lapset category
Näytetään tekstit, joissa on tunniste lapset. Näytä kaikki tekstit

Tarvitseeko lapsi harrastuksia?

perjantai 9. huhtikuuta 2021

Muistan harrastaneeni pienenä paljon kaikenlaista. Tai en muista, että mitään olisi ikinä rajoitettu, vaan sain rauhassa kokeilla eri lajeja, joista olin kiinnostunut. Kävin tanssikoulussa kokeilemassa paritansseja ja tanssimisessa olikin se juttu monien vuosien ajan. Erilaisia tanssilajeja tulikin kokeiltua pitkin kouluaikaa ja olin kova tanssimaan myös vapaa-ajalla. Moni sukulainen kutsuukin mua edelleen välillä Shakiraksi, väittäisin, mun letkeiden lanteiden ja nahkahousujen ansiosta..

Ala-asteella kävin voimistelussa ja tykkäsin siitä koululiikunnassakin. Ratsastus tuli myös kuvioihin jo aikaisin ja se oli ehkä mun rakkain harrastus, joka kesti myös koko yläasteen. Talvisin kävin paljon laskettelemassa, pääasiassa suksilla, mutta myöhemmin onnistui myös laudalla. Edellisestä laskettelukerrastakin alkaa kuitenkin olla yli kymmenen vuotta, joten en tiedä kuinka se mahtaisi tänä päivänä onnistua. Tuli sitä kokeiltua jalkapalloakin tyttöjoukkueessa, tämä ura jäi vain kovin lyhyeksi.


Nyt haluaisin mahdollistaa omille lapsilleni sen, mitä itsekin sain. Kokeilla tai olla kokeilematta, innostua uusista asioista ja löytää oma juttunsa. Molempien kanssa käytiin pienestä asti vauvauinnissa ja uimakoulu olisi ollut kiva jatke, mutta valitettavasti sitä ei saatu järjestymään mitenkään. Molemmat lapset kuitenkin pitävät paljon uimisesta, eivätkä pelkää vettä. Eevin kanssa kävin kaksi kautta perhejammailussa, joka sisälsi sekalaisesti leikkejä, tanssia ja jumppaa. Eevi on myös ollut aina kova tanssimaan ja esiintymään, joten hän aloitti kolmevuotiaana satubaletin, jota onkin harrastanut nyt kolme vuotta. Hetki sitten hänelle tuli kuitenkin vaihe, jolloin sanoi, ettei haluaisi enää harrastusta jatkaa. Kevätkausi oli kuitenkin jo maksettu, sillä jouluna hänellä oli vielä selvät sävelet jatkamisen suhteen. Sovimme kuitenkin, että balettia ei tietenkään ole pakko jatkaa syksyllä, jos ei halua. Silloin voisi aloittaa myös jonkin muun harrastuksen tai olla aloittamatta. 


Nyt kuitenkin mieli on jälleen muuttunut ja baletti onkin mieleistä. Luulen, että tähän hetkelliseen mielenmuutokseen vaikutti pitkään vallinnut koronatilanne. 6-vuotiaiden baletti sisältää kuitenkin vielä paljon leikkejä, eikä ole ihan niin vakavaa, mutta koronan takia esimerkiksi leikkejä, joissa oltiin toisten kanssa läheisissä kontakteissa vähennettiin ja ehkä itse balettia oli enemmän. Tämä teki aikaisemmasta harrastamisesta ehkä vähän erilaista. Mutta muutoksesta päästiin kai nyt vähän yli ja uusi innostus syttyi. Kesän lopulla katsotaan, että mikä mahtaa kiinnostus olla silloin, kun ei tämän ikäisien ajatusten perässä meinaa pysyä. 



Nooa onkin ollut siskonsa kanssa vähän eri maata, tässäkin asiassa. Hän on enemmänkin ollut tutkijatyyppiä ja hänelle ehkä sopivia harrastuksia olisikin voinut olla lintubongaus tai ötökkäkerho. Valitettavasti mitään tämän tyylistä ei ole löytynyt. Jossakin vaiheessa mietin hänen ilmoittamistaan jonkinlaiseen nassikkapainiin, kun energia ei tuntunut kuluvan millään ja varsinkin vähän pienempänä, hän oli ruumiinrakenteeltaan ihan painijatyyppi. Nooa täyttää kuitenkin ensi kuussa vasta viisi ja lähes jokainen löytämäni harrastus onkin ollut vasta viisivuotiaasta ylöspäin. Nyt ollaan kuitenkin löydetty hänelle kiva harrastus, jota pääsee ensi kuusta lähtien kokeilemaan. Ja tämä on ihan perinteinen jalkapallo. Nooa on tykännyt kesäisin potkia palloa ja varsinkin nyt omalla pihalla on ollut tilaa. Miehen kanssa heillä on ollut kivaa yhteistä tekemistä, sillä mies on harrastanut myös aina jalkapalloa, sekä aikoinaan valmentanutkin pieniä palloilijoita. 

Tämä jalkapallokerho onkin kiva mahdollisuus päästä kokeilemaan, jatkuuko innostus vai jääkö se siihen. Pallokerhon jälkeen syksyllä on mahdollisuus jatkaa oikeana joukkueena tai sitten lopettaa siihen. Lisäksi kesän pärjää hyvin tavallisilla lenkkareilla, eikä meidän heti tarvitse lähteä nappiskaupoille. 



Omasta mielestäni tärkeintä ei ole, että lapsella olisi paljon harrastuksia. Onhan se mukavaa, että lapsella on mielekästä tekemistä, mutta sen tosissaan on oltava mielekästä. Siinä vaiheessa, kun lapsi ei halua harrastaa, on parempi pitää pieni mietintätauko ja katsoa sitten uudelleen. Lapset ovat myös niin erilaisia. Toinen haluaa ja jaksaa harrastaa useampiakin erilaisia lajeja, toinen on uupunut pelkästä päiväkoti- tai koulupäivästä. Näin mietin Nooankin kohdalla, jolle hektinen arki on välillä itsessään kuluttavaa. Harrastus on varmasti mukava aloittaa kesää kohden ja minun jäädessä äitiyslomalle, Nooakin kesäloman jälkeen palaa enää osa-aikaisesti päiväkotiin. 

Lasten ajatuksia uudesta raskaudesta

tiistai 16. helmikuuta 2021




 Miksi sulla on äiti noooin iso maha?


Me tosiaan haluttiin pitää raskaus salassa mahdollisimman pitkään. Kuitenkin näin neljättä lasta odottaessa, ei hirveän montaa viikkoa tarvitse odottaa vatsan pyöristymistä. Alkuraskaudessa mulla oli jo aika kovaa vatsanturvotusta, varsinkin syömisen jälkeen. Silloin sain jo ensimmäisen kerran ihmettelyä esikoisen puolelta. Vastasin kuitenkin hyvin poliitikkomaisesti kierrellen ja sain keskustelun käännettyä pois vastastani. Myös nuorempi kysyi asiaa vähän myöhemmin, kuitenkin ihan suoraan "onko sulla vauva mahassa", mutta näin pieniä on kyllä vielä helppo höynäyttää. Myöhemmin kuitenkin esikoinen vielä kaupassa silitti vatsaani ja kovaan ääneen ihmetteli vatsani kokoa. Alkoi tuntua hölmöltä salailla pian lähes ilmiselvää asiaa. Tarkoitus oli pitää lapsiltakin asia salassa rakenneultraan asti. He ovat kuitenkin niin pieniä, että kesän odottaminen tuntuu tässä vaiheessa vielä ikuisuudelta. Päädyimme kuitenkin kertomaan asiasta heille ennen ultraa. Ja vaikka halusimme asian  vielä muilta salata, tiesimme, ettei pieniä lapsia voi kieltää kertomasta, joten päätimme ottaa vain riskin, että lapset sitten möläyttelevät asiaa niille, joille kerkeävät. Rakenneultraankaan ei silloin enää ollut kovin montaa viikkoa.


