maanantai 19. joulukuuta 2016

Vaaleanpunaiset prinsessasynttärit


Huhhei! Meillä on vietetty pienen prinsessan kaksivuotissynttäreitä. Kortisteet olin tilannut jo aikoja sitten, sekä synttärimenu on ollut myös valmiina pari viikkoa. Toteutuksesta teki haastavaa se, että olin antanut luvan D:lle lähteä viettämään pikkujouluja Vaasan suunnille. Hän lähti perjantaina ja palasi vasta sunnuntaina suoraan valmiiseen pöytään tai no, valmiiseen ja valmiiseen.. kaikki ei ihan sujunut suunnitelmien mukaan ja kahvipöytä tuli valmiiksi hieman aikataulusta jäljessä.

Mulla oli onneksi perjantaina ja lauantaina apukädet kun serkkuni Nooan kummitäti tuli meille yökylään. Sain siis rauhassa siivottua ja lauantaina serkkuni oli pääosassa muffinssien teossa! Puolet olisi ehkä jäänyt tekemättä ilman apuja.
Tarjottavina meillä oli coktailpiirakoita munavoilla, aivan taivaallista kinkkupiirakkaa, jonka ihana mummini oli tehnyt puolestani. Tämäkin siis vähensi minun työtaakkaani. Lisäksi suolaisena meillä oli "coktailkaali", joka aiheutti pieniä sydämentykytyksiä. Tämä herkku siis valmistui kahdesta kaalin puolikkaasta, johon pystyyn laitettiin coktailtikkuja, joissa oli nakkia, kurkkua, juustoa ja viinirypäleitä. Serkkuni on viimeisillään raskaana ja hetken olin varma, että hänen synnytyksensä käynnistyy minun taistellessa puukon ja kaalin kanssa.. Vältyimme onneksi synnyttämiseltä.



Makeina herkkuina meillä oli valkosuklaa-vadelmajuustokakkua ja niitä muffinsseja. Kyllä mun meinasi vähän hiki tulla niitä kakkuja vääntäessä, koska ne tein ihan yksin, samalla kun jouduin koko ajan vilkuilemaan, ettei kumpikaan vintiöistä ole pahanteossa, mutta onnistuin.
Muffinssien kuorrutteen kanssa vasta ne hikikarpalot nousivatkin otsalle. Ensimmäiset vieraat olivat tulossa yhdeltä ja D niiden mukana. Kun D laittoi viestiä vähän kymmenen jälkeen, että he olivat jo lähteneet, iski mulle pienoinen paniikki.
Olin tosiaan jättänyt kuorrutteen teon ja pursottamisen synttäriaamulle, vaikka en ollut koskaan sellaista tehnyt.. mutta ohjeessa homma vaikutti simppeliltä. Ensimmäinen ongelma tulikin heti alkuvaiheessa, en ollut tajunnut tarkistaa meidän tomusokeritilannetta ja kaapista löytyi ehkä yksi desi sen 14 desin sijaan, jonka olisin tarvinnut. Siispä vauhdilla vaatteet muksuille ja juosten lähikauppaan.
Mun oli tarkoitus tehdä kahta erilaista kuorrutetta. Ensimmäisen kanssa mulla meni aivan kuppi nurin ja heitin koko kuorrutepaskan roskikseen! Ilmeisesti mun huoneenlämpöinen voi ei ollut tarpeeksi huoneenlämpöistä ja se meni aivan piloille koko sotku. Tästä viisastuneena pistin hetkeksi voin mikroon kun aloin tehdä toista satsia ja se onnistuikin!

D ja ensimmäiset vieraat olivat jo tulleet kun kaikki viimein valmistui. Eevi nautti saadessaan olla juhlien keskipisteenä ja meille kotiutui paljon kivoja lahjoja, suurinosa vieläpä oikeasti todella hyödyllisiä. Tänään juhlitaan vielä pienellä porukalla kun olen kutsunut muutaman ystäväni kahvittelemaan. Ja tämän päivän jälkeen suunnataan ajatukset jouluun ja koitetaan tehdä siitä se stressittömämpi joulujosta aiemmin kirjoittelin. Onnistuu varmaan just niin hyvin kuin nämä synttärivalmistelutkin..

Ihanaa jouluviikon alkua!

torstai 15. joulukuuta 2016

Rakkaalle kaksivuotiaalleni

Tasan kaksi vuotta sitten kiiruhdimme huonosti nukutun yön jälkeen Vaasan synnytyssairaalaan. Tiesimme, että tänään olisi se päivä kun saisimme syliimme sinut, kauan ja hartaasti odotetun esikoisemme.
Olit jo vatsassa hyvin päättäväinen, etkä suostunut kääntymään. Sairaalassa istuimme odottamaan, ihmisiä kulki ohi, emmekä tienneet mitä tapahtuisi missäkin vaiheessa. Synnyit suunnitellulla sektiolla 10.41 ja sain sinut heti rinnalleni.
Muistan sen tunteen edelleen, kuin eilisen. Kuinka paljon ihminen voikaan rakastaa jotakin, jonka tapaa ensimmäistä kertaa. Sitä määrää ei pysty sanoin kuvailemaan.

Olimme aluksi hyvin varovaisia, ehkä peloissammekin. Olit niin pieni, että pelkäsin sinun menevän rikki. Yhtenä iltana sinun ollessasi muutaman päivän ikäinen, laskin sinut suuren suureen pinnasänkyyn kun olit nukahtanut syliini. Menin sohvalle istumaan, mutta minun tuli sinua niin kova ikävä, että otin sinut sängylle viereeni makaamaan ja kyynelehdin, kuinka olimme saaneet aikaan mitään niin täydellistä.


Aika kului hurjan nopeasti. Aivan yhtäkkiä sinulle tuli jo ensimmäiset hampaat, sinä nauroit, lähdit vauhdilla eteenpäin ja ennen kuin huomasimmekaan, lähdit jo kävelemään. Sinusta kasvoi valloittava taapero, jonka oma tahto alkoi nopeasti tulla kaikille selväksi.
Opit koko ajan uusia asioita. Juokset, hypit ja kiipeät joka paikkaan. Teet kuperkeikkoja ja naurat päälle. Pidät uimisesta, tanssimisesta ja musiikista. Halit, pussailet ja lähetät lentosuukkoja.
Sait viimeisen vuoden sisällä myös pikkuveljen, jota hoivaat, vaikka välillä mustasukkaisuus iskee. Viime viikkojen aikana olet oppinut hurjasti uusia sanoja, joita kauan odotimmekin, mutta en missään vaiheessa ollut kovin huolissani. Olet niin näppärä tyttö, että olemme pärjänneet ilman sanoja, vaikka ne toki helpottavat asioita.

Vietät äidin lisäksi mielelläsi myös aikaa isin, mummun ja kummitädin kanssa. Myös muutamasta äidin ystävästä on tullut sinulle tärkeitä. Kissalle annat välillä satikutia, vaikka seuraavana oletkin jo halimassa.



Olet äärettömän kaunis, kiharatukkainen kullanmuru. Teet meidät niin onnelliseksi vuoden jokaisena päivänä.

Ihanaa syntymäpäivää kaksivuotiaalle rakkaalle tyttärelleni

lauantai 10. joulukuuta 2016

Testissä: Kaksi lasta menee siinä missä yksikin

Olet varmasti kuullut kyseisen sanonnan, "kaksi lasta menee siinä missä yksikin". Uskon monen sanovan noin ehkä ihan vitsillä, mutta ehkäpä joku oikeasti niin ajatteleekin. Silloin kyllä minulla herää kysymys, montako lasta sinulla on?
Pääsin kokeilemaan tätä väittämää ihan konkreettisesti.
Viimeiset seitsemän kuukautta olen ollut kahden lapseni kanssa aamut ja päivät yksin, mies tulee tietysti puoli neljän jälkeen iltapäivällä kotiin, joskin hän käy noin neljänä päivänä viikossa lisäksi salilla.

