Tinderistä osa-aikaiskäksi

Ah, Tinder. Tuo aikuisten leikkikenttäsovellus, jossa naaman ja sijainnin perustella valitaan, kenen kanssa voisi käydä pikaisesti kahvilla ja sen jälkeen tuuppasta vieläkin pikaisemmin. Sovellus, jossa voit lähettää estoitta kikkelikuvia ja sen jälkeen liueta paikalta. Tai näin minä luulin ja heti meni puihin, kun ei koko sovelluksessa ollut mahdollisuutta kuvien lähettämiseen.

Olin reilu puoli vuotta ollut sinkkuna ja kuullut tästä huikeasta sovelluksesta useaan kertaan. Siis joku on kuulemma oikeasti löytänyt sieltä elämänsä rakkauden! Mietin vain, että enhän mä siinä mitään häviäkkään.

Sovellus oli oikeastaan aika helppo käyttää, vaikka kyllähän mä siinäkin osasin silti mokailla. ”Oho väärään suuntaan meni, apua taas, voi saatana.” Ja sitten niitä matcheja sai jälkikäteen poistella, että hupsista vaan.

Pari kertaa olin jo sopimassa treffejäkin, mutta en mä sitten koskaan niitä loppuun asti vienytkään, aina tuli joku meno tai sitten mä kehittelin jonkun menon. Yhden kerran sitten kuitenkin treffasinkin jonkun ja siitäkin saa oikeastaan kiittää mun yhtä parasta ystävää ja serkkua. Mä nimittäin jo yhden kerran swaippasin vasempaan (=tämä on siis se hylkäysvaihtoehto, tiedoksi tietämättömille) erään henkilön, jolla tällä hetkellä on aika suuri rooli mun elämässä. En siksi, ettei hän olisi ollut kiinnostava, vaan siksi, että tiesin hänet entuudestaan. En tuntenut mitenkään, mutta tiesin. 

Serkkuni sanoi, että jos se vielä tulee vastaan, niin sitten toiseen suuntaan! Se ei ollut ehdotus, se oli käsky. Monta kertaa mulle muutenkin tuli jotakin yllätysmatcheja, joita en mielestäni ollut edes nähnyt, mutta hetken päästä muistinkin istuneeni terassilla serkkuni kanssa, hänellä mun puhelin kourassa ”voii tää on söpö, tykätään tästä, tästä ei, tästä ei ja joo tästäkin!” 

Ja sitten se tuli vastaan uudelleen. Ja mä pyyhkäisin oikealle. Jonkin ajan kuluttua mun puhelin piippasi uudesta parista ja seuraavaksi mä löysinkin itseni keskustelemasta kauhuelokuvista ja naperokarkeista.

Tämä toinen osapuoli ei aluksi tiennyt kenen kanssa jutteli, tai niin se edelleen väittää. Pian asia kuitenkin valkeni hänellekin, mutta se oikeastaan vain huvitti.

Tähän väliin sellainen, että mä olen ihan mielettömän läheinen mun sukulaisten kanssa. Meillä on kaikenmaailman yhteiset whatsapp-ryhmät ja me tavataan säännöllisesti porukalla, milloin synttäreillä, milloin äitienpäivänä tai tapaninpäivänä.

Ja asia, joka mut yhdisti tähän uuteen tindertuttavuuteen, oli mun eno. Eno, joka sattui olemaan tämän tuttavuuden pomo. Lisäksi tähän samaan soppaan liittyi tämä edellämainittu serkku, tindertuttavuuteni työkaveri. 

Mä ehdin jo ajattelemaan, että jos tämä juttu menee puihin, niin mä en enää ikinä kehtaa näyttää naamaani niiden työpaikalla. Harmitti kyllä vähän, että se työpaikka, on se sama paikka, jossa me joka äitien- ja isänpäivä käydään porukalla syömässä.