Itse pelkäsin paljon lasten reaktiota. Kokevatko he kuinka paljon pelkoa vauvan menettämisestä? Muistaakseni kerroimme viimeksikin samoihin aikoihin ja odotus oli silloinkin pitkä. Vasta kuitenkin ehkä viimeisen kuukauden aikana alkoi päivittäinen kysely, koska vauva syntyy? Ja kun hän viimein syntyi, mutta ei päässyt koskaan kotiin, olihan se lapsille suuri järkytys. Tälläkin kertaa asia meni kuitenkin jännityksestäni huolimatta hyvin. Nuoremmalla oli kuitenkin aluksi hirveän vaikeaa ymmärtää, kuinka äidin vatsassa voisi olla vauva, kun se kerran jo meni taivaaseen. Hetken aikaa piti asiasta keskustella, että tämä on uusi vauva. 



Aluksi luulin, etteivät he uskalla puhua vauvasta, kun sen suurempia ihmettelyjä ei tullutkaan. Mutta kuitenkin selvisi, että he olivat puhuneet uudesta vauvasta muille. Ja äkkiä koittikin aika, kun he mainitsivat jokaiselle meillä käyvälle ihmiselle, että "äidin vatsassa on uusi vauva." Onneksi meillä ei niinä muutamana viikkona käynyt ketään, joka ei olisi asiasta tiennyt, niin saimme pidettyä salaisuuden melko hyvin. Tai siis lasten osalta hyvin. Aloin mä sen verran hyvin pyöristyä, että vaatteilla peittely alkoi käydä vaikeaksi. 


Lisäksi lapset ovat uuden vauvan odottamisessa paljon rohkeampia kuin itse olen. Tiedän ja olemme paljon asiasta keskustelleetkin, kuinka harvinaisen surullinen tapahtuma meitä kosketti, ja nimenomaan harvinainen. Siitä, kuinka niin käy hyvin harvoin ja lähes aina vauva pääsee elävänä kotiin. Lapset uskovat siihen. Varsinkin vanhempi aina sanoo, kuinka harmillista on, että pikkusisko kuoli, mutta tämä vauva kyllä varmasti tulee kotiin. Kumpikaan ei ole edes kertaakaan kysynyt, että entä jos tälle vauvalle käy samoin, tai ei ainakaan vielä ole. He uskaltavat olla toiveikkaita ja kyllä minäkin olen. Mutta pienillä on ehkä vieläkin enemmän rohkeutta iloita.



EI MEIDÄNKÄÄN ELÄMÄ OLE TÄYDELLISTÄ

tiistai 2. helmikuuta 2021

Varmasti moni, varsinkin elämäänsä julkisesti somessa esittelevä henkilö, joutuu jossakin vaiheessa vastaamaan kysymykseen, "onko teidän elämä muka aina noin täydellistä ja hienoa?" Ei, ei se todellakaan ole. Meidän elämä ei ole täydellistä. Kuvissa meillä on aika usein hyvin siistiä, mutta se ei johdu siitä, että haluaisin jotenkin antaa väärän kuvan, että siivoaisin aina tunnin ennen kuvaamista. Siisteys sattuu olemaan mun tyyliä ja on aina ollut. Ja vaikka kuvissa meillä on siistiä, eivät ne onneksi ole niin tarkkoja, että listojen päällä tai nurkissa lojuvat pölypallot näkyisivät. Ei meillä imuroida joka päivä, eikä edes jokatoinen päivä ja uskokaa tai älkää, usein meillä tulee kunnon imuroimisessa viikon tauko! Yksi parhaista ostoksista on ollut varsi-imuri, jonka saa nopeasti napattua keittokomerosta ja imaistua leivänmurut pöydän alta, sillä niitä kerääntyy. Siltikin yksi suurimmista nautinnoista, jonka voi saada, tulee juurikin täydellisen imuroinnin jälkeen ja siksi myös tulevaisuuden ostoslistani sisältää robotti-imurin. 



Entäpä aina niin iloiset lapset instastoorissa tai naurunremakka luistinradalla? Tätä ei varmasti tarvisi edes selittää. Siis eihän kenenkään lapset käyttäydy  aina hyvin. Tai mun on ainakin ihan hirveän vaikea uskoa sitä. Jos näin on, niin isot onnittelut! Sellaista moni muukin toivoisi. Täytyy sanoa, että useammin sitä vaan tulee kaivettua se kamera esiin, kun jotakin kivaa tapahtuu. Ei meilläkään ne puhelimet ole koko aikaa takataskussa. Joten silloin, kun se maitolasi kaatuu ja voisi napata sen kuvan todellisesta arjesta, ei sitä puhelinta lähdetä juosten hakemaan sieltä toisesta huoneesta. Silloin meillä haetaan salamana sitä tiskirättiä, jotta sotku jäisi mahdollisimman pieneksi. Joskus sattuu puhelin olemaan kädessä oikeaan aikaan, kun jotakin sattuu tapahtumaan ja silloin se saatetaan ikuistaa. Joskus voin ottaa kuvan nurkassa mököttävästä tai kaupassa X-asennossa makaavasta lapsesta (tätä ei onneksi vielä toistaiseksi ole käynyt), mutta usein siinä tilanteessa yritetään jo ratkaista tilannetta ja päästä eteenpäin. 




En mäkään ole mikään pullantuoksuinen äiti tai oikeastaan aika kaukana siitä olenkin. Ja ihan yhtä lailla mullakin, kuten monella muullakin, rasahtaa ne rusinat aina välillä. Huonot yöunet, pitkä työpäivä tai muuten vain huono päivä, lisäävät riskiä lähteä itse lapsen tasolle. Meilläkin korotetaan ääntä. Joskus useinkin. Välillä lasten melutaso nousee heillä itsellään niin korkeaksi, että siinä ei auta itse yrittää hiljaa hyssytellä vieressä. Tai joinakin aamuina pyydän lapsia pukemaan muutamaa minuttia myöhemmin, mitä normaalisti ja ollaankin jo melkein myöhässä. Silloin ehtii pari kertaa muistuttamaan pukemisesta nätisti, jonka jälkeen on kutsuttava heidät takaisin tälle planeetalle ja muistuttaa vähän kovaäänisemmin, että nyt pukemaan. Joskus saa katsoa itseään kyllä ihan peilistä, jos oltaisi ajoissa pukemassa, ei tarvitsisi hoputtaa niin paljoa. Meillä on muutenkin kovasti harjoiteltu tätä yhteen asiaan keskittymistä, varsinkin tämän syksyllä koulun aloittavan lapsen kanssa. Tälle haaveilijalle on vaan välillä pakko laittaa vähän vauhtia tekemiseen, ettei hän jää kaikessa jälkeen, kun koulutaival alkaa.


Jos palataan mun viime vuoden blogiarkistoon tai instagram-päivityksiin, niin väitän, että suurin osa niistä ei ollut hehkutusta, "kattokaa miten siistiä ja täydellistä meidän elämä on!!" Väitän, että suurin osa niistä oli hyvin surumielisiä, täynnä tuskaa ja ahdistusta. Eihän oman lapsen kuolemasta edes pysty kirjoittamaan iloisesti tai niin, että joku saisi käsityksen, että kylläpäs noilla nyt pyyhkii hyvin. Kun me nyt vihdoinkin ollaan päästy vähän elämässä eteenpäin, opittu elämään surun kanssa ja pystytään olemaan onnellisia niistä asioista, joita meillä on, mun mielestä se saa näkyä. Meidän perheessä ei tällä hetkellä ole sen suurempia haasteita tai ongelmia, joten mun mielestä niitä ei tarvitse tyhjästä kehittääkkään. Elämässä tulee vaikeuksia ilman, että niitä tarvitsee haalia. Mun mielestä onnesta voi nauttia silloin, kun sitä on tarjolla.


Lapselle rajat ovat rakkautta

keskiviikko 20. tammikuuta 2021


Kotona lapsilla on aika selkeät rajat. Joskus nekin rajat paukkuvat, mutta niistä seuraa aina jotakin. Mulla on itsellä lapsuudessa ollut omasta mielestä tiukat säännöt. Tai siis varmaan jokaisen lapsen mielestä kaverit saa aina mennä ja tehdä mitä haluavat. Siltä mustakin tuntui nuorempana, kun joutui menemään aikaisin kotiin ja kaikki kaverit jäivät kylille hengailemaan. Samoin, kun kotona joutui aina syömään ruisleipää ja vaan kavereiden luona sai ranskanleipää ja kaakaota. 

