Treenivinkit synnyttäneelle ja muut pettymykset

”Juokseminen synnytyksen jälkeen.”

”Älä suotta kiirehdi. Parasta liikuntaa synnytyksen jälkeen on kevyet vaunulenkit vauvan kanssa. Aloita rauhallisesti. Muistathan, että imettäessä tarvitset enemmän energiaa, sillä kulutuksesikin on suurempaa. Nauti ajasta vauvan kanssa raittiissa ilmassa.”

”Raskauskilojen pudottaminen synnytyksen jälkeen.”

”Ei hätää, imettäessä monen raskauskilot sulavat kuin itsestään. Pidä huoli terveellisestä ruokavaliosta, varmista, että syöt riittävästi. Älä aloita laihdutuskuureja. Kulutat kaloreita riittävästi imettäessä ja vauvan kanssa puuhatessa. Painoa ehtii pudottaa myöhemminkin, nauti tästä vauva-ajasta, se on ohi nopeammin kuin huomaatkaan.”

No niin tietysti. Oletuksena tietysti on, kun kirjoitat mitä tahansa ”synnytyksen jälkeen”, että sinulla on se pieni vauva kuvioissa mukana. Silti se kirpaisee. Kirpaisee todella syvältä. Ainoa konkreettinen asia, joka synnytyksestä itsellesi jää, on se höllyvä puolityhjä nahkapussukka navan alapuolella ja määrästä riippuen ylimääräiset kilot. Kilot, jotka tosiaan ajattelit ”sulavan kuin itsestään.”  Todellisuudessa et pääse nauttimaan niistä mieltä virkistävistä, kevyistä vaunulenkeistä vauvasi kanssa. Suunnitelmat vauvauinneista ja sun muista värikylvyistä ja muskareista murenevat siinä samalla, vaikka ne eivät synnytyksessä ole ensimmäisenä mielessä. Mutta kyllä haikailet niiden perään. Synnytyksen jälkeen suurimpana ajatuksena on pienen vauvan menetys. Vasta myöhemmin huomaat, mitä kaikkea muuta olet menettänyt. Kaikki ne suuret haaveet.

”Näin luet kaksikuiselle vauvallesi.”

Tämä on jo oma moka. Raskausaikana latasin kaikki mahdolliset raskaussovellukset. Johonkin Vau.fi-kerhoon kuuluinkin jo valmiiksi, mutta olin sinnekkin rekisteröinyt jo syntyvän vauvan lasketunajan. Ja nyt, kaksi kuukautta myöhemmin roskapostiini ilmestyy edelleen ”vauvasi on jo kuukauden ikäinen, voit tehdä hänen kanssaan sitä ja tätä ja tuota..” En vain ole saanut ilmoitetuksi, etten halua enää viestejä kyseiseltä sivustolta, vaikka se olisikin vain muutaman klikkauksen päässä. Viestit ovat musertavia. En tahdo niitä, mutta samalla tuntuu pahalta ottaa ilmoitukset pois. Näitä asioita minä voisin tehdä, jos minulla olisi vauva. Mutta en voi. En voi mennä vauvauintiin, ilman vauvaa. En voi kuljeksia tyhjien vaunujen kanssa kaduilla, ilman vauvaa. En voi tehdä mitään kaksikuisen vauvani kanssa.

KOHTUKUOLEMA LAPSEN NÄKÖKULMASTA

Meillä ollaan jo pari viikkoa uppouduttu remonttiin ja odotettu uuteen kotiin pääsyä. Keskusteluaiheet kotona lasten kanssa ovat siis pyörineet tulevissa omissa huoneissa ja leikkimökissä. Siltikään pikkusisko, jota niin kovasti odotettiin, ei ole unohtunut. Eikä tietenkään ole tarkoituskaan. Oma ajatukseni karkaa häneen päivittäin ja kannan häntä ja hänen menetystään koko ajan, vielä niin raskaana sydämessäni. Käymme hänen haudalla yleensä joka toinen päivä, monesti siis lapset ovat mukana. Kun lähdemme johonkin, lapset kysyvät, mennäänkö haudalle viemään kynttilä. Lasten kanssa käynnit ovat melko nopeita. He eivät tietysti viihdy hautausmaalla, jossa ei saa juosta tai puhua kovaan ääneen.

