perjantai 27. tammikuuta 2017

IMETYS SATTUU

Kuopuksen kanssa imetystaipaleemme on kestänyt pian yhdeksän kuukautta. Kaikki on sujunut tähän asti mallikkaasti, vaikka välillä olenkin pelännyt maidon riittävyyttä, kuten esikoisenkin kohdalla, silti se on riittänyt.
Sama ongelma kuitenkin nostaa päätään, kuin esikoisen ollessa 9-10 kuukauden ikäinen. Nimittäin pureminen. Nooalla on jo kahdeksan hammasta ja mikä olisikaan hauskempaa, kuin hieman teroitella näitä pieniä naskaleita tissi suussa. Ja vielä hauskempaa on kun äiti kiljahtaa kivusta. Ajattelin, että olisi helpompaa jos vauva pelästyisi tätä ja lopettaisi puremisen, mutta minun säikähdykseni vain naurattaa pientä herraa.

Olen jälleen alkanut pelätä imettämistä, niin ihanaa kuin se onkin. Kaikista parhaimmat imetyshetket meillä on silloin kun Nooa on todella väsynyt, mutta silloin hetki ei kestä kauan, kun hän jo nukahtaa. Toinen helppo kerta on yön ensimmäinen imetys, kun Nooa herää tissille ja nukahtaa silloinkin nopeasti.
Imetyskertoja ei päivän mittaan tule enää montaa, sillä kaikki muu kiinnostaa enemmän ja nostan pojan pois sylistä kun pureminen alkaa. Toisinaan koitan imettää hetken päästä uudelleen, mutta monesti tilanne päättyy uuteen järsimiseen.


Esikoisen kanssa minulla oli tavoitteena imettää vuoden ikäiseksi ja pääsimmekin siihen, mutta vain hammasta purren, ihan kirjaimellisesti. Muistan, kuinka silloinkin pelkäsin jokaista imetyskertaa, mutta olin päättänyt, että pääsemme vuoden ikään asti ja viimeisen kerran imetinkin tyttöä tämän yksivuotispäivänä. Siihen se loppui ja Eeville tämä ei ollut ongelma. Olin silloin jo uudelleen raskaana, toisaalta haikeinmielin imetyksen loppumisesta, mutta toisaalta helpottunut, että tissini saivat levähtää ennen uutta tulokasta.

Nyt Nooan kanssa olen toivonut yhtä pitkää imetystaipaletta, mutta kipu alkaa välillä käydä sietämättömäksi, enkä enää tiedä mitä tehdä. Olen tosiaan laskenut Nooan pois tämän purressa ja toisena kikkana olen laittanut pikkurillin hampaiden väliin kun olen aavistanut kohta tekevän kipeää. Jälkimmäinen kikka tosin toimii välillä huonosti, sillä Nooa haluaa pitää sormestani kiinni, enkä aina ennätä laittaa sormea suuhun, kun hampaat ovat jo yhdessä.
En haluaisi päättää tätä ihanaa asiaa vielä ja toistaiseksi mennään samalla taktiikalla kuin esikoisen kanssa, eli hammasta purren, niin äiti kuin lapsikin. Haluaisin kuitenkin muistaa tämänkin imetyksen ihanana kokemuksena, en kivuliaana tai kamalana.


Löytyykö toimivia vinkkejä purevan vauvan imettämiseen? 
Oletko sinä joutunut lopettaa imetystä siksi, että siitä on tullut kivuliasta?

tiistai 24. tammikuuta 2017

UUSIA URASUUNNITELMIA

Viime vuonna, toukokuun ensimmäinen päivä aloitin äitiyslomani tai virallinen lomanihan alkoi jo 1.4.2016, mutta sitkeästi kävin koulussa niin pitkään, kunnes muut luokkakaverit aloittivat päiväkotiharjoittelun. Tykkäsin paljon koulusta, se oli mukavaa vaihtelua reilu vuoden kotona olemisen jälkeen. Alan vaihtamiseen vaikutti työpaikkakiusatuksi tuleminen, josta juuri täällä kirjoitinkin. Ajattelin, että menemällä täysin eri hommiin, se kokemus unohtuisi. Mutta niin ei käynyt. Työpaikkakiusaamispostaus nosti esiin kipeitä muistoja, mutta sitä kirjoittaessani tajusin myös, kuinka kovasti kaipaan alaa.
Olen pitänyt varsinkin leikkaustaitojani yllä, leikkaamalla sukulaisteni ja ystävieni hiuksia. Nyt viimeisten kuukausien aikana kiinnostus ja halu tehdä enemmän, on kasvanut huimasti päivä päivältä. Taidan sittenkin olla pohjimmiltani parturi-kampaaja. 