Me juteltiin viikko aika aktiivisesti ja yhtenä nättinä kesäiltana löydettiin toisemme samasta porukasta juhlimasta. Ja no, siitä asiat lähtikin aika, tai siis tosi nopeasti etenemään. Me vietettiin aikaa yhdessä oikeastaan aina, kun lapset olivat isällään ja kumpikaan meistä ei ollut töissä.

Hän tiesi alusta alkaen, että mulla on lapsia ja se oli koko ajan ok. Olin jo aikasemmin miettinyt, että jos joskus ryhdyn parisuhteeseen tai edes johonkin, mikä saattaa siihen johtaa, niin lapset tavataan vasta, kun ehdotus tulee toiselta osapuolelta itseltään. En ala hoputtamaan, mutta tottakai se on selvä, että jos aikoo mun kanssa enemmän viettää aikaansa, niin se tarkoittaa juuri sitä, että meitä tulee tässä paketissa kolme.

Keskustelu aiheesta tulikin esille aika nopeasti, mutta ei tosiaan mun suustani. Ja olinhan mä sitä tietysti miettinyt, mutta koska se tuli hänen suustaan, tunsin minäkin oloni varmemmaksi. Tästä on pakko tulla jotakin. Tinderitkin lähti alta aikayksikön.

Ihan ensimmäisistä yhteisistä päivistä lähtien mulla oli tosi hyvä ja varma olo. Ja mulla oli hauskaa! En muista, koska olisin nauranut niin paljon. Ja mä nauran aina vaan, joka päivä. Joka päivä hän saa mut kikattamaan kuin pikkutytön. Mietin vaan, että missä tää oli ollut mun koko elämän ajan. No lähinnä ilmeisesti Keravalla, kun sieltä on kotoisin. 

Siispä hyvin pian hän saapui meille istumaan iltaa, lasten läsnäollessa. Minun silloin 2- ja 3-vuotiaat toki luulivat tätä mun työkaveriksi, vaikka yritin kertoa, että tää on ihan toinen kaveri. Silloin he olivat usein vähän ujoja, varsinkin miespuolisten henkilöiden seurassa, siksi vähän yllätyinkin, kuinka hyvin he ottivat vastaan tämän uuden tuttavuuden. Illassa oli pientä esityksen makua ja kerroinkin, etteivät he yleensä näin villejä ole. Eli vähän ehkä valehtelinkin, aikamoisia koheltajia olivat oikeastikin ja ovat vieläkin. Mutta tämä tuli selväksi hyvin pian muutenkin. 

Me muutettiin neljä kuukautta sen jälkeen saman katon alle. Mun ja lasten koti, jossa oltiin vuokralla, meni myyntiin. Lisäksi me aikalailla asuttiin yhdessä sen jälkeen, kun lapsetkin oli esitelty. Mikä sattuma, että asuttiin melkeinpä vielä naapureina, joka vähän helpotti kahden asunnon välillä ravaamista.

Yhteenmuutto vaikutti tietysti paljon rahallisiin asioihin. Multa lähti asumistuet ja lasten päiväkotimaksut nousivat. Kaikessa tässä kuitenkin parasta oli, että mun ei ikinä tarvinnut ottaa asioita puheeksi. Mieheni tiesi itse, että mun avopuolisona, hänen tulonsa vaikuttivat tottakai meihin ja luonnollisesti hänkin osallistuisi näihin menoihin, joita hänen ei koskaan ennen ollut tarvinnut miettiäkkään. Alkuvuodesta hän lupasi hoitaa lapsia kotona niinä päivinä, kun ei itse olisi töissä, näin saisimme hoitomaksujakin pienemmäksi.

Ja siis ihan totta, tää mies löytyi Tinderistä! Ja se tekee musta yhden ihmisen lisää, joka on löytänyt elämänsä rakkauden sieltä!

Hajonneen perheen ehjät lapset

Eron jälkeen , vaikka itse niin hajalla, ainoa toiveeni oli, että lapset pysyvät ehjinä. He olivat saaneet kokea jo tarpeeksi tuskaa entisen tilanteen takia. Ei meillä niin kovasti koskaan huudettu, mutta hiljaisuus on ihan yhtä kamalaa.

