EN SUOSTU SYNNYTTÄMÄÄN ILMAN MIESTÄNI

Olen koko ajan yrittänyt olla positiivisin mielin jylläävää pandemiaa kohtaan. Meidän perheessä on ollut lomautusta ja rahahuolia, mutta ihan hyvin ollaan pärjätty. Itseäni ei ole juurikaan hetkauttanut se, ettei baareihin ole viitsinyt mennä ja muitakin ylimääräisiä menoja on suositeltu karsimaan. Se on välillä ollut tälläiselle kotihiirelle hyvä tekosyy. Nyt on saanut ja kannattanutkin pysyä kotona. Lasten kanssa olisi välillä tehnyt mieli mennä leikkimaahan tai uimahalliin, mutta ollaan kuitenkin huomattavasti enemmän puuhailtu ulkona, mitä normaalisti. Hiihdetty, luisteltu, pulkkailtu, retkeilty. 

Jälleen ravintoloiden sulkemisen myötä, miehellä on todennäköisesti lomautus edessä. Vaikka yleensä mies on meidän suhteessa se rauhoittelija, joka joutuu vähän painamaan jarrua, kun mun pää ei meinaa kestää muuttuvia tilanteita, niin tässä asiassa mä olen kyllä se, joka yrittää hillitä miehen yli menevää stressiä. Meillä on kuitenkin perusasiat kunnossa, olleet koko ajan. Vaikka rahat olisivat vähissä tai täysin loppu, niin ei me nälkään kuolla. Meillä on paljon läheisiä, joilta ihan varmasti saisi apua, jos todellinen hätä yllättäisi. Asuntolainaan on mahdollista hakea lyhennysvapaata ja isompia laskuja on varmasti mahdollista pilkkoa pienemmiksi ja jos ei, niin eiköhän eräpäivien kanssa ole mahdollista joustaa. Tuntuu, että välillä mieskin nämä asiat käsittää, kun oikein asiasta keskustellaan, kun taas välillä hän pyörittää niitä päässään ja yön pimeinä tunteina paniikki on taattu ja yöunet menetetty.

Mutta kyllähän minä sen ymmärrän, sillä teen itse samaa. Korona vaikuttaa mun ajatuksiin myös, toki aivan eri saralla. Mun suurimmat pelkoni liittyvät itse raskauteen ja synnytykseen. Entä, jos joudun menemään yksin ultriin? Entäs jos joku meistä sattuukin sairastumaan ja joku ultra on peruttava kokonaan? Mutta kaikista suurimpana huolena, entä jos joudun synnyttämään yksin?? Jos rajoitukset menevät niin pitkälle, että tukihenkilöä ei saa ottaa synnytykseen mukaan? Mä en vain suostu synnyttämään yksin. Toki edellinen synnytys oli täysin poikkeava tilanne, mutta mä en olisi selvinnyt siitä ikinä yksin. Itse synnytys meni ihan hyvin, mutta mä en voisi kuvitellakkaan olevani siinä tilanteessa koskaan ilman mun miehen tukea. En edes tiedä, oliko missään vaiheessa viime keväänä tilannetta, että synnytykseen ei olisi saanut ottaa miestä mukaan. Mutta ilmeisesti jossakin oli, että mies sai tulla mukaan vasta synnytyssaliin siirryttäessä ja joutui poistumaan heti synnytyksen jälkeen.

Minä tarvitsen hänet vierelleni koko ajaksi. Suurin toiveeni synnytyksestä olisi, että voisin olla kotona supistusten kanssa niin pitkään, kuin mahdollista, elää sitä jännitystä, koska mennään ja sen jälkeen mennä yhdessä mieheni kanssa sairaalaan. Odotan neljättä lastani, enkä ole päässyt kokemaan tätä, varmaan niin tavanomaista synnytystä koskaan. Ensimmäinen oli suunniteltu sektio perätilan takia, toisesta meni lapsivedet ja minut käskettiin suoraan synnärille, vaikkei supistuksia vielä ollut tullut yhtäkään (tämä muistaakseni edellisen sektion tai raskausdiabeteksen takia). Ja kolmas tietysti kaikista surullisin ja epätavallisin, kun synnytys jouduttiin käynnistämään menehtyneen vauvamme vuoksi.

Mutta nyt, en enää tiedä uskaltaisinko nauttia jännittävästä odottelusta kotona. Pelkäisinkö koko ajan vauvan menehtyvän vielä viime metreillä? Pelkäisinkö sitä, etten tiedä, koska kuuluisi lähteä ja olisimme paikalla niin aikaisin, että meidät hätistettäisiin vielä takaisin kotiin tai entä jos emme edes ehtisi sairaalaan? No tähän viimeiseen en oikein usko, toinen synnytys kesti pelkästä vesien menosta vielä lähes vuorokauden ja silloinkin supistuksiin jouduttiin laittamaan vauhtia. Viime käynnistys oli myös hidasta puuhaa, toki kroppani ei ollut tällöin valmis synnyttämään ja tilanne oli muutenkin täysin luonnoton. Mutta kolme, täysin erilaista synnytystä kokeneena, en yllättyisi enää mistään. Se tekeekin tilanteesta hankalan.

Synnytykseen on vielä paljon aikaa ja koronarajoitukset ehtivät muuttumaan monta kertaa ennen sitä. Toivottavasti. Meille on alusta asti puhuttu mahdollisuudesta mennä käymään pelkopolilla raskausaikana, keskustelemaan itse raskausajasta kohtukuoleman jälkeen ja ylipäätään kaikista mahdollisista ajatuksista. Alkuun itse synnytys, tuntui minusta ainoalta asialta, joka ei jännittänyt ja joka tuntui itsestäänselvyydeltä, sillä menihän synnyttäminen viimeksi hyvin. Mutta mitä lähemmäksi kesää mennään, sitä pelottavammaksi ja todellisemmaksi synnytyskin tulee. Olen miettinyt jopa sektion mahdollisuutta, vaikka aina olen ollut enemmänkin alatiesynnytyksen puolustaja. Mutta tosiaan, ensimmäinen ja ainoa sektioni on kaikista synnytyksistäni ainoa, jossa ei tullut minkäänlaisia ongelmia ja toipuminenkin tapahtui nopeasti. Pelkopolikäynti tulee kuitenkin olemaan aiheellinen, uskoisin, että meidän molempien jännityksen vuoksi. Saamme sieltä varmasti hyviä näkökulmia asioihin ja toivon mukaan myös luottoa siihen, että kaikki menee varmasti hyvin. Lisää synnytyspohdintoja tulossa viimeistään käynnin jälkeen. Mutta synnyttämään yksin en mene.