En väitä, etteikö lähihoitajan työ kiinnostaisi yhtäkkiä ollenkaan, mutta sitä voisin opiskella myöhemminkin, jos kiinnostusta vielä löytyy. Palkka lisineenkin on parempi, mutta nyt kiusaamisenkin kokeneena, ymmärrän paremmin ajatusta "tehdä työtä sen työn takia", eikä vain palkan. En halua nousta aamulla töihin, johon en halua tai pelkään mennä, mutta on pakko. Tahdon taas nousta aamulla innoissani uudesta työpäivästä.

Olen jo viikkoja pyöritellyt mielessäni vaihtoehtoja ja miettinyt pääni puhki, mikä olisi järkevää ja mitä minä todella haluan?
Hieman olen jo ajatuksissani edistynyt ja hain lapsille jopa päivähoitopaikkaa, mikä siis tietysti on edessä joka tapauksessa. Sekin asia tuntui todella jännittävältä. Eevi on siis ollut tähän asti kotona, vaikka täytti joulukuussa kaksi vuotta ja Nooa myös, luonnollisesti. Meistä jompi kumpi on ollut kotona, eikä hoidon tarvetta ole ollut. Olin aivan hukassa koko hakemuksien kanssa, sillä tämä on minulle aivan uusi alue, päiväkotimaailma.



Mutta tilanne on näillä näkymin muuttumassa. Minulla on vielä koulupaikka, olen keskeyttänyt koulun toistaiseksi ja syksyllä oli tarkoitus palata. Nyt en saa kuitenkaan rauhaa ajatuksiltani, pitäisikö minun antaa uusi mahdollisuus hiusmaailmalle? Tällä hetkellä tuntuu, että kyllä pitäisi!
Äitiyslomani päättyy ensi kuussa ja jonkinnäköisiä päätöksiä pitäisi alkaa syntymään, vaikka en haluaisi hätiköidä näin suurien asioiden kanssa. Toistaiseksi jään vielä hetkeksi kotiin, sillä sydämeni ei anna myöden laittaa Nooaa vielä hoitoon. Katselen vielä kuukauden tai kaksi, mietin ja tutkiskelen mahdollisuuksia, vaikkakin tällä hetkellä taidan vain kuunnella sydäntäni.

Onko sinulla kokemusta alan vaihdosta? Oletko palannut ensimmäiseen ammattiisi, vaikka aluksi olisit innostunut jostakin uudesta?

torstai 19. tammikuuta 2017

ÄIDIN VUORO ITKEÄ HAMPAITA

Meillä on nyt monta kuukautta vuorotellen tullut jollekkin perheenjäsenelle hampaita. Nooalle kaikista ahkerimmin ja usein monta samaan aikaan. Tietysti ollaan säästytty useilta itkuilta kun hampaita on tullut monta kerralla. Nooan ensimmäiset hampaathan tulivat hänen ollessaan neljä päivää vajaa neljä kuukautta ja heti kaksi yhtä aikaa. Siitä seurasi pienen pieni tauko kun alkoi toinen yläkulma pullottaa. Parin päivän sisällä kuitenkin huomattiin, että jippii, sieltähän tulee neljä ylähammasta kerralla! Taas pieni tauko ja nyt kaksi alahammasta ovat saaneet toiset kaksi kaveriksi.

Eeviä taas on vaivannut isot poskihampaat, joista toinen on puhjennut alas kokonaan ja toinen puoliksi. Ylös en olekkaan huomannut kurkata kun juuri ja juuri neiti suostuu yhteistyöhön hampaiden pesun kanssa.

Mutta nyt olikin taas vuorossa äiti. Mulla taisi ensimmäinen viisaudenhammas kasvaa ennen kuin täytin 18-vuotta. Molemmat viisurit revittiin ylhäältä pois, koska eivät olisi kuulemma suuhun edes mahtuneet.
Raskausaikana tottakai nämä hampaat alkavat aina oireilemaan. Eeviä odottaessani jouduin syömään yhden tai kaksi antibioottikuuria niihin pirulaisiin. Viimeisimmässä odotuksessani söin myös ainakin yhden. Toinen alarivin viisaudenhampaista mahtui kasvamaan kokonaan, mutta tämä viimeinen onkin koetellut hermoja.


