keskiviikko 28. joulukuuta 2016

Lahjasuosikit ja hyvästit joululle!

En oikeastaan missään vaiheessa saanut kiinni siitä joulufiiliksestä, josta edellisessä postauksessa kirjoitin. Mutta ihan mukavan joulun me kuitenkin vietimme.
Avasimmekin lahjat jo aatonaattoiltana, jottei aamulla kaikessa kiireessä olisi tarvinnu availla paketteja. Meillä oli huima määrä paketteja kuusen alla, vaikka itse olimme ostaneet niistä vain murto-osan.
Lapset saivat paljon hyödyllisiä lahjoja. Vaatteita, petivaatteita ja löytyihän sieltä lelujakin, mutta oikeastaan kaikki niistä olivat jollakin tavalla kehittäviä kapistuksia, eikä mitään turhuuksia.



Minä ostin D:lle lahjakortin urheiluliikkeeseen, josta hän saisi itse valita mieluisia treenivaatteita. Hankin hänelle myös rullan, jolla saa suurimmat lihasjumit hierottua pois, sekä hiirimaton lapsien kuvalla varustettuna, joten vanha hiirimatto (= Porin linjojen aikatauluvihko) pääsi lehtikeräykseen.
Kävimme aatonaattona myös hakemassa minun lahjani, jonka D oli minulle luvannut, mutta ei uskaltanut ostaa sitä yksin. Sain viimeinkin tabletin, josta olen pidemmän aikaa jo puhunut. Kirjoitan suurimmaksi osaksi blogitekstit puhelimella, koska en vain jaksa avata tietokonetta ja liittää nettiä, sillä emme ole vieläkään saaneet aikaiseksi hankkia nettiyhteyttä, joten se on aina erikseen yhdistettävä puhelimesta. 
Nyt kirjoittaminen sujuu näppärästi Ipadilla. Ja miksi Ipad oli luonnollisesti valintani, saan kuvat siirrettyä siihen automaattisesti pilven kautta puhelimestani.
Yksi lahjasuosikkini oli myös aivan mielettömän upeat birth posterit minun äidiltäni. Eli taulut, joihin on piirretty meidän molemmat lapset sen kokoisina kun he ovat syntyessään olleet. Niin älyttömän kauniit!




Mutta tärkeimmäksi lahjaksi, jos lahjoja nyt ylipäätään voi laittaa tärkeysjärjestykseen, valikoitui helposti. Lahja oli serkultani. Enkä osannut odottaa sitä ollenkaan. Pieneen paperipussiin oli kääritty viesti ja se niin kaunis kysymys. "Tuletko meidän syntyvän lapsemme kummiksi?"
Kaikista paketeista avasin sen vielä ensimmäisenä, mitään aavistamatta. Kyllä siinä äiti vähän liikuttui.
Heti pakettien aukaisun jälkeen soitin serkulleni ja annoin tietysti myöntävän vastaukseni! Saan vihdoin ensimmäisen kummilapseni ja olen todella ylpeä uudesta tittelistäni. Mikä ihana jouluyllätys!


Muuten meidän joulu oli rauhallinen ja tietysti matkojen takia erittäin uuvuttava. Ei siis yllätys, että uni maistui aikaisin kun tapaninpäiväiltana kotiuduimme.
Kinkkua tuli syötyä, sekä Vaasan suunnilla paljon reissattiin D:n sukulaisia läpi, onneksi myös osa pääsi meitä katsomaan, eikä tarvinnut itse joka paikassa erikseen käydä.
Pukki kävi jakamassa lahjat ja Eevi tykkäsi pukista niin kauan, kunnes olisi pitänyt istua syliin. Eevi siis skippasi pukin polvelle istumisen, toisin kuin Nooa istuskeli siinä tyytyväisenä. Pukkina meillä oli D:n veli, Nooan kummisetä, joka paljon vietti lasten kanssa aikaa, erityisesti Nooan ja näyttikin siltä, että Nooa vaistosi, kuka tämä pukki oikeasti oli ja siksi hymykin irtosi.

Eilen meiltä lähti kuusi ja kaikki joulukoristeet, sillä leikkien tiellä ne vain olivat. D on tämän viikon lomalla ja saadaan siis todennäköisesti koti kuntoon uutta vuotta varten. Taulut seinille, uusille leluille paikat ja kaikki muut pikkuhommat..

Hyvästi joululle ja tervetuloa uusi vuosi!

tiistai 20. joulukuuta 2016

Missä on äidin joulumieli?

Olen aina pitänyt joulusta. Pienempänä tietysti lahjat oli se ykkösjuttu, mutta olen myös aina arvostanut kaikkea muutakin mitä jouluun liittyy.
Aamuisin äiti on tehnyt aina riisipuuroa ja mansikkasoppaa. Sen jälkeen on käyty hautausmaalla viemässä kynttilät haudoille, jonka jälkeen laitettu joulusauna lämpeämään. Saunomisen jälkeen ollaan laitettu vähän parempaa päälle ja äiti on hääräillyt keittiössä ruuan parissa. Me ollaan siskon kanssa auteltu ja katettu pöytää.
Joinakin vuosina äiti on ollut töissä, jolloin olemme isäpuolen kanssa pistänyt ruuat ja pöydän valmiiksi, että äiti on päässyt suoraan valmiiseen joulupöytään.
Tämän jälkeen ollaan sulateltu ruokia ja höpötelty yhdessä. Meidän ollessa pieniä tietysti odoteltiin pukkia, joka tuli jakamaan lahjat. Vanhempina jaoimme itse paketit, jonka jälkeen ne avattiin ja niitä ihasteltiin.
Perinteisesti koko perheelle tuli yhdeksi yhteiseksi lahjaksi jokin kiva lautapeli, jota sitten yömyöhään pelailtiin, syötiin vähän lisää ja naurettiin.

Tietysti meidän jouluperinteet hieman muuttuivat kun lapset syntyivät. Eevi syntyi niin lähellä joulua, ettemme viitsineet matkustaa Poriin joulun viettoon, mutta silloin äitini, siskoni, mummini ja pappani matkustivat meille muutamaa päivää ennen joulua tekemään meille sitä rakastamaani jouluruokaa. Elin silloin niin vauvakuplassa, että joulu meni jotenkin aivan ohi.
Viime jouluna asuimme jo Porissa. Tarkoitus oli koko perhe mennä äidilleni aatoksi ja viettää siellä iltaa. Toisin kuitenkin kävi. D:n selkäleikkaus oli juuri ennen joulua ja hän ei saanut istua autossa ja muutenkin istuminen oli kielletty. Niimpä lähdimme Eevin kanssa kaksin, mutta pakkohan meidän oli palata suhteellisen aikaisin, ettei D joutuisi viettää joulua yksin lattialla maaten.