Kysymyksiä Ainon kuolemasta ei tule enää joka päivä, mutta joka viikko kuitenkin. Yleensä puhumme samasta aiheesta useampana päivänä peräkkäin. Viimeisimpänä keskustelun aiheena on ollut taas miksi. Miksi meidän vauva otettiin pois? Miksi muut vauvat eivät kuole? Muita aiheita meillä on ollut, kuinka joskus ollaan kaikki yhdessä siellä taivaalla. Ja tämä on tullut suoraan Eevin omista ajatuksista. Kuinka joskus pitkän ajan päästä, kaikki olemme yhdessä taivaalla ja saamme kaikki nähdä Ainon. Ja sitten äiti ei ole enää surullinen.

Kuten olen aiemminkin jo kirjoittanut, lasten suhtautuminen tilanteeseen on ollut ihailtavaa. Ihmeellistä, miten hyvin he ovat asiaa käsitelleet. Emme ole vielä alkaneet yrittää uudelleen raskautumista, mutta siitäkin on puhuttu. Jospa joskus meitä siunattaisiin uudelle vauvalla. Tästäkin asiasta lapsilla on hyvin eri käsitykset. Nooa puhuu uudesta Aino-vauvasta, kun taas Eevi ajattelee uutta vauvaa poikavauvana. En tiedä, mistä Eevin ajatus kumpuaa. Onko hänellä ajatuksena, että seuraava voisi olla taas pikkuveli, kun hänellä nyt on jo pikkusisko. Meidän kummipoika, lasten ensimmäinen serkku, syntyi loppuvuonna. Eevillä on ollut kysymyksiä myös siihen liittyen, miksi me emme saaneet vauvaa kotiin, mutta serkkupoika pääsi. 

En tiedä, onko hänelle tullut ajatus, että ehkä mahdollinen pikkuveli pääsisi kotiin asti, 

kun sisko ei päässyt. 

Joinakin päivinä lasten kysymyksiin ja mietteisiin on vaikea vastata. Joskus en edes tiedä mitä vastata. Lasten kysymykset voivat olla todella vaikeita, ja kun yrittää vastata niihin rehellisesti ja kuitenkin yksinkertaisesti, tilanne tuntuu hankalalta. Olemmekin kertoneet vain, että vauvan sydän pysähtyi. Seuraavaksi joutuukin selittämään, miksi äidin tai jonkun muun sydän ei ole pysähtynyt ja miksi ihmiset kuolevat vanhana. Hetken kuluttua kuitenkin keskustellaan, miksi vanhana ihmisenä voi tippua kaikki hampaat. Niin nopeasti voi vaihtua lapsen ajatus. Ja seuraavana päivänä taas, joskus me ollaan kaikki yhdessä.

KAKSI KUUKAUTTA KOKOAIKAISTA SURUTYÖTÄ

Kaksi kuukautta. Samalla niin lyhyt aika, mutta silti niin pitkä. Joinakin päivinä tuntuu, että synnytyksestä olisi vain pari viikkoa ja välillä tuntuu, että siitä on ikuisuus, kun näin vauvani ensimmäisen ja viimeisen kerran. On tullut kevät. Se tuntuu samaan aikaan niin raadolliselta, että elämä vain jatkaa kulkuaan, mutta kuitenkin niin lohdulliselta, että niin tapahtuu. Me vain yritämme rämpiä perässä. Joinakin päivinä yllätyn, kuinka hyvin päivä on sujunut. Annan kyllä itselleni luvan olla onnellinen. En tunne siitä huonoa omaatuntoa, mutta siitä tunnen, etten tunne. Kaikki päivät eivät mene enää surussa velloen, mutta sitten tulee se yksi päivä, jolloin aamun ensimmäiset auringonsäteet satuttavat ja silloin tiedän, tämä ei ole hyvä päivä.