Jälleen kerran muutaman oireettoman kuukauden jälkeen alkoi pääni yhtäkkiä kipuilla päivisin, sitten alkoi leukaa särkeä. Lopuksi ientä ja oikeastaan koko suuta. Yhtäkkiä huomasin taas päivittäin vetäväni burana-panadol-comboa.
Kun kipua oli jatkunut viikon verran, soitin hammaslääkäriin, että tahdon tuon p*rkeleen kokonaan pois suustani. Hirmuisen ystävällinen täti kertoi, että lääkärille oli puolen vuoden jono ja lääkäri kirjoittaisi minulle lähetteen kirurgille, jonne saisin odotella vähintäänkin yhtä kauan.
Olin kuitenkin saanut tarpeekseni jatkuvista antibioottikuureista ja lupasin ottaa ajan, vaikka sitten kesäkuulle. Täti sitten myöskin vinkkasi syömään buranaa ja panadolia, johon kerroin syöneeni kyseisiä pillereitä jo viikon. Silloin hän ehdotti, josko menisin hammaspäivystykseen vielä samana päivänä.
Otin ajan ja olin varma, että taas mennään samalla kaavalla, puhdistus ja antibioottikuuri. Vaan eipä mentykkään! Hammaslääkäri sanoi heti laittavansa kirurgille lähetteen, mutta päätti ottaa samalla myös röntgenkuvan. Kuvasta selvisi, että juuret olivat kuulemma hyvin suppeat ja ehdotti, että koittaisi itse repiä hampaan pois. Minä olin jo tarpeeksi kärsinyt siitä hampaasta, joten sanoin, että anna palaa vaan!
Ja niin minä lähdin hetken kuluttua hammaslääkäristä, yhden hampaan köyhempänä. Mutta se oli sen arvoista. Ei tarvitse äidin enää itkeä kipeää hammasta ja hirveäksi harmiksi jouduin koko loppuillan syömään jäätelöä, kun pureskelu oli hankalaa ja kuumaa ruokaa ei saanu syödä..



sunnuntai 15. tammikuuta 2017

Turvaistuinpohdintaa, mihin päädyttiin?

Meidän iso poika alkaa olemaan jo niin iso, että kaukalo on jäänyt pieneksi. Pää alkoi tulla yli ja muutenkin raukkaparka oli ihan rutussa, kun hänet joutui siihen ahtaamaan. Aloin tekemään pientä tutkimusta, mikä turvaistuin olisi nyt sitten kaikista paras.
Eevillä on Akta Gracon Cosmic Comfort, joka sinänsä on ollut toimiva meillä, vaikka alkuun olikin vaikea kiinnittää (itsehän en osaa sitä vieläkään kunnolla) ja sitä ei saa mielestäni tarpeeksi "makuuasentoon". Kyseisestä istuimesta on myös joitakin hieman kyseenalaisia turvallisuustestejä.. Vaikka taas lukemani käyttökokemukset ovat olleet positiivisia.

Mitä sitten vaadimme istuimelta? Meidän autossa ei ole isofixiä, joten se rajasi istuimia jo paljon. Lisäksi halusimme, että lapsi voisi matkustaa mahdollisimman kauan selkä menosuuntaan, mutta kun tila loppuisi kesken, voisi istuimen kääntää. Halusimme tietysti myös mahdollisimman turvallisen istuimen. Minä googlailin öitä myöden testituloksia ja silloin vasta löysin plus-testin, jossa on hyvin tiukat vaatimukset. Hengenvaarallisia istuimia tuskin on edes myynnissä, mutta minä tulin lähes hulluksi etsiessäni kaikista turvallisinta istuinta. Kyllä jokaisesta tuolista löytyi joltakin huonoa sanottavaa.

Vaihtoehtoja meillä oli lopuksi kolme; 
Klippan Triofix Recline, Britax Multi-tech 2 ja Besafe Izi Combi.

Kuva lainattu OzBabyn sivuilta.