Kirjoittelin pari postausta taaksepäin, kuinka Eevillä on ollut nyt pian kuukauden verran jonkinlainen eroahdistuskausi meneillään, jolloin illat ja yöt ovat olleet melko raskaita. Tein siis ratkaisun ja annoin hänet yhdeksi yöksi mummulaan, jotta saisimme yhden vähän rauhallisemman yön. Äitini haki Eevin tiistaina aamuvuoronsa jälkeen ja tyttö palautui kotiin keskiviikkona kuuden aikaan. Minulla oli siis runsaasti aikaa muistella millaista arki on yhden lapsen(vauvan) kanssa. Ja kuinka meidän kävi?

Aamu ja aamupäivä kahden lapsen kanssa: Eevi herää 6.30-7.00 ja tulee huoneeseen kovalla rytinällä, herättää Nooan, jollei tämä ole jo hereillä. Otan viereen, jospa kävisi niin hyvä tuuri, että molemmat nukahtaisivat vielä uudelleen, näin on tapahtunut ehkä pari kertaa. Ei onnistu. Ylös, kahvinkeitin päälle, vaippojen vaihto, Nooalle pesut ja päivävaatteet, Eevi saa syödä yökkäri päällä tai ilman vaatteita, ettei vaatteita tarvitse vaihtaa heti uudelleen, Eevin pesut ja päivävaatteet.
Kahvia. Emmerdale taustalle pyörimään. Sänkyjen petaus ja ikkunoita vähän auki ylhäältä. Oho, kahvi on jo vähän kylmää. Nooalle tissiä.
Ulkovaatteet päälle, Nooa pysyy paikoillaan, Eevi koittaa kiemurrella pois. Nooa nukahtaa vaunuihin, Eevi saa purkaa energiaa leikkipuistossa. Kotimatkalla Nooa jo herää, sisällä lämmitetään molemmille ruokaa. Eevi syö itse ja heittelee puolet ruuasta lattialle, kaataa kupista maitoa/vettä lautaselle, laittaa ruokaa mukiin. Syötän Nooaa ja siivoan Eevin jäljet.

Aamu ja aamupäivä yhden lapsen kanssa: Nooa herää, tissi suuhun, nyt nukutaan vielä. Nousemme hieman ennen puoli kymmentä. Kahvi tippumaan, Nooalle pesut ja vaatteiden vaihto. Nooa pyörii olohuoneessa nurkasta nurkkaan ja maistelee lelujaan. Emmerdale. Hmmm, mitäs sitten? Kaadan kahvia ja syön leipää. Kukaan ei yritä varastaa aamupalaani, eikä koita kiivetä vauvan päälle. Sänkyjen petaus, Nooalle lounasta, ulkovaatteet ja vaunutellen kaupunkiin.



Päivä ja iltapäivä kahden lapsen kanssa: Eevi ei suostu nukahtamaan päiväunille, Nooa torkahtaa rinnalle ja kannan hänet sänkyyn. Pyykkäämistä, samalla Eevi repii valmiiksi viikattuja vaatteita lattialle. Samassa Nooa jo herääkin isosiskon meteliin.
Koitetaan keksiä jotakin hyödyllistä, hmm muovailuvahaa! Eevi koittaa maistella jokaista eri väriä ja jaksaa keskittyä 10 minuttia. Välistä jääneet päiväunet alkavat vaikuttaa, lähdetään ulos. Nooa nukahtaa vaunuihin. Eevin silmät lupsuvat keinussa, yritän patistaa liikkeelle, ettei tule kylmä. Nyt on jo liian myöhäistä päiväunille, illalla ei muuten tule uni.
Iltapäivällä ollaan kiukkuisia, paiskitaan vähän leluja ja tehdään kaikkea kiellettyä, jotta äitikin vähän suutahtaisi. Luojan kiitos, isi tulee kotiin.

Päivä ja iltapäivä yhden lapsen kanssa: Kaupunkireissu sujuu todella vaivattomasti yhden lapsen kanssa. Yhdenhengen vaunuilla mahtuu joka väliin paljon näppärämmin kuin sisarusvaunuilla.
Kotona taas syödään ja vaihdetaan vaipat. Mitäs sitten? Lattialla kieriskelee yksi kikattava vauva. Kutitellaan ja lauleskellaan, Nooa naureskelee iloisena. Kuinka täällä on näin hiljaista? Pyykkejä on pesty ja viikattu, keittiö on siisti ja kaikki tavarat omilla paikoillaan. Oho isi tuli jo kotiin.


Tulos: kaksi lasta ei todellakaan mene siinä missä yksikin tai ei ainakaan kun mietitään asioita, joita pitäisi tehdä. Toisaalta, jos miettii tarkasti päivän aikataulut, vaipat, ruuat, ulkoilu, siivous ja osaa asennoitua siihen, niin siinähän se menee, niin yhden kuin kahdenkin kanssa.
Kotona tuntuu oudon hiljaiselta ja helpolta jos toinen lapsi on muualla. En osaa olla. Olen tottunut tekemään koko ajan jotakin ja jos saan mahdollisuuden istahtaa kuuma kahvikuppi kädessä sohvalle, tuleekin tunne, tässä on nyt jotakin mätää.
Vaikka kuinka välillä on raskasta, yöt ovat pätkittäisiä ja päivälläkään ei saa hetken rauhaa, en vaihtaisi kahden lapsen äitinä olemista mihinkään. Niin kliseiseltä kuin se kuulostaakin, on äitiys tuonut elämääni niin paljon sisältöä. Ajatus siitä, ettei lapsia olisi, on todella tyhjä. Mitähän hittoa minä silloin tekisin? Kai olisin töissä ja harrastaisin jotakin, jokaisessa elämäntilanteessa on omat kiireensä.
Mutta kyllä minulla on hyvä olla, vaikka kiirettä pitääkin. Ja hei, makaanhan minä tässä sohvalla nytkin tätä kirjoittaessani, aivan yksin ja hiljaisuudessa.

tiistai 8. marraskuuta 2016

Kiinteiden aloitus puolivuotiaana

Meidän rakkaalla kuopuksellamme oli sunnuntaina puolivuotispäivä. Se oli juhlan paikka niin äidille kuin pojallekkin. Äitinä minä saavutin toiveeni puolenvuoden täysimetyksestä ja Nooa pääsi vihdoin makujen maailmaan. Kaikista peloistani (riittääkö maitoni?) huolimatta me selvisimme tänne asti!

Soseiden maistelun aloitimme bataatilla, kuten Eevinkin kanssa aikoinaan. Jo silloin tein aluksi soseet itse ja kun määrät alkoivat kasvaa, söimme välillä myös valmiita soseita. Nyt kun lapsia onkin kaksi ja ruokaa on tehtävä sekä muulle perheelle, että vauvalle, ei aikaa olekkaan enää yhtä paljon kuin ennen. Teen kuitenkin suuria määriä soseita pakkaseen, joten ne on helposti saatavilla sieltä.


Maistelut alkoivat meillä hyvin. Nooa on aivan innoissaan kun pääsee syöttötuoliin istumaan. D-vitamiinit olen antanut pienellä muovilusikalla, mutta silti sitä kuitenkin yritetään enemmän imeä, mutta kai se suukin alkaa sieltä enemmän aueta.
Nyt kun aloitimme näin myöhään, saa uusia makuja ottaa mukaan nopeammalla tahdilla. Jatkamme kasviksilla ja siirrymme pikkuhiljaa marjoihin ja hedelmiin, sekä lihaan totta kai. Eevin kanssa välillä harrastimme sormiruokailua, mutta en koskaan päässyt siihen kunnolla jyvälle. Olin aina kovin arka ja pelkäsin, että hän ottaa liian suuren/pienen palan joka jää johonkin kitusiin kiinni. Ehkä siihenkin voisi paremmin tutustua..



