torstai 1. helmikuuta 2018

Pilvilinna, joka romahti

Tälle tekstille en keksinyt yhtään enempää tai vähempää kliseistä otsikkoa. Mulla on ollut välillä pidempiä ja lyhyempiä blogitaukoja ja joka kerta on ollut yhtä vaikea palata, vaikka sormet kuinka olisivat syyhynneet kirjoittamisen halusta, mutta tällä kertaa se on tuntunut ylitsepääsemättömän vaikealta. Olen pyöritellyt mielessäni tätä postausta tuhansia ja taas tuhansia kertoja. 

Viimeisen puolen vuoden aikana koko elämä on heittänyt kuperkeikan, no ei kuperkeikkaa, vaan ihan kunnon voltin. Kesällä tai varmaankin jo paljon aiemmin kaikki lähti lipumaan kohti loputonta alamäkeä.
Aloitin työt, lapset aloittivat päiväkodin, tiputin painoa usean kilon ja koin suuren muutoksen itseni kanssa. Muutimme kiireellä homeasunnosta pienempään kotiin. Tunsin itseni ahdistuneeksi kaikkien uusien asioiden keskellä, mutta halusin pitää kaikki narut käsissäni.

Kesän lopulla jo tajusin, että jokin on muuttumassa. Toin asian esillekkin, mutta pelkäsin. En halunnut elämääni enää yhtään uutta vaikeaa tilannetta ja koitin jaksaa, vaikka tiesin, että jossain vaiheessa en enää jaksa.
Syksyllä olin jo luovuttanut. Olin yrittänyt kaikkeni, antanut mahdollisuuksia, sekä itselleni, että miehelle.
Toivoin aina, että lapseni saisivat elää tasapainoista elämää yhdessä äidin ja isän kanssa, perheenä. Toivoin sitä eniten maailmassa. Mutta entä jos jokapäiväinen elämä on pelkkää riitaa ja kinaamista? Kukaan ei ikinä pyydä anteeksi, seuraavana päivänä eilinen on jo unohdettu ja pyyhkäisty maton alle, jotta sen voi kaivaa sieltä taas viikon päästä uudelleen. Miksi äiti on väsynyt ja kiukkuinen, miksi äiti itkee joka päivä?

Erosimme. Nyt kun kuukaudet ovat kuluneet ja pöly vähän laskeutunut, voin sen sanoa ääneen. Minä luovutin. Mutta väitän, että tein kaikkeni, tein enemmän, kuin olisin edes jaksanut. Jos haluan sen kaunistellusti sanoa, tunteeni vain hälvenivät. Yritin rakastaa ja ikävöidä. Kun mies lähti viikonlopuksi katsomaan kavereitaan, minä todella toivoin, että olisin ikävöinyt, mutta sitä tunnetta ei tullut ja jälleen itkin, kun en enää osannut rakastaa. Päätös ei tullut hetkessä, vaan todella pitkän harkinnan jälkeen, enkä vielä senkään jälkeen tiennyt, teinkö oikean ratkaisun. Itkin päätöstäni, mutta itkin muutenkin päivittäin, nyt en enää itke.


Nyt, tänään, en kadu päätöstäni. Pystyn jälleen hengittämään, useimpina päivinä.
Uskon ja toivon, että lapsille on parempi kaksi ehjää kotia, kuin yksi rikkinäinen.

12 kommenttia :

  1. paljon tsemppiä ja voimia!❤

    VastaaPoista
  2. Jaksamista sinulle! Samalla kysyisin, että jos kokee tilanteen kuulostavan vastaavalta omassa parisuhteessa, niin neuvoisitko lähtemään. En tunne enää mitään positiivista tai kaunista toista kohtaan. -minni

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos! En uskalla lähteä neuvomaan, mitä sinun pitäisi tehdä. Mutta kehotan miettimään tarkkaan. Itse mietin päätöstäni pitkään ja ajattelin kauan, kuinka pitkä ja vaikea prosessi ero on ja luulin kauan, että on parempi kituuttaa itseään kuolleessa suhteessa, kuin mennä eteenpäin. Nyt olen kuitenkin onnellisempi kuin aikoihin.
      Voimia päätökseesi!❤️

      Poista
  3. Erolapsi täältä lohduttaa että paljon mieluummin sitä ottaa eronneet, tahoillaan onnelliset vanhemmat kuin väkisin yhdessä pysyttelevät riitelevät vanhemmat <3 Tsemppiä :)

    VastaaPoista
  4. Emmi.sä oot niin vahva nainen <3 kaikkea hyvää sun elämääsi ja aurinkoa päivääsi <3

    VastaaPoista

Kiitos kommentistasi ♡

Blog Design by Get Polished | Copyright 2016