Siltikin, varsinkin näin aikuisena, olen tyytyväinen niihin rajoihin ja sääntöihin, joita mulla lapsena oli. Mulla on sellainen olo, että meistä lapsista välitettiin ja meidät haluttiin pitää turvassa. Meillä ei lapset vielä hengaile kylillä, mutta sitten kun hengailevat, tulee heilläkin olemaan kotiintuloajat. Ja vieläpä sellaiset, ettei iltamyöhään missään notkuta. Läksyt tehdään ja ruuat syödään, ennen kuin pääsee vapaalle.

Tälläkin hetkellä meillä on tiettyjä sääntöjä, joita noudatetaan. Ruoka syödään ruokapöydässä ja pöydästä ei ravata kesken ruokailun tekemässä muuta. Illalla meillä on selkeät nukkumaanmenoajat, joista tietysti joskus voidaan poiketa, kyläilyjen tai erikoispäivien takia. Ei maailma kuitenkaan kaadu, jos joka ilta ei sekunilleen olla pää tyynyssä samaan aikaan, mutta pääsääntöisesti siltikin. Meillä pyydetään aina anteeksi, jos toista satutetaan tai toisen mieli pahoitetaan. Pyydetään myös anteeksi vahingoista, mutta käydään se silti aina läpi, että tämä oli vahinko, anteeksi. Jokaisen asian päätteeksi keskustellaan, minkä takia joku teki jotakin ja miksi pitää pyytää anteeksi. Ja mikä tärkeintä, ihan viimeiseksi aina halataan. 

Viime aikoina ollaan jouduttu käymään keskusteluja huijaamisesta. Mikä on sallittua höpsöttelyä ja millaisista asioista ei saa valehdella. Joskus joudutaan keksimään keinoja, että asia menee oikeasti perille. Meillä katsotaan nykyään aika vähän telkkaria. Joskus aamuohjelmia ehditään katsoa vartin verran, aika usein ei ollenkaan. Iltapäivällä voidaan joskus katsoa, samoin viikonloppuisin, riippuen muusta päivän ohjelmasta. Vähäisestäkin tv-ajasta voidaan tinkiä, jos kaikki muu menee turhaksi narinaksi tai muuten vain plörinäksi.

Varsinaista ruutuaikaa meillä ei toistaiseksi ole tarvittu. Telkkaria ei välttämättä katsota edes joka päivä, joten jos joinakin päivinä katsotaan normaalia enemmän, vaikka leffaillan merkeissä, ei se ole maailmanloppu. Joskus lapset ovat saaneet jonkinnäköiset tv-överit, kun palaavat viikonlopun vietosta kotiin, silloin saatetaan olla useampi päivä ilman telkkaria. Vanhemman lapsen eskariryhmässä on varmaankin kavereita, jotka pelailevat kotona pleikkaria, sillä ihan tyhjästä meilläkin aloitettiin nämä pleikkarikeskustelut. Ja sitä meilläkin on harjoiteltu, mutta se on vielä enemmänkin sellaista harvinaista herkkua. 


Tällä hetkellä meillä siis käydään läpi varmaan aika tavallisia sääntöjä ja rajoja, joita monessa taloudessa. Suurempia ongelmakohtia ei juuri nyt ole, jos vertaa pahimpia uhmavuosia. Mutta turha tässä on hengähtääkkään, ainahan jokin vaihe on tulossa, sehä  kuuluu ihan kehitykseen. Välillä meininki menee vähä  päättömäksi, sillä itse en tietenkään voi mennä sanomaan vaikka etävanhemmalle, kuinka heidän kanssaan tulisi toimia ja aina ei välttämättä kaikki ajatukset kohtaa. Mutta kotona on kodin säännöt ja ne onneksi palautuvat mieleen hyvin nopeasti. 

Ja kyllähän meillä jo tulee narinaa, kun esimerkiksi ei saada katsoa telkkaria, vaikka muut saa. Ja tässähän ollaan vasta ihan alussa. Toivottavasti kuitenkin he hieman vanhempina ajattelevat samalla tavalla, kuin itse ajattelen nyt. Rakkaudesta ne rajat asetetaan.

Mikä pitää minut vielä kiinni elämässä?

lauantai 21. maaliskuuta 2020

Viime viikkoina olen uinut todella syvissä vesissä, antanut tunteiden viedä välillä pohjamutiin asti. Olen kyseenalaistanut, miksi minun pitäisi jaksaa elää tätä elämää. Miten kukaan jaksaa nousta pinnalle tämän kokemuksen jälkeen? Olen itkenyt ja huutanut, raivonnut. Olen tuijottanut tunteja tyhjää pistettä ja vain miettinyt, miksi. Riskit, etten pääse tämän surun yli ja jään pohjalle, ovat suuret. Olen aikoinaan vuosien ajan sairastanut masennusta ja kärsinyt nuorempana itsetuhoisuudesta. Se suurentaa mahdollisuutta ajautua samaan lohduttomaan kierteeseen.


Neuvolasta ehdotettiin käyntejä psykiatrisella sairaanhoitajalla. Otin tarjouksen vastaan. Ensiajatukseni oli hieman negatiivinen, miten joku, joka ei ole kokenut samaa, voisi auttaa minua? Nyt kahta käyntiä rikkaampana ajatukseni on toinen. Ei hän ymmärräkään, miltä minusta tuntuu, mutta ei hänen tarvitsekaan. Hänen tehtävänsä on kuunnella ja vatvoa, vatvoa niin kauan, että asia muuttuisi arkisemmaksi ja siitä olisi helpompi puhua. Hänen tehtävänsä on saada minut uskomaan, että joskus voisin olla onnellinen, vaikka olisinkin samaan aikaan surullinen. Hänen tehtävänsä on tietysti myös huomata, jos en pääsekään takaisin pintaan. 



Olen tietysti päästänyt välillä päähäni ajatuksia, tämä kaikki tuska olisi helpompaa,
 jos ei vain tarvitsisi kestää, 
jos minua ei olisi. 
Kaikki tuska olisi helpompaa, jos menehtynyt olisinkin minä, eikä vauvamme. 


En kuitenkaan ole ajatellut sitä itsetuhoisesti. En pelkää tekeväni itselleni mitään. Minun on silti oltava äiti. Olen edelleen täällä, koska lapseni tarvitsevat äitiä. He pitävät minut kiinni elämässä. Koen myös edelleen olevani tärkeä ja rakastettu. Miten mieheni pärjäisi, jos hän joutuisi luopumaan myös minusta. Hän kokisi varmasti pohjatonta surua myös minun menettämisestä.

Viime viikkojen suru ja kipu ovat avanneet myös omat silmäni. Oman lapsen menettäminen on maailman kamalin asia. En keksi yhtään kipeämpää asiaa. Olen miettinyt omaa historiaani. Tältäkö minun äidistäni on joskus tuntunut? Joutuessaan pelkäämään minun menettämistä. Pelkäämään jokaista puhelinsoittoa, olenko tehnyt itselleni jotakin viimeisen kerran. Näiden viikkojen aikana olen katunut sitä aiheutettua pelkoa. En ikinä voisi tehdä sitä, en ikinä halua, että äitini kokisi sitä saman. Tarvitsen heitä kaikkia päästäkseni pintaan, en tahdo hukkua.

Kuinka kertoa lapsille, ettei pikkusisko tulekkaan kotiin?

torstai 20. helmikuuta 2020


Sairaalassa yksi ensimmäisistä järjellisistä ajatuksistani oli, kuinka ihmeessä voin kertoa tämän asian lapsille? Molemmat odottivat pikkusiskoa ihan kamalasti. Päivittäin jompi kumpi kysyi, monesti useampaankin kertaan, että koska se vauva oikein syntyy. Viime viikkoina ehdin jo kertomaan, että ihan pian. Lupasin heille, että vauva on täällä aivan kohta. Ja nyt jouduin tuottamaan heille suuren pettymyksen, että pientä pikkusiskoa ei tulekkaan.