Aina mulla on kuitenkin ollut jonkinlainen joulumieli, mutta nyt on pitänyt sitä etsimällä etsiä. Tänään vaihtui synttärikoristeet joulukoristeiksi ja koristeltiin Eevin kanssa joulukuusta kuunnellen joululauluja. Ja siltikään, ei mitään. En saanut joulufiiliksestä millään kiinni.
En tiedä johtuuko se siitä, että nyt joulun alla pitää lähteä matkustamaan vai kiireestä, mitä tässä nyt on ollut. Mua on aina stressannut se, kun pitää yöpyä jossakin muualla kuin kotona. Vaatteet ja tavarat laukussa ja vaikka ne sinne kuinka nätisti järjestelisi, aina on joku tavara hukassa ja sen jälkeen on laukuissa kaikki sikinsokin. Tykkään istua kotona ne kaikista sotkuisimmat vaatteet päällä, ilman rintaliivejä. En kovin monessa paikassa tunne oloani kotoisaksi. Ja joulussa pidän eniten kotoisasta olosta. Siitä, kun voit istua vessassa pitämättä ovea lukossa, se vasta on kotoisaa!



Meillä on tietysti molemmat lapset vielä niin pieniä, etteivät varmasti vielä ymmärrä jouluperinteiden päälle, mutta tahdon kuitenkin myös kotiin luoda jouluista tunnelmaa, vaikkemme sitä täällä vietäkkään. Joulukuusen lisäksi aion keittää aattoaamuna riisipuuroa ja avaamme lahjat. Ehkäpä laitan vielä uudelleen ne joululaulut soimaan ja yritän kaivaa sitä fiilistä.

maanantai 19. joulukuuta 2016

Vaaleanpunaiset prinsessasynttärit


Huhhei! Meillä on vietetty pienen prinsessan kaksivuotissynttäreitä. Kortisteet olin tilannut jo aikoja sitten, sekä synttärimenu on ollut myös valmiina pari viikkoa. Toteutuksesta teki haastavaa se, että olin antanut luvan D:lle lähteä viettämään pikkujouluja Vaasan suunnille. Hän lähti perjantaina ja palasi vasta sunnuntaina suoraan valmiiseen pöytään tai no, valmiiseen ja valmiiseen.. kaikki ei ihan sujunut suunnitelmien mukaan ja kahvipöytä tuli valmiiksi hieman aikataulusta jäljessä.

Mulla oli onneksi perjantaina ja lauantaina apukädet kun serkkuni Nooan kummitäti tuli meille yökylään. Sain siis rauhassa siivottua ja lauantaina serkkuni oli pääosassa muffinssien teossa! Puolet olisi ehkä jäänyt tekemättä ilman apuja.
Tarjottavina meillä oli coktailpiirakoita munavoilla, aivan taivaallista kinkkupiirakkaa, jonka ihana mummini oli tehnyt puolestani. Tämäkin siis vähensi minun työtaakkaani. Lisäksi suolaisena meillä oli "coktailkaali", joka aiheutti pieniä sydämentykytyksiä. Tämä herkku siis valmistui kahdesta kaalin puolikkaasta, johon pystyyn laitettiin coktailtikkuja, joissa oli nakkia, kurkkua, juustoa ja viinirypäleitä. Serkkuni on viimeisillään raskaana ja hetken olin varma, että hänen synnytyksensä käynnistyy minun taistellessa puukon ja kaalin kanssa.. Vältyimme onneksi synnyttämiseltä.



Makeina herkkuina meillä oli valkosuklaa-vadelmajuustokakkua ja niitä muffinsseja. Kyllä mun meinasi vähän hiki tulla niitä kakkuja vääntäessä, koska ne tein ihan yksin, samalla kun jouduin koko ajan vilkuilemaan, ettei kumpikaan vintiöistä ole pahanteossa, mutta onnistuin.
Muffinssien kuorrutteen kanssa vasta ne hikikarpalot nousivatkin otsalle. Ensimmäiset vieraat olivat tulossa yhdeltä ja D niiden mukana. Kun D laittoi viestiä vähän kymmenen jälkeen, että he olivat jo lähteneet, iski mulle pienoinen paniikki.
Olin tosiaan jättänyt kuorrutteen teon ja pursottamisen synttäriaamulle, vaikka en ollut koskaan sellaista tehnyt.. mutta ohjeessa homma vaikutti simppeliltä. Ensimmäinen ongelma tulikin heti alkuvaiheessa, en ollut tajunnut tarkistaa meidän tomusokeritilannetta ja kaapista löytyi ehkä yksi desi sen 14 desin sijaan, jonka olisin tarvinnut. Siispä vauhdilla vaatteet muksuille ja juosten lähikauppaan.
Mun oli tarkoitus tehdä kahta erilaista kuorrutetta. Ensimmäisen kanssa mulla meni aivan kuppi nurin ja heitin koko kuorrutepaskan roskikseen! Ilmeisesti mun huoneenlämpöinen voi ei ollut tarpeeksi huoneenlämpöistä ja se meni aivan piloille koko sotku. Tästä viisastuneena pistin hetkeksi voin mikroon kun aloin tehdä toista satsia ja se onnistuikin!

D ja ensimmäiset vieraat olivat jo tulleet kun kaikki viimein valmistui. Eevi nautti saadessaan olla juhlien keskipisteenä ja meille kotiutui paljon kivoja lahjoja, suurinosa vieläpä oikeasti todella hyödyllisiä. Tänään juhlitaan vielä pienellä porukalla kun olen kutsunut muutaman ystäväni kahvittelemaan. Ja tämän päivän jälkeen suunnataan ajatukset jouluun ja koitetaan tehdä siitä se stressittömämpi joulujosta aiemmin kirjoittelin. Onnistuu varmaan just niin hyvin kuin nämä synttärivalmistelutkin..