Näiden kahden kuukauden aikana olen tuntenut varmasti jokaisen olemassa olevan tunteen. Ainakin kaikki niistä negatiivisista. Kuitenkin silloin tällöin olen nähnyt väläyksiä myös siitä henkilöstä, joka joskus olin. En vieläkään ole sama iloinen persoona, joka pystyy kaikista ikävimmistäkin asioista löytämään jonkun hyvän asian, tai se, joka kehtaa vakavemmankin asian yhteydessä heittää typerän vitsin piristääkseen muita. Olen vielä se, jota tarvitsee piristää. Mutta kun joku heittää minulle tyhmääkin tyhmemmän vitsin, minä nauran. Samalla olen kuitenkin myös se, joka pidättelee itkua nähdessään vastasyntyneen vauvan tai näkee tuntemattoman ihmisen katsovan meidän pientä hautaa hautausmaalla, varmaankin miettien, kuinka hurjaa on joutua hautaamaan niin pieni ihminen. 

Tätä vuotta on takana vasta muutama kuukausi ja silti tänä aikana elämässäni on tapahtunut asioita enemmän, kuin koskaan. Tämä talvi, tämä kevät, tämä vuosi, ei koskaan poistu mielestäni. Kuinka paljon se meiltä ottikaan. Hyvääkin se vähän antoi, mutta toistaiseksi päällimmäisenä on menetys. Näen koko maailman ihan eri tavalla kuin ennen. Ennen pidin monia asioita itsestäänselvyytenä, kunnes se usko vain eräänä iltana vietiin pois. Mutta jos tämä vuosi on jotakin tähän mennessä tuonut, niin arvostusta. Arvostan enemmän sitä, mitä meillä on. Sitä, mitä meiltä ei ole pois viety. Perhettä ja läheisiä. Ne eivät ole itsestäänselvyys. Arvostan lapsiani, jotka tässä tilanteessa olisivat ymmärrettävästi saattaneet reagoida huonosti, mutta he ovat yllättäneet minut reippaudella ja ymmärryksellä. Arvostan miestäni, joka on ollut kärsivällinen minun hajotessa joka toinen, kolmas tai neljäs päivä. Ja joka on saanut minut pidettyäni pään jollakin tavalla kasassa, vaikka jotkut päivät ovat edelleen lähes ylitsepääsemättömän vaikeita. Ja ihan kaikkia, jotka ovat tämän kahden kuukauden aikana jollakin tavalla olleet elämässämme mukana.

Koronakupla puhkesi juuri kun eniten tarvitsimme läheisiä!

Vähintään jokatoinen facebook-päivitys etusivullani liittyy Koronaan. Iltalehden ensimmäiset kaksikymmentä uutisotsikkoa liittyy Koronaan. Jokainen keskustelu ystävän ja tuttavan kanssa liittyy Koronaan. Jopa naapuri, joka normaalisti vain tervehtii, mainitsee Koronasta. Korona sitä, Korona tätä, Korona sitä tätä ja tuota. Se tursuaa joka tuutista ja itseni estelyistä huolimatta, kirjoitan siitä myöskin. Vaikka kuinka ärsyttää aiheesta itseäni kirjoittaa, kirjoitan silti, kuinka tämä maailman mullistava virus hyppäsi esiin juuri sillä hetkellä, kun se ei olisi meille todellakaan sopinut.

Meidän ollessa vielä sairaalassa muistan kuulleeni asiasta ehkä ensimmäisiä kertoja. Silloin se oli vain jokin uusi virus, joka jylläsi Kiinassa. Oli kuulemma tappanutkin useita. Ensimmäiset viikot kuljimme täysin sumussa. En lukenut uutisia, enkä sen enempää katsonut niitä telkkaristakaan. Se alkoi leviämään, mutta en murehtinut asiaa. Meillä oli oma tragedia surtavana. Läheiset kävivät luonamme. Ja vaikka he vain tulivat meille ja olivat, en tajunnut sen tärkeyttä, kuin vasta nyt, kun he eivät enää käy.