Suositukset muuttuvat vähän väliä ja kovasti puhutaan allergioiden ehkäisystä. Eevillä ei ole mitään allergioita, vaikka kiinteät tuli kuvioihin myös lähempänä puolta vuotta. Toivottavasti selviämme Nooan kanssa yhtä helpolla.
Eevi vain on kovin nirso ruuan suhteen. Kasviksia ei millään söisi, niimpä niitä joutuu piilottamaan ruuan sekaan, että vähän saisi menemään. Samoin marjoista näytetään nyrpeää naamaa. Puuron sekaan niitäkin saa välillä ujutettua. Eevi on siis tullut isäänsä, joka vasta nyt on vähän oppinut syömään kasviksia, eikä ne marjat uppoa hänellekkään. Ehkäpä Nooa ottaa enemmän mallia äidistä!

perjantai 28. lokakuuta 2016

NUKUTTAMISEN SIETÄMÄTÖN VAIKEUS

Voisiko joku luvata, että kyllä tämä ohi menee ja mieluiten aika pian??
Eevin nukuttamisesta on tullut ihan hirveä show. Kun vaihdettiin hänet "isojen tyttöjen" sänkyyn, ei ilmennyt mitään ongelmia. Uskalsin jopa ajatella, että näinkö helppoa tämä oli. Sitten tuli siirto omaan huoneeseen ja yhä edelleen mietin, näinkö helppoa tämä oli. No mutta nyt kun pituus riittää ja huomattiin tämä ovien availu, on mun ajatusmaailmani muuttunut aivan päinvastaiseksi..
Ensin ajattelin, että ehkä tämä vaihe menee pian ohi, kun Eevi huomaa, että nukkumaan joutuu joka tapauksessa, vaikka huoneesta tultaisi sata kertaa pois. Nyt tätä on kuitenkin kestänyt monta viikkoa. Eilen saldoksi saatiin noin kaksi tuntia nukumpas-empäs-leikkiä. Tunnin jälkeen alkoi jo äitin hermoja kiristää..
D hoiti ensimmäisen puolituntisen, minä jatkoin seuraavan tunnin ja D jatkoi vielä seuraavan puolituntisen kunnes huoneessa loppuviimeksi hiljeni. 


Alku oli niin lupaava, että miksi juuri nyt? Ensiksi saatiin tottua siihen, että lapset nukkumaan ja molemmat tuhisivat täydessä unessa viimeistään kello yhdeksän ja siitä alkoi äidin ja isin oma aika. Nyt se tuntuu olevan vain muisto jostakin kaukaa menneisyydestä. Ehkä siksi myös oma bloggaustahtini on hidastunut viime viikkoina. Kun Eevi viimein nukahtaa, alkaakin Nooa jo ensimmäisen kerran vaikeroimaan. Ja vaikka Nooan uudelleen nukuttaminen tapahtuu tissin avulla muutamassa minutissa, on siitä enää vaikea itsen nousta nauttimaan omasta ajasta. 

Tähän saakka olemme nukuttaneet Nooan alakertaan sohvannurkkaan, jo pieneksi käyneeseen babynestiin, mutta viime päivinä olen koittanut saada Nooan nukahtamaan iltasyöpöttelyn jälkeen itse sänkyyn tai nostanut hänet sinne nukahdettuaan. Nyt tuo idea kuitenkin tuntuu turhalta, kun Eevi huutelee tunnin-kaksi viereisestä huoneesta, joten hyvin helposti häiriintyy myös pikkuherran uni.
Voisiko tää nyt please mennä pian ohi? Tunsin ennen olevani paljon energisempi ja pirteämpi kun sain muutaman oman tunnin illassa. Sillä jaksoin huonoimpina päivinä. "Kyllä tämän nyt kestää, illalla sitten rentoudun omissa oloissani." Mutta nyt ajatuksena on vain "Tämä kiukuttelu on niin pientä, illalla vasta se riemu repeää."


Seuraatko muuten jo Kaksplussaa Facessa? Sieltä saat joka päivä vertaistukea ja hyödyllisiä vinkkejä perhearkeen. Seuraa TÄSTÄ!

keskiviikko 19. lokakuuta 2016

Kansainvälinen imetysviikko

Tällä viikolla vietetään kansainvälistä imetysviikkoa ja Imetysrauha-kampanja alkaa. Sen sanoma on tänä vuonna 

"Joka perheessä omalla tavallan - kunnioita imetysrauhaa."

Kampanjan tarkoituksena on nostaa esiin imetyksen monimuotoisuus, lisätä ymmärrystä ja suvaitsevaisuutta eri näkemyksille imetyksestä. Jokainen imetys ja kokemukset siitä ansaitsevat arvostusta.
Olenkin imetyksestä kirjoitellut aiemminkin, mutta kirjoitampa nyt vielä pari sanasta omista imetystaipaileistani.

Molempien lapsien kohdalla imetys on onnistunut. Eeviä täysimetin lähes puolivuotiaaksi asti ja Nooa lähenee puolta vuotta. Viimeinen imetyskerta Eevin kanssa oli 15.12.2015, hänen 1-vuotispäivänään. Se oli haikea, mutta hyvä päätös. Uusi raskaus vei voimiani ja Eevi oli kova käyttämään hampaitaan.
Nooan kanssa tavoittelemme myös vuoden imetystä ja katsotaan mikä on tilanne silloin.

Imetysongelmiakin meillä on ollut, mutta suurimmilta hankaluuksilta on selvitty. Eevillä oli muutaman päivän ajan rintaraivareita, eikä syömään suostuttu muuta kuin sängyllä maaten. Tämäkin meni onneksi nopeasti ohi. Sitten tämä pureminen astui kuvioihin noin 10 kuukauden kohdalla. Silloinkin vain purin itse hammasta ja koitin kaikkia mahdollisia kikka kolmosia. 
Nooan kanssa pieniä ongelmia tuli jo sairaalassa. Molemmilla kerroilla maidonnousu on ollut niin valtavaa, että pienellä vauvan suulla on ollut lähes mahdotonta saada kunnon otetta rinnasta. Tämä osoittautui Nooalle hieman hankalammaksi. Sairaalassa mulle koitettiin tuupata rintakumia väliin ja koitinkin imettää sen kanssa. Mutta mielestäni se vaikeutti hommaa entisestään ja luovuin siitä. Saimme homman toimimaan ilmankin.
Toisena ongelmana Nooalla on oikea rinta. En tiedä imetinkö alkuun enemmän vasemmasta, sillä siinä ei ole mitään ongelmaa. Oikeasta rinnasta syödessään, Nooan pää kääntyy pöllömäisesti toiseen suuntaan. Sängyssä maaten hänen on helpompi syödä.

Julki-imetyksestä. Olen yleensä aika kovaääninen ja sosiaalinen ihminen, mutta imetyksen kanssa olen ujo. Varsinkin ensimmäisellä imetystaipaleella oli kovasti harjoiteltava sitä, että vauva on ruokittava silloin kun vauvalla on nälkä, missä sitten oltiinkin. Nooan kanssa olen jo vähän rohkeampi, vaikka en mielelläni keskellä täyttä kauppakeskusta alakkaan repiä rintojani esille, mutta etsin rauhallisemman paikan.

Tissistä vierrottaminen onnistui ihan leikiten Eevin kanssa. Hän oli tainnut tehdä "erotyötä" jo jonkin aikaa ja yhtenä päivänä se vain jäi pois. Kolaus oli kovempi äidille, vaikka osittain se oli helpotus omalle jaksamiselle.
Tulevaisuus näyttää kuinka Nooan kanssa sujuu luopuminen tissistä, missä vaiheessa ja minkä takia.



