pelkopoli category
Näytetään tekstit, joissa on tunniste pelkopoli. Näytä kaikki tekstit

Joko vauva vihdoin kääntyi?

sunnuntai 2. toukokuuta 2021

Viime päivät ovat olleet jotenkin ihan superraskaita. Mä jäin jo torstain jälkeen vappuvapaille ja tarkoitus oli vähän siivoilla tässä viikonlopun aikana. Lapset menivät isälleen ja miehellä alkoi vihdoin työt pitkän lomautuksen jälkeen. Ja mulla taas kalenteri näytti aikalailla tyhjää koko viikonlopun osalta. Mitä nyt parit pienet synttärikahvit oli ja on tiedossa. Kuitenkaan mä en ole tässä muutaman päivän aikana siivonnut ollenkaan, enkä tehnyt oikein kauheasti mitään muutakaan. Ainakin viikon verran oon nukkunut ihan maailman huonoiten, on kylmä ja kuuma, jalkoja ahdistaa ja pakottaa, eikä oikein mitenkään päin ole hyvä olla. Mutta en mä ole saanut päivisinkään nukuttua, levättyä kyllä, mutta uni ei ole tullut. Mä oon väsyneenä pieni kiukkupussi. Siinä missä vaikka mun miehelle (ja äidille ja siskolle) tulee kauhea nälkäkiukku, niin mulle tulee väsykiukku. Kaikki vaan ärsyttää ja hermot meinaa mennä ihan totaalisesti typeristäkin asioista.


Lisäksi vauva pyörii vatsassa kuin hyrrä, juuri siihen aikaan, kun mä yritän käydä nukkumaan ja silloin, kun mä aikaisin aamulla haluaisin vielä jatkaa niitä unia. Ja toinen on hikka. Se iskee juuri sillä samalla sekunnilla, kun mä painan pääni tyynyyn. Siis vauvan hikka. Ja se saattaa välillä kestää pidemmänkin hetken. Toisaalta mä olen niistä todella iloinen. Tunnen koko ajan, että vauvalla on kaikki hyvin, kun liikkeet ovat vilkkaita, mutta alkaa se useamman huonosti nukutun yön jälkeen ehkä pikkusen ärsyttämään. Ja nyt mä heti perään hoen mielessäni, että ei se oikeasti ole ärsyttävää, jottei se vain ainakaan loppuisi. Lisäksi eräänä yönä mä tunsin, että vauva oli ihan poikittain vatsassa tai ainakin niin, että venytti jokaista seinämää samaan aikaan ja tunne oli todella ikävä. Mutta silloinkin mä yritin vain mielessäni hurrata, että nyt sen oli ihan pakko kääntyä! Sen verran kovaa muljumista se oli. Kuukausi sittenhän kontrollikäynnillä kökötettiin perätilassa, sama asento löytyi jo rakenneultrassa.


Tätä asentoasiaa ja vauvan vointia päästiin taas perjantaina tutkimaan ultrassa. Alkuun meillä oli se paljon odottamani pelkopolikäynti. Kätilö oli aivan ihana ja vaikka pääosin puhuttiin tulevasta synnytyksestä, juteltiin me vähän tämän raskauden tuomista tuntemuksistakin. Musta oli silti tärkeää käydä itse synnytystä läpi. Siihen liittyviä ajatuksia ja toiveita. Niitä mulla ei silti ihan hirveästi olekaan. Suurimpana toiveena mulla on vain ollut, että ei jäädä missään kohtaa tiedottomiksi. Toivon, että meille kerrotaan mitä tehdään ja miksi tehdään. Jos vauvalla on joku hätä tai jokin on vähän epäselvää. Epätietoisuus ja hiljaisuus on kaikista pahimmat. Lisäksi kätilö sanoi, että tapauksessani sydänkäyrää voidaan ottaa vaikka lähes koko synnytyksen ajan, jos vain tahdon. Vaikka huoneessa ei koko ajan olisi henkilökuntaa, näkisin itse monitorilta vauvan sykkeen ja lisäksi käyrä näkyisi taukoamatta tietokoneen kautta kätilöille.