Saako raskaana kokea ahdistusta painon noususta?

Viimeiset pari päivää on ollut aika raskaita. Kuten kaikki tässä raskaudessa muutenkin. Olen ylipäätään paljon herkempi, itken helposti, hermostun helposti ja se on rankkaa. Ihan siksikin, että mä en ole tyyppi, joka kovin herkästi hermostuu, ainakaan mistään pienistä. Tällä hetkellä ärsyttää vaan kaikki niin paljon, että itkettää ihan vain siitä syystä. Edes autolla ajaessa ei löydy sopivaa radiokanavaa, koska niistäkin tulee niin typeriä mainoksia, että kuka ne edes keksii???

Olen kirjoittanut aiemmin mun syömishäiriötaustasta täällä ja viime raskaudessa myöskin ahdistuksesta kasvavaa vartaloa kohtaan. Tässä raskaudessa ollaan kuitenkin taas ihan nextillä levelillä. Ensinnäkin ehdin viime vuonna olemaan kuusi kuukautta ei raskaana. Helmikuussa synnytin ja syyskuussa olinkin jo uudelleen raskaana, joka tietysti selvisi vasta lokakuussa. Edelliset raskauskilot eivät valitettavasti karisseet kohtukuoleman jälkeen ihan samaan tapaan, kuin aiempien raskauksien jälkeen. Siinä missä ennen pääsin heti imettämään ja kilot tippuivat lähinnä itsestään, jouduin nyt valtavan pettymyksen ja surun myllyyn. Vaikka välillä ei tullut syötyä juuri mitään, oli mun kroppa täysin pysähdyksissä. Mulla oli kuitenkin sama synnytyksen kokenut vartalo, jonka kanssa ei saanut lähteä heti mitään painoja nostelemaan. Ei sillä, että olisin edes mennyt. Kaiken lisäksi tuli tämä kuuluisa koronakevät, joten kotoa poistuminen ei ollut edes kovin suotavaa.

Kun vihdoin lopetimme ehkäisyn, enkä heti parin viikon sisään ollutkaan raskaana, aloinkin miettimään, miksi en tekisi itselleni jotakin. Olin kyllästynyt vartaloon, jossa en todellakaan tuntenut itseäni hyväksi. Ja kuin sillä samalla sekunnilla, digitaalitesti huusi raskaana. Eli ei sittenkään.

Painoa siis jäi vielä viime kierrokselta ja lähtöpaino tässä raskaudessa oli useampia kiloja enemmän, kuin viimeksi. Mutta neuvolasta tottakai saa hyvät ohjeet terveelliseen ruokavalioon ja hyvään raskauden aikaiseen liikuntaan. Alkuraskaudessa ihan jokainen ruoka oksetti ja mä oikeasti laitoin suuhuni ihan just sitä, mitä nieltyä sain. Ja mulla oli siis todella kovaa pahoinvointia ja kuvotusta, mutta mä en oksentanut. Ja vaikka kuinka inhottavaa oksentaminen on ja varmasti varsinkin heille, jotka oikeasti kärsivät pahasta hypremeesistä, niin mä painon noustessa oikeasti toivoin, että tulispa edes jotakin välillä ylös!

Ja entäs se raskauden aikainen liikunta? Mihin tällä hetkellä saa ylipäätään mennä harrastamaan jotakin liikuntaa? Ei niin mihinkään. Mä tykkään esimerkiksi uimisesta ja se ei ole edes kovin raskasta, isommallakaan vatsalla. Mutta vähän on nihkeä lähteä nyt uimahalliin, kun kaikki on kiinni ja joka tuutista toitotetaan, ettei kannata mennä mihinkään. Mutta parastahan olisi ihan kevyt kävely. Saa raitista ilmaa, se piristää kivasti mieltäkin. Mutta hyvä kun mä hitto soikoon uskallan kävellä parkkipaikalta töihin. Vaikka kuinka jäikin arvailujen varaan, niin kyllä mä vaan joka paikassa olen saanut kuulla, kuinka mun kaatumista viime raskaudessa, voidaan pitää ajallisesti yhtenä syynä vauvan kuolemaan. Niin mun on todella vaikea lähteä ulos reippailemaan kirpsakkaan pakkassäähän. Ihan sama vaikka ostaisin kalliit nastakengät, mä voin tällä mun näppäryydelläni vaikka kompastua, oli nastat kengän pohjissa tai ei. Mä en uskalla lähteä luistelemaan, en mennä pulkkamäkeen ja hiihtäminenkin on siinä ja siinä, siinäkin voi kaatua.

Niimpä mä siis itken 26-vuotiaana, puolessa välissä raskautta olevana naisena, kuinka mä olen nyt jo kamala läski, eikä kukaan halua mua. Se kuulostaa niin mahdottoman typerältä kirjoittaakkin ja vielä typerämmältä sanoa ääneen. Siksi mä oletan mun mieheltäkin, että se osaisi vaan lukea mun ajatuksia. Koska kyllähän tuo kuulostaa niin hölmöltä. Mutta ei ajatuksilleen mitään mahda. Ja kyllä mä rehellisesti uskon, että mun entinen syömishäiriöitsetuntomörkö antaa aika paljon puhtia näihin ajatuksiin. Tottakai mä tiedän, että mun sisällä kasvaa jotakin ainutlaatuisen ihanaa, joka me vielä toivottavasti saadaan ehjänä kotiin. Hänkin tarvitsee ravintoa. Mutta ennen kaikkea hän tarvitsee hyvinvoivan kasvupaikan. Ja mä kaikkeni teen, että olisin sellainen. Mun on vaan tehtävä niin paljon töitä itseni kanssa, että riitän vallan mainiosti tälläisenä, sillä vauva ei vielä paljoa vaadi ollakseen tyytyväinen. Mutta minä vaadin. Ja vaikka kuinka joku muu sanoisi, että riität kyllä, niin kuinka siihen voi uskoa, jos ei riitä edes itselleen?