Sairaalassa meitä kävi tapaamassa psykiatrinen sairaanhoitaja, jonka kanssa keskustelimme, mikä olisi paras tapa kertoa melkein 4- ja 5-vuotiaille lapsille. Paras vinkki häneltä oli puhua suoraan. Ei kierrellä, vaan kertoa mitä on tapahtunut ja vastata lasten kysymyksiin rehellisesti. Hän myös ehdotti, olisiko joku muu tuttu ja turvallinen ihminen, joka alustavasti kertoisi asian. Olisi hyvä, että lapset saavat nähdä itkua ja surua, mutta ensimmäisinä päivinä minun suruni oli niin musertavaa, etten pystynyt edes yhtä lausetta muodostamaan. Onneksi siis minun äitini kertoi heille suru-uutisen.

Näin pienet lapset ajattelevat asioita onneksi vielä todella paljon eri tavalla kuin aikuiset. Nooa, joka yleensäkkään ei jaksa keskittyä yhteen asiaan pitkää aikaa, ihmettelee, kuka on taikonut vauvan taivaaseen, mutta seuraavassa lauseessa puhuu dinosauruksista. Eevi on enemmän mietteliäs ja selvästi harmissaan ja välillä vetäytyy yksikseen. Nyt ei enää niinkään, mutta muutamina ensimmäisinä päivinä. Kaikki tuntuu erilaiselta. Emme saaneet kokea uutta arkea viiden hengen perheenä, vaikka meidän piti. Kaikki on kuten ennen, mutta silti ihan erilailla. Tunnen epäonnistumisen tunnetta, etten pysty antamaan tällä hetkellä itsestäni enempää äitinä. Ulos lähteminen tuntuu ylivoimaiselta, välillä ruuan lämmittäminen tuntuu ylivoimaiselta. Onneksi meillä on tiivis lähipiiri, ilman heitä tästä ei tulisi mitään.

Illalla ennen nukkumaan menoa Eevi kysyy, ”jos sillä vauvalla ei olisi ollut siipiä, niin eikö se silloin olisi päässyt lentämään sinne taivaaseen?” No ei kai. ”Miksi sä et sitten ottanut siltä niitä siipiä pois, silloin se olisi täällä meidän kanssa?” Hän kysyy surullisena, mutta vähän myös kiukkuisena. Niin, miksi hitossa mä en saanut niitä siipiä pois?


Kaksi niin rakasta, kaksi niin erilaista

perjantai 31. tammikuuta 2020

Mun pienistä vauvoista on ihan huomaamatta kasvanut jo vallatomia, ihania leikki-ikäisiä lapsia. Havahduin juuri, että mihin se taapero-ikäkin katosi tästä välistä. Mun oli lisäksi ihan pakko googlettaa, että minkä iän jälkeen taapero ei ole enää taapero. Jäin siihen käsitykseen, että noin kolmevuotiaana ollaankin yhtäkkiä jo leikki-ikäisiä, vaikka tämäkin ilmeisesti hieman vaihtelee lapsen kehityksen mukaan. En vain käsitä, missä ajassa tämä kaikki on tapahtunut. Siis me vietettiin joulukuussa esikoisen 5-vuotissynttäreitä ja syksyllä hänet pitäisi jo viedä esikouluun, että siis mitä? Ja toinen seuraa parin vuoden päästä perässä!
Muistan, kuinka paljon Eevi oli kasvanut yhdessä yössä, kun Nooa syntyi. Hän tuli äitini kanssa sairaalaan ja ymmärrykseeni ei vain mahtunut, miten ensimmäisestä pienestä vauvastani oli kasvanut siinä ajassa niin iso. Nyt kun olen juuri havahtunut heidän molempien nopeaan kasvuun, pelkään, kuinka isoiksi he kasvavat sinä yönä, kun vauva syntyy. Täytyykö heidät kuskata yläasteelle seuraavaksi?


Nämä sisarukset ovat loputtomia riitapukareita, mutta niin kovasti rakastavat toisiaan. Tappelut ovat lisäksi viime aikoina vähentyneet paljon. Heillä on paljon omia mielenkiinnonkohteita, mutta saavat yhdessä aikaan erilaisia leikkejä, jotka jaksavat kiinnostaa molempia.
Eevi on aina ollut todella suojelevainen isosisko. Hän pitää huolta, että päiväkodissa veli ei jää yksin, eikä häntä unohdeta. Toki hän on myös ainoa, joka saa motata veljeä, kun tämä käy ärsyttäväksi, mutta muut tätä eivät saa tehdä. Eevi nauttii keskipisteenä olemisesta. Hän kyllä löytää keinot, joilla tulla huomatuksi. Hän on hassuttelija ja naurattaja. Pieni draamakuningatar hänestä myös löytyy. Hän voi samanaikaisesti istua sohvalla, tietokonetuolilla ja jakkaralla, kun katsoo telkkaria. (Tässä taas ei ole omena pudonnut kovin kauaksi puusta, kun tietää millainen äiti on ollut pienenä..) Eevi rakastaa kaikkea kaunista ja ihanaa, ja hän tekee sen kyllä selväksi nähdessään jonkin ihanan kimaltelevan mekon tai maailman söpöimmän kissanpennun. 

Ja Nooa, aivan toisenlainen, mutta aivan yhtä ihana. Aina yhtä kiinnostunut kaikesta. Mitä, miksi, minkä takia, kuka, ovat hänen lempi kysymyksiään. Rämäpäisempi versio siskostaan. Hän juoksee, eikä katso eteensä, törmää ja itkee, mutta kymmenessä sekunnissa unohtaa juosseensa jotakin päin ja juoksee samaan kohtaan vartin sisällä. Hän tulistuu ja suuttuu aivan käsittämättömän nopeasti, mutta leppyy yhtä nopeasti. Tämä pieni poika kaipaa syliä ja pusuja. Hän tahtoo sohvalla tulla kainaloon. Hän on pieni kulinaristi, moni miettii, kuinka noin pienellä lapsella voi olla niin hyvä ruokahalu. Vaikka isosisko on Nooalle maailman tärkein, löytyy hänestä aivan toinen persoona, kun pääsee viettämään aikaa kaksin. Tällöin tulee esiin poika, joka kuuntelee ja tottelee ohjeita, kun ne ensimmäisen kerran sanotaan. Hän joutuu välillä tekemään töitä tullakseen huomatuksi vahvapersoonaiselta siskoltaan, että välillä se tulee kiukun ja raivon kautta. Mutta koska tämän olen huomannut, yritän kaikkeni, että huomioni olisi tasaisesti molemmilla, eikä siitä joutuisi tappelemaan.



Olen onnellinen, kun saan olla näiden kahden upean lapsen äiti. Kun saan nähdä heidän kasvavan ja kehittyvän, vaikka se usein tapahtuukin liian nopeasti, että välillä joutuu pysähtymään hetkeksi miettimään, milloin vastasyntyneestä kasvoi melkein 4- tai 5-vuotias. Ja kohta saamme tähän perheeseen yhden lisää, jota onkin odotettu monta kuukautta. Molemmat kysyvät viikoittain, koska vauva syntyy, sillä kumpikin on jo kyllästynyt odottamaan, enkä malta odottaa itsekkään, koska saan heille kertoa, että nyt vauva on syntynyt. 

Hajonneen perheen ehjät lapset

tiistai 26. marraskuuta 2019

Eron jälkeen , vaikka itse niin hajalla, ainoa toiveeni oli, että lapset pysyvät ehjinä. He olivat saaneet kokea jo tarpeeksi tuskaa entisen tilanteen takia. Ei meillä niin kovasti koskaan huudettu, mutta hiljaisuus on ihan yhtä kamalaa.
Olin niin kauan jo yrittänyt pitää tämän rikkinäisen perheen sirpaleita käsissäni, ihan vain siksi, koska lapset. Mutta kun vihdoin päätös oli tehty ja toinen kantoi tavaransa pois, en kertaakaan joutunut pyyhkimään kyyneliä lasten silmäkulmista. En kertaakaan joutunut vastaamaan ”mihin isi menee” tai ”tuleeko isi takaisin.”
Luojan kiitos lapset olivat niin pieniä, että eivät asiaa varmasti osanneet ajatella. Nyt kaksi vuotta myöhemminkään ei ole tullut kysymyksiä, miksi päiväkodin Maijan vanhemmat asuvat yhdessä, mutta meidän eivät.