Suomalainen Klippan Triofix Reclinen oli minulle aivan uusi tuttavuus. Sen pystyy asentamaan sekä turvavyöllä, että isofixillä. Istuimen saa myös lepoasentoon, mutta se näyttää silti olevan todella pystyssä. Istuin näyttää paljon samalta, joka Eevillä on ja sitä saa siis hyvin vähän "makuulle". 
Kuva lainattu Lastenturvan sivuilta.

Britax Multi-Tech 2:lla on pitkä käyttöikä, sillä se menee 25 kiloiselle, eli jopa 6-vuotiaaksi asti. Tästäkin olen lukenut, että onko se sitten hyvä vai huono asia, että sitä voi käyttää se noin 6-kuukauden ikäinen ja 6-vuotias.. Kehuja kyseinen istuin oli saanut kuitenkin paljon ja jos niihin on luottamista, niin hinta-laatusuhde on kyllä kohdillaan!
Kuva lainattu Lastentarvikkeen sivuilta.

Besafe Izi Combi oli näistä nyt ainoa, josta löysin tiedon plus-testin läpäisystä. Istuin kiinnitetään auton turvavöillä ja sen saa kallistettua neljään eri asentoon, pääntuessa kahdeksan eri korkeutta. Tässä oli myös plussana se, että kallistaminen onnistuu myös lapsen ollessa istuimessa.

Mikä oli meidän valintamme?
Pitkän mietinnän ja googlettamisen päätteeksi päädyimme Besafe Izi Combiin. Se tuntui juuri oikealta vaihtoehdolta meille. Siinä täyttyi meidän vaatimuksemme; turvavyökiinnitys, mahdollisuus asentaa kummin päin vain ja hyväksytty plus-testi. Hinta oli toki erittäin suolainen, mutta mielestäni turvallisuusasioissa ei kannata tinkiä.
Istuimen asennus kävi helposti tai näin D minulle kertoi, heh. Tänään Nooa pääsi uuteen istuimeensa koeajolle ja nukahtikin lähes samantien, todennäköisesti siis siinä oli hyvä olla. Toistaiseksi olemme erittäin tyytyväisiä ostokseemme!


maanantai 9. tammikuuta 2017

Alle 1-vuotiaana yökylässä



Aihe, josta varmasti saat myrskyn aikaiseksi kysyessäsi mielipidettä keskustelupalstoilla. Jos olet niin vastuuton ja ajattelematon vanhempi, että pystyt antamaan alle vuoden ikäisen lapsesi yöksi hoitoon, sinut pitäisi vähintäänkin kivittää. Lapsesi saa ikuiset traumat, eikä kenties ikinä kykene normaaliin elämään.

Jos kärvistelet väsyneenä, olet unohtanut täysin itsesi, sekä parisuhteesi, etkä siltikään anna lastasi hoitoon tutun ja turvallisen ihmisen luokse, olet silloinkin ajattelematon ja kamala vanhempi, jonka lapsi nukkuu vieressä vielä 18-vuotiaana.
Miksi on vain nämä kaksi ääripäätä? Olen usein eksynyt keskusteluihin, joissa vanhemmat (useimmiten äidit) haukkuvat toisensa lyttyyn tästä keskustellessaan. Olen lukenut psykologien kirjoittamia artikkeleita, kuinka lapsi voisi olla yhtä monta yötä erossa vanhemmistaan kuin on ikävuosia. Enkä tietenkään ala näitä väittämiä kumoamaan. Ennen itsekkin vannoin näiden tutkimusten nimeen.

Sitten muutin mieleni. En sen suhteen, etteivätkö tutkimustulokset olisi oikeassa ja annetaanhan niissäkin usein pelivaraa, lauseella "lapset ovat erilaisia." Mutta tulin itse siihen tulokseen, että jos äiti ei voi hyvin, ei voi lapsikaan voida. Niimpä esikoisen kohdalla päätin antaa hänet hieman vajaa vuoden ikäisenä äidilleni hoitoon. Jälkeenpäin podin asiasta kuitenkin huonoa omaatuntoa, vaikka yökyläily oli mennyt kaikinpuolin hyvin ja minä todella nautin kokonaisista yöunista.
Mikään ei muuttunut sen erossa vietetyn yön jälkeen. En silti raaskinut antaa häntä uudelleen pois, muuta kun pakon edessä, eli kuopuksen syntymän aikoihin kun olin vielä sairaalassa ja D meni aamulla aikaisin muutamaksi tunniksi töihin.
Kolmas kerta oli ennen joulua kun molemmat lapset olivat hyvän tovin valvottaneet heräämällä vuorotellen, silloin hän oli jo lähes 2-vuotias.