Lasten ajatuksia uudesta raskaudesta

 Miksi sulla on äiti noooin iso maha?

Me tosiaan haluttiin pitää raskaus salassa mahdollisimman pitkään. Kuitenkin näin neljättä lasta odottaessa, ei hirveän montaa viikkoa tarvitse odottaa vatsan pyöristymistä. Alkuraskaudessa mulla oli jo aika kovaa vatsanturvotusta, varsinkin syömisen jälkeen. Silloin sain jo ensimmäisen kerran ihmettelyä esikoisen puolelta. Vastasin kuitenkin hyvin poliitikkomaisesti kierrellen ja sain keskustelun käännettyä pois vastastani. Myös nuorempi kysyi asiaa vähän myöhemmin, kuitenkin ihan suoraan "onko sulla vauva mahassa", mutta näin pieniä on kyllä vielä helppo höynäyttää. Myöhemmin kuitenkin esikoinen vielä kaupassa silitti vatsaani ja kovaan ääneen ihmetteli vatsani kokoa. Alkoi tuntua hölmöltä salailla pian lähes ilmiselvää asiaa. Tarkoitus oli pitää lapsiltakin asia salassa rakenneultraan asti. He ovat kuitenkin niin pieniä, että kesän odottaminen tuntuu tässä vaiheessa vielä ikuisuudelta. Päädyimme kuitenkin kertomaan asiasta heille ennen ultraa. Ja vaikka halusimme asian  vielä muilta salata, tiesimme, ettei pieniä lapsia voi kieltää kertomasta, joten päätimme ottaa vain riskin, että lapset sitten möläyttelevät asiaa niille, joille kerkeävät. Rakenneultraankaan ei silloin enää ollut kovin montaa viikkoa.

Itse pelkäsin paljon lasten reaktiota. Kokevatko he kuinka paljon pelkoa vauvan menettämisestä? Muistaakseni kerroimme viimeksikin samoihin aikoihin ja odotus oli silloinkin pitkä. Vasta kuitenkin ehkä viimeisen kuukauden aikana alkoi päivittäinen kysely, koska vauva syntyy? Ja kun hän viimein syntyi, mutta ei päässyt koskaan kotiin, olihan se lapsille suuri järkytys. Tälläkin kertaa asia meni kuitenkin jännityksestäni huolimatta hyvin. Nuoremmalla oli kuitenkin aluksi hirveän vaikeaa ymmärtää, kuinka äidin vatsassa voisi olla vauva, kun se kerran jo meni taivaaseen. Hetken aikaa piti asiasta keskustella, että tämä on uusi vauva. 

Aluksi luulin, etteivät he uskalla puhua vauvasta, kun sen suurempia ihmettelyjä ei tullutkaan. Mutta kuitenkin selvisi, että he olivat puhuneet uudesta vauvasta muille. Ja äkkiä koittikin aika, kun he mainitsivat jokaiselle meillä käyvälle ihmiselle, että "äidin vatsassa on uusi vauva." Onneksi meillä ei niinä muutamana viikkona käynyt ketään, joka ei olisi asiasta tiennyt, niin saimme pidettyä salaisuuden melko hyvin. Tai siis lasten osalta hyvin. Aloin mä sen verran hyvin pyöristyä, että vaatteilla peittely alkoi käydä vaikeaksi. 

Lisäksi lapset ovat uuden vauvan odottamisessa paljon rohkeampia kuin itse olen. Tiedän ja olemme paljon asiasta keskustelleetkin, kuinka harvinaisen surullinen tapahtuma meitä kosketti, ja nimenomaan harvinainen. Siitä, kuinka niin käy hyvin harvoin ja lähes aina vauva pääsee elävänä kotiin. Lapset uskovat siihen. Varsinkin vanhempi aina sanoo, kuinka harmillista on, että pikkusisko kuoli, mutta tämä vauva kyllä varmasti tulee kotiin. Kumpikaan ei ole edes kertaakaan kysynyt, että entä jos tälle vauvalle käy samoin, tai ei ainakaan vielä ole. He uskaltavat olla toiveikkaita ja kyllä minäkin olen. Mutta pienillä on ehkä vieläkin enemmän rohkeutta iloita.

VUOSI ILMAN SINUA

Kirjoitan seuraavan postauksen kolmessa osassa, yhden osan tänään, yhden huomenna ja yhden ylihuomenna. Kun sinä luet tätä, olen siis kirjoittanut yhden tänään, yhden eilen ja yhden edellispäivänä.

10.2.2020/1

Tasan vuosi sitten pelko alkoi hiipiä takaraivossa. Miksi en tunne liikkeitäsi? Miksi et herää? Hätäännyn, itkun seasta saan sanottua puhelimeen, etten tunne sinua. En pysty soittamaan äidille. Mies soittaa. Lähdemme ajamaan ja matka kestää, vaikka se ei ole pitkä. Samaan aikaan tänä vuonna, tuleva pikkusisaruksesi potkii niin vimmatusti vatsassa, ettei jää epäselväksi, onko hän siellä. Kumpa sinäkin olisit tehnyt niin.

Istun saunassa ja tunnen silti kuumien kyyneleiden valuvan pitkin poskia. Istun nojatuolissa, yritämme kuunnella sydämen lyöntejäsi. Kädet tärisevät. Jotakin kuuluu. Oletko se sinä? Ei kuulosta siltä kuin ennen, mutta toivo on niin suuri, ehkä se oletkin sinä.. Lääkäri tulee huoneeseen ja makaan ultralaitteen vieressä. Miksi et sano mitään? Miksi et näytä monitoriasi minulle? Miksi en kuule mitään? Koska sinä olet jo mennyt. Siksi en tunne liikkeitäsi. En saa tuntea niitä enää ikinä. Tähän aikaan vuosi sitten minun koko elämäni hajoaa. Eikä se korjaannu kokonaan enää koskaan. Ja nyt, ensimmäinen vuosipäiväsi on ihan käsillä. Sinun ensimmäinen syntymäpäiväsi, sinun kuolinpäiväsi. 

