perjantai 31. elokuuta 2018

KUN JÄLLEEN HUKKASIN ITSENI

Sormet kohmeessa, villasukat jalassa makaan peiton alla. Ei voi nousta liian nopeasti, pyörryttää. Vatsassa vääntää ja ruokatorvea polttaa.
Ootko sä syönyt? Koska sä oot syönyt? Ootko sä laihtunut? Sun huulet on ihan siniset. Sun sormet on ihan jäiset. Ethän sä taas ole sairastumassa?

Kuinka salakavalasti se alkoikaan. Etkö sinä typerä tyttö ole jo kokenut tämän monta kertaa? Olisi pitänyt tietää. Raja on niin häilyvä. Raja, koska on hyvä olla ja koska huono.
En edes tiedä, missä vaiheessa kadotin itseni. Viime syksynä aloitin serkkuni kanssa parivalmennuksen ja voin hyvin. Söin paljon, enkä kokenut itseäni vastenmieliseksi. Lihaksetkin kasvoivat, painoa ei ollut edes kovasti tarkoitus pudottaa. Eräänä aamuna valmennuksen aikana, painoni alkoikin pienemmällä numerolla kuin aiemmin. Ensimmäinen ajatukseni oli vain, että hupsista, eihän tässä nyt painoa olla pudottamassa. Kuitenkin jossakin todella todella syvällä sisimmässäni tunsin jonkinlaisen ihan pienen riemun.

Tuli ero ja myöskin valmennus loppui. Tarkoitukseni oli jatkaa salilla käymistä ja noudattaa ruokavaliota, joskin ei ihan niin grammalleen, mutta kuitenkin. Salilla käyminen jatkuikin, kuinka nyt enää pääsin lastenhoidon ja töiden ohella. Ruokavalio ei jatkunut. Työpäivät menivät nopeasti ja illalla tajusin syöneeni vain salaatin. Näläntunne katosi. Sitten syömisestä tuli huono olo, fyysisesti. En halunnut syödä, koska se sattui. Huomasin kyllä laihtuvani, mutta jälleen tulin sokeaksi katsoessani itseäni.
Aina yhden kilon hoikempana tunsin itseni kauniimmaksi, kunnes en enää tuntenut ja oli pakko tiputtaa seuraava. Kuka tahansa ymmärtää, että se ei voisi kestää loputtomiin, jossakin vaiheessa kilot loppuvat. Minä en ymmärtänyt.

Lihottaisit viisi kiloa, näyttäisit terveemmältä. No edes kaksi. Et sä jaksa, kun et syö. Mieti lapsia. Jos et tee sitä itsesi takia, niin tee lasten. 

Ja mä mietin. Ja mietinkin piru vie niin hitosti! Mutta sitten katsot peiliin xs-kokoiset vaatteet päällä, lonkkaluut törröttäen ja mietit, kuinka kukaan voi rakastaa mua näin isona. Ja taas mennään.
Kymmenen vuotta, ensimmäisestä sairastumisesta. Ihan hullun pitkä aika. Silti luulin, että osaisin lopettaa. Vuosien aikana tuli parempia ja huonompia aikoja. Ajattelin tämänkin menevän ohi itsestään.

En tahdo huolestuttaa sukulaisia tai ystäviä. Heillä kaikilla on varmasti omatkin murheensa. Selviän tästä ihan omin avuin. Syön iltapalaksi kaksi ruisleipää, ei se ole paha, ei mun paino siitä nouse.
Mutta se nousi. Jokaisen uuden puraisun jälkeen tunsin, kuinka viisi uutta kiloa takertui muhun. Vessan kautta peiton alle. Sormet yhä jäässä ja hengitys haisee pahalta.

Alkukesän itkuinen puhelu äidille. Äidille, joka jo tiesi, että kaikki ei ole hyvin, mutta joka ei voi tehdä mitään aikuiselle lapselle, joka valehtelee silmät ja korvat päästä. Ei tästä tule mitään, auta mua äiti.
Olin useaan otteeseen meinannut pyörtyä, ajatukseni harhailivat, kesäkuumalla mun sormet olivat jääkalikat ja muhun vain sattui ihan joka tavalla. Paino alkoi taas yhden numeron pienemmällä luvulla. En minä selviäkkään tästä yksin. Siitä alkoi mun toipuminen.