Toisen kohdalla olin vieläkin rohkeampi. Tuhansilta vuosilta tuntuvien univelkojen jälkeen meille tarjottiin vapaayötä ja osittain haikeudella otimme sen vastaan. Päästin molemmat lapset mummilleni yöksi. Tarkoituksenamme oli yöpyä myös mummilassa, mutta odottamattoman tapahtuman vuoksi mummini oli tulossa kaupunkiin heti aamupäivällä, joten meidän olisi ollut turha ajaa yöllä nukkumaan ja lähteä pian herättyämme. Jälleen kerran kaikki meni mallikkaasti, vaikka aamulla odotimme lapsia jo malttamattomina kotiin.


Edelleen minun on silti vaikea pyytää itse keneltäkään lastenhoitoa, varsinkin yökyläily mielessä. Kahden pienen kanssa on kuitenkin kädet täynnä töitä. Enkä tietysti edes voisi laittaa lapsia yöksi hoitoon ihmisille, joita he eivät näe usein. Siksi voin olla levollisin mielin kun lapset ovat jossakin tutulla, joita näkevät lähes viikoittain tai useamminkin.
Mutta niin se mielikin muuttuu, mitä väsyneemmäksi äiti tulee. Ennen olin niin täysin vakuutunut, että minun lapseni eivät mene yökylään alle vuoden ikäisinä, eivät edes lähimmille sukulaisille, mutta toisin kävi kun huomasin olevani liian väsynyt menemään edes suihkuun. Ja jälleen kerran voin vain todeta, että äitiyden suunnitteleminen on turhaa ja aina voi muuttaa mieltään.
Vanhempien pitäisi lopettaa toistensa arvosteleminen, se mikä sopii omalle lapselle, ei välttämättä sovi jonkun muun lapselle. Jokainen äiti ja isä tekee omat päätöksensä siitä, onko oma lapsi kykenevä yökyläilyyn. Eikä kukaan voi tietää syitä, jotka ovat tilanteen takana.

keskiviikko 4. tammikuuta 2017

Työpaikkakiusattuna


Nykyisin monessa paikassa saa pelätä kiusatuksi tulemista. Jo pienet lapset oppivat kiusaamisen taidon varhain. Ala- ja yläasteella kiusaaminen voi olla jo hyvin raadollista. Kiusaamista esiintyy paljon vielä lukiossa ja ammattikoulussa, vaikka siellä luulisi lapsilla olevan jo järkeä päässä. Mutta entäpä työelämässä? Jos teinillä kuvittelisi olevan tarpeeksi järkeä olla kiusaamatta muita, niin entä aikuisella sitten? Kiusatuksi joutuu helposti poikkeavan ulkonäön, mielenkiinnon kohteen tai oikeastaan ihan mistä syystä vain, monesti mitään syytä ei edes tarvita. Tässä oma tarinani työpaikkakiusaamisesta, joka edelleen on arka aihe itselleni.

Valmistumisen jälkeen koitin siipiäni yrittäjänä, mutta se ei ottanut tuulta alleen, joten päätin jättää sen ennen kuin polttaisin näppini. En kerinnyt olemaan kauaa työttömänä kun löysin mielenkiintoisen työpaikkailmoituksen. Silloiselle asuinkunnalleni oltiin avaamassa uutta liikettä, jonka konsepti oli minulle aivan uusi juttu. Yritys oli tuore, mutta herätti heti mielenkiintoni. Pääsin työhaastatteluun ja otin selvää liikeideasta. Haastattelusta minulle jäi hyvä maku ja sain paljon lisäinfoa. En uskonut pääseväni työhön, mutta se vaikutti niin hyvältä, että toivoin kovasti tulevani valituksi.
Ilokseni pääsinkin ja pääsin muiden valittujen kanssa koulutukseen. Tämän jälkeen olin entistä enemmän varma, että tämä olisi aivan huippu juttu! En malttanut odottaa työn alkua.