Hautajaiset maaliskuun alussa. Se oli jo Suomessa, mutta pääosin pääkaupunkiseudulla. Anoppi ja mieheni sisko olivat tulossa sieltä suunnalta ja muistan miettineeni, että onneksi he tulevat autolla, eivätkä junalla. Hautajaisten jälkeen meni taas viikko, ajatukset jossakin toisessa ulottuvuudessa. Ja sen jälkeen asiat lähtivät käsistä. Ei lapsia kerhoihin tai harrastuksiin, vältä kaupassa käymistä, vältä sitä ja tätä ja tota. Vältä turhia kanssakäymisiä. Tässä vaiheessa tajusin, kuinka tämä vaikuttaa meihin. Kun me olemme juuri kokeneet elämämme suurimman menetyksen, ainoa asia, jota me tarvitsimme, oli läheiset ihmiset ympärillämme ja nyt se kaikki riistettiin. En ymmärtänyt, kuinka helpotti oloa äidin tai mummin lämmin halaus, vaarin pelkkä läsnäolo kahvipöydässä. Se riitti, kun joku istui sohvalla ja puhui, ihan sama vaikka säästä tai jalkapallosta. 

Olen päivittäin sukulaisten kanssa yhteydessä puhelimitse, mutta ei se ole sama asia, kuin läsnäolo. Nyt uutena lisänä on tullut suuri pelko menettää joku heistä. Meiltä vietiin juuri odottamattomasti jotakin suurta ja arvokasta, mikä estää viemästä lisää? Ensin virus vei vanhat ja huonokuntoiset, mutta mitä enemmän uutisia lukee, sitä enemmän niistä käy ilmi, kuinka lähtee myös yhä nuoremmat ihmiset. Tietysti Korona on vaikuttanut meidänkin perheessä myös lomauttamisen muodossa, lasten kerhojen ja päiväkodin loppumisella, harrastuksen loppumisella, mutta kaikista näistä selvitään. Suurin itseeni vaikuttava asia on juurikin läheisten menettäminen hetkellisesti. Tämä ei olisi voinut tapahtua huonompaan aikaan.

YHTEINEN OMAKOTITALOUNELMA

Noniin, nyt mä yritän vaihtaa aihetta edes pieneksi hetkeksi.. Muutimme miehen kanssa edellisvuoden marraskuussa yhteiseen vuokra-asuntoon. Silloin jo molemmilla oli haaveissa omakotitalo, sitten tulevaisuudessa. Silloin tällöin selailimme etuovesta myytäviä taloja ja haaveilimme. Vuoden vaihteessa siskoni oli miehensä kanssa löytänyt heille oman talon, johon he muuttaisivat vanhan asunnon myytyään. Meidän talokuumeemme paheni, mutta olin viimeisilläni raskaana, eikä edes ajateltu mahdollisia talokauppoja ihan tosissaan. Toiveena oli, että ehkä vuoden sisällä. Tässä kolmiossa mahtuisimme kuitenkin vielä elelemään kahden leikki-ikäisen ja vauvan kanssa. Muutto olisi pakollinen vasta kun vauva tarvitsisi oman huoneen tai kun Eevi aloittaisi koulun puolentoista vuoden päästä syksyllä.

Teimme kuitenkin muuten vain alustavan lainahakemuksen, nähdäksemme, paljonko voisimme lainaa saada. Lainatarjous tulikin jo seuraavana aamuna. Tämä helpotti meidän talotutkimustyötä, jotta osasimme rajata kohteet tiettyyn hintaan asti. Tarjouksen saatuamme talokuume tietetenkin jatkoi nousua. Siskoni linkitti meille yhden kohteen, joka sijaitsi heidän tulevan talon viereisellä tiellä. Meillä on siskon kanssa vain yhden ja puolen vuoden ikäero ja välimme ovat aina olleet hyvin läheiset. Sisko on vanhimman lapseni kummitäti ja meistä miehen kanssa tuli loppuvuodesta heidän esikoisensa kummeja. Mikä olisikaan hauskempaa, kun asua viereisillä kujilla ja viettää peli-iltoja yhdessä tai lähteä vielä vaikka iltamyöhään yhtäkkiä lenkille? Ei niin mikään! 