Mun on aina vaan vaikea tajuta, kuinka yhdestä maailman luonnollisimmasta asiasta voi tulla pahin vihollinen. Vaikka oot käynyt saman kivisen tien läpi perinpohjaisesti, niin sun on pakko saada potkia ne samat kivet uudelleen ja uudelleen. Joinakin päivinä musta tuntui, että tässä on nyt jotakin mätää ja tää ei tuu taas päättymään hyvin, niin siltikin mä siirsin ne ajatukset syrjään ja mietin, tuleepas.
Kun mä vajaa pari kuukautta sitten tapasin ihmisen, joka sanoi mulle, sä oot ihana, mä en uskonut. Kun se sanoi sen uudelleen, mä en uskonut vieläkään. Mutta kun joku sanoo sen tarpeeksi monta kertaa ja tarpeeksi usein, niin siihen alkaa uskomaan. Niin mä toivon.
Mutta mulle, joka on aina hakenut hyväksyntää koko maailmalta painonsa kautta, se on vaikeaa uskoa. 
Voinko minä muka riittää omana itsenäni? Ehkä voinkin.


torstai 1. helmikuuta 2018

Pilvilinna, joka romahti

Tälle tekstille en keksinyt yhtään enempää tai vähempää kliseistä otsikkoa. Mulla on ollut välillä pidempiä ja lyhyempiä blogitaukoja ja joka kerta on ollut yhtä vaikea palata, vaikka sormet kuinka olisivat syyhynneet kirjoittamisen halusta, mutta tällä kertaa se on tuntunut ylitsepääsemättömän vaikealta. Olen pyöritellyt mielessäni tätä postausta tuhansia ja taas tuhansia kertoja. 

Viimeisen puolen vuoden aikana koko elämä on heittänyt kuperkeikan, no ei kuperkeikkaa, vaan ihan kunnon voltin. Kesällä tai varmaankin jo paljon aiemmin kaikki lähti lipumaan kohti loputonta alamäkeä.
Aloitin työt, lapset aloittivat päiväkodin, tiputin painoa usean kilon ja koin suuren muutoksen itseni kanssa. Muutimme kiireellä homeasunnosta pienempään kotiin. Tunsin itseni ahdistuneeksi kaikkien uusien asioiden keskellä, mutta halusin pitää kaikki narut käsissäni.

Kesän lopulla jo tajusin, että jokin on muuttumassa. Toin asian esillekkin, mutta pelkäsin. En halunnut elämääni enää yhtään uutta vaikeaa tilannetta ja koitin jaksaa, vaikka tiesin, että jossain vaiheessa en enää jaksa.
Syksyllä olin jo luovuttanut. Olin yrittänyt kaikkeni, antanut mahdollisuuksia, sekä itselleni, että miehelle.
Toivoin aina, että lapseni saisivat elää tasapainoista elämää yhdessä äidin ja isän kanssa, perheenä. Toivoin sitä eniten maailmassa. Mutta entä jos jokapäiväinen elämä on pelkkää riitaa ja kinaamista? Kukaan ei ikinä pyydä anteeksi, seuraavana päivänä eilinen on jo unohdettu ja pyyhkäisty maton alle, jotta sen voi kaivaa sieltä taas viikon päästä uudelleen. Miksi äiti on väsynyt ja kiukkuinen, miksi äiti itkee joka päivä?

Erosimme. Nyt kun kuukaudet ovat kuluneet ja pöly vähän laskeutunut, voin sen sanoa ääneen. Minä luovutin. Mutta väitän, että tein kaikkeni, tein enemmän, kuin olisin edes jaksanut. Jos haluan sen kaunistellusti sanoa, tunteeni vain hälvenivät. Yritin rakastaa ja ikävöidä. Kun mies lähti viikonlopuksi katsomaan kavereitaan, minä todella toivoin, että olisin ikävöinyt, mutta sitä tunnetta ei tullut ja jälleen itkin, kun en enää osannut rakastaa. Päätös ei tullut hetkessä, vaan todella pitkän harkinnan jälkeen, enkä vielä senkään jälkeen tiennyt, teinkö oikean ratkaisun. Itkin päätöstäni, mutta itkin muutenkin päivittäin, nyt en enää itke.


