Onko kohtukuoleman jälkeen oikeutta valittaa?

Meidän pieni pähkinä täytti juuri viisi kuukautta. Nämä ovat olleet iloisia ja onnellisia kuukausia. Ensimmäisinä kuukausina neuvolassa meillä olikin kaikki koko ajan hyvin, enkä edes kehdannut valittaa yöheräilyistä, nehän kuuluvat vauva-arkeen, eikä meillä turhan usein kyllä heräiltykkään. Imetys vain sujui ilman ongelmia, vauva oli tyytyväinen ja ehkä jotkut hormoonit pitivät minuakin virkeänä, heräilyistä huolimatta. Vauva nukkui päivisin vähän kehnosti, alkuun oikeastaan vain sisällä, mutta väliäkö silläkään, kun yöt olivat hyviä.

Kolmen kuukauden kohdalla alettiin kääntymään vatsalleen, se vähän häiritsi uniakin. Samoihin aikoihin loppui tutin syöminen, kokonaan. Tutti ei kyllä oikeastaan missään vaiheessa ollut mikään lemppariesine, mutta yhtäkkiä siihen tuli totaalikieltäytyminen. Mun aikaisemmat lapset ovat syöneet tuttia niin kauan, että siitä on vierroitettu pois. Esikoinen lopetti vähän ennen pikkuveljen syntymää ja toiseltakin otettiin tutti pois ehkä 1,5 vuoden iässä, en kyllä muista enää tarkalleen. Mutta tämän pienen miehen mielestä tutti on yksi turhake. Eikä mun mielestä tuttia mihinkään tarvittaisikaan, paitsi välillä kaupassa ja lähes aina autossa. Se olisi kyllä hirveän mukavaa, jos tutilla saisi hiljaiseksi. Nyt todellakin ymmärrän, mitä tarkoitetaan, jos puhutaan tutista äänenvaimentimena. 

Joskus kuitenkin tunnen piston jossakin sisimmässäni, kun edes ajattelen, että hitto kun täytyy taas olla niin tyytymättömänä siinä. Miksi et voi syödä sitä tuttia? Miksi tarvitsee huutaa koko automatka? Kun samaan aikaan toivon, että olisipa isosiskollasi ollut vaikka koliikki, olisipa hänellä ollut vaikka refluksi tai mikä tahansa allergia, kunhan vain hänkin olisi täällä meidän kanssa. Saako siis menetyksen jälkeen enää tuntea ärsytystä, jos vauvalla on jokin tyytymätön vaihe? Huolimatta siitä pistosta sisimmässä tiedän, että tottakai saa. Edellisen raskauden päätyttyä kohtukuolemaan ajattelin, että jos joskus vielä tulen raskaaksi, en valita yhtään. En valita särkyjä, väsyä, yhtään mitään. Mutta tottakai mä valitin. Loppuraskaus alkukesän kuumuudessa oli ihan paskinta paskaa ja toin sen kyllä ilmi ja sain tuodakkin. Ei menetyksen jälkeen tarvitse ryhtyä miksikään superihmiseksi.

Vauvoilla ja lapsilla on jatkuvasti jos jonkinlaisia vaiheita, eikä se todellakaan ole sitä hattaraista vauvakuplaa. Ja kaikesta huolimatta, meillä on ollut aika hattaraista. Itse seuraan paljon äitejä, joilla on haasteita huomattavasti enemmän kun meillä. On oikeasti katkonaisia öitä, allergioita ja refluksia. Enkä missään vaiheessa ole ajatellut, että olisit kiitollinen vauvastasi. Jokaisella on oikeus kokea ne tunteet, joita vauva-arki tuo eteen. Meillä oli oma ikävä menetyksemme, joka ei poistu koskaan, vaan kulkee aina mukanamme. Pystyn silti asettumaan toisen asemaan, enkä voisi koskaan vähätellä toisten haasteita. Tämä mun pitäisi tehdä selväksi myös itselleni, joka kerta, kun mieleen hiipii edes pieni ajatus siitä, saanko mä tästä asiasta nyt ärsyyntyä.

Mua on harmittanut vauvan vatsavaivat, tutin hylkiminen, automatkojen raivoaminen, päiväunien vähyys ja siitä seurannut väsykiukku. Joinakin päivinä Nuutti on niin tyytyväinen, kun vaan ollaan ja möllötellään kotona, miksi pitää alkaa räyhäämään silloin, kun äidille tulee joku kaveri, jonka kanssa olis kiva vaihtaa kuulumisia? Ja mä olen ihan yhtä oikeutettu siihen harmitukseen, kuin joku muukin. En yhtään enempää tai vähempää oikeutettu, mutta oikeutettu.