Saamme lähteä kotiin tai olla lähtemättä, emmekä lähde. En voi mennä enää kotiin. Tunnen hetkellisesti irtautuvani kehostani kokonaan. En minä ole täällä. Ei tämä tapahdu meille. Saamme huoneen, saamme kaksi sänkyä, ne laitetaan vierekkäin. Mitä täällä tapahtuu? Meidän piti mennä vielä takaisin kotiin, sinun kanssasi. Kaikki on hyvin, laskettuun aikaan on alle pari viikkoa. Tulemme silloin uudelleen, synnyttämään. Ei, synnytys käynnistetään nyt, vaikka sinä olet jo poissa.

11.2.2020/1

Raotan silmiä, talviaurinko yrittää tunkeutua huoneeseen sälekaihtimien läpi. Vuosi sitten tämä päivä, oli päivä, jolloin en edes tiennyt, millainen ilma oli ulkona. Enkä tiennyt paljon muutakaan. Supistuksia alkoi tulla säännöllisesti ja silti niihin tarvittiin vauhditusta, jotta tilanne etenisi. Kroppani yritti pistää vastaan. Kroppa, joka ei ollut vielä valmis synnyttämään. Luopumaan. Makasin mies vierelläni, välillä itkien, välillä jopa hymyillen. Hän koitti saada minut uskomaan. Uskomaan, että selviämme tästä. Uskomaan, että kroppani pystyy tähän, vaikka tilanne oli epäreiluin ikinä. Ja nyt vuoden jälkeen, me selvisimme siitä. Emme täysin, mutta niin, että se riittää. Me yhdessä.

En ymmärrä kaikkea, mitä tapahtuu. Pappi käy luonamme, psykiatrinen sairaanhoitaja käy luonamme, kätilö käy luonamme. Minä itken, tuijotan tyhjyyteen. Onneksi edes mieltäni on lääkitty, pysyn kasassa, vaikka jokainen palanen on irrallaan. Ilokaasusta alkaa loppua teho. Epiduraali laitetaan, vaikka en edes muista sen laittoa. Taidan torkahtaa. Mies ei nuku. Hän valvoo. Vahtii, että minä selviän, että minä jaksan.

Siivoan. Huomenna on sinun päiväsi.

12.2.2020/1

Aamulla varhain kätilö antaa luvan ponnistaa. Ei ole kiire, vaan omaan tahtiin. Vauvalla ei ole hätää, koska pahin mahollinen on jo tapahtunut. Ei ole voimia, mutta tahdon nähdä sinut. Ja vihdoin 7.38 sinut nostetaan rinnalleni. Silmäsi ovat kiinni. Et itke. Pienen hetken toivon, että olisi tapahtunut suuri erehdys ja kuulisin äänesi. Mutta en kuule. Makaat rintani päällä. Olet niin tavallisen kokoinen vauva, 3524g, samaan aikaan niin kevyt, mutta samaan aikaan raskainta, mitä olen sydämeni päällä kantanut. Tämä on nyt totta. En tosiaankaan saa viedä sinua kotiin, sisarustesi ja sukulaistesi luo. Koitan lämmittää pieniä sormiasi, ne ovat niin kovin kalpeat, mutta en saa lämmitettyä tarpeeksi. Miksi et voi herätä? Ja miksi minun täytyy herätä? Minut viedään pois, nukutetaan komplikaation takia. Jäät isäsi kanssa. Ja minä joudun heräämään taas tähän päivään, kun sinä et saa herätä.

Tänä aamuna herään, sinä raskaana sydämessäni. On sinun yksivuotispäiväsi. En saa halata sinua, en saa suukottaa sinua. Tämä on vuoden epäreiluin päivä. Tilaan kimpun haudallesi, sinun mummusi leipoi sinulle kakun. Mutta emme saa yhdessä puhaltaa kynttilääsi, emme saa laulaa sinulle. Mietin, millainen olisit tänäpäivänä. Joko juoksisit vieraita vastaan vai olisiko askel vielä horjuva? Nukkuisitko yösi kokonaan? Sen tiedän, olisit meille kaikille maailman rakkain. Ja olet. Ikävä on loputon.

Täydellinen parisuhde, onko sellaista?

Jokainen meistä etsii omanlaistaan täydellistä parisuhdetta. Se mikä on toiselle täydellinen, voi toiselle olla jotain, mitä ei ikinä toivoisi. Toinen kaipaa parisuhteeseen paljon omaa tilaa ja aikaa itselle. Toiselle taas riittää, kun "nukkuessa ollaan vähän niinkun erillään." Itse kuulun tähän jälkimmäiseen. Täydellisessä parisuhteessa mun kumppani ei kyllästy siihen, että vielä vuosienkin jälkeen parasta on vaan käpertyä työpäivän jälkeen toisen kainaloon. Mä oon myös maailman pahin nyppijä, joten mun täydellisen kumppanin on kestettävä sitä, että mä nyplään koko ajan jotakin. Nypin toisen kaulaa, kyynertaivetta tai kainaloa. Tiedän, se olis musta ihan suunnattoman ärsyttävää, mutta odotan, että toinen kestäisi sen.

Itse parisuhteessa arvostan ihan tavallisia, arkisiakin asioita. Musta on ihanaa tulla kotiin valmiiseen ruokapöytään. Kun toinen on pessyt pyykkejä erikseen pyytämättä. Uusioperheessä arvostan suuresti, että mun kumppani, joka ei ole mun kahden vanhimman lapsen isä, haluaa viettää aikaa mun lasten kanssa, ilman, että mun tarvitsisi siitäkään mainita. Perhettä tai uusioperhettä perustaessa on omasta mielestä tärkeää, että ajatukset lasten kasvattamisesta kohtaavat, eikä poikkea kovin suuresti. Aina joskus saattaa tulla tietysti vastaan asioita, joista ei ihan satasella olla samaa mieltä, mutta kunhan asiat on keskusteltavissa ja kumpikin ymmärtää toisen kannan asiassa, ollaan riittävän lähellä. Toistaiseksi perhe-elämässä me ollaan aika hyvin täydennetty toisiamme. Mä olen joissakin asioissa lepsumpi ja toisissa tiukempi, kun taas mies antaa joissakin asioissa helpommin periksi, mutta toisaalta osaa myös pitää kuria. Välillä mun sanat kaikuu kuuroille korville, silloin yleensä auttaa toisen jämäkämpi ääni.