Nyt, tänään, en kadu päätöstäni. Pystyn jälleen hengittämään, useimpina päivinä.
Uskon ja toivon, että lapsille on parempi kaksi ehjää kotia, kuin yksi rikkinäinen.

perjantai 29. syyskuuta 2017

PARIVALMENNUS

Nyt se on täällä, nimittäin meidän valmennusprojekti! Päätettiin serkun kanssa repäistä ja otettiin parivalmennus. Mun ruokailut on mennyt jonkin aikaa niin päin mäntyjä, että nyt oli aika tehdä jotakin.
Tosiaan viimeisten kuukausien aikana olen päässyt niin hyvään kuntoon, että myös vaatekaappi on joutunut kokemaan täydellisen uudistuksen.. toki pikkuhiljaa, kun takataskusta ei vieläkään löydy sellaisia summia, että koko vaatekerraston pystyisi kerralla uusimaan.
Rasvojen tiputtelun sijaan lähdimmekin nyt kasvukaudelle. Mietin asiaa kyllä tarkoin. Jouduin käymään taistelua itseni kanssa, että kestääkö mun pääkoppa sitä, että paino ei enää tipukkaan, vaan todennäköisesti lähteekin vähän noususuuntaan. Aloin vihdoin olemaan tyytyväinen mun kroppaan ja pystyin ostamaan mielestäni kivoja vaatteita, kun ennen ajattelin vain, että nää on löysät ja mukavat, mukaan lähtee.
Tai en voi sanoa, että tyytyväinen olisin ollut, sain vain ylimääräiset kilot pois, mutta muodot ne siinä samalla karisivat.

Vajaa pari viikkoa sitten meillä alkoi kymmenen viikon valmennus. Tähän mennessä kaikki on mennyt yllättävän hyvin. Ruokamäärä, joka paperilla näytti loputtomalta listalta, uppoaakin yhtäkkiä helposti. Ruokailuvälien kanssa on välillä kikkailtava töiden lomassa, sillä olen oikeutettu siihen samaan puolen tunnin ruokkikseen, kuten muutkin työntekijät, enkä ymmärrettävästi saa extrataukoja valmennukseni vuoksi, se olisikin liian helppoa. Niimpä syön usein ruokani ruokatunnilla ja yritän napata vielä pienen välipalan asiakkaiden välissä.
Myös treenaamisen sovittelussa menee oma aikansa kun yritämme sumplia serkun kanssa yhteisiä aikoja, jotka ajoittuvat yhä iltamyöhään, mutta silloin on mentävä kun päästään!


Katsotaan, mitä tämä matka tuo tullessaan. Toivottavasti kuitenkin vähän lisää lihasta ja vähemmän ylimääräistä rasvaa. Hienosti on kuitenkin kaikki lähtenyt käyntiin, kun vähän jaksaa nähdä vaivaa asioiden sovitteluun. Työssäkäyvänä, kahden lapsen äitinä vapaa-aika kun muutenkin on kortilla, pienellä joustolla pystyy kuitenkin ihmeisiin. 

keskiviikko 30. elokuuta 2017

YÖ SAIRAALASSA

Mun piti kirjoittaa aiheesta jo pari viikkoa sitten, mutta jotenkin nämä viikot vain vierähtivät johonkin, varmaankin sinne samaan paikkaan, johon nämä kaikki muutkin vuodet ovat vierineet..
Mutta siis samalla viikolla, jolloin kävimme E:n kanssa päivystyksessä allergisen reaktion takia, jouduimme toistamiseen lähtemään päivystyskeikalle. Toisesta syystä tosin. E:lle oli päivää aiemmin kehittynyt taas jonkinlainen yskä ja viikonloppua kohden hänen hengityksensä muuttui raskaaksi. Kuukausi aiemmin olimme käyneet samasta syystä hengittelemässä avaavaa lääkettä ja that's it, pääsimme kotiin. No tämä kerta oli samanlainen. Paitsi että, toisesta korvasta löytyi uusi tulehdus ja ensimmäisen avaavan lääkesatsin jälkeen lääkäri ei edes katsonut oliko lääke auttanut, vaan patisti meidät takaisin kotiin.

