vanhemmuus category
Näytetään tekstit, joissa on tunniste vanhemmuus. Näytä kaikki tekstit

EI MEIDÄNKÄÄN ELÄMÄ OLE TÄYDELLISTÄ

tiistai 2. helmikuuta 2021

Varmasti moni, varsinkin elämäänsä julkisesti somessa esittelevä henkilö, joutuu jossakin vaiheessa vastaamaan kysymykseen, "onko teidän elämä muka aina noin täydellistä ja hienoa?" Ei, ei se todellakaan ole. Meidän elämä ei ole täydellistä. Kuvissa meillä on aika usein hyvin siistiä, mutta se ei johdu siitä, että haluaisin jotenkin antaa väärän kuvan, että siivoaisin aina tunnin ennen kuvaamista. Siisteys sattuu olemaan mun tyyliä ja on aina ollut. Ja vaikka kuvissa meillä on siistiä, eivät ne onneksi ole niin tarkkoja, että listojen päällä tai nurkissa lojuvat pölypallot näkyisivät. Ei meillä imuroida joka päivä, eikä edes jokatoinen päivä ja uskokaa tai älkää, usein meillä tulee kunnon imuroimisessa viikon tauko! Yksi parhaista ostoksista on ollut varsi-imuri, jonka saa nopeasti napattua keittokomerosta ja imaistua leivänmurut pöydän alta, sillä niitä kerääntyy. Siltikin yksi suurimmista nautinnoista, jonka voi saada, tulee juurikin täydellisen imuroinnin jälkeen ja siksi myös tulevaisuuden ostoslistani sisältää robotti-imurin. 



Entäpä aina niin iloiset lapset instastoorissa tai naurunremakka luistinradalla? Tätä ei varmasti tarvisi edes selittää. Siis eihän kenenkään lapset käyttäydy  aina hyvin. Tai mun on ainakin ihan hirveän vaikea uskoa sitä. Jos näin on, niin isot onnittelut! Sellaista moni muukin toivoisi. Täytyy sanoa, että useammin sitä vaan tulee kaivettua se kamera esiin, kun jotakin kivaa tapahtuu. Ei meilläkään ne puhelimet ole koko aikaa takataskussa. Joten silloin, kun se maitolasi kaatuu ja voisi napata sen kuvan todellisesta arjesta, ei sitä puhelinta lähdetä juosten hakemaan sieltä toisesta huoneesta. Silloin meillä haetaan salamana sitä tiskirättiä, jotta sotku jäisi mahdollisimman pieneksi. Joskus sattuu puhelin olemaan kädessä oikeaan aikaan, kun jotakin sattuu tapahtumaan ja silloin se saatetaan ikuistaa. Joskus voin ottaa kuvan nurkassa mököttävästä tai kaupassa X-asennossa makaavasta lapsesta (tätä ei onneksi vielä toistaiseksi ole käynyt), mutta usein siinä tilanteessa yritetään jo ratkaista tilannetta ja päästä eteenpäin. 




En mäkään ole mikään pullantuoksuinen äiti tai oikeastaan aika kaukana siitä olenkin. Ja ihan yhtä lailla mullakin, kuten monella muullakin, rasahtaa ne rusinat aina välillä. Huonot yöunet, pitkä työpäivä tai muuten vain huono päivä, lisäävät riskiä lähteä itse lapsen tasolle. Meilläkin korotetaan ääntä. Joskus useinkin. Välillä lasten melutaso nousee heillä itsellään niin korkeaksi, että siinä ei auta itse yrittää hiljaa hyssytellä vieressä. Tai joinakin aamuina pyydän lapsia pukemaan muutamaa minuttia myöhemmin, mitä normaalisti ja ollaankin jo melkein myöhässä. Silloin ehtii pari kertaa muistuttamaan pukemisesta nätisti, jonka jälkeen on kutsuttava heidät takaisin tälle planeetalle ja muistuttaa vähän kovaäänisemmin, että nyt pukemaan. Joskus saa katsoa itseään kyllä ihan peilistä, jos oltaisi ajoissa pukemassa, ei tarvitsisi hoputtaa niin paljoa. Meillä on muutenkin kovasti harjoiteltu tätä yhteen asiaan keskittymistä, varsinkin tämän syksyllä koulun aloittavan lapsen kanssa. Tälle haaveilijalle on vaan välillä pakko laittaa vähän vauhtia tekemiseen, ettei hän jää kaikessa jälkeen, kun koulutaival alkaa.