Joskus ajattelin, että erilaisuus olisi mun kohdalla hyvä. Tai siis, että kaksi täysin erilaista ihmistä jotenkin täydentäisivät toisiaan. Huomasinkin, että ihmiset voivat olla myös liian erilaisia. Mutta tämäkin asetelma toimii varmasti jollakin muulla. Nykyisessä parisuhteessa mä pidän meitä hyvinkin samanlaisina tyyppeinä. Meillä kohtaa oikeastaan kaikki elämän arvoista, kiinnostuksen kohteisiin ja huumoriin. Ja silti meissä on pieniä eroavaisuuksiakin. Miestä kiinnostaa jalkapallo, itseä ei niinkään. Mä tykkään kirjoittamisesta, mies tarvitsee mun apua lomakkeita täyttäessä. Mä olen saanut elämääni myös uusia asioita tavattuani mulle täydellisen mieheni. En ennen pitänyt kalastamisesta, kunnes mies vei mut pari kesää sitten kalaan ja se olikin huippuhauskaa. Ennen ajattelin metsäretkiä kivana pikku sunnuntaipuuhana lasten kanssa, mutta yhtäkkiä mä haaveilenkin mahdollisesta vaellusreissusta Lappiin tai vaikka ihan Norjaan asti.

Yksi aika isokin asia parisuhteessa on riiteleminen. Tai siis se, että sitä ei mun kanssa pääse harrastamaan turhan usein. Tai kukapa nyt riitelystä ylipäätään tykkäisi. Mutta mun kanssa se on varsin haastavaa, koska en osaa sitä. Mun kanssa tappelu menee siihen, että mä alan pillittämään ennen kun ollaan päästy varsinaisesti edes aloittamaan. Mutta se on toki myös opettanut keskusteluun, jonka takia meidän ei edes tarvitse riidellä. Yleensä asioista pääsee helpommin eteenpäin, kun toinen sanoo heti, miksi on pahoittanut mielensä jostakin toisen sanomisesta tai tekemisestä ja asiasta voidaan puhua. Ja meillä ei ole oikeastaan koskaan aikuisten kesken järjestetty minkäänlaisia huutokonsertteja. Meidän ainoat riidat ovat tulleet oikeastaan siitä, että jotakin on tapahtunut, toinen mököttää, koska olettaa, että toinen tietää syyn mököttämiselle. Toista alkaa ärsyttää, koska toinen olettaa. Nämäkin ovat selvinneet aina sillä, että hetken mökötyksen jälkeen, alkuperäinen mököttäjä tajuaa, ettei toinen todellakaan tiedä syytä ja se nyt on vain pakko sanoa ääneen.

Mä kyllä väittäisin löytäneeni itselleni sen täydellisen parisuhteen. Jos multa kysyttäisiin, mitä haluaisin parisuhteessani muuttaa, en keksisi mitään. Tai no joo, rentouttava jalkahieronta vähän useammin olisi mukavaa, mutta miehellä puutuu kädet niin hirveän nopeasti. Mutta sitä varten se tajuaa ostaa mulle lahjakortin kauneushoitolaan, jossa joku muu tekee sen hänen puolestaan. Eli olen sitä mieltä, että täydellisiä parisuhteita on olemassa, mutta jokaisella on omanlaisensa täydellinen. Ja kyllä mä haluan uskoa, että jokaiselle meistä on jossakin joku, täydellinen kumppani. 

Alkuraskauden pelot ja olot

Ensimmäiset 12 viikkoa ovat usein ne piinaavimmat viikot. Niin ne olivat meilläkin, toki luulen, etteivät ne olleet mitään verrattuina tuleviin viikkoihin. Vaikka kohtukuoleman toistumiseen on hyvin pieni mahdollisuus, uskon, että pahimmat piinaviikot tulevat olemaan meillä ihan loppuraskaudessa. En ole koskaan kokenut keskenmenoja, silti pelko siihenkin oli suuri. Koska raskaus oli niin kovin toivottu, olin tottakai raskaustestien kanssa valmiina heti, ennen kun kuukautiset olivat edes myöhässäkään. Siinä vaiheessa mulla ei ollut siis vielä mitään raskausoireita, paitsi tietysti ne, joita mulla oli ollut jo useamman kuukauden, eli siis ne, jotka olin kuvitellut. Lokakuussa tullut virtsatulehdus, oli mun ensimmäinen raskausoire, joka olisi toki saattanut tulla ilman raskauttakin, kuten viime juhannuksena, jolloin myös elättelin toiveita, olisiko raskaus voinut alkaa vahingossa. Virtsatieinfektio on ollut mun ensioire kahdessa aiemmassakin raskaudessa.

Testi tuli siis tehtyä aikaisin, joten raskausoireita jouduin hetken odottelemaan. Aika pian kuitenkin saapuivat rintojen arkuus, päänsärky, pahoinvointi ja ihan järkyttävä väsymys. Väsymys oli tällä kertaa lamaannuttavin kaikista raskauksista. Tämä sai mut hetkellisesti epäilemään jopa kaksosraskautta. Todennäköisesti sekin selittyi vain normaalia stressaavammalla raskaudella. Mulla sattui töissä olemaan hiljaista aikaa, joka osui kerrankin hyvään ajankohtaan ja sain levättyä. Silti harmitti lasten puolesta. Vielä muutamia kuukausia aiemmin olin masentuneena sängyn pohjalla surren vauvaamme ja kun lapset saivat vihdoin minut takaisin, vajosin uudelleen sängyn pohjalle. Onneksi mies jaksoi tukea ja ymmärtää. Hän vietti huomattavasti enemmän aikaa lasten kanssa ja antoi minun torkkua aina, kun sitä tarvitsin. 