Talo ei kuitenkaan sijainnut Porissa, jossa olemme molemmat pitkään asuneet. Se sijaitsi pienessä naapurikaupungissa, josta tosin lähes yhtä nopeasti isoa tietä pitkin pääsee Porin keskustaan, mitä meidän nykyisestäkin asunnosta mutkittelee liikenneympyröitä pitkin. Kävimme yleisessä näytössä. Talo täytti aikalailla meidän toiveet omasta kodista. Neljä makuuhuonetta, kaikki yhdessä kerroksessa. Hyvän kokoinen, aidattu piha. Sauna ja pesutilat juuri remontoitu. Talo oli ollut jo pidemmän aikaa myynnissä ja vasta vaihtanut välittäjää. Emme uskoneet meillä olevan mikään kiire. Mutta kun pari päivää myöhemmin soitin mahdollisuudesta mennä yksityisnäytölle, talosta olikin tehty tarjous. Jos vielä hetki sitten olin epäröinyt muuttoa pois Porista, se epäröinti katosi tässä vaiheessa ja petyin suuresti. Tämä oli meidän unelmatalomme! Meidän iloksemme myyjät olivat kuitenkin valmiita odottamaan seuraavaan päivään mahdollista tarjoustamme ja sovimme yksityisnäytön vielä samalle illalle.

Ja me teimme tarjouksen. Ja me ostimme talon! Yksi pitkäaikaisista haaveistamme oli toteutumassa ja tämä kaikki tapahtui parin viikon sisällä, suunnittelemamme vuoden sijaan. Kaiken paperisodan jälkeen kauppapäivä varmistui. Ystävänpäivänä 14.2. Vauvamme kuoli kaksi päivää aiemmin, olimme siis vielä kauppapäivää edeltävänä päivänä sairaalassa. Emme kuitenkaan voineet, emmekä tietenkään edes halunneet perua kauppoja. Mieheni lähti siis isäpuoleni kanssa kirjoittamaan paperit. Kaiken kurjuuden keskellä olimme siis virallisesti talonomistajia. Ja vaikka yksi unelma oli juuri romutettu, toinen toteutui samaan aikaan. Huomenna meillä on yhteisen omakotitalon avaimet kädessämme ja aloitamme pienen remontin. Huhti-toukokuun vaihteessa pääsemme vihdoin ihan ikiomaan kotiimme.

Miksi lähdit luotamme? Kysymys, johon emme koskaan saa vastausta

Mun oli tällä kertaa ihan oikeasti aikomus kirjoittaa ihan jostakin muusta. Ostamastamme talosta ja ensi viikolla alkavasta remontista. Siitä, että ei meidän elämä ihan joka päivä tai ainakaan ihan joka hetki, ole ihan pelkkää paskaa. Siitä, että pystyn iloitsemaan lapsista ja heidän ilosta. Siitä, että pystyn välillä nauramaankin, vaikka se samalla vähän sattuukin. Mutta tunne ei anna periksi. Ei anna mun kirjoittaa ilosta, vaikka kuinka haluaisinkin. Ehkä yritän taas seuraavalla kerralla.

Tällä viikolla oli paluu äitiyspolille. Niistä samoista Helvetin porteista, joista kerran menin sisälle ja poistuin tuhansina palasina ulos. Jälkitarkastus. Tätä oli odotettu. Peläten, mutta ehkä tämä antaisi meille ne viimeiset vastaukset, joita odotimme. Monta kertaa mietittyäni, en enää edes tiennyt, minkä vastauksen olisin halunnut kuulla. Olin mielessäni laittanut syitä järjestykseen. Mikä olisi helpoin kuulla, mikä olisi helpoin hyväksyä. Silti mikään syy ei olisi hyväksyttävä. Hetken ajattelin, että jos Aino olisi ollut vakavasti sairas, hyväksyisinkö hänen menetyksen paremmin, jos se olisi ollut väistämättä edessä. Toinen ajatukseni kuitenkin oli, olisiko se periytyvää, voisiko se tapahtua uudelleen?

Ainut asia, jota en tahtonut kuulla, olisi se, että kaatumisellani olisi ollut jotakin tekemistä sen kanssa. Luoja älä anna lääkärin lausua niitä sanoja. Vauvamme oli täysin terve, hänessä ei ollut niin minkäänlaista virhettä. Hän oli täydellinen. Mutta miksi täysin terve, kaikinpuolin niin virheetön pieni vauva viedään meiltä pois? Siihen emme saa vastauksia ikinä. Kaatuminen olisi sopinut kuvaan, mutta lääkärin sanojen mukaan isku olisi tarvinnut kohdistua suoraan vatsan alueelle ja olla muutenkin kovempi, kuin pelkkä pieni pyllähdys. Puolet näistä tapahtuu ilman mitään syytä, ilman mitään osumaa mihinkään. Osittain sanojen helinää minulle. Kuulin vain ”kaatuminen sopisi ajallisesti kuvaan.” En halunnut kuulla sitä. 