Kotiäitiys pehmentää aivoja

"Ne on joo nää imetysaivot, ei kannata välittää." Imetysaivot tulevat heti raskausaivojen jälkeen. Raskausaivoilla voi selittää lähes kaikki hajamielisyydet ja unohtelut raskausaikana. Imetysaivoilla voidaan jatkaa  samaa kaavaa, mutta raskauden loputtua. Mä olen ollut kotona nyt toukokuusta lähtien. Seurana mulla päivisin yleensä on vähän alle viisikuinen vauva, viisivuotias ja kohta seitsemänvuotias. En tiedä johtuuko mun tämän hetkinen tilanne nyt niistä imetysaivoista, vai ihan vain siitä, että olisi koko ajan tehtävänä sata asiaa, mutta puolet jää aina tekemättä. Mun aivot tekee koko ajan kovasti töitä, mutta tuntuu, että ne toimii tällä hetkellä vain puolikkaalla kapasiteetilla.

Mies on tällä hetkellä töissä viitenä päivänä viikossa, mutta kotona kuitenkin yleensä neljänä iltana. Hänen kanssaan tulee siis puhuttua päivittäin muutakin kuin "mikät pieni makkalamies täällä kaljuu" tai "katoppa ku äitillä on täälä tämmönen pieni mammakko, haluaako pieni mammakkoukkeli tämän" taaaaai "laitatko nyt sen Zoomerangin pois, kun pyysin puolituntia sitten??!!!!" Yksi lapsista on päivät koulussa ja yksi on päiväkodissa kolmena päivänä, joten vauvakielellä keskustelu on usein vahvana arjessa. Miehenkin kanssa keskustelu on päivisin pääosin ruokaan liittyvää tai kuka vie kenetkin mihinkin harrastukseen tai kaverille. Illalla lasten mennessä nukkumaan aiheet ovat luojan kiitos muunkinlaisia. Vaikka tosin välillä tekee mieli olla ihan vaan hiljaa, kun siihen kerrankin on mahdollisuus, eikä tarvitse vastata mitään kenellekään. 

Tämän hetkin elämäntilanne on, tietysti, lähinnä täynnä kotiäitiyttä. Ja minä kaikin tavoin siitä pidänkin, eikä se haittaa minua ollenkaan. Mutta seuran yksipuolisuus alkaa näkyä näiden äitiaivojen pehmentymisessä. Meillä käy tosi vähän vieraita, viime vuosina mulla on ollut tosi vähän ystäviä. Suurimmaksi osaksi se on ollut ihan itsestä kiinni, kun ei tule itse otettua puhelinta käteen ja soitettua. Kotiin on ollut niin helppo jäädä. Tällä hetkellä vauva pitää paljon kotona. Ja vaikka välillä motkotan, etten pääse mihinkään ilman vauvaa ja haluaisin vähän omaa aikaa, en todellisuudessa sitä oikeastaan halua. Tai ehkä haluan, mutta kun tulee mahdollisuus häippästä yksin johonki, tulen aika pikavauhtia takaisin. Joskus kuitenkin ajattelen, että mahtaako muut luulla, etten vain tahdo lähteä. Että "miksi et vain jätä vauvaa hoitoon?" Kyse ei oikeastaan ole siitä, ettenkö haluaisi lähteä, vaan en malta vielä jättää vauvaa hoitoon. Me ollaan kaikki äiteinä erilaisia, toinen voi, haluaa ja pystyy lähtemään viettämään iltaa vauvan ollessa pieni ja toinen ei poistu kotoa pariin vuoteen, jottei tarvitsisi jättää vauvaa. Itse olen ehkä jotakin siltä väliltä.

Sosiaaliset kanssakäymiset toisaalta tuntuvat kuitenkin entistä vaikeammilta, mitä enemmän on kotona vain omien lasten kanssa. Välillä tuntuu, että jo pelkästään puheen tuottaminen aiheuttaa hankaluuksia. Kaupassa myyjä sanoo "hyvää päivän jatkoa", ja itse olet ihan, että öööö mitä tähän kuuluu vastata. Ja kun lisätään tämä puheen tuottamisen vaikeus siihen, että mulla normaalistikin menee sanat ihan solmuun ja ajatus tällä hetkellä katkeaa noin viidesti yhden lauseen aikana, voin kertoa, että keskustelu on mun kanssa välillä hyvin hankalaa. Mut hei, ne on vaan nää imetysäitiysaivot, tää menee kyllä ohi. Vai meneekö? Kotiäitiyden jälkeenkö? Vai kestääkö nää koko elämän, kun olet kerran äidiksi tullut? Kyllä mä silti muistaakseni vielä kahden ensimmäisen lapsen jälkeen osasin hetken verran puhua, kun asiakaspalvelijana olen useamman vuoden ollut. Eli siis joo, ehkä ne onkin ne kotiäitiysaivot. Ja äitiaivot on vaan vähän lievemmät ja niiden kanssa pärjää töissäkin.