Nukkumaan mennessä E:n hengitys jo vinkui. Ajattelin, että pakko on lähteä takaisin. Toisella kertaa hengitystä hoidettiinkin jo vähän paremmalle mallille ja pääsimme yömyöhään kotiin. Aamulla E olikin ihan hyvässä kunnossa.
Mun oli tarkoitus jäädä illalla töiden jälkeen värjäilemään omia hiuksiani, mutta D soitti kertoakseen, että taas hengitys takkuaa, vaikka oli saanut avaavaa lääkettä kotonakin. Riensinkin suoraan kotiin tarkastamaan tilannetta. Ja taas mentiin. Päätin, että tällä kertaa ei lähdetä, ennen kuin jotakin selviää. Eihän se niinkään voisi mennä, että joudumme ramppaamaan vähän väliä iltamyöhään päivystyksessä, eikä asioista oteta selvää.

Pitkältä tuntuneen odottelun jälkeen alkoi jälleen avaavanlääkkeenrumba. Onneksi tällä kertaa saimme lääkärin, joka oli sitä mieltä, että jos ei tilanne raukea, niin jäädään yöksi lastenpolille ja sinnehän me yöllä päädyimme.
Lastenpolin lääkäri oli huippu. Ennen osastolle kirjausta tehtiin muutama tutkimus, jossa selvisi, ettei korvatulehdusta ollutkaan ja olimme turhaan aloittaneet antibioottikuurin! Hengitysvaikeudetkin otettiin vihdoin kunnolla haltuun. E sai muutaman tunnin välein tujun annoksen Ventolineä, sekä kortisonikuurin. Koko yön E antoi hyvin pitää saturaatiomittaria varpaassa.
Hän oli muutenkin todella reipas ja ehkä vähän innoissaankin tästä yökyläilystä. Puitteet uudella lastenosastolla olivat huippulaatua, vaikka emme loppujen lopuksi joutuneetkaan siellä kauaa aikaa viettämään.





Seuraavana päivänä E:n hengittäminen oli selkeästi helpompaa, vaikka hän olikin hyvin väsynyt pitkään venähtäneestä yöstä. Pääsimme kotiin uusien hoito-ohjeiden kanssa ja pääsemme lisätutkimuksiin marraskuussa, kun kortisonikuuri päättyy.
Nyt E on pysynyt terveenä. En voi kuitenkaan olla miettimättä, voiko tämä kaikki johtua homeasunnosta, josta muutimme keväällä pois. Vai voisiko päiväkodilla, joka on määrä purkaa sisäilmaongelmien vuoksi, olla vaikutusta.. Vaikka päiväkodin pitäisi olla turvallinen korjausten ansiosta.

Täytyy vain toivoa, että sairastelut olisivat taas tältä osin ohi.

torstai 10. elokuuta 2017

HUI, LAPSELLA ALLERGINEN REAKTIO!

Meillä on käynyt todella hyvä mäihä lasten allergioiden suhteen. Kaikkea on molemmat lapsoset maistelleet ja mistään ei ole kummallekkaan ikinä tullut mitään. Välillä epäilin E:llä olevan jotakin laktoosi-intoleranssintynkää, mutta sekin osoittautui vain luuloksi.
Eilen kuitenkin lähdimme kiireen vilkkaan päivystysreissulle. Ei meillä siis mikään hengenhätä ollut, mutta kyllä äiti silti vähän pelästyi..

Kävimme edellispäivänä lasten kanssa mummilassa. Kotiin lähtiessä hyttynen pörräsi naamallani ja huiskin sitä minkä ehdin, mutta sitten se katosi. Muistan miettineeni, että kunhan ei menisi pistelemään nukkuvia lapsia. E:tä pisti juhannuksena muutama hyttynen ja käsi paisui hieman normaalia enemmän, eikä siitä sen enempää.
Kotona huomasin sen pirulaishyttysen pistäneen E:tä reiteen. Siinä oli aavistuksen turvonnut pistosjälki, joka hieman kutisi, mutta ei häirinnyt sen suuremmin. Aamullakin tilanne oli samanlainen.