Me teimme silloin kaikkemme. Riensimme polille ultraan, sydän- ja supistuskäyrille. Kaikki oli kunnossa. Kaikki oli kuten pitikin. Ja sitten yhtäkkiä ei ollutkaan. Tiedän, etten voi syyttää itseäni. Tottakai järkenikin sen minulle sanoo. Mutta en minä tätä halunnut kuulla. Jäljelle jäi yhä vain pelkkiä kysymyksiä. Kysymyksiä, joihin kukaan ei vastaa. Hän on vain poissa ja meidän pitäisi hyväksyä se, ilman selityksiä. Kaunis, pieni, terve tyttöni. Kuinka ikävöinkään sinua.

Mikä pitää minut vielä kiinni elämässä?

Viime viikkoina olen uinut todella syvissä vesissä, antanut tunteiden viedä välillä pohjamutiin asti. Olen kyseenalaistanut, miksi minun pitäisi jaksaa elää tätä elämää. Miten kukaan jaksaa nousta pinnalle tämän kokemuksen jälkeen? Olen itkenyt ja huutanut, raivonnut. Olen tuijottanut tunteja tyhjää pistettä ja vain miettinyt, miksi. Riskit, etten pääse tämän surun yli ja jään pohjalle, ovat suuret. Olen aikoinaan vuosien ajan sairastanut masennusta ja kärsinyt nuorempana itsetuhoisuudesta. Se suurentaa mahdollisuutta ajautua samaan lohduttomaan kierteeseen.

Neuvolasta ehdotettiin käyntejä psykiatrisella sairaanhoitajalla. Otin tarjouksen vastaan. Ensiajatukseni oli hieman negatiivinen, miten joku, joka ei ole kokenut samaa, voisi auttaa minua? Nyt kahta käyntiä rikkaampana ajatukseni on toinen. Ei hän ymmärräkään, miltä minusta tuntuu, mutta ei hänen tarvitsekaan. Hänen tehtävänsä on kuunnella ja vatvoa, vatvoa niin kauan, että asia muuttuisi arkisemmaksi ja siitä olisi helpompi puhua. Hänen tehtävänsä on saada minut uskomaan, että joskus voisin olla onnellinen, vaikka olisinkin samaan aikaan surullinen. Hänen tehtävänsä on tietysti myös huomata, jos en pääsekään takaisin pintaan. 

Olen tietysti päästänyt välillä päähäni ajatuksia, tämä kaikki tuska olisi helpompaa,

 jos ei vain tarvitsisi kestää, 

jos minua ei olisi. 

Kaikki tuska olisi helpompaa, jos menehtynyt olisinkin minä, eikä vauvamme. 

En kuitenkaan ole ajatellut sitä itsetuhoisesti. En pelkää tekeväni itselleni mitään. Minun on silti oltava äiti. Olen edelleen täällä, koska lapseni tarvitsevat äitiä. He pitävät minut kiinni elämässä. Koen myös edelleen olevani tärkeä ja rakastettu. Miten mieheni pärjäisi, jos hän joutuisi luopumaan myös minusta. Hän kokisi varmasti pohjatonta surua myös minun menettämisestä.

Viime viikkojen suru ja kipu ovat avanneet myös omat silmäni. Oman lapsen menettäminen on maailman kamalin asia. En keksi yhtään kipeämpää asiaa. Olen miettinyt omaa historiaani. Tältäkö minun äidistäni on joskus tuntunut? Joutuessaan pelkäämään minun menettämistä. Pelkäämään jokaista puhelinsoittoa, olenko tehnyt itselleni jotakin viimeisen kerran. Näiden viikkojen aikana olen katunut sitä aiheutettua pelkoa. En ikinä voisi tehdä sitä, en ikinä halua, että äitini kokisi sitä saman. Tarvitsen heitä kaikkia päästäkseni pintaan, en tahdo hukkua.