Pahoinvointi oli myös uuvuttavaa. En onneksi joutunut oksentamaan montaa kertaa, vaikka välillä sekin olisi tuntunut paremmalta vaihtoehdolta, kun pelkkä etova olo, joka ei lähtenyt millään. Pahoinvointi pysyi jonkin verran kurissa, kunhan vain muisti laittaa jotakin suuhun tunnin välein. Sekin oli välillä haastavaa, jos töissä oli useampi asiakas putkeen. Inhottavaa oli myös herätä välillä öisin huonoon oloon. Mies jaksoi huomioida minua myös silloin ja vaikka hän olisikin juuri saanut unen päästä kiinni, nousi hän keskellä yötä voitelemaan mulle paahtoleipää. Hän teki mulle myös syötävää joka aamu sänkyyn, jotta en yökkäisi heti noustessani. Myös närästys alkoi heti alussa, joka pahensi kuvottavaa oloa. Onneksi siihen sain heti avun neuvolasta, josta sain reseptin närästyslääkkeeseen, jota olen syönyt aiemmissakin raskauksissa. 

Välillä eteen tuli päiviä, jolloin olo oli oudon normaali. Silloin olin tottakai täysin varma keskenmenosta, tai vähintäänkin keskeytyneestä keskenmenosta, kun muuta siihen viittaavaa ei ollut. Ihan alussa tein jopa useamman testin, koska oli vaikea uskoa, että olisin oikeasti raskaana. Kun seuraavana päivänä olikin entistä huonompi olo, kaduin, miksi en voinut nauttia edellisen päivän hyvästä olosta. Muutenkin olin varsinkin alussa hyvin herkillä, mitä olen normaalistikkin, mutta nyt se korostui entisestään. Mieskin on sanonut, että tämä raskaus on mulle huomattavasti rankempi. Hermostun herkästi, itken herkästi ja tosiaan alun väsymys tuntui loputtomalta. Mikä myös tuntui loputtomalta, oli liikkeiden odottaminen. Toisaalta odotin sitä ihan hirveästi, toisaalta pelkäsin, koska ne alkavat tuntumaan. Sen jälkeen olisi oltava jälleen tarkkana. Tuntuvatko ne joka päivä, ovatko ne jotenkin erilaisia kuin edellisenä päivänä? Tietysti nyt neljännessä raskaudessa ymmärrän, että varsinkin alussa, liikkeet eivät ehkä tunnu joka päivä. Vauva on pieni ja kohdussa on tilaa pyöriä. Ennen rakenneultraa ei tiedä istukan sijaintia. Vaimentaako se liikkeitä? Oman mielenterveyteni kannalta onneksi, olen tuntenut liikkeitä joka päivä siitä lähtien, kun ne vihdoin alkoivat tuntumaan. Aina ei nimittäin järki pysy ahdistuneen mielen mukana. Luulen, että olen heti puhelin kädessä, jos tulee päivä, kun ennen tunne liikettä. 

Nyt ollaan kuitenkin päästy keskiraskauteen asti ja alun oloista eroon. Edelleen tulee päivä, kun väsyttää tai kuvottaa vähän enemmän, mutta onneksi harvemmin. Tunnen oloni välillä taas hyvinkin normaaliksi tai oikeastaan vielä normaalia paremmaksi. Raskaudesta muistuttaa kuitenkin vauvan liikkeet, sekä vihlaisut kohdussa, kun yrittää nousta liian nopeasti tai aivastus tulee yllättäen. Yritän jatkuvasti rauhoittaa itseäni, vaikka stressi tähän mennessä on ollut kovaa. Muistutan itseäni, että tämä raskaus päättyy onnellisesti. Tämän on pakko päättyä.

UUSI RASKAUS VAUVAN MENETYKSEN JÄLKEEN

Vihdoin saan jakaa tämän uutisen teidän kanssa! Me odotetaan vihdoin uutta vauvaa. Niin monta kertaa halusin aiheesta kirjoittaa, niin paljon olisi sanottavaa. Ja samaan aikaan takaraivossa jyskyttää kauhu ja pelko menettämisestä. Tapahtuuko heti pahin, jos vähänkään uskallamme iloita? Päättyykö jälleen kaikki aivan yllättäen? Halusimme pitää asian salassa mahdollisimman pitkään, ettei vaan joutuisi selittelemään. Ettei taas joutuisi pettymään. Rakenneultra ei meidän tilanteessa ole mikään etappi. Se tietysti paljon helpotti oloa, ainakin hetkeksi. Vauvallamme oli kaikki hyvin. Kaikki näytti juuri siltä, kuin kuuluukin. Vaikka raskaudet kohdallani ovat olleet ns "normaaleja", raskausdiabetesta lukuunottamatta, oli silti pelko todella suuri ennen ultraa. Viime kerta päättyi niin yllättäen, niin surullisesti, etten enää ole voinut luottaa täysillä mihinkään.

Itsellänihän uuden raskauden toive oli todella suuri jo hyvin varhain. Olen kirjoittanut, kuinka sylini vain huusi tyhjyyttä ja huutaa kyllä edelleenkin. Vaikka onkin lapsia sitä täyttämässä. Miehen kanssa käytiin paljon keskusteluja ja minä vain odotin. Vaikka en lopulta joutunut odottamaan ihan hirveän kauaa, tuntuivat ne kuukaudet vuosilta. Meillä kävi toistamiseen hyvä tuuri. Viime kerralla tulin raskaaksi heti ensimmäisestä kierrosta ehkäisyn jättämisestä, nyt toisella kerralla raskaus alkoi toisesta kierrosta. Siinä mielessä olemme onnekkaita, ettei itse yrittämiseen ole kulunut aikaa. Pelkäsin sitäkin. Entä jos en enää tulisikaan raskaaksi. Koskaan ei tiedä. Olen kirjoittanut myös raskauden valeoireista. Kun toivoo tarpeeksi kovaa, alkaa itsekin uskoa olevansa raskaana, vaikka mahdollisuus siihen olisikin hyvin pieni. Jollakin tavalla toivoin koko ajan tulevani raskaaksi, vaikka emme aluksi yrittäneetkään. Toivo oli vain niin suuri, että se ohjasi ajatuksiani. Lopuksi siis positiivisen testin tekeminen oli pelon ja onnen sekainen shokki. Tätä olin koko ajan halunnut, mutta silti pelkäsin heti menettäväni sen. 