Seuraavana oli vuorossa lääkäri ja ultraus. Meidän lääkäri oli puolisen tuntia myöhässä, mutta toisaalta olin vain tyytyväinen, että oltiin menossa eri lääkärille kuin viimeksi. Lisäksi pelkokätilö kertoi, että kyseinen lääkäri on hyvä selittämään, mitä tapahtuu. Ja näin kyllä olikin. Sain vielä itse sanottua ennen tutkimusta, että viime kerralla jäi vähän epätietoinen olo ja lääkäri ei ollut kovin puhelias. Tämä lääkäri lupasi tämän kerran olevan erilainen. Mukana oli jälleen myös erikoistuva lääkäri, joka sai ennen ultrausta kokeilla vatsan päältä, kuinka päin vauva vatsassa oleili. Olin varsin tyytyväinen, kun kandi epäili vauvan olevan raivotarjonnassa! Ja minkä karvaan pettymyksen jouduinkin kokemaan, kun lääkäri läväytti ultralaitteen ylävatsalle ja mikäs muu se siinä ensimmäisenä olikaan, kuin pää! Siellä hän tyytyväisenä tönötti, jälleen kerran peppu tiukasti kohti maata. Lisäksi hän oli varsin hyvän kokoinen, 2,4 kiloa. Lapsivettä normaalin verran ja kokonsa puolesta lääkäri kehotti vauvaa kääntymään pää alaspäin mieluusti jo muutaman päivän sisällä. Hetken päästä saattaisi tehdä jo tiukkaa.




Katseltiin kaiken olevan muuten kunnossa ja tällä kertaa saimme ihastella ihan koko vauvaa ja muutenkin kokemus oli huomattavasti mukavampi, kuin viime kerralla. Nyrkkejään herra ei kuitenkaan suostunut kasvoiltaan siirtämään, joten saimme tyytyä poskikuvaan. Sovittiin uusi aika reilu kolmen viikon päähän, silloin katsottaisiin jälleen vauvan asentoa, sekä kokoa ja tehtäisiin uusia suunnitelmia sen mukaan. Mun suuret suunnitelmat alatiesynnytyksestä alkoivat kuitenkin pikkuhiljaa romuttumaan. Esikoinen istui myös tiiviisti perätilassa ihan rakenneultrasta lähtien. Kääntöyrityksestä huolimatta siellä pysyi, eikä hievahtanutkaan. Hän oli myös huomattavasti pienempi kokoinen. Mietin, kuinka isoksi tämä vauva ehtisi kasvaa kolmessa viikossa, olisiko silloin kääntöyritys ihan toivotonta. Lisäksi itse kääntöyritys aiheuttaa mussa pelkoa, vaikka riskit komplikaatioihin ovatkin pienet. Ehdin googlettaa jopa perätilasynnytystä. Mutta meidän tapauksessa se tarkoittaisi käynnistystä koon takia, sillä en usko, että tämäkään yksilö lähtisi kovin aikaisilla viikoilla itsekseen syntymään, vaikka ei sitä ikinä tiedä. Muutaman viikon päästä ollaan kuitenkin taas viisaampia, onhan tässä vielä toivoa spontaanista kääntymisestäkin, vaikka päivä päivältä se tuntuu omasta mielestä epätodennäköiseltä. Ainakin me saatiin hyvä lääkärikokemus tällä kertaa!

EN SUOSTU SYNNYTTÄMÄÄN ILMAN MIESTÄNI

perjantai 26. helmikuuta 2021

Olen koko ajan yrittänyt olla positiivisin mielin jylläävää pandemiaa kohtaan. Meidän perheessä on ollut lomautusta ja rahahuolia, mutta ihan hyvin ollaan pärjätty. Itseäni ei ole juurikaan hetkauttanut se, ettei baareihin ole viitsinyt mennä ja muitakin ylimääräisiä menoja on suositeltu karsimaan. Se on välillä ollut tälläiselle kotihiirelle hyvä tekosyy. Nyt on saanut ja kannattanutkin pysyä kotona. Lasten kanssa olisi välillä tehnyt mieli mennä leikkimaahan tai uimahalliin, mutta ollaan kuitenkin huomattavasti enemmän puuhailtu ulkona, mitä normaalisti. Hiihdetty, luisteltu, pulkkailtu, retkeilty. 

Jälleen ravintoloiden sulkemisen myötä, miehellä on todennäköisesti lomautus edessä. Vaikka yleensä mies on meidän suhteessa se rauhoittelija, joka joutuu vähän painamaan jarrua, kun mun pää ei meinaa kestää muuttuvia tilanteita, niin tässä asiassa mä olen kyllä se, joka yrittää hillitä miehen yli menevää stressiä. Meillä on kuitenkin perusasiat kunnossa, olleet koko ajan. Vaikka rahat olisivat vähissä tai täysin loppu, niin ei me nälkään kuolla. Meillä on paljon läheisiä, joilta ihan varmasti saisi apua, jos todellinen hätä yllättäisi. Asuntolainaan on mahdollista hakea lyhennysvapaata ja isompia laskuja on varmasti mahdollista pilkkoa pienemmiksi ja jos ei, niin eiköhän eräpäivien kanssa ole mahdollista joustaa. Tuntuu, että välillä mieskin nämä asiat käsittää, kun oikein asiasta keskustellaan, kun taas välillä hän pyörittää niitä päässään ja yön pimeinä tunteina paniikki on taattu ja yöunet menetetty.