Tiedän, että nämä asiat saattavat tulla esiin vasta myöhemminkin, he ovat kuitenkin vasta 3,5- ja vajaa 5-vuotiaita. Ennen ehkä mietin kuumeisesti, miten voin asian niin pienille lapsille kertoa, mutta nyt olen käynyt asiaa niin monta kertaa mielessäni läpi, että vastaaminen heidän mietteisiinsä ei tunnu vaikealta. 

Eron jälkeen lasten isä jäi samaan kaupunkiin asumaan, joka toki oli suuri helpotus lasten tapaamisen kannalta.
Tämä oli kuitenkin asia, joka oli minua eniten ahdistanut eroa miettiessäni, lapsista erossa oleminen. En ollut tottunut olemaan heistä öitä erossa. Joskus, hyvin harvoin, he olivat olleet yökylässä, mutta ne kerrat pystyi aikalailla laskemaan yhden käden sormilla. Nyt joutuisin olemaan jatkuvasti. Tiesin koko ajan, kuinka tärkeää lapsille on tavata isäänsä ja kuinka pahalta tuntui toisesta vanhemmasta, joka joutui muuttamaan pois.

Aloitimme jokatoinenviikonloppu-meiningillä ja joka toisena viikkona lapset viettivät yhden arkiyön isällään. Se tuntui heti toimivalta. Muutos oli alussa niin suuri, että sovimme lisäksi, että isä voisi sovittaessa tulla käymään muulloinkin, jos lapset tai hän itse kokisi sen tarpeelliseksi. Soittamisesta ja videopuheluista ei kovasti ollut siinä vaiheessa hyötyä, lapset olivat niin pieniä, etteivät ihan ymmärtäneet ideaa.

Itselleni erossaolo viikonloput olivat alkuun kova paikka. Tunsin valtavaa ahdistusta joka toinen perjantai viedessäni lapsia päiväkotiin, tiedostaen olevani viikonlopun yksin. Täytin usein viikonloppuni niin täyteen, etten ehtinyt ajatella yksinoloa. Varmasti tästä syystä jossakin vaiheessa hukkasinkin itseni ja omat ajatukseni, koska en halunnut kohdata niitä.
Ajan kuluessa viikonloputkin kuluivat suhteellisen nopeasti, vietin niistä kuitenkin lähes aina puolet töissä, suurimmaksi haasteeksi osoittautui vasta sunnuntai. Monena aamuna makasin vain lamaantuneena sängyssä tuijottaen ikkunasta sähkölankoja.



Toisaalta nautin välillä vapaudesta, kun ei tarvinnut huolehtia kenenkään vaipasta tai tehdä ruokaa. Tai kun ei ihan oikeasti tarvinnut silloin sunnuntaiaamuna nousta seitsemältä.
Nyt kahta vuotta myöhemmin osaan jo täysin nauttia vapaaviikonlopuista, vaikka edelleen herään sunnuntaina outoon tunteeseen, miksi on niin hiljaista. Mutta silloin, en ole enää yksin. 
Ja mikä tärkeintä, lapset sopeutuivat tähän järjestelyyn. Paremmin kuin minä, joka vaati suuren kamppailun päästäkseen tähän. He ovat iloisia nähdessään isänsä, mutta juoksevat onnellisina myös takaisin kotiin viikonlopun jälkeen. Se tekee minusta onnellisen.

Pakotettu lapsiasiakas, kampaajan painajainen?

lauantai 22. heinäkuuta 2017

Siis voi että mä rakastan mun työtä. En ole katunut päivääkään, että vaihdoin uuden alan opiskelun vanhaan ammattiini. Päinvastoin! Olo on koko ajan vahvistunut, että tämä se on sitä, mitä mun kuuluukin tehdä. Jokainen päivä on erilainen, eikä ikinä tiedä minkälainen asiakas saapuu ovesta sisään. Olempa saanut muutaman vakioasiakkaankin, joita ensimmäisinä viikkoina olen palvellut ja he ovat tahtoneet uudelleen juuri minun penkkiini. Kertaakaan ei ole ärsyttänyt lähteä töihin, vaikka toki joinakin aurinkoisina päivinä olisin ehkä mielummin maannut palvomassa aurinkoa. Tietysti satoi tai paistoi, niin vapaapäivinä mulla on täällä pari riiviötä ja uskallan epäillä, ettei auringonotosta olisi tullut yhtikäs mitään..

Mutta sitten otsikkoon.. Meillä näkyy ajanvarausjärjestelmässä minkälainen asiakas mahdollisesti on tulossa. Onko vuorossa miesten leikkausta, väriasiakas tai kenties kampausta. Meillä on myös vaihtoehtona listassa lastenleikkaus 0-7v. ja se jos jokin mietityttää, varsinkin vähän kiireisempinä päivinä, kun ei ole ehtinyt sekuntiakaan hengähtää.
Monesti lapsiasiakas on reipas pikkupirpana, joka jaksaa nätisti istua sen tarvittavan 20-30 minuttia paikoillaan, joko jännityksestä jäykkänä tai rennosti lörpötellen. Mutta sitten on niitä lapsia, jotka kiljuvat jo kampaamon ovella ja yrittävät kaikin keinoin livahtaa pois paikalta. Ja kuinka yllättävää, että moni näistä mussukoista löytääkin tiensä aina minun penkkiini.


Voit ehkä sielusi silmin nähdä tilanteen, kun pikkupimpula istuu korokkeella ja kiljuu suoraa kurkkua samalla heiluttaen itseään joka suuntaan, samalla kun minä katson vieressä terävät sakset kädessä.. Ei tule muuten pieneen mieleenkään lähestyä pientä päätä niiden vehkeiden kanssa. Sitten yritetään, että lapsi istuu vanhemman syliin. Puetaan sekä vanhemmalle, että lapselle kapat päälle, vaikkakin aikuinen on joka tapauksessa täynnä hiuksia, kun lapsi rimpuilee joka suuntaan.
No onnistuisiko videon katselu? Yleensä se toimii noin 4-5 minuttia. Entäpä muu lahjonta? Käydäänkö leikkauksen jälkeen hakemassa joku kiva uusi lelu tai vaikka kaupasta jätski! Eeeeeei onnistu.

Äitinä ymmärrän täysin, että kun se huono päivä osuu kohdalle, niin silloin se osuu. Ja vaikka viime parturikäynti menikin aivan loistavasti, ei se välttämättä toistu tällä kertaa. Ymmärrän myös sen, että lapsen tukka menee takkuun ja sitten huudetaan kotona kun niiden selvittäminen sattuu, joten pakko olisi päästä parturiin.
Mutta siltikin pitäisi olla jotakin tilannetajua. Jos lapsi parkuu jo kampaamon ovella, voisi siinä vaiheessa jo pohtia, olisiko joku toinen päivä parempi. Sillä siinä tilanteessa minusta tai kenestä tahansa muusta kampaajasta tulee se kamala parturitäti/setä, joka väkisin leikkasi tukan. Pahimmassa tapauksessa lapsi saa traumat pakottamisesta, eikä varmasti ensi kerrallakaan ole suostuvainen yhteistyöhön.

Joten hyvä vanhempi, ensi kerralla kun tuot lapsesi parturiin, mielessäsi iloisesti ja rennosti menevä leikkaustapahtuma, älä ylläty, se ei joka kerta mene yhtä sutjakkaasti.. Ja silloin, mieti, onnistuisiko ensi viikolla paremmin.
Kaikesta huolimatta, lapsiasiakkaat ovat yleensä ihania, kunhan ei tulevat omasta tahdostaan.

Alle 1-vuotiaana yökylässä

maanantai 9. tammikuuta 2017



Aihe, josta varmasti saat myrskyn aikaiseksi kysyessäsi mielipidettä keskustelupalstoilla. Jos olet niin vastuuton ja ajattelematon vanhempi, että pystyt antamaan alle vuoden ikäisen lapsesi yöksi hoitoon, sinut pitäisi vähintäänkin kivittää. Lapsesi saa ikuiset traumat, eikä kenties ikinä kykene normaaliin elämään.