Siitä alkoivat piinaavat viikot. Vaikka tässä raskaudessa 12 viikon täyttyminen, liikkeet, puoliväli, tai rakenneultra eivät merkitse niin paljon kuin aiemmin, ne silti vievät eteenpäin. Ne antavat uskoa siihen, että vatsassani on jälleen joku pieni ihme, jonka tällä kertaa toivottavasti saamme tuoda kotiin asti. Tämä on raskauksista kaikista pelottavin. Pääsen vihdoin kirjoittamaan kaikesta siitä tunteiden sekamelskasta, jonka tämä raskaus on odotetusti tuonut tullessaan. Olen sanattoman onnellinen kaikista niistä onnitteluista ja tsempeistä, joita olette meille lähettäneet. Nyt ollaan päästy puolivälin ohi ja tänään myös rakenneultran ohi ja tunnen edelleen pienet potkut vatsassani. Hän on yhä siellä, elossa.

EI MEIDÄNKÄÄN ELÄMÄ OLE TÄYDELLISTÄ

Varmasti moni, varsinkin elämäänsä julkisesti somessa esittelevä henkilö, joutuu jossakin vaiheessa vastaamaan kysymykseen, "onko teidän elämä muka aina noin täydellistä ja hienoa?" Ei, ei se todellakaan ole. Meidän elämä ei ole täydellistä. Kuvissa meillä on aika usein hyvin siistiä, mutta se ei johdu siitä, että haluaisin jotenkin antaa väärän kuvan, että siivoaisin aina tunnin ennen kuvaamista. Siisteys sattuu olemaan mun tyyliä ja on aina ollut. Ja vaikka kuvissa meillä on siistiä, eivät ne onneksi ole niin tarkkoja, että listojen päällä tai nurkissa lojuvat pölypallot näkyisivät. Ei meillä imuroida joka päivä, eikä edes jokatoinen päivä ja uskokaa tai älkää, usein meillä tulee kunnon imuroimisessa viikon tauko! Yksi parhaista ostoksista on ollut varsi-imuri, jonka saa nopeasti napattua keittokomerosta ja imaistua leivänmurut pöydän alta, sillä niitä kerääntyy. Siltikin yksi suurimmista nautinnoista, jonka voi saada, tulee juurikin täydellisen imuroinnin jälkeen ja siksi myös tulevaisuuden ostoslistani sisältää robotti-imurin. 

Entäpä aina niin iloiset lapset instastoorissa tai naurunremakka luistinradalla? Tätä ei varmasti tarvisi edes selittää. Siis eihän kenenkään lapset käyttäydy  aina hyvin. Tai mun on ainakin ihan hirveän vaikea uskoa sitä. Jos näin on, niin isot onnittelut! Sellaista moni muukin toivoisi. Täytyy sanoa, että useammin sitä vaan tulee kaivettua se kamera esiin, kun jotakin kivaa tapahtuu. Ei meilläkään ne puhelimet ole koko aikaa takataskussa. Joten silloin, kun se maitolasi kaatuu ja voisi napata sen kuvan todellisesta arjesta, ei sitä puhelinta lähdetä juosten hakemaan sieltä toisesta huoneesta. Silloin meillä haetaan salamana sitä tiskirättiä, jotta sotku jäisi mahdollisimman pieneksi. Joskus sattuu puhelin olemaan kädessä oikeaan aikaan, kun jotakin sattuu tapahtumaan ja silloin se saatetaan ikuistaa. Joskus voin ottaa kuvan nurkassa mököttävästä tai kaupassa X-asennossa makaavasta lapsesta (tätä ei onneksi vielä toistaiseksi ole käynyt), mutta usein siinä tilanteessa yritetään jo ratkaista tilannetta ja päästä eteenpäin. 

En mäkään ole mikään pullantuoksuinen äiti tai oikeastaan aika kaukana siitä olenkin. Ja ihan yhtä lailla mullakin, kuten monella muullakin, rasahtaa ne rusinat aina välillä. Huonot yöunet, pitkä työpäivä tai muuten vain huono päivä, lisäävät riskiä lähteä itse lapsen tasolle. Meilläkin korotetaan ääntä. Joskus useinkin. Välillä lasten melutaso nousee heillä itsellään niin korkeaksi, että siinä ei auta itse yrittää hiljaa hyssytellä vieressä. Tai joinakin aamuina pyydän lapsia pukemaan muutamaa minuttia myöhemmin, mitä normaalisti ja ollaankin jo melkein myöhässä. Silloin ehtii pari kertaa muistuttamaan pukemisesta nätisti, jonka jälkeen on kutsuttava heidät takaisin tälle planeetalle ja muistuttaa vähän kovaäänisemmin, että nyt pukemaan. Joskus saa katsoa itseään kyllä ihan peilistä, jos oltaisi ajoissa pukemassa, ei tarvitsisi hoputtaa niin paljoa. Meillä on muutenkin kovasti harjoiteltu tätä yhteen asiaan keskittymistä, varsinkin tämän syksyllä koulun aloittavan lapsen kanssa. Tälle haaveilijalle on vaan välillä pakko laittaa vähän vauhtia tekemiseen, ettei hän jää kaikessa jälkeen, kun koulutaival alkaa.

Jos palataan mun viime vuoden blogiarkistoon tai instagram-päivityksiin, niin väitän, että suurin osa niistä ei ollut hehkutusta, "kattokaa miten siistiä ja täydellistä meidän elämä on!!" Väitän, että suurin osa niistä oli hyvin surumielisiä, täynnä tuskaa ja ahdistusta. Eihän oman lapsen kuolemasta edes pysty kirjoittamaan iloisesti tai niin, että joku saisi käsityksen, että kylläpäs noilla nyt pyyhkii hyvin. Kun me nyt vihdoinkin ollaan päästy vähän elämässä eteenpäin, opittu elämään surun kanssa ja pystytään olemaan onnellisia niistä asioista, joita meillä on, mun mielestä se saa näkyä. Meidän perheessä ei tällä hetkellä ole sen suurempia haasteita tai ongelmia, joten mun mielestä niitä ei tarvitse tyhjästä kehittääkkään. Elämässä tulee vaikeuksia ilman, että niitä tarvitsee haalia. Mun mielestä onnesta voi nauttia silloin, kun sitä on tarjolla.