Ihanaa jouluviikon alkua!

torstai 15. joulukuuta 2016

Rakkaalle kaksivuotiaalleni

Tasan kaksi vuotta sitten kiiruhdimme huonosti nukutun yön jälkeen Vaasan synnytyssairaalaan. Tiesimme, että tänään olisi se päivä kun saisimme syliimme sinut, kauan ja hartaasti odotetun esikoisemme.
Olit jo vatsassa hyvin päättäväinen, etkä suostunut kääntymään. Sairaalassa istuimme odottamaan, ihmisiä kulki ohi, emmekä tienneet mitä tapahtuisi missäkin vaiheessa. Synnyit suunnitellulla sektiolla 10.41 ja sain sinut heti rinnalleni.
Muistan sen tunteen edelleen, kuin eilisen. Kuinka paljon ihminen voikaan rakastaa jotakin, jonka tapaa ensimmäistä kertaa. Sitä määrää ei pysty sanoin kuvailemaan.

Olimme aluksi hyvin varovaisia, ehkä peloissammekin. Olit niin pieni, että pelkäsin sinun menevän rikki. Yhtenä iltana sinun ollessasi muutaman päivän ikäinen, laskin sinut suuren suureen pinnasänkyyn kun olit nukahtanut syliini. Menin sohvalle istumaan, mutta minun tuli sinua niin kova ikävä, että otin sinut sängylle viereeni makaamaan ja kyynelehdin, kuinka olimme saaneet aikaan mitään niin täydellistä.


Aika kului hurjan nopeasti. Aivan yhtäkkiä sinulle tuli jo ensimmäiset hampaat, sinä nauroit, lähdit vauhdilla eteenpäin ja ennen kuin huomasimmekaan, lähdit jo kävelemään. Sinusta kasvoi valloittava taapero, jonka oma tahto alkoi nopeasti tulla kaikille selväksi.
Opit koko ajan uusia asioita. Juokset, hypit ja kiipeät joka paikkaan. Teet kuperkeikkoja ja naurat päälle. Pidät uimisesta, tanssimisesta ja musiikista. Halit, pussailet ja lähetät lentosuukkoja.
Sait viimeisen vuoden sisällä myös pikkuveljen, jota hoivaat, vaikka välillä mustasukkaisuus iskee. Viime viikkojen aikana olet oppinut hurjasti uusia sanoja, joita kauan odotimmekin, mutta en missään vaiheessa ollut kovin huolissani. Olet niin näppärä tyttö, että olemme pärjänneet ilman sanoja, vaikka ne toki helpottavat asioita.

Vietät äidin lisäksi mielelläsi myös aikaa isin, mummun ja kummitädin kanssa. Myös muutamasta äidin ystävästä on tullut sinulle tärkeitä. Kissalle annat välillä satikutia, vaikka seuraavana oletkin jo halimassa.



Olet äärettömän kaunis, kiharatukkainen kullanmuru. Teet meidät niin onnelliseksi vuoden jokaisena päivänä.

Ihanaa syntymäpäivää kaksivuotiaalle rakkaalle tyttärelleni

lauantai 10. joulukuuta 2016

Testissä: Kaksi lasta menee siinä missä yksikin

Olet varmasti kuullut kyseisen sanonnan, "kaksi lasta menee siinä missä yksikin". Uskon monen sanovan noin ehkä ihan vitsillä, mutta ehkäpä joku oikeasti niin ajatteleekin. Silloin kyllä minulla herää kysymys, montako lasta sinulla on?
Pääsin kokeilemaan tätä väittämää ihan konkreettisesti.
Viimeiset seitsemän kuukautta olen ollut kahden lapseni kanssa aamut ja päivät yksin, mies tulee tietysti puoli neljän jälkeen iltapäivällä kotiin, joskin hän käy noin neljänä päivänä viikossa lisäksi salilla.

Kirjoittelin pari postausta taaksepäin, kuinka Eevillä on ollut nyt pian kuukauden verran jonkinlainen eroahdistuskausi meneillään, jolloin illat ja yöt ovat olleet melko raskaita. Tein siis ratkaisun ja annoin hänet yhdeksi yöksi mummulaan, jotta saisimme yhden vähän rauhallisemman yön. Äitini haki Eevin tiistaina aamuvuoronsa jälkeen ja tyttö palautui kotiin keskiviikkona kuuden aikaan. Minulla oli siis runsaasti aikaa muistella millaista arki on yhden lapsen(vauvan) kanssa. Ja kuinka meidän kävi?

Aamu ja aamupäivä kahden lapsen kanssa: Eevi herää 6.30-7.00 ja tulee huoneeseen kovalla rytinällä, herättää Nooan, jollei tämä ole jo hereillä. Otan viereen, jospa kävisi niin hyvä tuuri, että molemmat nukahtaisivat vielä uudelleen, näin on tapahtunut ehkä pari kertaa. Ei onnistu. Ylös, kahvinkeitin päälle, vaippojen vaihto, Nooalle pesut ja päivävaatteet, Eevi saa syödä yökkäri päällä tai ilman vaatteita, ettei vaatteita tarvitse vaihtaa heti uudelleen, Eevin pesut ja päivävaatteet.
Kahvia. Emmerdale taustalle pyörimään. Sänkyjen petaus ja ikkunoita vähän auki ylhäältä. Oho, kahvi on jo vähän kylmää. Nooalle tissiä.
Ulkovaatteet päälle, Nooa pysyy paikoillaan, Eevi koittaa kiemurrella pois. Nooa nukahtaa vaunuihin, Eevi saa purkaa energiaa leikkipuistossa. Kotimatkalla Nooa jo herää, sisällä lämmitetään molemmille ruokaa. Eevi syö itse ja heittelee puolet ruuasta lattialle, kaataa kupista maitoa/vettä lautaselle, laittaa ruokaa mukiin. Syötän Nooaa ja siivoan Eevin jäljet.

Aamu ja aamupäivä yhden lapsen kanssa: Nooa herää, tissi suuhun, nyt nukutaan vielä. Nousemme hieman ennen puoli kymmentä. Kahvi tippumaan, Nooalle pesut ja vaatteiden vaihto. Nooa pyörii olohuoneessa nurkasta nurkkaan ja maistelee lelujaan. Emmerdale. Hmmm, mitäs sitten? Kaadan kahvia ja syön leipää. Kukaan ei yritä varastaa aamupalaani, eikä koita kiivetä vauvan päälle. Sänkyjen petaus, Nooalle lounasta, ulkovaatteet ja vaunutellen kaupunkiin.