Mutta kyllähän minä sen ymmärrän, sillä teen itse samaa. Korona vaikuttaa mun ajatuksiin myös, toki aivan eri saralla. Mun suurimmat pelkoni liittyvät itse raskauteen ja synnytykseen. Entä, jos joudun menemään yksin ultriin? Entäs jos joku meistä sattuukin sairastumaan ja joku ultra on peruttava kokonaan? Mutta kaikista suurimpana huolena, entä jos joudun synnyttämään yksin?? Jos rajoitukset menevät niin pitkälle, että tukihenkilöä ei saa ottaa synnytykseen mukaan? Mä en vain suostu synnyttämään yksin. Toki edellinen synnytys oli täysin poikkeava tilanne, mutta mä en olisi selvinnyt siitä ikinä yksin. Itse synnytys meni ihan hyvin, mutta mä en voisi kuvitellakkaan olevani siinä tilanteessa koskaan ilman mun miehen tukea. En edes tiedä, oliko missään vaiheessa viime keväänä tilannetta, että synnytykseen ei olisi saanut ottaa miestä mukaan. Mutta ilmeisesti jossakin oli, että mies sai tulla mukaan vasta synnytyssaliin siirryttäessä ja joutui poistumaan heti synnytyksen jälkeen.



Minä tarvitsen hänet vierelleni koko ajaksi. Suurin toiveeni synnytyksestä olisi, että voisin olla kotona supistusten kanssa niin pitkään, kuin mahdollista, elää sitä jännitystä, koska mennään ja sen jälkeen mennä yhdessä mieheni kanssa sairaalaan. Odotan neljättä lastani, enkä ole päässyt kokemaan tätä, varmaan niin tavanomaista synnytystä koskaan. Ensimmäinen oli suunniteltu sektio perätilan takia, toisesta meni lapsivedet ja minut käskettiin suoraan synnärille, vaikkei supistuksia vielä ollut tullut yhtäkään (tämä muistaakseni edellisen sektion tai raskausdiabeteksen takia). Ja kolmas tietysti kaikista surullisin ja epätavallisin, kun synnytys jouduttiin käynnistämään menehtyneen vauvamme vuoksi.

Mutta nyt, en enää tiedä uskaltaisinko nauttia jännittävästä odottelusta kotona. Pelkäisinkö koko ajan vauvan menehtyvän vielä viime metreillä? Pelkäisinkö sitä, etten tiedä, koska kuuluisi lähteä ja olisimme paikalla niin aikaisin, että meidät hätistettäisiin vielä takaisin kotiin tai entä jos emme edes ehtisi sairaalaan? No tähän viimeiseen en oikein usko, toinen synnytys kesti pelkästä vesien menosta vielä lähes vuorokauden ja silloinkin supistuksiin jouduttiin laittamaan vauhtia. Viime käynnistys oli myös hidasta puuhaa, toki kroppani ei ollut tällöin valmis synnyttämään ja tilanne oli muutenkin täysin luonnoton. Mutta kolme, täysin erilaista synnytystä kokeneena, en yllättyisi enää mistään. Se tekeekin tilanteesta hankalan.



Synnytykseen on vielä paljon aikaa ja koronarajoitukset ehtivät muuttumaan monta kertaa ennen sitä. Toivottavasti. Meille on alusta asti puhuttu mahdollisuudesta mennä käymään pelkopolilla raskausaikana, keskustelemaan itse raskausajasta kohtukuoleman jälkeen ja ylipäätään kaikista mahdollisista ajatuksista. Alkuun itse synnytys, tuntui minusta ainoalta asialta, joka ei jännittänyt ja joka tuntui itsestäänselvyydeltä, sillä menihän synnyttäminen viimeksi hyvin. Mutta mitä lähemmäksi kesää mennään, sitä pelottavammaksi ja todellisemmaksi synnytyskin tulee. Olen miettinyt jopa sektion mahdollisuutta, vaikka aina olen ollut enemmänkin alatiesynnytyksen puolustaja. Mutta tosiaan, ensimmäinen ja ainoa sektioni on kaikista synnytyksistäni ainoa, jossa ei tullut minkäänlaisia ongelmia ja toipuminenkin tapahtui nopeasti. Pelkopolikäynti tulee kuitenkin olemaan aiheellinen, uskoisin, että meidän molempien jännityksen vuoksi. Saamme sieltä varmasti hyviä näkökulmia asioihin ja toivon mukaan myös luottoa siihen, että kaikki menee varmasti hyvin. Lisää synnytyspohdintoja tulossa viimeistään käynnin jälkeen. Mutta synnyttämään yksin en mene.
Sisällön tarjoaa Blogger.
Theme Designed By Hello Manhattan
|