SISUSTAMINEN: vähemmän on enemmän

Mun sisustustyyli on vaihdellut jonkin verran vuosien varrella. Niinkuin varmaan kaikille tulee tiettyjä ajanjaksoja ja sitten yhtäkkiä kyllästyykin totaalisesti. Suosin pitkään ns maalaisromanttista sisustusta. Mutta niin kauan, kun olen mistään sisustamisesta ollut kiinnostunut, niin mulla on ollut lapsia. Lapset vaikuttavat aina paljon sisustukseen ja varsinkin silloin, kun ovat iässä "kaikki vaan lattialle paskaksi, mitä käsiin saa." Useita vuosia, mulla on ollut myös samat värit sisustuksessa. Valkoinen, vaalean harmaa, vaaleanpunainen. Valkoisesta pidän edelleen, mutta siinä missä joskus piti kaiken olla valkoista, tykkään nyt enemmän väreistä.

Nykyistä taloamme remontoidessa, ei osannut ottaa vielä ihan kaikkea huomioon. Nyt kohta vuoden jälkeen alkaa iskeä jälleen uusi sisustuskärpänen. Uusia ideoita pursuaa ovista ja ikkunoista. Harmi, ettei rahaa ole heti kaikkeen uuteen. Mullakaan ei nimittäin ole ihan kaikista halvin maku. Jos vaan rahaa olisi ylimääräistä, ostaisin ja tekisin kaiken heti. Mutta toisaalta ehkä ihan hyvä, ettei sitä ole liikaa. Saattaisi seinien väri muuttua tiheään, kun hätäpäissäni täällä heiluttelisin maalisutia heti inspiraation iskettyä. Lisäksi mä oon aika huono säästämään. Vaikka kuinka himoitsisin jotakin ihanaa, muutaman sadan euron maljakkoa, ostan ennemmin maalipurkin viidelläkympillä, koska himoitsen sitäkin ja se on halvempi.

Lähimpänä toteutumista on meidän vessan maalaus, johon olen hankkinut maalinkin jo. Seinäkaakeleita maalailinkin jo muutama viikonloppu sitten. Meillä oli tarkoitus tilata vessaan uusi taso ja allas, tai siis ei mitään uutta tasoa, vaan ihan vain taso, sillä tällä hetkellä siellä ei ole sitä ollenkaan. Vessa on kuitenkin kooltaan todella pieni, joten tarvitaan vähä poikkeuksellisia suunnitelmia. Tämä tulisi kustantamaan kuitenkin vähän enemmän, mitä suunnittelimme, joten siirsimme ajankohtaa tuonnemmaksi. Maali kuitenkin on jo ostettu, joten mikään ei estä mua aloittamasta sitä, paitsi oma saamattomuus. Se on mulla vähän ongelmana. Kaikki pitäisi saada nyt ja heti, mutta jos ei saa, niin ei oikein huvita enää hetken päästä.

Myös meidän makuuhuoneen yksi seinä kaipaisi jotakin väriä. Meillä oli tarkoitus maalata kolme seinää valkoisiksi ja laittaa yhdelle seinälle joku tehostetapetti. En kuitenkaan remontin aikana löytänyt mieleistä, joten vedimme kaikki valkoisiksi sillä ajatuksella, että tehdään sitten myöhemmin, kun mieluinen tulee eteen. Nyt olen kuitenkin päätynyt maalisävyyn, mutta en ole siitäkään vielä ihan sata varma, joten ehkä on ihan hyvä odottaa.

Uusi, isompi ruokapöytä ja tuolit on haaveissa ja myös lähitulevaisuudessa toivottavasti ostoslistalla. Toiveena mulla olisi ollut pyöreä pöytä, mutta keittiö on kuitenkin sen verran ahdas, että kuulemma turha haaveilla. Uuden sohvankin haluaisin, mutta meillä ei ole kovin montaa vuotta vanha sohva ja halpakaan se ei ollut. Lisäksi se on ihan maailman paras sohva! Mutta väri ei enää jotenkaan nappaa. Sohvan kätisyyttäkään ei pysty vaihtamaan ja se on nyt vähän väärinpäin meidän olohuoneessa. Mies on jo ihan loppu mun loputtomaan sisustuslistaan. Mutta jos mä niitä pikkuhiljaa tässä vuosien varrella toteutan, niin ei se varmaan taida edes huomata. Tuskin huomaisi edes uutta tv-tasoa. Sohva taitaa olla sellainen, että sen se ehkä huomaisi. Paitsi jos ostan saman värisen.

Nykyisessä sisustuksessa olen kuitenkin tullut siihen tulokseen, että vähemmän, on enemmän. Vaikka en koskaan ole tykännyt niinkään ylimääräisestä tavarasta näkyvillä, mutta nykyään entistäkin vähemmän. Mun yksi kaveri kävi meillä ensimmäistä kertaa ja kysyi ihmeissään, "siis missä teidän kaikki tavarat on??" ja mä kun olen sitä mieltä, että edelleen voisi vähentää. Mutta sitten taas toisaalta, mä olen ihan rakastunut viherkasveihin. Harmi vaan, että järjestäen tapan ne kaikki. Onneksi kuitenkin tänä päivänä saa tosi aidon näköisiä tekokasveja! Meillä on ainoastaan meidän Jukka pysynyt hengissä, yli vuoden(!!!!!) ja yksi orkidea, joka kylläkin taistelee juuri hengestään. Viihdyn kuitenkin meidän tämän hetkisessä kodissa hyvin, joka tietysti on hyvä, koska muutto seuraavaan kahteenkymmeneen vuoteen ei näytä kovin todennäköiseltä. Ja tässä on niin paljon mahdollisuuksia, joilla parantaa viihtyvyyttä. Ja ihan kaikista parasta on, että tää on ihan oma ja jos vaan oma aika ja raha riittävät, niin täällä voi tehdä ihan mitä vaan!