Imetyksen onnistumisesta saan kiittää kaikkia läheisiäni, jotka ovat olleet suurena apuna ja tukena minun tuskaillessa, "riittääkö maito" tai "voiko täällä muka imettää?"
Mielestäni se, imettääkö vai ei, ei kerro siitä kuinka hyvä äiti lapselleen on, mutta itselleni imetys on muodostunut hyvin tärkeäksi. En tiedä kuinka olisin pärjännyt ilman vahvaa tukea. 
Eevin aikana löysin facebookista Imetyksen tuki ry-ryhmän, josta olen saanut paljon myös apuja ja vinkkejä. Sieltä saa vastauksen lähes jokaiseen imetykseen liittyvään asiaan jos mieltä askarruttaa.

tiistai 18. lokakuuta 2016

Heihei tuteille, osa 2

Kirjoittelin heinäkuussa täällä, kuinka olimme aloittaneet uudelleen "tutittomat päivät". Ensimmäinen yritys epäonnistui Eevin kovan mustasukkaisuuden ja äidin luovuttamisen takia Nooan synnyttyä.
Heinäkuussa kuitenkin jätimme vain unitutin. Sekin jäi kuitenkin muutamassa päivässä pois päiväunilta siksi, että heti seuraavana päivänä mennessämme päiväksi mummulaan, unohdin tutin kotiin. Siispä meillä oli enää yötutti.



Viime aikoina olemme puhuneet myös yötutin jättämisestä pois ja päätimme, että yritys aloitetaan viikonloppua vasten, kun D:kin on kotona. Perjantai-iltana tutti jäi siis meidän makuuhuoneen lipaston päälle. 
Eevi reagoi suhteellisen hyvin. Hän nousi sängystä monta kertaa ja tuli pois huoneestaan, mutta tätä hän oli jo monta iltaa tehnyt, joten se tuskin johtui tutittomuudesta.
Lopulta hän nukahti, ilman tuttia. Eikä sitä enää tarvittu!

Viimeisen tutin kävimme viemässä "linnunpoikasille" takapihan aidan päälle. En tiedä kuinka hyvin Eevi vielä ymmärtää sellaisen menetelmän, mutta onhan se kiva ainakin myöhemmin muistella asiaa.
Nyt meillä on enää yksi tuttisuu, vaikkei Nooakaan yleensä muuten vain sitä suussaan pidä. Toivottavasti hän jättää tulevaisuudessa tutin pois yhtä helposti kuin isosiskonsa.


torstai 6. lokakuuta 2016

Rakkaani viisikuinen

Nooa-poikamme on tänään viisi kuukautta. Olemme siis pian jo puolenvuoden ajan saaneet nauttia hänestä. Tähän väliin taas kerran voi kun aika menee niin hurjaa vauhtia, mutta meneehän se!
Maanantaina käytiin neuvolassa ja kaikki oli mallikkaasti. Viime neuvolan jälkeinen pelko maidon riittävyydestä kaihersi mieltä edelleen, mutta paino nousee, eli maitoa tulee. Ja herran jestas poitsulla on taas tullut pituutta. Vilkaisin Eevin neuvolakorttia ja hän on ollut vasta 8-kuisena sen mittainen, mitä Nooa nyt! Toki heillä oli jo syntymässä neljä senttiä eroa..


Meidän hurmuri on edelleen mahdottoman kiltti. Kuvaan on kuitenkin astunut väsykiukku. Eevi on alkanut skippailemaan välillä päikkäreitä, joka tarkoittaa sitä, että väsyneenä hänestä lähtee entistä enemmän ääntä, jolloin myös Nooan unet häiriintyvät. Välillä Nooa onkin iltaisin niin väsynyt, ettei millään meinaa uni tullakkaan ja sitten harmittaa. 
Yleensä hän on kuitenkin herra aurinkoinen, joka kääntyilee vatsalleen ja kovasti olisi jo lähdössä eteenpäin. Hän pitää lauluista, vaikkei äidille kovin kaunista hoilotusääntä olekkaan suotu. Lempipuuha on edelleen vaipanvaihto, sillä hymy nousee korviin jo siinä vaiheessa kun aletaan riisua housuja.

Kovasti Nooa tarkkailee kaikkea ja vierastamistakin on havaittu nyt parina päivänä. Isosiskon temput jaksavat naurattaa joka päivä. Eevi meneekin usein Nooan viereen lattialle ja nauraa räkättää kun pikkuveli tarttuu tukasta kiinni! Voin veikata, että vielä se on hauskaa, mutta eipä taida olla enää hetken päästä..
Kaksi hammastakin pikkuveikalla on ja tänään käytiinkin vilauttamassa niitä hammashoitajalle, jolta saatiin pesuohjeita.



Minäkään en ole enää niin hysteerikko Nooan saatua vähän enemmän kokoa. Hänen ollessa pienempi, pelkäsin koko ajan, että poika menee rikki, jos Eevi vähänkin osuu touhutessaan. Nyt osaan olla vähän rauhallisemmin mielin, vaikka edelleen pitää tarkkailla, ettei sisko pääse tekemään pahuuksia.

torstai 29. syyskuuta 2016

Vanhemmuus on yksi pettymysten sietämisen kenttä

Kävin tänään kuuntelemassa perheneuvolan psykologi Maija Löytökorven luentoa 2- ja 3-vuotiaiden kehityksestä ja eritoten uhmaiästä. Sain omasta mielesäni arvokasta tietoa ja vinkkejä. Luento sai minut ehkä ymmärtämään lastani paremmin. Vaikka tämä kaikki saattaakin unohtua seuraavan uhmakohtauksen aikana.

Tajusin myös paljon asioita, joissa itse voisin vanhempana kehittyä. Psykologi sanoikin, että kaikki lapset ja vanhemmat ovat erilaisia ja kaikkiin lapsiin ei toimi samat vinkit. Mikään ei mene ikinä kuten oppikirjassa ja eihän se ole tarkoituskaan.
Olen itse hieman ujo tälläisissä tilaisuuksissa, enkä esitä kysymyksiä, mutta oli mukavaa huomata, kuinka luento aiheutti keskustelua yleisössä.

Meillä uhmaikä on kuitenkin vasta alkutekijöissä ja aina voi toivoa, ettei se kovin pahaksi kehkeytyisikään. Eevi on kuitenkin pienestä asti tuonut oman tahtonsa niin selvästi esille, että luulen tämän olevan vasta alkua. 


Luennolla oli myös puhetta lapsien peloista ja pettymyksistä. Lapset tulevat niin monesti elämän aikana pettymään, että siltä on turha yrittää suojella, vaikkei tietenkään aiheuttaa niitä tarkoituksella. Eevin pelot rajoittuvat tällä hetkellä todennäköisesti vain painajaisiin, joihin hän välillä herää. Sydäntäni kuitenkin raastaa jo valmiiksi ajatus siitä, kun lapset alkavat pelkäämään, jos vanhemmille tapahtuu jotakin.
Vanhemman pahin pelko on oman lapsen menetys tai jonkin kamalan asian tapahtuminen omalle lapselle ja se tuntuu itsestäkin aivan hirvittävältä. Joten kuinka pahalta voi tuntua pienestä viattomasta lapsesta, joka pelkää oman äidin tai isän puolesta?

Olen itsekkin sortunut useasti miettimään olenko tehnyt jotakin väärin vanhempana jos lapseni käyttäytyy huonosti, on kiukkuinen tai ompa tilanne mikä hyvänsä niin aina sitä miettii, olenko minä syyllinen tähän? Mutta en ole. Itsenikin pitäisi enemmän syventyä tähän kehitysvaiheeseen, jotta ymmärtäisin sen paremmin. Tämä luento avasi kuitenkin silmiäni jo hyvin ja ehkä huomenna osaan laskea kymmeneen uhmakohtauksen koittaessa, enkä anna lapseni kiukun siirtyä minuun.
Tahdon, että taapero saa olla kiukkuinen, jos häntä kiukuttaa, eikä tunne, että se olisi väärin.

tiistai 27. syyskuuta 2016

Kurkistus prinsessahuoneeseen

Ollaan tässä odoteltu Eevin huoneeseen niitä uusia vaatekaapinovia, sillä vanhat sanoivat sopimuksen irti heti alkumetreillä. Ovien saranoiden paikkaa oli vaihdeltu jo kolmeen kertaan ja ne olisivat seuraavaksi olleet jonkun päässä. Päätettiin siis teetättää ihan uudet.. Mutta ne eivät ole vieläkään tulleet, en kuitenkaan enää malttanut odottaa pientä kurkistuspostausta meidän prinsessan huoneesta!