Jos kärvistelet väsyneenä, olet unohtanut täysin itsesi, sekä parisuhteesi, etkä siltikään anna lastasi hoitoon tutun ja turvallisen ihmisen luokse, olet silloinkin ajattelematon ja kamala vanhempi, jonka lapsi nukkuu vieressä vielä 18-vuotiaana.
Miksi on vain nämä kaksi ääripäätä? Olen usein eksynyt keskusteluihin, joissa vanhemmat (useimmiten äidit) haukkuvat toisensa lyttyyn tästä keskustellessaan. Olen lukenut psykologien kirjoittamia artikkeleita, kuinka lapsi voisi olla yhtä monta yötä erossa vanhemmistaan kuin on ikävuosia. Enkä tietenkään ala näitä väittämiä kumoamaan. Ennen itsekkin vannoin näiden tutkimusten nimeen.

Sitten muutin mieleni. En sen suhteen, etteivätkö tutkimustulokset olisi oikeassa ja annetaanhan niissäkin usein pelivaraa, lauseella "lapset ovat erilaisia." Mutta tulin itse siihen tulokseen, että jos äiti ei voi hyvin, ei voi lapsikaan voida. Niimpä esikoisen kohdalla päätin antaa hänet hieman vajaa vuoden ikäisenä äidilleni hoitoon. Jälkeenpäin podin asiasta kuitenkin huonoa omaatuntoa, vaikka yökyläily oli mennyt kaikinpuolin hyvin ja minä todella nautin kokonaisista yöunista.
Mikään ei muuttunut sen erossa vietetyn yön jälkeen. En silti raaskinut antaa häntä uudelleen pois, muuta kun pakon edessä, eli kuopuksen syntymän aikoihin kun olin vielä sairaalassa ja D meni aamulla aikaisin muutamaksi tunniksi töihin.
Kolmas kerta oli ennen joulua kun molemmat lapset olivat hyvän tovin valvottaneet heräämällä vuorotellen, silloin hän oli jo lähes 2-vuotias.

Toisen kohdalla olin vieläkin rohkeampi. Tuhansilta vuosilta tuntuvien univelkojen jälkeen meille tarjottiin vapaayötä ja osittain haikeudella otimme sen vastaan. Päästin molemmat lapset mummilleni yöksi. Tarkoituksenamme oli yöpyä myös mummilassa, mutta odottamattoman tapahtuman vuoksi mummini oli tulossa kaupunkiin heti aamupäivällä, joten meidän olisi ollut turha ajaa yöllä nukkumaan ja lähteä pian herättyämme. Jälleen kerran kaikki meni mallikkaasti, vaikka aamulla odotimme lapsia jo malttamattomina kotiin.


Edelleen minun on silti vaikea pyytää itse keneltäkään lastenhoitoa, varsinkin yökyläily mielessä. Kahden pienen kanssa on kuitenkin kädet täynnä töitä. Enkä tietysti edes voisi laittaa lapsia yöksi hoitoon ihmisille, joita he eivät näe usein. Siksi voin olla levollisin mielin kun lapset ovat jossakin tutulla, joita näkevät lähes viikoittain tai useamminkin.
Mutta niin se mielikin muuttuu, mitä väsyneemmäksi äiti tulee. Ennen olin niin täysin vakuutunut, että minun lapseni eivät mene yökylään alle vuoden ikäisinä, eivät edes lähimmille sukulaisille, mutta toisin kävi kun huomasin olevani liian väsynyt menemään edes suihkuun. Ja jälleen kerran voin vain todeta, että äitiyden suunnitteleminen on turhaa ja aina voi muuttaa mieltään.
Vanhempien pitäisi lopettaa toistensa arvosteleminen, se mikä sopii omalle lapselle, ei välttämättä sovi jonkun muun lapselle. Jokainen äiti ja isä tekee omat päätöksensä siitä, onko oma lapsi kykenevä yökyläilyyn. Eikä kukaan voi tietää syitä, jotka ovat tilanteen takana.

Testissä: Kaksi lasta menee siinä missä yksikin

lauantai 10. joulukuuta 2016

Olet varmasti kuullut kyseisen sanonnan, "kaksi lasta menee siinä missä yksikin". Uskon monen sanovan noin ehkä ihan vitsillä, mutta ehkäpä joku oikeasti niin ajatteleekin. Silloin kyllä minulla herää kysymys, montako lasta sinulla on?
Pääsin kokeilemaan tätä väittämää ihan konkreettisesti.
Viimeiset seitsemän kuukautta olen ollut kahden lapseni kanssa aamut ja päivät yksin, mies tulee tietysti puoli neljän jälkeen iltapäivällä kotiin, joskin hän käy noin neljänä päivänä viikossa lisäksi salilla.

Kirjoittelin pari postausta taaksepäin, kuinka Eevillä on ollut nyt pian kuukauden verran jonkinlainen eroahdistuskausi meneillään, jolloin illat ja yöt ovat olleet melko raskaita. Tein siis ratkaisun ja annoin hänet yhdeksi yöksi mummulaan, jotta saisimme yhden vähän rauhallisemman yön. Äitini haki Eevin tiistaina aamuvuoronsa jälkeen ja tyttö palautui kotiin keskiviikkona kuuden aikaan. Minulla oli siis runsaasti aikaa muistella millaista arki on yhden lapsen(vauvan) kanssa. Ja kuinka meidän kävi?

Aamu ja aamupäivä kahden lapsen kanssa: Eevi herää 6.30-7.00 ja tulee huoneeseen kovalla rytinällä, herättää Nooan, jollei tämä ole jo hereillä. Otan viereen, jospa kävisi niin hyvä tuuri, että molemmat nukahtaisivat vielä uudelleen, näin on tapahtunut ehkä pari kertaa. Ei onnistu. Ylös, kahvinkeitin päälle, vaippojen vaihto, Nooalle pesut ja päivävaatteet, Eevi saa syödä yökkäri päällä tai ilman vaatteita, ettei vaatteita tarvitse vaihtaa heti uudelleen, Eevin pesut ja päivävaatteet.
Kahvia. Emmerdale taustalle pyörimään. Sänkyjen petaus ja ikkunoita vähän auki ylhäältä. Oho, kahvi on jo vähän kylmää. Nooalle tissiä.
Ulkovaatteet päälle, Nooa pysyy paikoillaan, Eevi koittaa kiemurrella pois. Nooa nukahtaa vaunuihin, Eevi saa purkaa energiaa leikkipuistossa. Kotimatkalla Nooa jo herää, sisällä lämmitetään molemmille ruokaa. Eevi syö itse ja heittelee puolet ruuasta lattialle, kaataa kupista maitoa/vettä lautaselle, laittaa ruokaa mukiin. Syötän Nooaa ja siivoan Eevin jäljet.

Aamu ja aamupäivä yhden lapsen kanssa: Nooa herää, tissi suuhun, nyt nukutaan vielä. Nousemme hieman ennen puoli kymmentä. Kahvi tippumaan, Nooalle pesut ja vaatteiden vaihto. Nooa pyörii olohuoneessa nurkasta nurkkaan ja maistelee lelujaan. Emmerdale. Hmmm, mitäs sitten? Kaadan kahvia ja syön leipää. Kukaan ei yritä varastaa aamupalaani, eikä koita kiivetä vauvan päälle. Sänkyjen petaus, Nooalle lounasta, ulkovaatteet ja vaunutellen kaupunkiin.



