Meillä on lapset toistensa kanssa ihan eri maata. Usein lapset ovatkin ihan erilaisilla persoonallisuuksilla varustettuja, mutta aina välillä kummastuttaa, kuinka he voivatkaan olla niin erilaisia.
Meidän eskarilainen on niin ekstrovertti, kuin ekstrovertti voi vain olla. Hän rakastaa olla huomion keskipisteenä. Hän imee energiaa muista ihmisistä. Ekstroverteistä sanotaan, että heillä saattaa esiintyä introverttejä enemmän keskittymisvaikeuksia vaikkapa opiskelussa. Ja tämä kuvaa esikoista ihan täysin. Vielä ei olla niinkään päästy oikeaan koulumaailmaan, mutta eskarissa jo tottakai harjoitellaan paikoillaan istumista, yhteen asiaan kerralla keskittymistä. Huolimatta siitä, että meidän tytöllä on hyvät valmiudet koulun aloitukselle, sekä neuvolan, että eskarin mukaan, on keskittymisen kanssa vielä vähän treenaamista. Minkäs sille voi, että ajatukset lentävät vauhdilla jo seuraavaan asiaan.
Hän on joka tapauksessa sosiaalisesti hyvin lahjakas. Eskarissa, kun kysyttiin, ketkä ovat sun kavereita ryhmästä, hän valitsi kaikki.
Ja sitten pieni, vajaa viisivuotias introvertti. Hänen erityisherkkyydestä olenkin aiemmin kirjoittanut täällä. Siinä missä esikoinen saa energiaa muista ihmisistä, toisen energia ennemminkin kuluu. Hän on varautuneempi ja väsyy herkemmin. Jos hän saisi valita ison ryhmän ja muutaman leikkikaverin välillä, hän valitsisi jälkimmäisen. Kun isosiskolla oli kaverisynttärit, toivoi pieni introvertti hänen kaverisynttäreille vieraaksi äidin ja mummun. Hänelläkin on kavereita päiväkodissa, mutta hänen parhaita kavereita on kaksi muuta, samanhenkistä poikaa. Poikia, joiden kanssa välillä saa kovaäänisetkin leikit aikaiseksi, mutta jotka tykkäävät myös välillä rauhoittua ei-niin-hektisen puuhastelun parissa. Sillä äänekkään riehumisleikin jälkeen tarvitaankin pientä tankkausta rauhasta.
Siltikin, ymmärrän heitä molempia ihan täysin. Esikoinen on ihan täysin kopio minusta pienenä. Olin se, joka nautti huomiosta. Se, joka tanssi pöydällä Shakiran tahtiin ja vastasi opettajallekin vain, kun tämä kutsui minua nimeni sijasta Shakiraksi. Täytyy sanoa, että mun miehellä soi kyseinen artisti kännykästä, kun soitan hänelle..
Olin se, jonka parhaita kavereita oli koko luokka, osasin tv-mainokset ulkoa, enkä epäillyt olla näyttämättä taitoani, kaikille. Olin myös se, jonka housuissa näytti olevan aina kasa muurahaisia, kun telkkarin katseluun ei riittänyt sohva ja pari nojatuolia, kun tila loppui kesken. Tiedän siis aivan tarkalleen, miltä tuntuu olla tuo kuusivuotias, jota käsketään välillä olemaan hiljempaa, jotta muutkin saisivat puheenvuoron.
Kuitenkin, mitä vanhemmaksi olen tullut, sitä enemmän nautin hiljaisuudesta. En nauti täydestä yksinolosta, eli toisaalta tarvitsen jonkun viereeni, mutta riittää kun hän on siinä. Siinä missä ennen nautin musiikista ja tanssimisesta baarissa, istun nyt mielummin villasukat jalassa sohvan nurkassa ja ihailen takkatulta. Suunnittelen uutta sisustusta mielessäni selailemalla puhelinta tai sisustuslehteä. Koen välillä hyvin raskaana sosiaaliset tapahtumat, joissa tarvitsee normaalia enemmän olla skarppina.
Olen siis nykyään ehkä enemmänkin sopiva sekoitus molempia. Nautin asiakaspalvelutyöstäni paljon. Saan tutustua uusiin ihmisiin ja kuulen paljon erilaisia tarinoita. Vastapainona tarvitsen kuitenkin rauhallisia takkatuli-iltoja. Mutta tästä syystä koen ymmärtäväni molempien, niin erilaisten lasteni persoonallisuuksia.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti
Kiitos kommentistasi ♡