Jos palataan mun viime vuoden blogiarkistoon tai instagram-päivityksiin, niin väitän, että suurin osa niistä ei ollut hehkutusta, "kattokaa miten siistiä ja täydellistä meidän elämä on!!" Väitän, että suurin osa niistä oli hyvin surumielisiä, täynnä tuskaa ja ahdistusta. Eihän oman lapsen kuolemasta edes pysty kirjoittamaan iloisesti tai niin, että joku saisi käsityksen, että kylläpäs noilla nyt pyyhkii hyvin. Kun me nyt vihdoinkin ollaan päästy vähän elämässä eteenpäin, opittu elämään surun kanssa ja pystytään olemaan onnellisia niistä asioista, joita meillä on, mun mielestä se saa näkyä. Meidän perheessä ei tällä hetkellä ole sen suurempia haasteita tai ongelmia, joten mun mielestä niitä ei tarvitse tyhjästä kehittääkkään. Elämässä tulee vaikeuksia ilman, että niitä tarvitsee haalia. Mun mielestä onnesta voi nauttia silloin, kun sitä on tarjolla.


Treenivinkit synnyttäneelle ja muut pettymykset

lauantai 25. huhtikuuta 2020

”Juokseminen synnytyksen jälkeen.”

”Älä suotta kiirehdi. Parasta liikuntaa synnytyksen jälkeen on kevyet vaunulenkit vauvan kanssa. Aloita rauhallisesti. Muistathan, että imettäessä tarvitset enemmän energiaa, sillä kulutuksesikin on suurempaa. Nauti ajasta vauvan kanssa raittiissa ilmassa.”


”Raskauskilojen pudottaminen synnytyksen jälkeen.”

”Ei hätää, imettäessä monen raskauskilot sulavat kuin itsestään. Pidä huoli terveellisestä ruokavaliosta, varmista, että syöt riittävästi. Älä aloita laihdutuskuureja. Kulutat kaloreita riittävästi imettäessä ja vauvan kanssa puuhatessa. Painoa ehtii pudottaa myöhemminkin, nauti tästä vauva-ajasta, se on ohi nopeammin kuin huomaatkaan.”


No niin tietysti. Oletuksena tietysti on, kun kirjoitat mitä tahansa ”synnytyksen jälkeen”, että sinulla on se pieni vauva kuvioissa mukana. Silti se kirpaisee. Kirpaisee todella syvältä. Ainoa konkreettinen asia, joka synnytyksestä itsellesi jää, on se höllyvä puolityhjä nahkapussukka navan alapuolella ja määrästä riippuen ylimääräiset kilot. Kilot, jotka tosiaan ajattelit ”sulavan kuin itsestään.”  Todellisuudessa et pääse nauttimaan niistä mieltä virkistävistä, kevyistä vaunulenkeistä vauvasi kanssa. Suunnitelmat vauvauinneista ja sun muista värikylvyistä ja muskareista murenevat siinä samalla, vaikka ne eivät synnytyksessä ole ensimmäisenä mielessä. Mutta kyllä haikailet niiden perään. Synnytyksen jälkeen suurimpana ajatuksena on pienen vauvan menetys. Vasta myöhemmin huomaat, mitä kaikkea muuta olet menettänyt. Kaikki ne suuret haaveet.


”Näin luet kaksikuiselle vauvallesi.”

