäen. Liikkeessä en muutenkaan kaikkia liikkeitä tuntenut, mutta silti kaupassa oloni alkoi tuntua epämukavalta ja halusin saada reissun suoritettua nopeasti. Ostimme suklaata, jonka söin heti autossa, ei liikettä.

Kiirehdimme kotiin. Mies alkaa purkaa ostoksia. Minä juon lisää jääkylmää vettä, riisun ja asetun kyljelleni sänkyyn. Yritän herätellä vauvaa. Oliko tuo kantapää? Ei, ei tainnut olla. Kyyneleitä alkaa jo valua pitkin poskia, kun mietin kaikista kamalinta vaihtoehtoa. Ei vieläkään mitään? Mies kysyy. En pysty soittamaan äidilleni, mies soittaa ja hälyttää meille. Soitan synnytysosastolle nieleskellen nousevaa paniikkia. Isäpuoleni jää lasten kanssa meille ja äitini lähtee viemään meitä sairaalaan. Äitini koittaa jutella vauvalle ja silitellä vatsaani. Matka sairaalaan ei ole ikinä tuntunut näin pitkältä.

Ensimmäisenä vastassa on kätilö, minulle todella tuttu henkilö myös muista merkeistä. En tiedä helpottaako vai vaikeuttaako se oloani, mutta purskahdan itkuun hänet nähdessäni. Mies kertoo tilanteen, sillä en saa sanotuksi mitään. Menemme heti huoneeseen, jossa kätilö alkaa etsiä sydänääniä. Kestää ja kestää ja kestää. Alan menettää viimeisiäkin toivon kipinöitä. Ei tämän näin kauaa kuuluisi kestää. Itken lohduttomasti.
Jotain kuuluu. Kuuletko, kätilö kysyy. Se on jotakin pientä, todella hidasta vauvan sykkeeksi, todella nopeaa minun sykkeeksi. Kätilö soittaa lääkärin, joka saapuu paikalle hyvin nopeasti. Tässä kohtaa se pieni ääni on saanut minussa heräämään ihan pienen ajatuksen, josko sittenkin. Olen silti epätoivoinen. Asetun makaamaan ja lääkäri alkaa ultraamaan. Hänen ilmeensä ei värähdä katsoessaan ruutua ja näppäillessään konetta. Kestää. Sano jo jotakin! Ja sitten hän lausuu ne sanat, jotka repivät sydämeni miljoonaksi pieneksi palaseksi, samaan aikaan kun en yhtäkkiä tunne kehossani yhtään mitään, kun taas samaan aikaan kaikki maailman tuska tulvii jokaiseen ruumiinosaani. Olen todella pahoillani, mutta sykettä ei löydy.

Huudan, vaikka en pysty hengittämään. En pysty ymmärtämään. Tässä on joku virhe. Herään ihan kohta tähän painajaiseen. Paitsi että en herää. Mies rientää luokseni. En kestä hänen tuskaansa. Tätä odotettiin niin kauan ja tämä oli ihan loppusuoralla. Parin viikon sisällä meillä piti olla yhteinen tytär. Tytär, joka piti saada viedä kotiin, jossa kaikki oli jo valmiina häntä varten.

Synnytyksen varovainen käynnistäminen aloitetaan samana iltana. Minulla on yksi sektio takana, joten kohtua halutaan säästellä. Mihinkään ei ole kiire, pahin mahdollinenhan on jo tapahtunut. En tahdo enää yöksi kotiin, vaikka sekin olisi mahdollista. Kuitenkin vasta vuorokauden kuluttua alan tuntea pieniä supistuksia. Kaiken tämän kamaluuden keskellä miehestäni on minulle mahdottoman suuri tuki ja lohtu. Vaikka häneen sattuu aivan yhtä paljon. Hän jaksaa siltikin pitää minua pystyssä. 