Päivä ja iltapäivä kahden lapsen kanssa: Eevi ei suostu nukahtamaan päiväunille, Nooa torkahtaa rinnalle ja kannan hänet sänkyyn. Pyykkäämistä, samalla Eevi repii valmiiksi viikattuja vaatteita lattialle. Samassa Nooa jo herääkin isosiskon meteliin.
Koitetaan keksiä jotakin hyödyllistä, hmm muovailuvahaa! Eevi koittaa maistella jokaista eri väriä ja jaksaa keskittyä 10 minuttia. Välistä jääneet päiväunet alkavat vaikuttaa, lähdetään ulos. Nooa nukahtaa vaunuihin. Eevin silmät lupsuvat keinussa, yritän patistaa liikkeelle, ettei tule kylmä. Nyt on jo liian myöhäistä päiväunille, illalla ei muuten tule uni.
Iltapäivällä ollaan kiukkuisia, paiskitaan vähän leluja ja tehdään kaikkea kiellettyä, jotta äitikin vähän suutahtaisi. Luojan kiitos, isi tulee kotiin.

Päivä ja iltapäivä yhden lapsen kanssa: Kaupunkireissu sujuu todella vaivattomasti yhden lapsen kanssa. Yhdenhengen vaunuilla mahtuu joka väliin paljon näppärämmin kuin sisarusvaunuilla.
Kotona taas syödään ja vaihdetaan vaipat. Mitäs sitten? Lattialla kieriskelee yksi kikattava vauva. Kutitellaan ja lauleskellaan, Nooa naureskelee iloisena. Kuinka täällä on näin hiljaista? Pyykkejä on pesty ja viikattu, keittiö on siisti ja kaikki tavarat omilla paikoillaan. Oho isi tuli jo kotiin.


Tulos: kaksi lasta ei todellakaan mene siinä missä yksikin tai ei ainakaan kun mietitään asioita, joita pitäisi tehdä. Toisaalta, jos miettii tarkasti päivän aikataulut, vaipat, ruuat, ulkoilu, siivous ja osaa asennoitua siihen, niin siinähän se menee, niin yhden kuin kahdenkin kanssa.
Kotona tuntuu oudon hiljaiselta ja helpolta jos toinen lapsi on muualla. En osaa olla. Olen tottunut tekemään koko ajan jotakin ja jos saan mahdollisuuden istahtaa kuuma kahvikuppi kädessä sohvalle, tuleekin tunne, tässä on nyt jotakin mätää.
Vaikka kuinka välillä on raskasta, yöt ovat pätkittäisiä ja päivälläkään ei saa hetken rauhaa, en vaihtaisi kahden lapsen äitinä olemista mihinkään. Niin kliseiseltä kuin se kuulostaakin, on äitiys tuonut elämääni niin paljon sisältöä. Ajatus siitä, ettei lapsia olisi, on todella tyhjä. Mitähän hittoa minä silloin tekisin? Kai olisin töissä ja harrastaisin jotakin, jokaisessa elämäntilanteessa on omat kiireensä.
Mutta kyllä minulla on hyvä olla, vaikka kiirettä pitääkin. Ja hei, makaanhan minä tässä sohvalla nytkin tätä kirjoittaessani, aivan yksin ja hiljaisuudessa.

torstai 8. joulukuuta 2016

Illalla painat pään tyynyyn ja nukahdat tai sitten..


Olet niinkuin minä ja teet aivan kaikkea muuta kuin vaivut sikeään uneen. Olen aina ihmetellyt mieheni kykyä nukahtaa muutamassa minutissa. Hän voi sanoa sänkyyn mennessä, että ei ole väsy, mutta noin kolme minuttia myöhemmin sängyn toiselta puolelta kuuluu makea kuorsaus. No ei aivan, D hyvin harvoin kuorsaa, ainakaan kovin äänekkäästi, mutta tuhisee kuitenkin.
Olen kyllä itsekkin yrittänyt olla kaivamatta sitä älypuhelinta kouraan ja laittaa vain silmät kiinni, mutta minä en vain saa heti nukahdettua. Saatan olla todella väsynyt ja uupunut päivän askareista, mutta en unelias.
Mitä minä sitten teen siellä sängyssä kun toinen kääntää kylkeä ja haukottelee makeasti..

1. Kaivan sen puhelimen esiin. Hyvä aika lueskella niitä blogeja, joita ei vain milloinkaan muulloin ehdi lukea. Selailen fb-kirppiksiä ja "mikäs mua tänään aikasemmin mietityttikään.. aivan, google auki!" 

2. Seuraavan päivän suunnittelu. "Ylös, vaipat, vaatteet, puurot, ulos, ruokaa.. Vai pitäisikö lähteä johonkin lähipuistoa pidemmälle, mutta sitten täytyy olla ruoka-aikaan kotona vai syötäisikö ruoka ensin vai vai vai..."

3. Saakelin hiiren pirulainen! Meillä on tässä alkutalven aikana kuulunut hiiren kipitystä jossakin välikatossa. Nyt pari päivää hiiri on ilmeisesti ollut jumissa yhden seinän sisällä ja siellä raapii ja vikisee. Sitten siellä sängyn pohjalla kuulet rapinaa, apua nyt se p*rkele tulee tänne sänkyyn!

4. Tissitakiainen. Kesken blogien lukemisen tai hiirenkesytysmietteiden viereisestä sängystä alkaa kuulua ähkimistä. Kuopus herää jo ensimmäiselle yöruokailulleen ennen kuin olet kerinnyt itse edes nukahtaa! Ja silloin iskee se väsy, "juuri ajattelin laittaa tämän puhelimen pois!" Vaikka todennäköisesti et sitä ajatellutkaan. 

Ja kello 00-01 päätät ummistaa silmäsi kunnes... jonkin sortin eroahdistuksesta kärsivä esikoinen herää. Aamulla valitat kun on niiiin kova väsy, vaikka se taitaakin olla ihan oma syy.

tiistai 6. joulukuuta 2016

Kauhukohtauksia, eroahdistusta vai mitä ihmettä?

Meillä valvotaan edelleen. Kuopus heräilee syömään yhä useaan kertaan, myöskin kolme samaan aikaan puhkeavaa hammasta varmasti ärsyttävät.
Esikoisen nukahtamis- ja yölliset heräämisongelmat ovat edelleen mysteeri. Olen keskustellut monien tuttavien kanssa, yrittänyt lukea netistä kaikenlaisista ongelmista ja miettinyt pääni puhki. Toistaiseksi olen tullut siihen tulokseen, että tämä on kai vain joku vaihe.

