Viime vuosi oli henkisen kasvun paikka tai se kasvu jatkuu edelleen. Niin moni asia on muuttunut vuoden takaisesta. Suurimpana on se, mitä ylipäätään asioista ajattelee. Kuinka turhista asioista ihmiset viitsii valittaa.
Vaikka paljon on muuttunut, ei menetys ole silti vienyt kaikkea. Mulla oli ennen unelmia, haaveita ja toiveita. Kohtukuoleman jälkeen luulin, etten enää ikinä voisi haaveilla. Ensin pinnalla pitävä ajatus oli vain, kunhan saisin pitää perheeni. Kumpa pysyisimme terveinä. Kumpa kukaan tai mikään ei veisi tätä, mikä on jäljellä.
Myöhemmin tajusin, että vaikka elämässä kokee suuren menetyksen, ei sen ole pakko viedä kaikkea muutakin. Niimpä olen alkanut taas haaveilemaan. Ihan tavallisista asioista. Kukapa ei toivoisi paljon rahaa? Tai ainakin niin paljon, ettei tarvitsisi stressata, tuleeko iso vakuutuslasku heti joulun jälkeen. Minä ainakin haaveilen lottovoitosta. Tällä hetkellä haaveilen kissasta. Pienestä vessaremontista. Paremmasta tästä vuodesta. Siitä, että saan tehdä töitä ja asiakkaita riittää. Kaikista eniten toivon edelleen, että lähimmäiseni pysyvät terveinä ja saan pitää heidät kaikki. Mutta uskallan haaveilla myös muista asioista.
Jos voisin, poistaisin elämästäni kaikki ihmiset, jotka ajattelevat kaikesta negatiivisesti. Tai tuovat meidän elämään pelkkää kurjuutta. En kaipaa sellaisia ihmisiä lähellemme. Omasta mielestäni olemme saaneet lähivuosiksi ihan riittävästi murhetta ja paskaa kannettavaksemme. Valitettavasti joitakin ihmisiä ei voi kokonaan poistaa, vaikka haluaisi. Mutta toivottavasti näidenkin ihmisten silmät joskus aukeavat ja he saavat kokemuksen, ettei elämä olekkaan sen pöllömpää. Lakkaisivat valittamasta turhista ja keskittyisivät elämään. Sitä minä kaikille toivoisin.