Heti alussa tulin toimeen työkavereideni kanssa, pomoni vaikutti mukavalta tyypiltä, liike hohti uutuuttaan ja puiteet olivat kunnossa. Pidin asiakkaistamme ja tein kaikkeni, että työnjälkeni oli siistiä. Joka aamu olin innoissani uudesta työpäivästä.
Pomoni työskenteli alussa meidän kanssamme ja kaikki tuntui olevan mallillaan, kunnes yhtäkkiä jokin muuttui.
Eräänä päivänä huomasin saavani jokaiseen kysymykseeni tai sanomiseeni vastaukseksi pomoltani pelkkää jaata ja ookoota. Ajattelin hänellä olevan vain huono päivä. Tämä kuitenkin jatkui, kunnes en saanut häneltä vastauksia enää ollenkaan, pelkästään mulkaisuja tai pään pois kääntämistä. Kaikki informaatio  alkoi tulla toisen työntekijän kautta tai iltamyöhään whatsappviesteillä, vaikka olisimme moneen kertaan päivän aikana nähneet.

Riemu repesi kun huomasin olevani raskaana ja ilmoitin siitä pomolleni. Tiesin ja hän taisi tietää myös, ettei voisi irtisanoa minua, mutta siitä alkoi minun savustamiseni ulos. Työssäni ei ollut moittimista, mutta tuntui, kuin tekisin koko ajan jotakin väärin. Kuulin toiselta työntekijältä, että pomoni kertoi minun sairaslomieni syitä muille työntekijöille tai jopa vääristeli todellisia syitä, jotka eivät muutenkaan kuuluneet millään tavalla muille.
Yritin tivata pomoltani, mikä oli hänen käytöksensä syy minua kohtaan, mutta joko en saanut vastauksia tai hän vetosi omiin henkilökohtaisiin asioihinsa, jotka stressasivat häntä itseään. Mutta miksi purkaa se minuun? Minä olin työntekijä ja hän minun pomoni, ei hänen henkilökohtaiset ongelmansa olisi saaneet vaikuttaa minuun.

Tunnelma liikkeessä hänen ollessa paikalla kanssani oli suoraan sanottuna jäätävä. Pelkäsin joka kerta ilmoittaa hänelle jos olin sairaana tai oli minulla mitä tahansa asiaa. Hänen välinpitämätön käytöksensä loukkasi minua suuresti. Hänen syyttelevät viestinsä minulle lähes keskiyöllä saivat minut voimaan pahoin. En enää halunnut mennä töihin, en uskaltanut. Huokaisin helpotuksesta kun sain vihdoin jäädä kotiin.
Pomoni teki minun rakastamastani työstä minulle painajaista. Minä todella pidin työstä liikkeessä. Itkin monet illat pelkästä ahdistuksesta, jota hän minulle aiheutti. En ikinä saanut vastausta hänen kylmään käytökseensä. Ja kyllä, olen edelleen hyvin katkera. Olisin halunnut jatkaa työtäni äitiysloman päätyttyä, mutta en mitenkään voinut. Meidän välinen luottamus oli kadonnut. Hän pakotti minut luopumaan siitä rakkaasta työstä, joka teki minut niin iloiseksi.

Jos asiat olisivat menneet toisin, voisin edelleen työskennellä kyseisessä paikassa ihanien työkavereiden kanssa ja olla joka aamu iloinen tulevasta työpäivästä. Vaan nyt minä asun toisella paikkakunnalla ja opiskelen uutta ammattia. Mielessäni on usein nykyinen ammattini, jossa edelleen haluaisin ehkä toimia, mutta kyseiseen konseptiin tuskin voin enää ikinä palata. Hän vei minulta uskon itseeni ja palasen minua itseäni.
Olen usein edelleen hyvin surullinen miettiessäni tätä tapahtumaa. Miksi kukaan voi tehdä toiselle näin? Minä tein työni kunnolla, enkä saanut mitään arvostusta. Pelkkää selän takana puhumista ja ilkeää käytöstä.