Illalla kun olin juuri lähdössä töistä, D oli laittanut kuvan E:n jalasta ja pohdiskeli, että jotakin allergialääkettä varmaankin tarvittaisiin. Kuvassa jalka näytti turvonneelta, mutta ei kovin pahalta. Päätin mennä seuraavana päivänä apteekkiin kysymään, saisiko jotakin lääkettä antaa alle kolmevuotiaalle. Empä kuitenkaan odottanut seuraavaan aamuun, sillä kotiin päästyäni tajusin, että E:llä on paha allerginen reaktio. Hän oli kuitenkin hyvävointinen, mutta aristi jalkaa ja sitä kutitti. Lisäksi reisi oli paisunut lähes kaksinkertaiseksi, kuumotti ja oli kivikova. Soitin heti päivystävälle sairaanhoitajalle, joka onneksi kertoi heillä olevan harvinainen tilanne, jonoa ei nimeksikään ja kehoitti meitä tulemaan näytille.


Suuntasimme samantien päivystykseen ja lyhyellä jonottamisella pääsimme lääkärille, joka totesi saman kuin minä kotona, allerginen reaktio.
E sai kortisonia ja antihistamiinia suun kautta, jonka jälkeen jäimme hetkeksi tarkkailuun ja pian sen jälkeen takaisin kotiin reseptin kanssa. Jatkotutkimuksille ei ollut tarvetta, mutta jos tilanne uusiutuisi, ottaisimme yhteyttä neuvolaan, jonka kautta pääsisimme lastenlääkärille tutkimuksiin.

E oli päivystyskäynnin ajan reipas ja sai muistoksi nallen, kun otti niin hyvin pahanmakuiset lääkkeet. Kotona mentiin nalle kainalossa väsyneenä unille.
Missään vaiheessa ei siis ollut hätää tai kiirettä, mutta kyllä siinä sydän alkoi väpättää kun näki pikkuruisen jalan olevan niin turvoksissa ja tietysti näin heti sieluni silmin, millainen tilanne olisi ollut, jos pistos olisikin ollut kaulan alueella tai pistävä ötökkä olisikin ollut vaikka ampiainen.
Ei kiitos lisää näitä.


maanantai 7. elokuuta 2017

-15kg ja risat

Kaiken arjen hulinan keskellä oon kerrankin jaksanut keskittyä myös itseeni. Huhtikuun puolella kirjoitin jo, kuinka kiloja on karissut alkuvuodesta runsaasti ja senttejäkin lähtenyt. Kaikki edelleen pienillä muutoksilla, vaikka nyt olen lisännyt runsaasti liikuntaa viikkoihini.
Ruokailuni ovat edelleen jonkin verran epäsäännöllisiä, mutta töiden alettua turha jääkaapilla ramppaaminen ja napostelu ovat huimasti vähentyneet.

Otin kesän alussa kuntosalille kesäkortin, joka ei sido kuin muutamaksi kuukaudeksi. Oiva tapa ottaa selvää, tuleeko siellä salilla todella käytyä töiden ja muun arjen pyörityksen keskellä. Ja kyllä vain siellä on tullut käytyä. Aloitimme serkkuni kanssa lenkkeilyn keväällä ja kuuntelin kateellisena hänen salitarinoitaan. Oli pakko päästä taas kuntoilemaan. Niimpä olemme käyneet nyt kesän yhdessä, aina on mukavampi käydä jonkun kanssa. Lisäksi äitini ja yksi työkaveri käyvät myöskin samassa paikassa, joten lähes koskaan ei tarvitse yksin lähteä.

Ruokailujen ollessa kuitenkin aika rappiolla olenkin punninnut vaihtoehtoa ottaa ihan oikea pt-valmennus. Hinta ehkä hieman huimaa päätä, mutta toisaalta laskeskelin, kuinka paljon kulutan rahaa hakemalla ruokaa lähes jokaisena työpäivänä ja silloin valmennus alkoi kuulostaa jopa edulliselta..
Katsotaan mihin tämä tie vie.


Kiloja on lähtenyt reilut viisitoista ja en muista koska olisin voinut paremmin. Ostin itselleni pienen lahjankin, jolla voin mitata ja seurata päiväni aktiivisuutta ja kaikkea muuta mukavaa.
Seuraavaksi aion vielä julkaista aivan järisyttävän muutoskuvan! Mun tekee aivan pahaa katsoa kuvaa itsestäni viime kesältä. Toki kuvassa synnytyksestä on vasta pari kuukautta, mutta mä en silti todellakaan tajunnut näyttäväni siltä, mitä mä siinä kuvassa nyt näen!