Olin niin kauan jo yrittänyt pitää tämän rikkinäisen perheen sirpaleita käsissäni, ihan vain siksi, koska lapset. Mutta kun vihdoin päätös oli tehty ja toinen kantoi tavaransa pois, en kertaakaan joutunut pyyhkimään kyyneliä lasten silmäkulmista. En kertaakaan joutunut vastaamaan ”mihin isi menee” tai ”tuleeko isi takaisin.”

Luojan kiitos lapset olivat niin pieniä, että eivät asiaa varmasti osanneet ajatella. Nyt kaksi vuotta myöhemminkään ei ole tullut kysymyksiä, miksi päiväkodin Maijan vanhemmat asuvat yhdessä, mutta meidän eivät.

Tiedän, että nämä asiat saattavat tulla esiin vasta myöhemminkin, he ovat kuitenkin vasta 3,5- ja vajaa 5-vuotiaita. Ennen ehkä mietin kuumeisesti, miten voin asian niin pienille lapsille kertoa, mutta nyt olen käynyt asiaa niin monta kertaa mielessäni läpi, että vastaaminen heidän mietteisiinsä ei tunnu vaikealta. 

Eron jälkeen lasten isä jäi samaan kaupunkiin asumaan, joka toki oli suuri helpotus lasten tapaamisen kannalta.

Tämä oli kuitenkin asia, joka oli minua eniten ahdistanut eroa miettiessäni, lapsista erossa oleminen. En ollut tottunut olemaan heistä öitä erossa. Joskus, hyvin harvoin, he olivat olleet yökylässä, mutta ne kerrat pystyi aikalailla laskemaan yhden käden sormilla. Nyt joutuisin olemaan jatkuvasti. Tiesin koko ajan, kuinka tärkeää lapsille on tavata isäänsä ja kuinka pahalta tuntui toisesta vanhemmasta, joka joutui muuttamaan pois.

Aloitimme jokatoinenviikonloppu-meiningillä ja joka toisena viikkona lapset viettivät yhden arkiyön isällään. Se tuntui heti toimivalta. Muutos oli alussa niin suuri, että sovimme lisäksi, että isä voisi sovittaessa tulla käymään muulloinkin, jos lapset tai hän itse kokisi sen tarpeelliseksi. Soittamisesta ja videopuheluista ei kovasti ollut siinä vaiheessa hyötyä, lapset olivat niin pieniä, etteivät ihan ymmärtäneet ideaa.

Itselleni erossaolo viikonloput olivat alkuun kova paikka. Tunsin valtavaa ahdistusta joka toinen perjantai viedessäni lapsia päiväkotiin, tiedostaen olevani viikonlopun yksin. Täytin usein viikonloppuni niin täyteen, etten ehtinyt ajatella yksinoloa. Varmasti tästä syystä jossakin vaiheessa hukkasinkin itseni ja omat ajatukseni, koska en halunnut kohdata niitä.

Ajan kuluessa viikonloputkin kuluivat suhteellisen nopeasti, vietin niistä kuitenkin lähes aina puolet töissä, suurimmaksi haasteeksi osoittautui vasta sunnuntai. Monena aamuna makasin vain lamaantuneena sängyssä tuijottaen ikkunasta sähkölankoja.

Toisaalta nautin välillä vapaudesta, kun ei tarvinnut huolehtia kenenkään vaipasta tai tehdä ruokaa. Tai kun ei ihan oikeasti tarvinnut silloin sunnuntaiaamuna nousta seitsemältä.

Nyt kahta vuotta myöhemmin osaan jo täysin nauttia vapaaviikonlopuista, vaikka edelleen herään sunnuntaina outoon tunteeseen, miksi on niin hiljaista. Mutta silloin, en ole enää yksin. 

Ja mikä tärkeintä, lapset sopeutuivat tähän järjestelyyn. Paremmin kuin minä, joka vaati suuren kamppailun päästäkseen tähän. He ovat iloisia nähdessään isänsä, mutta juoksevat onnellisina myös takaisin kotiin viikonlopun jälkeen. Se tekee minusta onnellisen.

