"Uusi vuosi ja uusi minä." "Jos sitä taas aloittaisi salilla käymisen"
Kuulostaako tutulta? No kyllä kuulostaa ja ihan j o k a vuosi. Ei tarvitse mennä kuin peilin eteen, niin kuulee nuo kyseiset fraasit. Mikä siinä onkaan, että uusi vuosi on vaan kaikista paras aika aloittaa taas niin sanotusti puhtaalta pöydältä. Mun vuosi ei kuitenkaan alkanut ihan täysin suunnitelmien mukaan. Uuden vuoden aattona mulla nousi kuume ja vuoden vaihtuminen menikin lopuksi sohvalla torkkuen ja raketteja kuunnellen. Kuume ei enää noussut seuraavana päivänä, mutta vielä tänäänkään, neljä päivää myöhemmin, olo ei vieläkään ole normaali. Vaikka salille aktivoituminen saa jäädä ensi viikkoon, niin pääsin aloittamaan ruokavaliovalmennuksella. E-passi rahat oli johonkin tuhlattava tottakai ja vuoden viimeisenä päivänä, kuumehuuruinen päätökseni oli.. uusi vuosi ja uusi minä!
Mutta sitten aiheeseen. Mä olen joitakin kirjoituksia kirjoittanutkin aikasemminkin syömishäiriöstä, löytyvät tässäkin julkaisussa käytettävistä tageista. Sairastuin ensimmäisen kerran anoreksiaan 13-vuotiaana, siitä selvittyäni, olivat vuodet aika tahimista. Useimmiten meni hyvin, painokin oli ennemmin ylipainon puolella seuraavat noin kymmenen vuotta. Mulle löydettiin silloin aikoinaan sopiva masennuslääke, jonka epämiellyttävänä sivuvaikutuksena oli painonnousu, mutta silloin puntarissa painoi enemmän oma mielenterveys. Kuitenkin lähes joka kerta, pienimmänkin epäonnistumisen edessä, turvauduin jollakin tavalla ruuan ajatteluun.
Sitten tapahtui pahin notkahdus. Olin jo eronnut kahden vanhimman lapseni isästä ja käytiin aikamoista sotaa liittyen huoltajuusasioihin, eikä muutenkaan yhteistyö silloin sujunut. Lasten isäviikonloppuina koin ahdistuvani entisestään. Ennen niin rakas saliharrastus oli jäänyt lähestulkoon kokonaan pois, mutta samalla ruuan rajoittaminen alkoi. Kunnes sitten tajusin olevani niin syvässä suossa, ettei sieltä enää rämmitty yksin pois. Olin sairastunut uudelleen.
Tähän hetkeen kuitenkin hyppäsi nykyinen mieheni, joka oli suuri askel myös parantumisen tielle. Ja taas selvittiin. Osa syömishäiriötä sairastavista parantuvat täysin, osalla se jollakin tavoin kroonistuu. Ikäväkseni on myönnettävä, että ajatuksen tasolla se ei koskaan taida kadota itseltäni kokonaan. Viime vuosi oli meille hyvä, mutta oli se itselleni välillä hyvin raskaskin. Koin paljon negatiivisia ajatuksia itseäni kohtaan, riittämättömyden tunnetta ja välillä pohjatonta tyhjyyttä. Ja jälleen kerran sama paha syömishäiriöajatus toisella olkapäällä. Keväällä kun eteeni aukesi tämä erittäin hyvä tilaisuus tarttua palkkatyöhön, oli se myös rankkaa aikaa. Mun oli tottakai ilmoitettava silloiseen työpaikkaani, jossa olin yrittäjänä, etten enää jatkaisikaan. Ajatus asian puheenottamiseksi oli riipaiseva. En saanut nukuttua, en saanut syötyä. Siinä kohtaa mun paino lähti hitaaseen laskuun.
Kun sitten aloitin työt, ei enää ollutkaan aikaa syödä koko ajan. Kotona oli mahdollista käydä närppimässä vähän väliä jotakin. Paino siis jatkoi sitä hidasta laskua. Vaikka paino laski kuin itsestään, ei ilkeät ajatukset jättäneet koskaan täysin rauhaan. Edelleen pienet epäonnistumiset saavat ensimmäisenä aikaan ajatuksen, "nyt on muuten parempi olla syömättä", asia ei välttämättä millään tavalla liity syömiseen, mutta se on kai se syömishäiriö, joka osakseen kummittelee loppuelämän.
Vanhana syömishäiriöisenä on välillä valtavan rankkaa. Tuntuu, että jokainen lähtenyt kilo rekisteröidään. Huolestuneet läheiset kommentoivat painonpudotusta. Se saa jopa punan nousemaan poskille. Hävettää ehkä? Vaikka kukaan ei syytä mistään, tulee silti syytetty olo. Mutta siinäkin on ristiriita. Toisaalta tiedän, että nyt ovat loput raskauskilot karisseet, mutta huomaako kukaan? No huomaa, mutta miksi siitä pitää kysyä. Mutta onko kukaan huomannut, jos kukaan ei mainitse? Ei yksikään ihminen huomannut mainita jouluna lihoamiani kolmea kiloa.
Syömishäiriö siis toisaalta on ja pysyy, vaikka ei olekaan. Se ilmestyy silloin, kun on kaikista huonoin, mutta otollisin aika sille. Se muistuttaa olemassaolostaan silloin, kun menee muutenkin päin seiniä. Aion aloittaa sen salilla käynnin uudelleen ja senkin kanssa saa olla välillä pelko perseen alla. Menenkö salille nyt, koska minä tahdon niin vai menenkö sinne siksi, että syömishäiriö käskee tekemään niin? Nyt aion aloittaa, koska tahdon niin, mutta huomaanko ajoissa, jos ote lipsuu?