Ihanaa ja positiivista viikonalkua!

tiistai 1. elokuuta 2017

Kuinka yhdistää muu elämä perhe-elämään?

Tervehdys vaan täältä ruuhkavuosien keskeltä! Ennen mietin sanaa ruuhkavuodet, miksi sitä sellaiseksi kutsutaan. Mutta nyt jonkin aikaa sen keskellä eläneenä, en ihmettele asiaa enää yhtään. Ihan vain siksi, että koko elämä tällä hetkellä on yhtä ruuhkaa.
Lapset ovat olleet nyt pari kuukautta päiväkodissa ja minä töissä. Ennen pelkäsin tätä tilannetta, missä välissä ehdin tekemään kaiken muun? Jääkö lapsille tarpeeksi aikaa? Jaksanko pitää kotia siistinä ja tehdä ruokaa, kun päivät kuluvat töissä?


Lisäksi olen palannut rakkaan kuntosaliharrastuksen pariin. Aloitin viime syksynä Krav maga-harrastuksen, josta kirjoittelinkin täällä aiemmin. Pidin kyseisestä lajista kovasti, enkä olisi tahtonut luopua siitä. Valitettavasti teen paljon iltavuoroa ja vähintään toiset treenit viikosta olisivat jääneet välistä. Ja koska harrastuksesta maksettiin kuukausittain, olisi se ollut silkkaa rahan tuhlausta, kun ainakin puolet kalliista treeniajasta olisi mennyt hukkaan.
Kuntosali taas on auki aikaisesta aamusta iltamyöhään, joten pääsen sinne kun itselle on paras aika. Mutta mikä se paras aika on, kun vuorokaudesta loppuvat tunnit? Perinteinen saliaikani onkin juuri ennen sulkemisaikaa, eli raahaudun treenaamaan vasta pitkän työpäivän jälkeen, noin puoli kymmeneltä illalla, jotta ehtisin töiden jälkeen viettää ensin aikaa lasten kanssa.
Päivät venyvät pitkiksi kun vielä salin jälkeen jo unihiekat silmissä konttaan suihkuun ja siitä suoraan nukkumaan. 

Siivoushulluuttani olen yrittänyt rajoittaa, vaikka usein aamuisin viittä minuttia ennen päiväkotiin lähtöä säntäilen ympäri asuntoa imurin kanssa pyydystäen leivänmuruja ja kissankarvatolloja, samaan aikaan kun lapset repivät lihaliemikuutioita keittiön laatikosta.
Yritän pitää kotia perussiistinä päivittäin, astiat laitetaan suoraan koneeseen ja pöytä pyyhitään ruokailun jälkeen, tässä onnistun vaihtelevasti. Lelut siivotaan päivän päätteeksi omille paikoilleen, tai ainakin melkein omille.
Suurimmat siivoilut yritän keskittää vapaapäiville, vaikka sekin on yhtä hullunmyllyä, kun yritän imuroida, pyyhiä pölyjä, pestä pyykkejä ja tiskejä, ja kaikkea näitä siis samalla kertaa. Usein unohdan omaavani vain kaksi kättä.

Entäpä aika lasten kanssa? Vapaapäiväsiivoukset yritän sijoittaa heti aamuun ja tehdä ne niin nopeasti kuin suinkin kykenen, jotta loppupäivä saadaan vain touhuta. Molemmat lapset ovat ihanteellisesti ottaneet vastaan kiireisen arjen, eivätkä kovinkaan osoita mieltä, vaikka äitikin on mennyt töihin.
Työpäivinä aikaa on silti harmillisen vähän. Aamuvuoron jälkeen enemmän. Iltavuoro alkaa jo kahdeltatoista ja päättyy vasta kahdeksalta. Aamuun ei jää montaa tuntia yhdessäoloa ja sekin koostuu usein siitä, että saan lapset päiväkotivalmiuteen. Illalla jo N nukkuu kun tulen ja E:n kanssa meillä on vähän yli tunti aikaa höpötellä.


Mutta tätähän tämä on, onneksi seuraavat kaksi päivää onkin vapaata ja hei, mä ajattelin olla siivoamatta!

Blog Design by Get Polished | Copyright 2016