Päivä ja iltapäivä kahden lapsen kanssa: Eevi ei suostu nukahtamaan päiväunille, Nooa torkahtaa rinnalle ja kannan hänet sänkyyn. Pyykkäämistä, samalla Eevi repii valmiiksi viikattuja vaatteita lattialle. Samassa Nooa jo herääkin isosiskon meteliin.
Koitetaan keksiä jotakin hyödyllistä, hmm muovailuvahaa! Eevi koittaa maistella jokaista eri väriä ja jaksaa keskittyä 10 minuttia. Välistä jääneet päiväunet alkavat vaikuttaa, lähdetään ulos. Nooa nukahtaa vaunuihin. Eevin silmät lupsuvat keinussa, yritän patistaa liikkeelle, ettei tule kylmä. Nyt on jo liian myöhäistä päiväunille, illalla ei muuten tule uni.
Iltapäivällä ollaan kiukkuisia, paiskitaan vähän leluja ja tehdään kaikkea kiellettyä, jotta äitikin vähän suutahtaisi. Luojan kiitos, isi tulee kotiin.

Päivä ja iltapäivä yhden lapsen kanssa: Kaupunkireissu sujuu todella vaivattomasti yhden lapsen kanssa. Yhdenhengen vaunuilla mahtuu joka väliin paljon näppärämmin kuin sisarusvaunuilla.
Kotona taas syödään ja vaihdetaan vaipat. Mitäs sitten? Lattialla kieriskelee yksi kikattava vauva. Kutitellaan ja lauleskellaan, Nooa naureskelee iloisena. Kuinka täällä on näin hiljaista? Pyykkejä on pesty ja viikattu, keittiö on siisti ja kaikki tavarat omilla paikoillaan. Oho isi tuli jo kotiin.


Tulos: kaksi lasta ei todellakaan mene siinä missä yksikin tai ei ainakaan kun mietitään asioita, joita pitäisi tehdä. Toisaalta, jos miettii tarkasti päivän aikataulut, vaipat, ruuat, ulkoilu, siivous ja osaa asennoitua siihen, niin siinähän se menee, niin yhden kuin kahdenkin kanssa.
Kotona tuntuu oudon hiljaiselta ja helpolta jos toinen lapsi on muualla. En osaa olla. Olen tottunut tekemään koko ajan jotakin ja jos saan mahdollisuuden istahtaa kuuma kahvikuppi kädessä sohvalle, tuleekin tunne, tässä on nyt jotakin mätää.
Vaikka kuinka välillä on raskasta, yöt ovat pätkittäisiä ja päivälläkään ei saa hetken rauhaa, en vaihtaisi kahden lapsen äitinä olemista mihinkään. Niin kliseiseltä kuin se kuulostaakin, on äitiys tuonut elämääni niin paljon sisältöä. Ajatus siitä, ettei lapsia olisi, on todella tyhjä. Mitähän hittoa minä silloin tekisin? Kai olisin töissä ja harrastaisin jotakin, jokaisessa elämäntilanteessa on omat kiireensä.
Mutta kyllä minulla on hyvä olla, vaikka kiirettä pitääkin. Ja hei, makaanhan minä tässä sohvalla nytkin tätä kirjoittaessani, aivan yksin ja hiljaisuudessa.

Kiinteiden aloitus puolivuotiaana

tiistai 8. marraskuuta 2016

Meidän rakkaalla kuopuksellamme oli sunnuntaina puolivuotispäivä. Se oli juhlan paikka niin äidille kuin pojallekkin. Äitinä minä saavutin toiveeni puolenvuoden täysimetyksestä ja Nooa pääsi vihdoin makujen maailmaan. Kaikista peloistani (riittääkö maitoni?) huolimatta me selvisimme tänne asti!

Soseiden maistelun aloitimme bataatilla, kuten Eevinkin kanssa aikoinaan. Jo silloin tein aluksi soseet itse ja kun määrät alkoivat kasvaa, söimme välillä myös valmiita soseita. Nyt kun lapsia onkin kaksi ja ruokaa on tehtävä sekä muulle perheelle, että vauvalle, ei aikaa olekkaan enää yhtä paljon kuin ennen. Teen kuitenkin suuria määriä soseita pakkaseen, joten ne on helposti saatavilla sieltä.


Maistelut alkoivat meillä hyvin. Nooa on aivan innoissaan kun pääsee syöttötuoliin istumaan. D-vitamiinit olen antanut pienellä muovilusikalla, mutta silti sitä kuitenkin yritetään enemmän imeä, mutta kai se suukin alkaa sieltä enemmän aueta.
Nyt kun aloitimme näin myöhään, saa uusia makuja ottaa mukaan nopeammalla tahdilla. Jatkamme kasviksilla ja siirrymme pikkuhiljaa marjoihin ja hedelmiin, sekä lihaan totta kai. Eevin kanssa välillä harrastimme sormiruokailua, mutta en koskaan päässyt siihen kunnolla jyvälle. Olin aina kovin arka ja pelkäsin, että hän ottaa liian suuren/pienen palan joka jää johonkin kitusiin kiinni. Ehkä siihenkin voisi paremmin tutustua..



Suositukset muuttuvat vähän väliä ja kovasti puhutaan allergioiden ehkäisystä. Eevillä ei ole mitään allergioita, vaikka kiinteät tuli kuvioihin myös lähempänä puolta vuotta. Toivottavasti selviämme Nooan kanssa yhtä helpolla.
Eevi vain on kovin nirso ruuan suhteen. Kasviksia ei millään söisi, niimpä niitä joutuu piilottamaan ruuan sekaan, että vähän saisi menemään. Samoin marjoista näytetään nyrpeää naamaa. Puuron sekaan niitäkin saa välillä ujutettua. Eevi on siis tullut isäänsä, joka vasta nyt on vähän oppinut syömään kasviksia, eikä ne marjat uppoa hänellekkään. Ehkäpä Nooa ottaa enemmän mallia äidistä!

Kansainvälinen imetysviikko

keskiviikko 19. lokakuuta 2016

Tällä viikolla vietetään kansainvälistä imetysviikkoa ja Imetysrauha-kampanja alkaa. Sen sanoma on tänä vuonna 

"Joka perheessä omalla tavallan - kunnioita imetysrauhaa."

Kampanjan tarkoituksena on nostaa esiin imetyksen monimuotoisuus, lisätä ymmärrystä ja suvaitsevaisuutta eri näkemyksille imetyksestä. Jokainen imetys ja kokemukset siitä ansaitsevat arvostusta.
Olenkin imetyksestä kirjoitellut aiemminkin, mutta kirjoitampa nyt vielä pari sanasta omista imetystaipaileistani.

Molempien lapsien kohdalla imetys on onnistunut. Eeviä täysimetin lähes puolivuotiaaksi asti ja Nooa lähenee puolta vuotta. Viimeinen imetyskerta Eevin kanssa oli 15.12.2015, hänen 1-vuotispäivänään. Se oli haikea, mutta hyvä päätös. Uusi raskaus vei voimiani ja Eevi oli kova käyttämään hampaitaan.
Nooan kanssa tavoittelemme myös vuoden imetystä ja katsotaan mikä on tilanne silloin.

Imetysongelmiakin meillä on ollut, mutta suurimmilta hankaluuksilta on selvitty. Eevillä oli muutaman päivän ajan rintaraivareita, eikä syömään suostuttu muuta kuin sängyllä maaten. Tämäkin meni onneksi nopeasti ohi. Sitten tämä pureminen astui kuvioihin noin 10 kuukauden kohdalla. Silloinkin vain purin itse hammasta ja koitin kaikkia mahdollisia kikka kolmosia. 
Nooan kanssa pieniä ongelmia tuli jo sairaalassa. Molemmilla kerroilla maidonnousu on ollut niin valtavaa, että pienellä vauvan suulla on ollut lähes mahdotonta saada kunnon otetta rinnasta. Tämä osoittautui Nooalle hieman hankalammaksi. Sairaalassa mulle koitettiin tuupata rintakumia väliin ja koitinkin imettää sen kanssa. Mutta mielestäni se vaikeutti hommaa entisestään ja luovuin siitä. Saimme homman toimimaan ilmankin.
Toisena ongelmana Nooalla on oikea rinta. En tiedä imetinkö alkuun enemmän vasemmasta, sillä siinä ei ole mitään ongelmaa. Oikeasta rinnasta syödessään, Nooan pää kääntyy pöllömäisesti toiseen suuntaan. Sängyssä maaten hänen on helpompi syödä.