Aluksi syytin itseäni, ehkä minä todellakin tein jotakin väärin. Kunnes jälkeenpäin minun jäätyä pois, kuulin hänen jatkaneen samaa käytöstä toiselle työntekijälle, tajusin, etten minä tehnyt mitään väärää. On mielestäni surullista, ettei hän itse ole huomannut, kuinka on muita satuttanut, vaikka en tietenkään tiedä nykyistä tilannetta. Mutta koskaan en ole saanut minkäänlaista selitystä, enkä anteeksipyyntöä. Minulle tämä kertoo vain hänen kyvyttömyytensä toimia esimiehenä. Toivon, että hän on ymmärtänyt tekonsa ja osaa toimia paremmin, vaikka se ei enää minun asemaani parannakkaan. Ehkä hän joskus eksyy tähän kirjoitukseen ja viimeistään silloin tajuaa, kuinka pahasti hän on minua loukannut.

Lapset, teinit ja aikuiset, älkää sortuko kiusaamaan!
 Se loukkaa aina jotakuta.

maanantai 2. tammikuuta 2017

Minä lupaan, vai lupaanko sittenkään?



Niin se vain taas alkoi, uusi vuosi jälleen. Minä niin pidän siitä kun vuosi vaihtuu. Vuoden ensimmäinen päivä on aina paras päivä aloittaa tai lopettaa jotakin! Paljon parempi päivä kuin maanantai, vaikka silloinkin on hyvä päivä aloittaa jokin projekti. Mitä minä sitten lupasin uuden vuoden kunniaksi? No oikeastaan en mitään erityistä.
Tällä kertaa päätin unohtaa "terveellisempi elämä" tai "karkkilakko"-höpinät. Karkkilakkoilu ei ole oikeastaan ikinä ollut mun juttu. Se, että jouluna saadut konvehtirasiat pitäisi äkkiä ahtaa napaan ennen kuin vuosi vaihtuu tai sitten ne pitäisi heittää roskikseen, ettei vahingossakaan kello 00.00 jälkeen laita niitä suuhunsa, ei vaan ihan toimi mulla..
Ja entäs "terveellisempi elämä"-touhu? Nooo, se on se muutama viikko siellä kuntosalilla selfieitä ottaen kun taas itketään niiden roskiin heitettyjen suklaarasioiden perään.

No ei nyt aina ihan niinkään, mutta tänä vuonna en tehnyt itselleni suuria lupauksia, jotka todennäköisesti olisi vain tehty rikottaviksi. Tänä vuonna lupaan vain yrittää. Jos yritys ei riitä niin silloin se ei riitä.
Minä yritän nauttia jokaisesta hetkestä, jonka saan viettää kotona lasteni kanssa. Syksyllä minua odottaa taas koulu ja lapset aloittavat päivähoidon. Aika lasten kanssa siis vähenee radikaalisti. Tiedän, ettei lapsiperhearki ole läheskään  aina ruusuilla tanssimista, eikä joka hetki pysty vetämään hymy korvissa, mutta aion yrittää nauttia näistä hetkistä.

Yritän myös pitää itsestäni huolta. Ulkoilemme, yritän syödä säännöllisesti ja liikkua. Syöminen on se minun ongelmani. Voin iltapäivällä huomata syöneeni vain aamiaisen ja illalla löydän itseni etsimästä mitä vain syötävää. Huomaan olevani energisempi kun syön ja liikun, mutta kuinka pirun vaikeaa sen muistaminen ja tajuaminen välillä onkaan.


Vuosi 2016 oli minulle erittäin rakas, mutta samalla niin raskas. Aloitin opiskelun uudelleen ja tutustuin aivan mahtaviin tyyppeihin. Saimme mieheni kanssa toisen lapsemme, joka on ollut erityisen kiltti ja helppo, vaikka samalla vienyt paljon energiaa. Olen tasapainoillut kotitöiden ja huomioni jakamisen kahdelle lapselle ja miehelle välillä, joskus onnistuen, joskus epäonnistuen.
Univajetta, silmäpusseja, rumia sanoja ja paljon kiukuttelua. Silti niin paljon rakkautta, haleja ja uuden oppimista.

Vuonna 2017 on tulossa eteen huikeita ja jännittäviä juttuja. Kouluun paluu, lasten hoitokuviot, harrastukset ja kaiken yhdistäminen.
Ja hei, blogini täyttää vajaan tunnin kuluttua yhden vuoden! Kuinka tämä aika on näin nopeasti mennyt? Juurihan rustailin ensimmäisen blogitekstini... Mutta siis jee, onnea minä ja blogi!

Entistäkin huikeampaa uutta vuotta!
Teitkö sinä uuden vuoden lupauksia?

Blog Design by Get Polished | Copyright 2016