Yölliset kauhukohtaukset kuulostivat ensin ratkaisulta, mutta tarkemmin ajateltuna en usko siihen sittenkään. Kauhukohtauksessa henkilö herää huutamaan tai todellisuudessa ei ole edes valveilla. Henkilöön ei saa kontaktia ja esimerkiksi syliin ottaminen ei rauhoita tilannetta.
Meillä esikoinen kyllä yleensä aloittaa huudon ihan ykskaks, mutta alkuepäröinnin jälkeen olen lähes sata varma, että hän kuitenkin on täysin hereillä ja rauhoittuu yleensä syliin ja hyssytyksiin. Joskus (harvoin) hän nukahtaa heti uudelleen, mutta useimmiten nukahtamista joutuu jäädä odottelemaan viereen. Samoin kuten edelleen iltaisin ja nukahtamisaika vaihtelee 1-1,5 tunnin välillä.

Jäljellä on siis jonkinlainen eroahdistusvaihe. Ehkä Eevi jostakin syystä pelkää jäävänsä yksin, vaikka moista ei tietenkään ole koskaan tapahtunut ja yölläkin alitajuisesti herää varmistamaan, että kai vanhemmat yhä ovat viereisessä huoneessa.
Onneksi yöllisiä herätyksiä on yleensä vain yksi ja sekin usein vasta aamuyöstä. Silti kahden lapsen vuorotellen herääminen on jo verottanut meidän vanhempien jaksamista.


Eevi on ollut tämän kohta kahden vuoden aikana kaksi kertaa yökylässä ja vaikka kuinka olen ollut väsynyt, on minun aina ollut vaikea antaa häntä yöksi pois. Tästäkin olen aikaisemmin rustaillut..
Mutta nyt olen sinnitellyt jo melkein liian pitkälle ja minun on ajateltava omaa napaani pidemmälle. Kun äiti voi hyvin, lapset voivat hyvin.
Lupasin siis antaa Eevin äidilleni yökylään. Jos yksi ilta ilman ikuisuudelta tuntuvaa nukutusrumbaa ja yö ilman huutoa auttaisivat taas jaksamaan. Nooa tietysti tulee heräämään yön aikana, mutta se on nopeasti hoidettavissa, tissi suuhun ja silmät kiinni.

En hetkeäkään epäile, etteikö Eevin yökyläily mummulassa sujuisi mallikkaasti, enemmänkin jännitän seurauksia, helpottaako yö muualla tilannetta tai jos kyse on jostakin eroahdistuksesta, vaikeutuuko tilanne entisestään? Toiseksi, kun kerrankin saan olla miettimättä sitä, koska huuto taas alkaa, niin en vain taida saada nukutuksi. Tai sitten olen vain niin väsynyt tilanteeseen, että nukun kuin tukki. Mielummin tietysti niin.

Saas nähdä. Tänään mummu hakee Eevin ja tämä äiti on illalla varmasti aivan hukassa, että mitäs nyt. Sormet ristiin ja peukut ylös, että tämä vaikuttaisi positiivisesti tuleviin öihin kotonakin ja että saisimme tämä tilanteen jälleen aisoihin.

tiistai 29. marraskuuta 2016

Kun eräänä päivänä katsoin peiliin

Eeviä odottaessani tein suunnitelmia. Kuinka joka päivä meikkaan, vaihdan vaatteet ja sitten käydään useana päivänä viikossa jossakin ihmisten ilmoilla. Näissä odotuksissani onnistuinkin hyvin. Vaikka en kyllä meikannut joka päivä, koska en tehnyt sitä ennen lasta tai raskauttakaan päivittäin. Päivät meillä oli täynnä puuhaa.. Tavattiin mammakavereita, entisiä koulukavereita, matkustettiin mummulaan, käytiin vauvauinnissa ja sen sellaista.

Minusta ei ikinä tule sellaista äitiä, jolla on samat pieruverkkarit jalassa päivästä toiseen ja joka ei edes tukkaansa jaksa harjata! Nyt, huutonaurua! Kun eilen katsoin itseäni peilistä ja kerkesin hetken peilikuvaani tuijottaa, huomasin, että juuri sellainen äiti minusta oli tullut.
Sovitut menot ja kaupunkireissut saavat minut vaihtamaan kotiasun vähän siistimpiin vermeisiin ja heittämään pikkuisen ripsiväriä nassuun. Jos ei ole sovittuna erikoisempaa ohjelmaa, voi ihan hyvin laittaa ne samat vaatteet, jotka eilen illalla tuli riisuttua sängyn viereen ja sitä edellisenäkin..

Kahden lapsen äiti.

Peilistä minua katsoi tuon näköinen hirvitys. Mitä minulle tapahtui? Vai tajusinko vain, että kuinka turhaa se kaikki vaiva on? Jos olet kotona ja päivän aikana käyt pariin kertaan läheisessä leikkipuistossa tai muutaman sadan metrin päässä sijaitsevassa lähikaupassa, niin miksi tälläytyä? Lasten vaatteetkin ovat piru vie meikkivoiteessa, koska leikkiessäsi halit ja pusuttelet heitä, etkä muista niitä meikkejä kasvoillasi, koska yleensä sitä ei ole.

En voi silti sanoa, etteikö meikkaaminen ja niiden pieruverkkareiden vaihtaminen piristäisi omaa mieltä. Mutta tässä pätee sama kuin ulkoilussa. Millään ei jaksaisi lähteä ulos kylmään pakkaseen, vaikka tiedän, että pienenkin vaunulenkin jälkeen voimia on tuplasti enemmän kuin lähtiessä ja väsy on väistynyt.
Jos vain joka päivä kaivaisin meikkipussini esille ja sipaisisin edes vähän kevyttä meikkivoidetta kasvoille, auttaisiko se? Jaa a, no empä tiedä.
Eikö kotona voi vain olla ja keskittyä tärkeimpään, niihin lapsiin? Uskon, että lapsi huolii sinut leikkeihin, oli sinulla päällä verkkarit tai farkut.. Ainakin vielä silloin kun lapsi on kaksivuotias.
Kotona saa olla vähän ruma, kunhan muistaa silti hygienian.  

Mutta silti, on mielenterveydellekkin ihan hyväksi jos joskus ehtii/jaksaa/viitsii laittaa itseään nätiksi.