Julki-imetyksestä. Olen yleensä aika kovaääninen ja sosiaalinen ihminen, mutta imetyksen kanssa olen ujo. Varsinkin ensimmäisellä imetystaipaleella oli kovasti harjoiteltava sitä, että vauva on ruokittava silloin kun vauvalla on nälkä, missä sitten oltiinkin. Nooan kanssa olen jo vähän rohkeampi, vaikka en mielelläni keskellä täyttä kauppakeskusta alakkaan repiä rintojani esille, mutta etsin rauhallisemman paikan.

Tissistä vierrottaminen onnistui ihan leikiten Eevin kanssa. Hän oli tainnut tehdä "erotyötä" jo jonkin aikaa ja yhtenä päivänä se vain jäi pois. Kolaus oli kovempi äidille, vaikka osittain se oli helpotus omalle jaksamiselle.
Tulevaisuus näyttää kuinka Nooan kanssa sujuu luopuminen tissistä, missä vaiheessa ja minkä takia.



Imetyksen onnistumisesta saan kiittää kaikkia läheisiäni, jotka ovat olleet suurena apuna ja tukena minun tuskaillessa, "riittääkö maito" tai "voiko täällä muka imettää?"
Mielestäni se, imettääkö vai ei, ei kerro siitä kuinka hyvä äiti lapselleen on, mutta itselleni imetys on muodostunut hyvin tärkeäksi. En tiedä kuinka olisin pärjännyt ilman vahvaa tukea. 
Eevin aikana löysin facebookista Imetyksen tuki ry-ryhmän, josta olen saanut paljon myös apuja ja vinkkejä. Sieltä saa vastauksen lähes jokaiseen imetykseen liittyvään asiaan jos mieltä askarruttaa.

Maailman suloisin asia

torstai 8. syyskuuta 2016

Voiko olla mitään kauniimpaa ja viattomampaa kuin nukkuvat lapset? Äidin pienet enkelit. Eevi nukkuu päivisin noin tunnin verran, oikein hyvänä päivänä (joita hyvin harvakseltaan on) pari tuntia. Kaikista "huippupäiviä" ovat ne, joina ei nukuta ollenkaan! Kuten tänään..... Nooa taas nukkuu päivisin vielä hyvin vaihtelevasti. Joskus nukkuu tunteja ja joskus ihan pieniä pätkiä. Mutta voi että kun ne ovat niin kauniita nukkuessaan! Äidillä meinaa ihan sydän sulaa lapsia katsoessaan. Pienet, jotka eivät vielä tiedä maailman pahuudesta ja hyvä niin, olkoon tietämättömiä niin kauan kuin mahdollista. Tahtoisin suojella näitä pikkuisia kaikelta kamalalta, mutta kaikkeen ei voi vaikuttaa, eikä ihan pumpulissakaan voi kasvattaa, vaikka mieli joskus tekisikin.


Ne pienet hetket kun lapsi nukkuu rauhassa ja voit vain katsella ja ihmetellä, kuinka olet saanut jotakin noin täydellistä ja ihmeellistä aikaiseksi. Et tahdo heidän kasvavan ikinä isoiksi ja muuttuvan aikuisiksi. Se kun oma sydämesi särkyy kun mietit, kuinka joku joskus pahoittaa tuon pienen mielen, etkä aina pysty olemaan vierellä. Mutta mitä voit tehdä? Kasvattaa näistä pienistä ihmeistä niin vahvoja, että he kestävät pettymyksiä ja vastoinkäymisiäkin. Mutta nyt, ole vain vieressä ja nauti tästä hetkestä.

SEKTIO VS. ALATIESYNNYTYS

tiistai 26. heinäkuuta 2016

Molemmat kokeneena voisin muutaman sanasen aiheesta kirjoittaa.
Esikoista odottaessa selvisi jo ajoissa, että neiti on ottanut mukavan istumisasennon. Neuvolassa kuitenkin rauhoiteltiin, että vielä on hyvin aikaa kääntyä oikeaan tarjontaan, enkä tuolloin ollut edes huolissani asiasta. Tunsin pään selkeästi ylävatsalla, mutta siitä huolimatta olin toiveikas ja jokaisella käynnillä olin varma, että pää onkin peppu ja hän olisi kierähtänyt oikeaan suuntaan. Kun raskauden lopussa muutosta ei kuitenkaan tapahtunut, sain lähetteen käännösyritykseen. Sinnekkin menin vielä melko toiveikkaana ja olin lueskellut, että ulkokäännös onnistuu noin 40% tapauksista. Lääkäri kertoi yksityiskohtaisesti mitä tapahtuu ja että jos vauva ei osoita minkäänlaisia merkkejä yhteistyöstä, niin lopetetaan, eikä väkisin aleta vääntämään. Käännösyritys ei ollut kovin kivulias, mutta tuntui hyvin epämukavalta. Hyvin nopeasti lääkäri huomasi, ettei vauvalla ollut aikomustakaan kääntyä ja homma keskeytettiin.
Silloin iski paniikki. Mitäs nyt sitten?? En ollut millään tavalla suunnitellut synnytystä, mutta mielessä oli kuitenkin ollut normaali alatiesynnytys. Lääkäri saneli vaihtoehdot, perätilasynnytys tai suunniteltu sektio. Vaikka kuinka olin toivonut alatiesynnytystä, en uskaltanut lähteä koittamaan. Lantioni oltaisi ilman muuta kuvattu, jotta vauva mahtuisi ulos, mutta ajattelin sektion olevan turvallisempi vaihtoehto, minulle, jolla ei ollut mitään kokemusta synnyttämisestä. Päivä lyötiin lukkoon (joka myöhemmim vielä siirtyi muutamalla päivällä eteenpäin) ja sitten odoteltiin.
Soitin heti ulkona äidilleni ja purskahdin itkuun. Oli vaikea selittää kyyneleiden tulvassa, että vauvalla on kyllä kaikki hyvin, mutta käännösyritys epäonnistui. Nopeasti kuitenkin harmitukseni väistyi, kun tajusin, että parin viikon kuluttua meillä olisi sylissä pieni rakas käärö!
Sektioaamu tuli ja olin pelosta jäykkänä. Kaikki sujui kuitenkin hyvin. Sain Eevin nopeasti rinnalleni, vaikka pian jouduin hänestä luopumaan kun minut kärrättiin heräämöön odottelemaan puudutteen loppumista. Tiesin hänen kuitenkin olevan isänsä rinnalla kenguruhoidossa.
Sektiosta toipuminenkin tapahtui minulla hyvin nopeasti. Vaikeaa oli kotona olla tekemättä mitään, kun kunto oli niin hyvä. Sektiosta minulla ei ole siis pahaa sanottavaa. Eniten ehkä harmitti se, kun en saanut kokea sitä synnytyksen käynnistymisen jännitystä, vaan tiesin milloin mennään. Mutta se oli kuitenkin toissijainen asia siihen verrattuna, mitä lopuksi saimme<3

Nooan odotuksessa olin jo valmistautunut siihen, että on turha suunnitella yhtään mitään! Asiat menisivät kuten on tarkoitettu, minun ajatuksistani riippumatta. Tietenkin toivoin yhä, että saisin kokea myös alatiesynnytyksen ja siihen annettuinkin heti lupa, jos kaikki menisivät hyvin. Ja niinhän ne menivätkin. Jokaisella kerralla silti jännitin, että olisiko tämä toinenkin voinut kääntyä peppu menosuuntaa kohden. Vielä loppuviikoilla meillä oli käynti äitiyspolille, jossa varmistettaisi tarjonta ja KLIK!, oikeinpäin siellä köllöteltiin. Synnytyskertomuksen olenkin jo TÄÄLLÄ kirjoitellut, joten ei siitä sen enempää. Mutta toipuminen siitä oli vieläkin nopeampaa.

Molemmista jäi jälkikäteen hyvät muistot, vaikka jos saisin valita, niin kyllä alatiesynnytyksellä mentäisiin. Mutta koska näissä asioissa harvemmin saa valita ja ikinä ei tiedä mitä tapahtuu, niin turha sitä on etukäteen miettiä.
Ja kaiken tämän jälkeen, kumpaakaan en vaihtaisi!<3
Sisällön tarjoaa Blogger.
Theme Designed By Hello Manhattan
|