Vähän yli kahden vuorokauden kuluttua sairaalaan saapumisestamme, keskiviikkona 12.2 aamuvarhain 7.38 hän saapuu maailmaan. Hänet nostetaan rinnalleni. Hän on todella kaunis tyttö. Hänellä on tumma, kihara tukka, kuten isosiskollaan. En pysty käsittämään, miksi hänet viedään meiltä pois, ennen kun olemme saaneet edes tutustua häneen. Ulkoisesti hän näyttää täydelliseltä ja täysin terveeltä vauvalta, voi Luoja minkä takia otat hänet meiltä pois? 

Istukka ei synny. Se ei synny lääkkeistä huolimatta. Supisteleeko yhtään, kysyy kätilö parin minutin välein. Ei, en tunne mitään. Pidän vain pienen pientä vauvaani tiukasti sylissäni ja itken, ja toivon, ettei kukaan vie häntä koskaan pois. Vuodan verta. Hetken kuluttua huone on täynnä kätilöitä ja lääkäreitä. Kätilö pahoittelee jälleen. Sinut on vietävä leikkaukseen, vauva odottaa isän kanssa, häntä ei kukaan vie vielä pois. Näen mieheni katseessa kasvavan kauhun, hän on juuri menettänyt pienen vauvansa, nytkö häneltä viedään vielä puoliso.

Makaan leikkaussalissa. Palelee, vaikka en toisaalta edes tunne kylmyyttä. Nukuttakaa minut jo, älkääkä antako minun herätä. En kestä tätä tuskaa enää hetkeäkään. Mutta minä herään. Herään samaan painajaiseen, jossa juuri suljin silmäni.








lauantai 8. helmikuuta 2020

Kestääkö jonkun mielenterveys oikeasti loppuraskautta?

Viimeisiä viikkoja viedään. Kahden viikon päästä on laskettu aika. Voisiko silti lähteä synnyttämään? Vaikka siis tänään? Nää on ihan kamalia piinaviikkoja nää viimiset! Koko ajan odottaa, että joko ja koko ajan on vähän pettynyt, että ei vieläkään. Tämä viikko on muutenkin ollut ihan painajaismainen, vaikkakaan ei nyt täysin raskausolojen takia. Lapsille iski alkuviikosta kova yskä, mutta eivät onneksi tulleet muuten kipeiksi, että olisi tarvinnut perua heidän kauan odottamaansa laivareissua mummun ja tädin kanssa.
En muista, koska mulla itsellä olisi ollut kauhea flunssa tai kurkku niin kipeä, että sattuu niellä, mutta nyt taas muistan ja tottakai se iskee ihan loppuraskaudessa, kun henki kulkee muutenkin hyvin huonosti ison vatsan takia. Tällä viikolla meillä on ollut myös kauheasti sovittuja menoja, joissa ollaankin juostu vähän puolikuntoisena.


Eilen käytiin neuvolassa ja siellä olikin kaikki mallikkaasti, mutta sen jälkeen ei sitten ollutkaan. Aamulla oli pitkästä aikaa kylmä ja maa oli jäässä. Meidän ollessa neuvolassa olikin satanut pieni kerros myös lunta. Ja kuinka ollakkaan, en ajatellut asiaa sen enempää ja liukastuin kumoon parkkipaikalla. Päädyin maahan onneksi kyljelleni ja satutin polveni, vaikka tällä etumuksella suurempi todennäköisyys olisi ollut kaatua sen päälle. Lähdimme kuitenkin varoiksi tarkistukseen ja siellä vietettiinkin aikalailla loppuilta. Istuin käyrillä ja lääkäri ultrasikin vielä. Niissä kaikki oli onneksi hyvin, mutta lääkäri halusi katsoa käyrät vielä uudelleen, kun kaatumisestani olisi kuusi tuntia. Sinne siis jäimme odottamaan. Käyrillä ollessani kaikki oli kuitenkin kunnossa ja pääsimme kotiin. Selvittiin siis onneksi säikähdyksellä.

Aamulla heräsin jälleen kurkku käheänä ja pyörin vielä pari tuntia, kun mies veti tyytyväisenä sikeitä. Lapsetkin viettävät tämän viikonlopun isällään, joten minulle jäi ihan yksinäinen ilta, kun mieskin uniensa jälkeen lähti illaksi töihin. Pienestä kurkkukivusta huolimatta aioin laittaa kodin siihen kuntoon, että täältä olisi hyvä lähteä synnyttämään. Pieni supistelukaan siivouksen päätteeksi ei tekisi yhtään huonoa.