Yhden lapsen äiti.

sunnuntai 27. marraskuuta 2016

#YllätäÄiti: Onni kumpuaa arjen pienistä iloista

"Äidi juovat kahvin kylmänä ja syövät jäätelön lämpimänä,
käyttävät rahansa lasten talvikenkiin ja kausivaatteisiin,
siirtävät lasten harrastusmaksujen vuoksi omaa kampaamoaikaansa kuukausi tolkulla.
He muistavat aina varavaatteet, synttärilahjat, sisäliikuntavaatteet, mummon nimipäivät
ja oikean kokoisten luistinten ostamisen ja teroittamisen.
Kuka muistaa äitiä?"

Kaksplussan verkostobloggaajat haluavat muistuttaa, että äitikin on ansainnut kahvinsa kuumana ja jäätelönsä kylmänä, edes välillä. Mikä ilahduttaisikaan enemmän, kuin toisen äidin antama ymmärrys, olantaputus ja pieni yllätys? Samassa veneessähän tässä ollaan!
Marraskuun ajan verkostobloggaajat ovat muistaneet toisiaan pienillä yllätyksillä. Kerää lahjaideat #YllätäÄiti-postauksista ja yllätä sinäkin joku ihana äiti!


Minä sain lahjaparikseni ihanan hutimeni-blogin Jennin. Ensitöikseni tutustuin hänen blogiinsa ensimmäisistä teksteistä lähtien. Huomasin, kuinka hän on vuosien aikana kehittynyt todella hyväksi kirjoittajaksi! Sain selville, että hän pitää ruuanlaitosta. Siinä vaiheessa ideani lahjasta alkoi jo kehittyä. 
Kun viimeisistä teksteistä sain selville, että hän aikoo lihattoman lokakuun sijaan tehdä vähän enemmän kasvisruokaa, oli ideani valmis! Kasvisruokareseptikirja!
Mukaan kirjoitin pienen kirjeen ja paketoin kirjan nätisti. Ja ei muuta kuin postiin. Toivoin hartaasti, että yllätyksestäni olisi myös jotakin hyötyä ja ilmeisesti tässä myös onnistuin! 



Itse vastaanotin paketin huikean taitavalta Maarialta  Maarialla-blogista. Hän oli myös paneutunut blogiini ja saanut selville minun pitävän sisustamisesta. Ja jostakin ilmeisesti kaivanut tiedon, että sisustamisessa lemppareihini kuuluu valkoinen.

Pidin todella paljon tästä ihanasta itsetehdystä viiristä ja varsinkin juuri itsetehdyissä lahjoissa on aina sitä jotakin! Valitettavasti en itse ole kovin näppärä tälläisissä jutuissa.
Mukana oli myös kaunis kortti, jossa oli muutama mukava sananen, sekä pienempi kortti kauniilla tekstillä.
Nyt tämä upea viiri koristaa meidän olohuonetta. Se sopii lähestyvään jouluun, mutta käy ihan muutenkin mihin tahansa vuodenaikaan.

Minulla oli suuri ilo päästä osallistumaan tähän ihanaan ideaan. Aina on mukava päästä ilahduttamaan toista ja tietysti myös saada itse jotakin pientä kiireen keskellä. Pienillä arjen iloilla jaksaa taas pitkälle. Muista, että pienelläkin muistamisella voit tehdä toisen todella iloiseksi!

maanantai 21. marraskuuta 2016

BLOGIHAASTE: Stressitön joulu

Sain haasteen bloggaajatoverilta Katrilta, Kotona ja kaupungilla-blogista.

Tarkoituksena on kertoa omia vinkkejä, kuinka joulusta tulisi stressittömämpi. Minä kun olen niin kova stressaamaan asioista jo kauan ennen kuin ne ovat tapahtumassa, joten totta kai joulunkin miettiminen on aloitettu hyvissä ajoin. 
Tänä vuonna minun ei tarvitse huolehtia jouluruuista, eikä oikeastaan mistään, sillä vietämme joulua tänä vuonna D:n äidin luona Vaasan suunnilla. Mutta tottakai siihenkin liittyy jo kaikenlaista huolehtimista, joten koitan noudattaa itsekkin seuraavia vinkkejäni..

1. Aloita pakkaaminen ajoissa ja tee lista. Me tosiaan vietämme jouluaaton ja joulupäivän D:n äidillä. Matkaa yhteen suuntaan kertyy noin 200 kilometriä. Kahden pienen lapsen kanssa ei mikään pikkulaukku riitä, mutta yleensä mukaan tulee raahattua kaikkea turhaakin ja monesti ne tavarat, joita oikeasti tarvitsisi, jäävät kotiin. Ajattelinkin tällä kertaa kirjoittaa itselleni etukäteen listan, mitä ehdottomasti tarvitaan, niin ainakin ne hyödyllisimmät tulevat mukaan. 
Yritän myös aloittaa pakkaamisen vähän aiemmin kuin edellisenä iltana. Kiireessä pinna kiristyy ja listoista huolimatta joku jää pakkaamatta.
Ostamme tietysti itsekkin lapsille joululahjoja, mutta turha niitä on raahata satojen kilometrien päähän, koska ne pitää kiikuttaa kuitenkin myös takaisin. Lahjoja tulee kuitenkin myös Vaasan päästä varmasti aikalailla.

2. Suunnittele aikataulu, mutta jätä joustovaraa. Tämä moka meillä käy usein. Sovitaan, että lähtö on kello 10.00 ja molemmat tietävät aivan varmasti, että niin ei tule tapahtumaan ja sitten molemmat (varsinkin D) kiukuttelevat, kun taas ollaan myöhässä. Niimpä parempi idea onkin sopia, että tähdätään johonkin kellonaikaan, mutta lisätään siihen vaikka 20 minuttia lisäaikaa. 

3. Koristele pikkuhiljaa. Vaikka emme kotona joulua vietäkkään, haluan silti luoda jouluisen tunnelman kotiin. Kaivoin tänään ensimmäiset joulukoristeet kaapista. Jotakin uuttakin olisi kiva ostaa, mutta katsotaan rauhassa löytyykö mitään silmää (ja rahapussia) miellyttävää, ei aleta turhaan ostamaan mitään roinaa.




4. Ole avoimin mielin. Tämä on minulle ehkä kaikista vaikein osuus. Minulla kestää aina aikansa totutella kaikkeen uuteen. Olen esimerkiksi joka joulu tottunut niihin samoihin jouluruokiin ja odotan niitä koko vuoden! Meillä on aina ollut joitakin erilaisia ruokia, joita ei välttämättä joka joulupöydästä löydy, kuten makaroonilaatikkoa ilman jauhelihaa ja valkokastiketta kananmunilla. Nyt en tiedä millaisia ruokia D:n puolella normaalisti jouluna syödään. Mutta yritän kestää urheasti tämän muutoksen.