Tämä on jo oma moka. Raskausaikana latasin kaikki mahdolliset raskaussovellukset. Johonkin Vau.fi-kerhoon kuuluinkin jo valmiiksi, mutta olin sinnekkin rekisteröinyt jo syntyvän vauvan lasketunajan. Ja nyt, kaksi kuukautta myöhemmin roskapostiini ilmestyy edelleen ”vauvasi on jo kuukauden ikäinen, voit tehdä hänen kanssaan sitä ja tätä ja tuota..” En vain ole saanut ilmoitetuksi, etten halua enää viestejä kyseiseltä sivustolta, vaikka se olisikin vain muutaman klikkauksen päässä. Viestit ovat musertavia. En tahdo niitä, mutta samalla tuntuu pahalta ottaa ilmoitukset pois. Näitä asioita minä voisin tehdä, jos minulla olisi vauva. Mutta en voi. En voi mennä vauvauintiin, ilman vauvaa. En voi kuljeksia tyhjien vaunujen kanssa kaduilla, ilman vauvaa. En voi tehdä mitään kaksikuisen vauvani kanssa.




Mitä lapsesta voi julkaista?

torstai 23. helmikuuta 2017

Moni vanhempi (ja erityisesti bloggaaja) varmasti miettii, mitä lapsesta voi julkaista sosiaalisessa mediassa ja mitkä jutut ehdottomasti kannattaisi jättää pois. Minä aloitin bloggaamisen reilu vuosi sitten ja niin kovasti sormeni syyhysivät kirjoittamisen halusta, etten jostakin syystä edes ajatellut kaikkea niin syvällisesti. Tietysti minulla oli jo alussa rajat mistä aiheista en kirjoittaisi, mutta esimerkiksi lapsieni nimien julkaisu tai kasvokuvien lisäily tai pikemminkin niiden poisjättäminen eivät käyneet pienessä mielessänikään.
Osa kirjoittaa lapsistaan peitenimillä tai julkaisee vain kuvia, joissa ei näy kasvot. Jos olisin hetken aikaa malttanut miettiä asiaa, olisin ehkä toiminut näin. Kun blogin kävijät lisääntyvät, kaikesta tulee aina yhä julkisempaa. Jos nyt haluaisin enemmän yksityisyyttä, se tarkoittaisi kaikkien vanhojen tekstien poistoa tai jokaisen tekstin läpikäymistä yksitellen. Tästä olisi erittäin kova homma, enkä todellakaan tahtoisi tuhota kaikkea, mitä olen tähän asti saanut aikaiseksi. Toisaalta voisin alkaa kirjoittaa lapsista etukirjaimella ja vähentää kasvokuvia. Kaikki kuitenkin löytyisi vanhoista teksteistä jos vähänkin haluaisi ottaa selvää. Ja vaikka poistaisin kuvat blogista tai instagramista, niin kun kerran laitat jotakin nettiin, sitä tuskin ikinä saat sieltä pois.



Varjelen kuitenkin lapsieni henkilökohtaisia asioita. On jotakin, mitä mielestäni ei tarvitse jakaa kaikelle kansalle. Ja silti, kukin tehköön tyylillään, jos joku haluaa pistää lapsestaan kuvan, jollaista minä en laittaisi omastani, se ei ole minulta pois. Listasin kuitenkin muutaman jutun, joita en ehkä itse ensimmäisenä julkaisisi somessa.

1. Alastomuus. Monelle varmasti ihan päivänselvä asia, mutta kyllä niihinkin välillä törmää. Kylpykuvia ei tule blogissa olemaan tai saattaa toki tulla, mutta sensuroituina. Kuten myös pottailusta on varmasti tulossa juttua, mutta kuvat sen mukaisia, ettei lasta nolottaisi vanhempana, kun äiti on pistänyt jakoon kuvan pissalla olemisesta, en minä itsestänikään julkaisisi kuvaa istumassa vessassa.

2. Henkilökohtaiset asiat. Minusta on ymmärrettävää, että joistakin sairauksista kirjoitetaan. Niistä saa vertaistukea ja niillä voidaan jakaa tietoisuutta sairaudesta. Se on mielestäni oikein ok. Mutta sitten voi olla sairauksia tai muita asioita, jotka tahtoo pitää ihan oman lähipiirin tietona. Itse olen esimerkiksi kirjoittanut esikoisen puhumaan oppimisesta, mutta siitäkin hyvin varoen. Itseäni asia ei tietenkään häiritse, mutta en voi tietää vielä mitä mieltä lapseni on asiasta. Asioista voi puhua myös yleisellä tasolla, jolloin varmasti löytyy vertaistukea asiaan kuin asiaan.