Nyt kolmen pyykkikoneellisen, imuroinnin, pölyjen pyyhkimisen, muun siivoamisen ja saunan jälkeen, ei mitään! Taidan siis vain luovuttaa. Hän tulee kun on valmis, vaikka minä kuinka olisin itse siihen valmis. Ja jos lähtö tulisikin nyt, niin empä tiedä, olisinko valmis sittenkään.

tiistai 4. helmikuuta 2020

RV 38 - viimeinkin sairaalakassi pakattuna

Mä oon jo useamman viikon ollut valmis synnyttämään tai  no, valmis ja valmis.. Nukkumisesta on tullut yhtä tuskaa, edes päiväuni aikaan en saa nukahdetuksi, vaikka väsy olisi valtava. Sohvalta nouseminen tai vähänkin pidemmän matkan käveleminen, noh, ei mene enää ihan niin ketterästi. Mutta kun alan miettimään, että synnytys on edessä todennäköisesti tässä alle kolmen viikon sisällä, niin suuri jännitys ja pelkokin nostaa päätään. Eli siis toisaalta olen täysin valmis ja toisaalta en ollenkaan.

Olen koko raskauden miettinyt ja odottanut sairaalakassin pakkaamista, mutta silti se on vain jäänyt. Monta viikkoa ollaan puhuttu, mitä sinne tulisi pakata ja lisäksi, että se tarvitsisi tehdä hyvin pian. No vihdoin tänään, viikkojen keskustelun jälkeen, päästiin kassin kanssa aika hyvälle mallille. Aikalailla perusjutuilla kassin kanssa mentiin:

• Kotiutumisvaatteet: lökärit ja paita, alusvaatteet
• Imetystoppi, liivinsuojia
• Hammasharja, tahna, deodorantti
• Hiusharja, hiuslenkkejä
• Koko raskauden ajan himoitsemiani: salmiakkia ja lakritsia!!
• Neuvolakortti



Jos ei vielä ensi yönä lähdetä, niin kasvorasvan, laturin, hiustenpesutuotteiden ja villasukkien pitäisi vielä eksyä mukaan. Kassisisältöehdotuksia kun on lukenut, niin listalta on saattanut lukea esimerkiksi hyvästä lukukirjasta tai tabletista. Viime synnytyksissä mulla ei käynyt edes mielessäkään, että ”olispa mulla tässä joku leffa pyörimässä”, vaikka eihän sitä tiedä, jos nyt kaipaisi sellaista, mutta epäilen pärjääväni ilmankin. Saattaa tietysti olla, että meillä onkin tässä vielä pari viikkoa aikaa ja jotakin tulee vielä mieleen, tai sitten lähdetään jo ensi yönä, niin jännää! Vauvan kotiutumisvaatteetkin on aikalailla jo päätetty, mutta varmaankin mies tuo ne vasta kun ollaan kotiutumassa.

Mitä sulla on ollut sairaalakassissa? Onko mukana ollut jotakin ihan täysin turhaan tai puuttunut jotakin, jota olisit kaivannut?


perjantai 31. tammikuuta 2020

Kaksi niin rakasta, kaksi niin erilaista

Mun pienistä vauvoista on ihan huomaamatta kasvanut jo vallatomia, ihania leikki-ikäisiä lapsia. Havahduin juuri, että mihin se taapero-ikäkin katosi tästä välistä. Mun oli lisäksi ihan pakko googlettaa, että minkä iän jälkeen taapero ei ole enää taapero. Jäin siihen käsitykseen, että noin kolmevuotiaana ollaankin yhtäkkiä jo leikki-ikäisiä, vaikka tämäkin ilmeisesti hieman vaihtelee lapsen kehityksen mukaan. En vain käsitä, missä ajassa tämä kaikki on tapahtunut. Siis me vietettiin joulukuussa esikoisen 5-vuotissynttäreitä ja syksyllä hänet pitäisi jo viedä esikouluun, että siis mitä? Ja toinen seuraa parin vuoden päästä perässä!
Muistan, kuinka paljon Eevi oli kasvanut yhdessä yössä, kun Nooa syntyi. Hän tuli äitini kanssa sairaalaan ja ymmärrykseeni ei vain mahtunut, miten ensimmäisestä pienestä vauvastani oli kasvanut siinä ajassa niin iso. Nyt kun olen juuri havahtunut heidän molempien nopeaan kasvuun, pelkään, kuinka isoiksi he kasvavat sinä yönä, kun vauva syntyy. Täytyykö heidät kuskata yläasteelle seuraavaksi?