5. Ota vain rennosti. Nyt kun kerrankin voi jättää suurimman joulusiivon välistä, eikä tarvitse väkertää kaikkia ruokia, voin koittaa vähän rentoutua. Stressaan aina reissaamisesta lasten kanssa ja me saadaan D:n kanssa aina kina aikaiseksi jostakin, joten jos jonkun asian kanssa pystyy ottamaan rauhallisemmin, niin se on jo plussaa.

Olemme näinä yhteisinä vuosina olleet vuorotellen joulun minun äidilläni ja vuorotellen D:n äidillä. Nyt mietimmekin, josko olisimme tästä lähin kotona ja jos D:n äidillä ja hänen miehellään olisikin mahdollisuus tulla joka toinen joulu meille, olisi se hurjan paljon helpompaa. Ei tarvitsisi istua puolta joulua autossa ja käyttää kaikkea energiaa lasten kanssa reissaamiseen.
Reissut lasten kanssa välillä ovat toki kivoja ja mukavaa vaihtelua, mutta kaikki tietävät ettei se ihan aina ole niin kovin suurta herkkua.

Mukavaa ja stressitöntä joulua jokaiselle!

Minä haastan 
kertomaan omat vinkkinsä stressittömämpään jouluun! :)

perjantai 18. marraskuuta 2016

Kuinka ymmärtää lasta, joka ei puhu?

Meillä ei ole hiljaista. Molempien lasten suusta tulee jonkinlaista ääntä, välillä korvien soimiseen asti. Nuorempi on juuri oppinut uuden tavan huomauttaa, että haluaa huomiota. Kutsuisin sitä lähinnä variksen ääneksi ja onko se harakka vai mikä lie.. Ääntä ei voi kutsua huutamiseksi, kiljumiseksi tai karjumiseksi, vaan ihan totta se kuulostaa samalta, mitä meidän takapihalla olevat linnut välillä pitävät.

Eevi taas osaa sanoa paljon sanoja, halutessaan. Hän on myös alkanut kovasti matkimaan, mitä muut sanovat. Mutta lauseita ei vielä tule. "Hyvää yötä" harjoittelee kyllä kovasti. Puhumattomuudesta harvoin on ollut mitään ongelmaa. Ymmärrämme toisiamme suht hyvin, vaikka joissakin tilanteissa se onkin haastavaa.
Kuten tässä meidän nukutustilanteessa. Hetki sitten oltiin jo voiton puolella, kun aloitimme iltasadun lukemisen. Sinne jäi sänkyyn hyvillä mielin tyttö, joka muutaman kerran tuli pois huoneesta ja sitten nukahti omaan sänkyynsä. Kunnes otimme takapakkia ja miksikö? Voi kun tietäisin!
Viime viikon perjantaina se alkoi. Aivan hirvittävä huuto siinä vaiheessa kun kääntää selän lähteäkseen pois huoneesta. Lisäksi nyt on kaikki niksit kokeiltu. Yövalo, isompi yövalo, huoneen oven auki jättäminen, silittely, rauhoittelu, syli, jopa särkylääke poskihampaan puhkeamisen vuoksi.. ei auta.

Toistaiseksi olemme siis tilanteessa, jossa iltasadun jälkeen toinen meistä vanhemmista jää Eevin sängyn viereen silittelemään juuri niin pitkäksi aikaa, että hän nukahtaa. Ja tämä on se tilanne, kun puhumisesta olisi suuri hyöty. Kun Eevi osaisi kertoa, mikä on huonosti tai mikä pelottaa. Jatkamme tällä taktiikalla niin kauan kuin tarvitsee. Tunnen itseni silti toivottomaksi ja hyödyttömäksi, kun selkeästi näen, että joku harmittaa, mutta en osaa auttaa. Ainoa apu on siis vain läheisyys.



Kun taapero ei halua nukkua, ei nuku kukaan muukaan. Voitte siis kuvitella kuinka väsynyt äiti täällä ruudun toisella puolella on. Välillä vaivun synkkyyteen Eevin viimein nukahtaessa, mitä minä teen väärin? Mutta ei tilanne itkemällä parane. Lohduttaudun sillä, että kyllä tämä ohi menee. Vaikka se ei todellakaan lohduta sillä hetkellä kun olet kaksi tuntia toivonut lapsen jo nukahtavan, etkä osaa vastata hänen huoliinsa, muuta kuin olemalla läsnä.

sunnuntai 13. marraskuuta 2016

Kel isä on, se olkoon onnellinen

Tänään on vietetty isien päivä. Me olemme viettäneet sitä perinteisesti sukulaisten ja herkullisen ruuan parissa.



Se, että omistaa isän, on etuoikeus. Moni on joutunut menettämään isänsä ja joissakin tapauksissa ei ole mahdollisuutta tuntea isäänsä, vaikka haluaisi. On myös miehiä, jotka haluaisivat olla isiä, mutta eivät syystä tai toisesta ole saaneet mahdollisuutta siihen. On siis myös etuoikeus olla isä.

Minulla on käynyt hyvä tuuri kun minulla on oikeastaan kaksi isää. Saan tuntea oman isäni, jonka kanssa nyt vanhemmiten olen ollut enemmän tekemisissä. Vanhempani ovat eronneet minun ja siskoni ollessa pieniä ja silloin tapaamiset olivat hyvin epäsäännöllisiä. Olen kuitenkin tyytyväinen, että omat lapseni ovat saaneet tutustua pappaansa ja välimme ovatkin hieman jopa lähentyneet lapsieni syntymän jälkeen.
Minulla on myös isäpuoli, joka astui elämäämme minun ollessa nuori. Hän on se isä, joka on asettanut minulle rajat yhdessä äitini kanssa ja myös joutunut kuuntelemaan, kuinka teini-iässä olen uhmakkaasti huutanut "sä et ole mun isä!" Silti uskon ja toivon hänen rakastavan minuakin kuin omaa lastaan.
Minulla on myös vaari ja kaksi pappaa. Kaikki niin tärkeitä isäihmisiä.