Kirjoitinkin juuri, että olin suunnitellut ennen Eevin syntymää, etten pue häntä vain vaaleanpunaiseen, mutta kuinkas siinä kävikään.. kurkkaa täältä!
Heinäkuussa kun meidän muutto varmistui ja oli tiedossa, että Eevi saa oman huoneen, iski muhun heti sisustusvimma. Nyt olin kuitenkin päättänyt, että pakko saada vaaleanpunaista! Olen ihastunut väriin ehkä vähän itsekkin, vaikka ennen olen ollut vannoutunut mustaharmaatyyppi.




Eevi ei tietenkään vielä kauheasti viihdy yksinään omassa huoneessa leikkimässä, siksi meiltä löytyy myös olohuoneesta lelukoppa. Huone ei muutenkaan ole vielä täysin valmis. Hankintalistalla on vielä pienet tuolit ja pöytä, mutta niillä ei ole kiire, sillä kovassa käytössä ne eivät kuitenkaan olisi. Pieni leikkikeittiö olisi myös suunnitteilla, mutta silloin on luovuttava jostakin, koska muuten huone käy ahtaaksi. Ruuanlaittoleikitkin kiinnostavat ehkä vasta parin vuoden päästä enemmän.


Mulla olisi ideoita huoneeseen vaikka millä mitalla, mutta kaikkea ei voi saada kerralla ja kaikkea ei pysty heti toteuttamaan. Tässä kuitenkin pientä esimakua tämänhetkisestä tilanteesta.
Miltäs näyttää?

sunnuntai 11. syyskuuta 2016

Kun varastin vahingossa lapseni kanssa

Meillä meinasi (ja kävikin) hassu juttu kaupungilla. Lähdin läheiseen ostoskeskukseen lapsien kanssa, tarkoituksenani ostaa itselleni muutama uusi vaate ja katsoa löytyisikö olohuoneeseen kivaa lelukoppaa. Kaikenlaista tarttuikin mukaan ja nimenomaan tarttui.. Olin tehnyt jo hyviä löytöjä kun serkkuni kanssa kävimme syömässä myöhäistä lounasta. 
Siitä lähdimme pieneen säläputiikkiin, josta aina lähtee jotakin mukaan. Eevi kurotteli vaunuista lähes jokaista esinettä, johon kädet ylsi ja huomasin hauskan "pehmomiekan" kahdella eurolla, joten päätin ottaa sen mukaan, jottei kaikki tavarat olisi lattialla Eevin huitovien käsien ansiosta. Putiikin kierrettyämme sanoimme kassalle heipat ja vaihdoimme liikettä. 
Jutustelimme serkun kanssa niitä näitä, kunnes yhtäkkiä katseeni osui Eevin kädessä heiluvaan miekkaan. HETKONEN.. ME EI MAKSETTU TUOTA OLLENKAAN! Olimme kävelleet pois liikkeestä miekka heiluen, enkä minä ollut tajunnut ollenkaan! Sillä sekunnilla iski olo kuin olisin tehnyt suuremmankin rikoksen. Kiersimme kaupan, jossa parhaillaan olimme ja palasimme säläkauppaan, missä olimme tämän rikoksen tehneet. Jostakin syystä en kuitenkaan ollut millään tavalla nolostunut, olinhan tehnyt virheen, joka olisi saattanut sattua kenelle tahansa. Marssin kassalle, jo puoliksi pureskeltu miekka kädessäni ja selitin tilanteen. Kassalla ollut henkilö vain naurahti ja sanoi, ettei tämä suinkaan ollut ensimmäinen miekka, joka oli jäänyt maksamatta. Maksoin kahden euron miekkamme ja tilanne oli sillä selvä. Kyse oli siis vain parista eurosta, mutta huh kun lähti rikollinen olo sillä samalla hetkellä kun pääsin tunnustamaan syntimme.
Eevin toinen ryöstöyritys tapahtui kuitenkin samalla reissulla. Jatkoimme matkaa sisustuskauppaan ja päästimme Eevin vaunuista kävelemään. Serkku juoksenteli hänen perässään samalla kun sain etsiä sopivaa lelulaatikkoa. Eevi löysi kirahvipehmolelun ja tämän kanssa ajatteli lähteä matkoihinsa. Matka kuitenkin tyssäsi hälyttimien alkaessa soimaan. Tämä ei kuitenkaan pelästyttänyt neitiä vaan hän suorastaan ilostui vilkkuvista ja huutavista hälyttimistä! Siihen kuitenkin päättyi hänen ja kirahvin pakomatka. 1v9kk ei kuitenkaan ihan vielä ymmärtänyt, että kaupasta ei voi vaan ottaa leluja ja lähteä menemään, mutta kerrottiimpa tämä hänelle kuitenkin tulevien varkauksien varalta.


Varastaminen on aina väärin, enkä tietenkään hyväksy sitä edes parin euron miekkojen kohdalla ja teen tämän lapsillenikin pienestä pitäen selväksi. Silti oli hauska huomata itsessäni, joka yleensä punastuu pikkuvarvasta myöten, jos hälyttimet alkavat soimaan, että tässä tilanteessa pysyin rauhallisena ja minua jopa hieman nauratti Eevin suhtautuminen vilkkuviin tolppiin. Kirahvi jäi kuitenkin liikkeeseen ja kerroin Eeville, että "äitipä käy nyt maksamassa tämän lelulaatikon, niin saadaan ottaa tämä mukaan.." Huh mikä ostosreissu!

torstai 8. syyskuuta 2016

Maailman suloisin asia

Voiko olla mitään kauniimpaa ja viattomampaa kuin nukkuvat lapset? Äidin pienet enkelit. Eevi nukkuu päivisin noin tunnin verran, oikein hyvänä päivänä (joita hyvin harvakseltaan on) pari tuntia. Kaikista "huippupäiviä" ovat ne, joina ei nukuta ollenkaan! Kuten tänään..... Nooa taas nukkuu päivisin vielä hyvin vaihtelevasti. Joskus nukkuu tunteja ja joskus ihan pieniä pätkiä. Mutta voi että kun ne ovat niin kauniita nukkuessaan! Äidillä meinaa ihan sydän sulaa lapsia katsoessaan. Pienet, jotka eivät vielä tiedä maailman pahuudesta ja hyvä niin, olkoon tietämättömiä niin kauan kuin mahdollista. Tahtoisin suojella näitä pikkuisia kaikelta kamalalta, mutta kaikkeen ei voi vaikuttaa, eikä ihan pumpulissakaan voi kasvattaa, vaikka mieli joskus tekisikin.


Ne pienet hetket kun lapsi nukkuu rauhassa ja voit vain katsella ja ihmetellä, kuinka olet saanut jotakin noin täydellistä ja ihmeellistä aikaiseksi. Et tahdo heidän kasvavan ikinä isoiksi ja muuttuvan aikuisiksi. Se kun oma sydämesi särkyy kun mietit, kuinka joku joskus pahoittaa tuon pienen mielen, etkä aina pysty olemaan vierellä. Mutta mitä voit tehdä? Kasvattaa näistä pienistä ihmeistä niin vahvoja, että he kestävät pettymyksiä ja vastoinkäymisiäkin. Mutta nyt, ole vain vieressä ja nauti tästä hetkestä.