Haavat paranevat, vaikkakin hitaasti

Wow. Vuosi ja kolme kuukautta edellisestä tekstistä. En edes tunnista tuota edellisen viestin kirjoittajaa. Tai no, tunnistan kyllä, vaikka hän onkin jo aika kaukana. Kuinka paljon asioita mahtuukaan reiluun vuoteen. Ette kyllä edes usko miten paljon.

Kun taas lähes sadannen kerran mietin tilannettani pari kesää sitten, en olekaan kovin yllättynyt. Ymmärrän itseäni täysin. Näin olen toiminut aina teini-ikäisestä lähtien. Vaikka parin vuoden takainen ero lasteni isästä oli pitkälti minun oma päätökseni, koin silti, että minut oli hylätty. Tai tunsin oloni hylätyksi jo pidemmän aikaa. Vaikka olihan minulla paljon ihmisiä ympärilläni. Mutta en siltikään kelvannut. En kelvannut itselleni.

Mutta mitä tapahtui reilu vuosi sitten? Löysin rinnalleni jonkun, jolle kelpasin. Ihan juuri sellaisena kuin olin, olin silloin ja olen nyt. Sinä kesänä olin hukassa itseni kanssa pahemmin kuin vuosiin ja silti joku saattoi ihastua minuun, niin täysin rikkinäiseen ihmiseen ja vähän jopa hulluun tyyppiin. Ei sitä toiselle kerro ensitapaamisella, että ”mulla on hei nyt vähän vaikeeta”, mutta tässä tilanteessa ei tarvinnut olla edes melkein Einstein, että tajusi mun tilanteen.

Ja siltikään, hän ei luovuttanut. En tiedä kuinka monta kertaa tämän jälkeen hän on ajatellut, että olisi pitänyt painaa kaasua silloin alussa, kun vielä oli mahdollista, mutta sitä hän ei tehnyt. En ihan jokaisena päivänä ole varma, mikä häntä pitää tässä hommassa mukana. Jos se on rakkaus, niin sitä on oltava ihan mahdottomasti ja siltikin uskon, että siinä on pakko olla mukana ihan vähän hulluutta.

Tämän vuoden ja näiden kuukausien aikana olen saanut kasattua itseäni kasaan pala palalta, välillä ottaen askeleen taakse ja seuraavana kaksi eteen. Mutta vaikka suuria muutoksia olenkin kokenut, niin tässä pakassa on kolme muutakin, jotka ovat kokeneet elämänsä ehkä tähän astisista muutoksista suurimman.

Kaksi pientä ihmistä ovat saaneet elämäänsä täysin uuden aikuisen, joka avosylin otti vastaan yhden sijasta kolme, tai kaksi ja yhden rikkinäisen.

Ja tämä yksi. Alle kolmekymppinen mies, joka töidensä lisäksi joi kaljaa kun huvitti ja pelasi tietokoneella niin monta tuntia putkeen kuin halusi, tuli ja jäi. Alkoi isäpuoleksi kaksi- ja kolmevuotiaille lapsille, ilman mitään kokemusta. Vaihtoi iltapäivään asti nukkumisen yöheräilyihin ja aamupuuron keittämiseen. Kestää uhmaikäisen lapsen ”sä olet ihan tyhmä”-huudot ja pyyhkii toisella kädellä minun kyyneliä, kun ”en ole tyytyväinen itseeni ja haluatko sä muka oikeesti olla mun kaa”-vollotus iskee edelleen herkästi haavoittuvalle minälle. Ja saa vielä isäpuoli-tittelinsä lisäksi, kutsua itseään isäksi ensi vuonna.

Kyllä se taidan sittenkin minä olla, joka tässä on aika paljon saanut. Kunhan vain kiitollisuuden muistaisi joka päivä, niiden kaikkien harmaiden pilvienkin lävitse.