Toivon, että omien lapsieni välit pysyvät aina läheisinä D:n kanssa, vaikka mitä tapahtuisi. Olen välillä ollut surullinen, kun suhteeni oman isäni kanssa ei aina ole ollut niin läheinen, kuin olisin toivonut. Lapsi tarvitsee molempia vanhempia, mutta joskus se ei ole mahdollista. Siksi olen niin onnellinen, että minulla on kaikki tämä.
Haluan lapsilleni ehjän perheen, jossa on äiti ja isä. Jossa lapset voivat jakaa surut, murheet ja onnenhetket molempien vanhempien kanssa. Ikinä ei kuitenkaan voi ennustaa tulevaa, siksi on nautittava näistä hetkistä, kun kaikki on hyvin.
Hyvää isänpäivää kaikille isille!

perjantai 11. marraskuuta 2016

NAINEN SOHVAKAUPOILLA


Kävimme vajaa pari kuukautta sitten katselemassa uutta sohvaa. Alunperin lähdimme metsästämään yhtä tiettyä yksilöä, jonka bongasimme Maskun mainoslehdestä. Minä astelin ensimmäisenä liikkeeseen sisälle ja heti yksi avulias miesmyyjä ryntää paikalle kysymään, tarvitsemmeko apua. Keskustelumme meni kutakuinkin näin..

Myyjä: Hei, voisinkos olla avuksi?
Minä: Juu no uutta sohvaa tultiin kattomaan.
Myyjä: Selvä, minkäslaista oli ajatuksissa?
Minä: Harmaa. Semmonen vaaleen harmaa.
Myyjä: Jaaaahas. Olisko muita kriteerejä?
Minä: No semmonen missä on se kulma. Meillä on nyt tommonen (osoitan pientä sohvaa,               joka vastaa meidän sen hetkistä minisohvaa) niin sitä ainakin isompi.
Myyjä: Okeeei.. 

Loput kysymykset taidettiinkin esittää enemmän miehelle..
Myyjä vei meidät erään sohvan luo ja alkoi kertoa niitä maailman parhaita ominaisuuksia kyseisestä sohvasta. Katsoin hintaa ja tuskahiki valui pitkin alaselkää. Siirryimme toisen sohvan luo, joka sai melkein yhtä hyvät suosittelut.
Kysyimme myyjältä tarjoussohvasta ja hän kiikutti meille postissa tulleen mainoksen ja marssi kyseisen sohvan luo.
Noh, kuten arvata saattaa, siitä sohvasta ei kovin montaa hyvää sanaa tullutkaan. Tietysti tunsin sen jo itsekkin istuessani siihen. Olihan se aivan eri luokkaa kuin kaksi edellistä. Ja lisäksi se, mitä ei mainoksessa mainittu.. ei pestäviä päällisiä. Iso peukku alas päin! Eihän lapsiperheessä sellaisen kanssa pärjää.

Palasimme ensimmäisen sohvan luo. Se oli hintava, vaikka tarjouksessa olikin. Tarjoukseen kuului korkeammat metalliset jalat. Tässä vaiheessa kun siirryttiin takaisin sohvan ulkonäköön, myyjä kiinnitti katseensa uudelleen minuun. Olihan se nyt piru vie upea sohva! Ja iso!
Sanoin D:lle, että hän saisi nyt päättää mitä tehdään. Olimme lähteneet ostoksille hieman eri rahasumma mielessä, mutta tämä sohva kestäisi todennäköisesti kauemmin kuin pari-kolme vuotta. Niimpä me teimme kaupat!
Ja viime viikolla tämä uusi ihanuus kotiutui meidän olohuoneeseen. Vanhussohva siirtyi yläkertaan odottamaan, josko joku hänet ostaisi parilla kympillä johonkin poikamiesboxiin. Kyllä tässä nyt kelpaa pötkötellä, Eevikin kerkesi koeajamaan uuden sohvan ennen kuin saatiin edes jalkoja kiinni.



tiistai 8. marraskuuta 2016

Kiinteiden aloitus puolivuotiaana

Meidän rakkaalla kuopuksellamme oli sunnuntaina puolivuotispäivä. Se oli juhlan paikka niin äidille kuin pojallekkin. Äitinä minä saavutin toiveeni puolenvuoden täysimetyksestä ja Nooa pääsi vihdoin makujen maailmaan. Kaikista peloistani (riittääkö maitoni?) huolimatta me selvisimme tänne asti!

Soseiden maistelun aloitimme bataatilla, kuten Eevinkin kanssa aikoinaan. Jo silloin tein aluksi soseet itse ja kun määrät alkoivat kasvaa, söimme välillä myös valmiita soseita. Nyt kun lapsia onkin kaksi ja ruokaa on tehtävä sekä muulle perheelle, että vauvalle, ei aikaa olekkaan enää yhtä paljon kuin ennen. Teen kuitenkin suuria määriä soseita pakkaseen, joten ne on helposti saatavilla sieltä.


Maistelut alkoivat meillä hyvin. Nooa on aivan innoissaan kun pääsee syöttötuoliin istumaan. D-vitamiinit olen antanut pienellä muovilusikalla, mutta silti sitä kuitenkin yritetään enemmän imeä, mutta kai se suukin alkaa sieltä enemmän aueta.
Nyt kun aloitimme näin myöhään, saa uusia makuja ottaa mukaan nopeammalla tahdilla. Jatkamme kasviksilla ja siirrymme pikkuhiljaa marjoihin ja hedelmiin, sekä lihaan totta kai. Eevin kanssa välillä harrastimme sormiruokailua, mutta en koskaan päässyt siihen kunnolla jyvälle. Olin aina kovin arka ja pelkäsin, että hän ottaa liian suuren/pienen palan joka jää johonkin kitusiin kiinni. Ehkä siihenkin voisi paremmin tutustua..



Suositukset muuttuvat vähän väliä ja kovasti puhutaan allergioiden ehkäisystä. Eevillä ei ole mitään allergioita, vaikka kiinteät tuli kuvioihin myös lähempänä puolta vuotta. Toivottavasti selviämme Nooan kanssa yhtä helpolla.
Eevi vain on kovin nirso ruuan suhteen. Kasviksia ei millään söisi, niimpä niitä joutuu piilottamaan ruuan sekaan, että vähän saisi menemään. Samoin marjoista näytetään nyrpeää naamaa. Puuron sekaan niitäkin saa välillä ujutettua. Eevi on siis tullut isäänsä, joka vasta nyt on vähän oppinut syömään kasviksia, eikä ne marjat uppoa hänellekkään. Ehkäpä Nooa ottaa enemmän mallia äidistä!

Blog Design by Get Polished | Copyright 2016