3. Nolaaminen. Kiteyttää kaksi aiempaa ja oikeastaan kaiken muunkin. Mietin aina jokaisen kuvan ja postauksen kohdalla, ennen kuin julkaisen mitään. Nolottaisiko, jos joku olisi julkaissut minusta tälläistä? Tai jos se ei nolota nyt, olisiko se voinut häiritä minua esimerkiksi herkässä teini-iässä? Pyrin aina ajattelemaan ensin. Se mikä vanhemmasta on hulvattoman hauskaa tai suloista, voi lapsen mielestä olla hyvinkin vastenmielistä.

4. Kun julkaiset toisen lapsesta. Kysy lupa. Kaikki eivät halua lastensa kuvia kaikkien nähtäväksi. Toki sama pätee ylipäätään aikuisiinkin.

Mitä sinä olet mieltä lasten kuvien julkaisusta? Mitä et haluaisi omasta lapsestasi julkaistavan?

PS. Muista osallistua aivan ihanaan arvontaan instagramissa @rakkaudellaaitiblogi

Vanhemmuus on yksi pettymysten sietämisen kenttä

torstai 29. syyskuuta 2016

Kävin tänään kuuntelemassa perheneuvolan psykologi Maija Löytökorven luentoa 2- ja 3-vuotiaiden kehityksestä ja eritoten uhmaiästä. Sain omasta mielesäni arvokasta tietoa ja vinkkejä. Luento sai minut ehkä ymmärtämään lastani paremmin. Vaikka tämä kaikki saattaakin unohtua seuraavan uhmakohtauksen aikana.

Tajusin myös paljon asioita, joissa itse voisin vanhempana kehittyä. Psykologi sanoikin, että kaikki lapset ja vanhemmat ovat erilaisia ja kaikkiin lapsiin ei toimi samat vinkit. Mikään ei mene ikinä kuten oppikirjassa ja eihän se ole tarkoituskaan.
Olen itse hieman ujo tälläisissä tilaisuuksissa, enkä esitä kysymyksiä, mutta oli mukavaa huomata, kuinka luento aiheutti keskustelua yleisössä.

Meillä uhmaikä on kuitenkin vasta alkutekijöissä ja aina voi toivoa, ettei se kovin pahaksi kehkeytyisikään. Eevi on kuitenkin pienestä asti tuonut oman tahtonsa niin selvästi esille, että luulen tämän olevan vasta alkua. 


Luennolla oli myös puhetta lapsien peloista ja pettymyksistä. Lapset tulevat niin monesti elämän aikana pettymään, että siltä on turha yrittää suojella, vaikkei tietenkään aiheuttaa niitä tarkoituksella. Eevin pelot rajoittuvat tällä hetkellä todennäköisesti vain painajaisiin, joihin hän välillä herää. Sydäntäni kuitenkin raastaa jo valmiiksi ajatus siitä, kun lapset alkavat pelkäämään, jos vanhemmille tapahtuu jotakin.
Vanhemman pahin pelko on oman lapsen menetys tai jonkin kamalan asian tapahtuminen omalle lapselle ja se tuntuu itsestäkin aivan hirvittävältä. Joten kuinka pahalta voi tuntua pienestä viattomasta lapsesta, joka pelkää oman äidin tai isän puolesta?

Olen itsekkin sortunut useasti miettimään olenko tehnyt jotakin väärin vanhempana jos lapseni käyttäytyy huonosti, on kiukkuinen tai ompa tilanne mikä hyvänsä niin aina sitä miettii, olenko minä syyllinen tähän? Mutta en ole. Itsenikin pitäisi enemmän syventyä tähän kehitysvaiheeseen, jotta ymmärtäisin sen paremmin. Tämä luento avasi kuitenkin silmiäni jo hyvin ja ehkä huomenna osaan laskea kymmeneen uhmakohtauksen koittaessa, enkä anna lapseni kiukun siirtyä minuun.
Tahdon, että taapero saa olla kiukkuinen, jos häntä kiukuttaa, eikä tunne, että se olisi väärin.
Sisällön tarjoaa Blogger.
Theme Designed By Hello Manhattan
|