tiistai 6. syyskuuta 2016

Haaveena puolen vuoden täysimetys

Olimme eilen Nooan kanssa 4kk-neuvolassa. Poika oli kasvanut hyvin, mutta viikossa ei kuitenkaan ollut tullut tarpeeksi painoa. Kuitenkin hän meni tasaisesti keskikäyrällä, näin neuvolavaatimusten mukaan. Mulla alkoi myös Eevin aikana neljän kuukauden iässä nousta itselle pelko, nouseeko paino tarpeeksi, riittääkö maito? Hyvin se riitti silloinkin. Kovasti terveydenhoitaja puhui kiinteiden aloituksesta, mutta oli tietoinen minun puolen vuoden täysimetys haaveesta, eikä todellakaan tyrmännyt toivettani. Nooahan nukkuu oikeastaan koko yön, ensimmäinen yösyöttö on vasta 5-6 aikaan aamulla. Nooa on myös hyvin liikkuvainen poika, koko ajan joko jalat tai kädet vispaavat. Päätinkin neuvolasta päästessämme, että nyt alkaa imetysrumba. Aion imettää, imettää ja imettää, että maidontulo lisääntyisi. Olen viime aikoina ollut stressaantunut muutosta, sekä jatkuvasta kahnauksesta D:n kanssa ja tiedän myös, että syön huonosti. Saatan syödä aamulla leivän ja sen jälkeen unohdankin syömisen moneksi tunniksi. Siihen on tultava muutos. Koko iltapäivän istuin imettämässä ja olin jo illalla havaitsevani maidon lisääntyneen, mutta voiko se tapahtua niin nopeasti? Ehkä vain toivon sitä niin kovasti, että alan jo kuvitella. Nyt aion kuitenkin pitää huolta, että elimistö saa riittävästi ravintoa ja juon tarpeeksi vettä. Mulla ja D:lläkin oli tänään tavallista mukavampi päivä, eikä kaikesta tullut erimielisyyksiä.
Nooa on ollut hyvin tyytyväinen vauva, eikä vaikuta siltä, etteikö saisi tarpeeksi syödäkseen. Tiedostan kuitenkin myös sen, että jos hän alkaa vaikuttaa tyytymättömältä, on pakko laittaa äidin omat toiveet sivuun ja laittaa lapsen tarpeet etusijalle, vaikka se harmittaisikin. Teen kuitenkin kaikkeni, että maidontulo lisääntyisi. Syödään, imetetään, koitetaan ottaa elämä vähän rennommin ja imetetään vähän vielä lisää. Kaivoin myös Eevin aikana ostamani imetysteet kaapin pohjalta.
Löytyykö hyviä vinkkejä maidontulon lisäämiseksi?

perjantai 2. syyskuuta 2016

Ikävä synnyttämistä

Muistan toukokuun viidennen kuin eilisen. Oltiin illalla Prismassa ja mun oli pakko pysähtyä muutaman metrin välein, kun tuntui viiltävää kipua tuolla alhaalla. Ajattelin, että nämä on nyt niitä kipuja kun vauva asettelee itseään lähtökuoppiin, mutta en todellakaan ajatellut, että muutaman tunnin päästä oltaisiinkin jo synnärillä valmistautumassa synnyttämään. Illalla sohvalla maatessa tuli pakottava tarve juosta vessaan nyt heti, ettei pissat tule housuun ja se olikin menoa sitten. Ei tullut pissat ei, vaan jotakin ihan muuta. Muistan kuinka yöllä vaikeroin sairaalan sängyllä D:n torkkuessa ja kirosin, että ei enää ikinä lapsia ja että mä taidan kuolla nyt tähän paikkaan. Muistan kuinka lääkäri sanoi, että ihan vain pari senttiä auki, vaikka olin kärsinyt jo monta tuntia, enkä kuvitellutkaan, että kipu yltyisi ja kestäisi vieläkin tunteja.
Muistan ponnistusvaiheen, kuinka tuntui, ettei tästä tule mitään, enkä saisi vauvaa koskaan ponnistamalla ulos. Pelkäsin, että seuraavalla ponnistuksella varmasti katkeisi verisuoni otsaltani. Muistan, kuinka pelkäsin, kun vauva vietiin heti lääkärin tutkittavaksi, mutta olin liian väsynyt edes itkemään. Luotin kätilöiden sanaan, että kohta saisin poikani rinnalleni ja niin minä sain. Vielä seuraavana päivänä sanoin, ei enää koskaan. Päivät kuluivat, viikot kuluivat ja kuukaudet kuluivat ja nyt, nyt haluaisin uudelleen synnyttämään. En voi sanoa, että minulla olisi vauvakuume. En toistaiseksi edes ikävöi raskautta, en edes sitä ihanaa raskausvatsaa, mutta se loppurutistus. Se tunne, kun vain odotat saavasi pienen nyytin syliisi. Odotus, miltä hän mahtaa näyttää, miltä pieni vauva tuoksuukaan. Se olo, kun olet antanut kaikkesi ja saat maailman parhaan lahjan. Aivan loppuraskautta ikävöin, sitä jännitystä, joko nyt, olisiko tänään lähtö? Toivottavasti vielä joskus, mutta ei nyt kuitenkaan ihan hetkeen.. Voihan haikeus.

sunnuntai 14. elokuuta 2016

Pois pinnasängystä

Kirjottelinkin jo aikaisemmin, että meidän taapero tajusi, kuinka pinnasängystä pääsee näppärästi pois. En sen jälkeen uskaltanut kauheasti nukuttaa edes päikkäreille, ettei vaan tulla pää kolisten alas. Eeville oli jo valmiina juniorisänky mummulassa, joten perjantaina pakkasin autoon Nooan kehdon, sillä Nooa sai siirtyä pinnikseen ja ajelin äitini luo. Kerroin jo lähtiessäni, että äiti käy nyt hakemassa Eeville uuden, hienon sängyn! Kotiin tullessani alettiinkin heti tutkiskelemaan sänkyä ja pistettiin kaikki valmiiksi ensimmäistä yötä varten. Eevi vaikuttikin heti hyvin ylpeältä uudesta sängystään ja kerrottiin myös, että tästä lähtien Nooa nukkuisi vanhassa sängyssä.
Hieman meidän makuuhuone on nyt täynnä sänkyä, mutta onneksi tilanne muuttuu kahden viikon sisällä kun päästään uuteen kotiin. Jännitinkin ensimmäistä iltaa, että kuinka monta kertaa Eevin saa viedä takaisin sänkyyn, mutta suureksi yllätykseksi neiti nukahti uuteen sänkyyn heti, eikä inahtanutkaan ennen aamua. Aamulla hän töpsötteli meidän sängyn viereen niin leveä hymy kasvoilla, ilmeisesti oli kuitenkin käyty tutkimusmatkalla, koska pari tyhjää muuttolaatikkoa oli mystisesti vaihtanut paikkaa.. Nooakaan ei edes huomannut sängyn vaihtoa, yhtä hyvin nukkui aikaiseen aamuun asti. Seuraava etappi onkin oma huone, en tiedä kummalle mahtaa olla isompi muutos, äidille vai tyttärelle!

keskiviikko 27. heinäkuuta 2016

Äidin tuki on toinen äiti, vai onko?

Useampaan otteeseen olen kirjoitellut mammaryhmistä, joissa olen ollut mukana. Eevin aikana Vaasassa ja nyt Nooan aikana perustin itse facebook-ryhmän kun en löytänyt valmista ryhmää. Vaasassa meillä oli tiivis ryhmä, joiden kanssa treffailtiin viikoittain, vähän vaihtuvalla kokoonpanolla. Sielläkin olin yksi ensimmäisistä kaveriporukan äideistä, joten vertaistuki tuli todella tarpeeseen. Me tultiin kaikki hyvin juttuun, vaikka ikähaarukka taisi olla siinä 18-40v. Kukaan ei tuominnut toista valinnoista ja jokaisen ongelmat ja mietinnät kuunneltiin. Meitä äitejäkin on kuitenkin niin moneen junaan, että joskus saattaisi tulla pientä sanaharkkaa.. Ei tarvitse kovin kauas nettiin lähteä niin löytää jos jonkinmoista draamaa. Meidänkin porukassa oli sekä tissivauvoja, että korvikevauvoja. Omasta imetyksestä olenkin kirjoitellut TÄÄLLÄ. Kaikki yhtä hyvinvoivia ja jokainen hyväksyttiin toinen toisemme valinnat.