Nämä sisarukset ovat loputtomia riitapukareita, mutta niin kovasti rakastavat toisiaan. Tappelut ovat lisäksi viime aikoina vähentyneet paljon. Heillä on paljon omia mielenkiinnonkohteita, mutta saavat yhdessä aikaan erilaisia leikkejä, jotka jaksavat kiinnostaa molempia.
Eevi on aina ollut todella suojelevainen isosisko. Hän pitää huolta, että päiväkodissa veli ei jää yksin, eikä häntä unohdeta. Toki hän on myös ainoa, joka saa motata veljeä, kun tämä käy ärsyttäväksi, mutta muut tätä eivät saa tehdä. Eevi nauttii keskipisteenä olemisesta. Hän kyllä löytää keinot, joilla tulla huomatuksi. Hän on hassuttelija ja naurattaja. Pieni draamakuningatar hänestä myös löytyy. Hän voi samanaikaisesti istua sohvalla, tietokonetuolilla ja jakkaralla, kun katsoo telkkaria. (Tässä taas ei ole omena pudonnut kovin kauaksi puusta, kun tietää millainen äiti on ollut pienenä..) Eevi rakastaa kaikkea kaunista ja ihanaa, ja hän tekee sen kyllä selväksi nähdessään jonkin ihanan kimaltelevan mekon tai maailman söpöimmän kissanpennun. 

Ja Nooa, aivan toisenlainen, mutta aivan yhtä ihana. Aina yhtä kiinnostunut kaikesta. Mitä, miksi, minkä takia, kuka, ovat hänen lempi kysymyksiään. Rämäpäisempi versio siskostaan. Hän juoksee, eikä katso eteensä, törmää ja itkee, mutta kymmenessä sekunnissa unohtaa juosseensa jotakin päin ja juoksee samaan kohtaan vartin sisällä. Hän tulistuu ja suuttuu aivan käsittämättömän nopeasti, mutta leppyy yhtä nopeasti. Tämä pieni poika kaipaa syliä ja pusuja. Hän tahtoo sohvalla tulla kainaloon. Hän on pieni kulinaristi, moni miettii, kuinka noin pienellä lapsella voi olla niin hyvä ruokahalu. Vaikka isosisko on Nooalle maailman tärkein, löytyy hänestä aivan toinen persoona, kun pääsee viettämään aikaa kaksin. Tällöin tulee esiin poika, joka kuuntelee ja tottelee ohjeita, kun ne ensimmäisen kerran sanotaan. Hän joutuu välillä tekemään töitä tullakseen huomatuksi vahvapersoonaiselta siskoltaan, että välillä se tulee kiukun ja raivon kautta. Mutta koska tämän olen huomannut, yritän kaikkeni, että huomioni olisi tasaisesti molemmilla, eikä siitä joutuisi tappelemaan.



Olen onnellinen, kun saan olla näiden kahden upean lapsen äiti. Kun saan nähdä heidän kasvavan ja kehittyvän, vaikka se usein tapahtuukin liian nopeasti, että välillä joutuu pysähtymään hetkeksi miettimään, milloin vastasyntyneestä kasvoi melkein 4- tai 5-vuotias. Ja kohta saamme tähän perheeseen yhden lisää, jota onkin odotettu monta kuukautta. Molemmat kysyvät viikoittain, koska vauva syntyy, sillä kumpikin on jo kyllästynyt odottamaan, enkä malta odottaa itsekkään, koska saan heille kertoa, että nyt vauva on syntynyt. 

Blog Design by Get Polished | Copyright 2016