Kuvan taisikin napata Pala Elämää-blogin Anne<3
Tarkoituksenani on luoda tästä Porin ryhmästä yhtä tiivis ja läheinen porukka. Tämä oli toki myös hyvä mahdollisuus tutustua ihan vain uusiin ihmisiin, sillä muutettuamme tunsin itseni välillä yksinäiseksikin. On vaikeaa ottaa yhteyttä vanhoihin kavereihin monien vuosien jälkeen, vuodetkin muuttavat ihmistä.
Meillä on nyt ollut kahdet treffit, molemmilla kerroilla meitä on ollut neljä äitiä ja kyllä niinkin pienellä porukalla saa jutun aikaseksi. Nyt alkuun keskustelut painottuvat vauvoihin ja synnytyksien läpikäymiseen, mutta mitä tutummaksi tullaan, sitä mukaan aiheetkin saattavat saada uutta suuntaa. Myös tässä ryhmärämässä on ollut hyvä ja vapautunut fiilis, sehän on pääasia. Äidin paras tuki on toinen äiti, vaikka se voi olla myös vihollinen. Sivusta seuranneena, lähes mistä vain asiasta voidaan saada ongelma aikaan. Aina joku tekee asiat eri tavalla kuin sinä teet. Varmasti jokainen äiti kiinnittää huomiota toisen äidin toimiin, vaikka ei siitä mitään negatiivista ajattelisikaan.
Meidän Nooalla (toinen oikealta) meni hieman tunteisiin, kun hän tissille nukahti
ja tuolta itsensä löysi. Ja tottakai pienet myötätuntoitkut kun kaverillakin on suru puserossa.
Mutta pidetään me äidit yhtä, eikä kuluteta energioita toisten arvostelemiseen!

tiistai 26. heinäkuuta 2016

SEKTIO VS. ALATIESYNNYTYS

Molemmat kokeneena voisin muutaman sanasen aiheesta kirjoittaa.
Esikoista odottaessa selvisi jo ajoissa, että neiti on ottanut mukavan istumisasennon. Neuvolassa kuitenkin rauhoiteltiin, että vielä on hyvin aikaa kääntyä oikeaan tarjontaan, enkä tuolloin ollut edes huolissani asiasta. Tunsin pään selkeästi ylävatsalla, mutta siitä huolimatta olin toiveikas ja jokaisella käynnillä olin varma, että pää onkin peppu ja hän olisi kierähtänyt oikeaan suuntaan. Kun raskauden lopussa muutosta ei kuitenkaan tapahtunut, sain lähetteen käännösyritykseen. Sinnekkin menin vielä melko toiveikkaana ja olin lueskellut, että ulkokäännös onnistuu noin 40% tapauksista. Lääkäri kertoi yksityiskohtaisesti mitä tapahtuu ja että jos vauva ei osoita minkäänlaisia merkkejä yhteistyöstä, niin lopetetaan, eikä väkisin aleta vääntämään. Käännösyritys ei ollut kovin kivulias, mutta tuntui hyvin epämukavalta. Hyvin nopeasti lääkäri huomasi, ettei vauvalla ollut aikomustakaan kääntyä ja homma keskeytettiin.
Silloin iski paniikki. Mitäs nyt sitten?? En ollut millään tavalla suunnitellut synnytystä, mutta mielessä oli kuitenkin ollut normaali alatiesynnytys. Lääkäri saneli vaihtoehdot, perätilasynnytys tai suunniteltu sektio. Vaikka kuinka olin toivonut alatiesynnytystä, en uskaltanut lähteä koittamaan. Lantioni oltaisi ilman muuta kuvattu, jotta vauva mahtuisi ulos, mutta ajattelin sektion olevan turvallisempi vaihtoehto, minulle, jolla ei ollut mitään kokemusta synnyttämisestä. Päivä lyötiin lukkoon (joka myöhemmim vielä siirtyi muutamalla päivällä eteenpäin) ja sitten odoteltiin.
Soitin heti ulkona äidilleni ja purskahdin itkuun. Oli vaikea selittää kyyneleiden tulvassa, että vauvalla on kyllä kaikki hyvin, mutta käännösyritys epäonnistui. Nopeasti kuitenkin harmitukseni väistyi, kun tajusin, että parin viikon kuluttua meillä olisi sylissä pieni rakas käärö!
Sektioaamu tuli ja olin pelosta jäykkänä. Kaikki sujui kuitenkin hyvin. Sain Eevin nopeasti rinnalleni, vaikka pian jouduin hänestä luopumaan kun minut kärrättiin heräämöön odottelemaan puudutteen loppumista. Tiesin hänen kuitenkin olevan isänsä rinnalla kenguruhoidossa.
Sektiosta toipuminenkin tapahtui minulla hyvin nopeasti. Vaikeaa oli kotona olla tekemättä mitään, kun kunto oli niin hyvä. Sektiosta minulla ei ole siis pahaa sanottavaa. Eniten ehkä harmitti se, kun en saanut kokea sitä synnytyksen käynnistymisen jännitystä, vaan tiesin milloin mennään. Mutta se oli kuitenkin toissijainen asia siihen verrattuna, mitä lopuksi saimme<3

Nooan odotuksessa olin jo valmistautunut siihen, että on turha suunnitella yhtään mitään! Asiat menisivät kuten on tarkoitettu, minun ajatuksistani riippumatta. Tietenkin toivoin yhä, että saisin kokea myös alatiesynnytyksen ja siihen annettuinkin heti lupa, jos kaikki menisivät hyvin. Ja niinhän ne menivätkin. Jokaisella kerralla silti jännitin, että olisiko tämä toinenkin voinut kääntyä peppu menosuuntaa kohden. Vielä loppuviikoilla meillä oli käynti äitiyspolille, jossa varmistettaisi tarjonta ja KLIK!, oikeinpäin siellä köllöteltiin. Synnytyskertomuksen olenkin jo TÄÄLLÄ kirjoitellut, joten ei siitä sen enempää. Mutta toipuminen siitä oli vieläkin nopeampaa.

Molemmista jäi jälkikäteen hyvät muistot, vaikka jos saisin valita, niin kyllä alatiesynnytyksellä mentäisiin. Mutta koska näissä asioissa harvemmin saa valita ja ikinä ei tiedä mitä tapahtuu, niin turha sitä on etukäteen miettiä.
Ja kaiken tämän jälkeen, kumpaakaan en vaihtaisi!<3

perjantai 1. heinäkuuta 2016

Kun luulin olevani onnellinen

Elämässäni on tapahtunut paljon asioita, joita en koskaan tule tuomaan esille blogissani. Jotkut asiat vain tekevät edelleen hullunlailla kipeää, vaikka niistä on vuosia aikaa. Ja olen myöskin sitä mieltä, että johonkin on vedettävä raja omaan yksityisyyteen. Nyt kuitenkin olen lukenut useamman kirjoituksen liittyen omaan vartaloon ja asia tietysti pyörii myös omassa mielessä toisen raskauden ja synnytyksen jälkeen, joten ajattelin hieman raottaa menneisyyttä ja myöskin nykyistä hetkeä..
Fyysinen kehitykseni alkoi hyvin aikaisin verrattuna ala-asteen luokkakavereihini. Tunsin silloin, etten kuulu joukkoon. Siirtyessäni yläasteelle olin saanut jo päähän pinttymän, että minä vain yksinkertaisesti olen liian suuri näiden muiden joukkoon. Ensimmäisen yläastevuoden jälkeen olin jo tehnyt suuren painonpudotuksen ja taisin jo silloin hipoa normaalipainon alarajaa. En muista tarkalleen asioita, kuukausia tai edes tarkkoja vuosia kyseiseltä ajalta, mutta loppujen lopuksi sairastuin syömishäiriöön. Vaikka monta vuotta on jonkinlaisen sumun peitossa sairauden vuoksi, en ikinä unohda tunteita. Sitä inhoa omaa itseä kohtaan. Kuinka kamalaa on herätä aamuisin ja vain inhota itseään niin kamalasti. Siis ihan totta, sitä ihanaa, ainutlaatuista minua. Sitä, jota ei ole kun vain yksi tässä maailmassa, minä. En lähde sen enempää erittelemään sairauden kulkua tai kuinka monta kertaa kävin lenkillä tai montako kertaa piilotin ruokani, mutta kirjoitan tämän siksi, että haluan kertoa selvinneeni siitä. Ehkä joku asian kanssa painiva eksyy joskus tähän kirjoitukseen ja huomaa, että siitä voi selvitä.
En voi kirjoittaa rakastavani omaa kehoani vieläkään ja tällä hetkellä en voi oikeastaan sanoa edes pitäväni vartalostani. Raskaudesta on lyhyt aika ja hormoonitkaan eivät ole tasaantuneet, kuinka kroppakaan voisi olla entisensä? Pääsin jo lähtöpainooni, kunnes mässäsin juhannuksena pari kiloa takaisin. On joitakin päiviä kun haluaisin itkeä peilin edessä omaa laiskaa itseäni, mutta on myös päiviä kun vedän hartiat taaksepäin ja kuljen suhteellisen tyytyväisenä itseeni. Joka päivä on erilainen, mutta en kuitenkaan tunne enää inhoa, enkä halua kyseisten tunteiden kanssa enää koskaan painiakkaan.
Tämä on tottakai asia, johon pelkään törmääväni omien lasteni kanssa, ehkä tytön kanssa ennemmin, mutta syömishäiriöt ovat yleistyneet myös pojilla. Asiaa on turha miettiä vielä, eikä asia mieltäni painakkaan muuta kuin omaa nuoruuttani muistellessa. Varsinkin itse ne tunteet läpikäyneenä, en ikinä toivoisi omille lapsilleni samaa. On varmasti aivan yhtä kamalaa tietää miltä ne tunteet tuntuvat, kuin olla tietämättä. En syytä sairaudestani ketään, vaikka silloinkin sairastuessani aina koitettiin etsiä syytä. Uskon sairastuneeni monien eri tapahtumien tuloksena.
Voisin kirjoittaa kyseisestä aiheesta vaikka romaanin ja monta tarinaa ja versiota olen kirjoittanutkin, mutta tämä versio saa riittää tällä kertaa. Ehkä kirjoitan aiheesta vielä tulevaisuudessa lisää.
Yritetään olla kaikki tyytyväisiä omiin vartaloihimme, ei sitä pakko rakastaa ole, mutta hyväksyä.

perjantai 20. toukokuuta 2016

SYNNYTYSKERTOMUS

Torstaipäivä 5.5.2016 alkoi ihan normaalisti kuin mikä päivä tahansa. Meillä oli Eevin kanssa suunnitelmissa lähteä päikkäreiden jälkeen Pelle Hermanni-puistoon mun ystävän ja hänen tyttärensä kanssa. Oli kuuma päivä. Puistossa keinuttiin ja pyörittiin karusellissa, paljon sai juosta tuon 1,5v neidin perässä kun kaikki asiat kiinnostivat samaan aikaan. Puistoilun jälkeen lähdettiin vielä Prismaan ruokaostoksille, jossa mua sattui vähän väliä nivusiin niin, että jalat meinasivat pettää alta.
Illalla Eevi meni nätisti nukkumaan. Mä mietin, että kyllä oli rankka päivä ja ihme jos tänä iltana ei lähdetä synnyttämään. Siis ajattelin niin, mutta en ollut siihenkään valmis, että pitäisi lähteä.. Oikaisin itseni sohvalle ja vähän puoli yhdeksän jälkeen tuntui, että nyt tuli ja tulee jotakin housuihin ja se ei herranjumala ole pissa!! Juoksin vessaan ja ei siinä sen jälkeen ollut enää mitään mietittävää, lapsivettähän se oli ihan selkeästi. Siinä vaiheessa meinasikin jo paniikki täyttää ajatukset. Olin valmistautunut tähän hyvin, mutta en kuitenkaan tarpeeksi hyvin. Ensimmäisenä soitin äidille, että nytkö meidän muka pitää lähteä, vaikka kyllähän mä sen tiesin, että nyt oli aika. Soitin vielä synnärille, että kohta tullaan. Tässä vaiheessa mua ei vielä supistellut kipeästi. Äiti tuli meille ja tsemppasi kovasti, mä yritin vielä venyttää lähtöä pistämällä astianpesukonetta päälle ja syömällä rahkaa, mutta lopulta oli pakko lähteä ja puoli kymmenen jälkeen istuin jo käyrillä ja kätilön haastateltavana. Siinä käyrillä alkoikin jo pikkuhiljaa supistukset tuntua, saatiin huone ja jäätiin odottelemaan. Kätilö teki sisätutkimuksen ja mä petyin, kun kuulin, että kohdunsuu on vielä tosi takana ja ihan vaan sormenpäälle auki...blaaaah.

Keskiyön jälkeen supistukset olivat jo kovia, mutta en tajunnut, että siinä vaiheessa se oli vielä pientä. Sain panadolin ja 00.30 mulle alettiin täyttää ammetta. Kätilö sanoi, että jos tunnin-puolitoista siellä pystyn lillumaan ja rentoutumaan niin tilanne voi olla jo ihan eri sen jälkeen. No eipä kauheasti ollut. Aluksi amme tuntui rentouttavalta, mutta hetken päästä kivut olivat niin kovia, että rentous oli hyvin kaukana. Puoli kahdelta oli päästävä pois. Kahdelle sormelle auki, juuri ja juuri.
Ammeen jälkeen sain ilokaasunaamarin naamalle. Siitä oli hyötyä ja välillä ei.. Viiden maissa soittelin kelloa ja sanoin, että nyt ei kestä enää sekuntiakaan. Taas kokeiltiin tilannetta ja kätilö sanoi soittavansa anestesialääkärille. Mun tuurin tuntien epiduraalin laittokaan mennyt ihan niinkuin elokuvissa. Neljä reikää jäi selkään, mutta kun se vihdoin alkoi vaikuttaa, en osaa edes sanoin kuvailla kuinka ihanaa se oli! Ja siitä epiduraalistahan tuli lopuksi muitakin ongelmia, niistä täällä.
Sain kuitenkin myös itse tässä vaiheessa hetken levättyä. Avautumisvaihe oli raastavan pitkä, seuraavana aamuna tilanne ei ollut kovinkaan paljoa edennyt. Minä sain okstosiinitipan. Päivällä aloin taas tuntea supistuksia, mutta kipulääkityksen takia se ei ollu mitään verrattavissa edelliseen yöhön. Kipulääkitystä ja oksitosiinitippaa säädeltiin supistusten ja kipujen mukaan. Tilanne alkoi edistyä, joskin ei vieläkään vauhdilla ja D kerkesi käymään toisenkin kerran kotona. Iltapäivää kohden supistukset tuntuivat taas enemmän ja eri tavalla. Kätilö katsoi tilanteen ja sanoi, että ihan kohta päästään tositoimiin. Hetken vielä kärvistelin, mutta sitten oli taas pakko soittaa kelloa, että NYT ja silloin oli aika. Kello oli vähän vaille 17 ja päivämäärä siis vaihtunut 6.5. Sain alkaa harjoittelemaan ponnistamista ja se ei enää sattunut, tuntui oikeastaan hyvältä kun tiesi, että kohta tämä on ohi!  Vaikka ponnistusvaihe ei sattunut, oli se uuvuttavaa. Virallinen ponnistusvaihe taidettiin kirjata alkaneeksi noin 17.10. Lopussa tuntui, että tilanne jäi junnaamaan. Poika meinasi tulla, mutta ei tullutkaan. Lääkäri oli tullut paikalle ja viimeisessä ponnistuksessa avustettiin pienellä imukupilla ja pieni poika syntyi maailmaan 17.33.
Kiireellä hänet kuitenkin vietiin lastenlääkärille tarkistukseen. Kätilö kuitenkin rauhoitteli, että kaikki on hyvin ja kohta saisimme hänet takaisin. Olin niin uupunut ja väsynyt, että luotin vain kätilön sanoihin. Ja kohta terve ja hyvinvoiva poika 4184g ja 52cm tuotiin rinnalleni  Yhdessä siirryimme osastolle hyvin hyvin väsyneinä, mutta hyvin hyvin onnellisina!

Blog Design by Get Polished | Copyright 2016