surutyö category
Näytetään tekstit, joissa on tunniste surutyö. Näytä kaikki tekstit

KAKSI KUUKAUTTA KOKOAIKAISTA SURUTYÖTÄ

perjantai 10. huhtikuuta 2020

Kaksi kuukautta. Samalla niin lyhyt aika, mutta silti niin pitkä. Joinakin päivinä tuntuu, että synnytyksestä olisi vain pari viikkoa ja välillä tuntuu, että siitä on ikuisuus, kun näin vauvani ensimmäisen ja viimeisen kerran. On tullut kevät. Se tuntuu samaan aikaan niin raadolliselta, että elämä vain jatkaa kulkuaan, mutta kuitenkin niin lohdulliselta, että niin tapahtuu. Me vain yritämme rämpiä perässä. Joinakin päivinä yllätyn, kuinka hyvin päivä on sujunut. Annan kyllä itselleni luvan olla onnellinen. En tunne siitä huonoa omaatuntoa, mutta siitä tunnen, etten tunne. Kaikki päivät eivät mene enää surussa velloen, mutta sitten tulee se yksi päivä, jolloin aamun ensimmäiset auringonsäteet satuttavat ja silloin tiedän, tämä ei ole hyvä päivä.

Näiden kahden kuukauden aikana olen tuntenut varmasti jokaisen olemassa olevan tunteen. Ainakin kaikki niistä negatiivisista. Kuitenkin silloin tällöin olen nähnyt väläyksiä myös siitä henkilöstä, joka joskus olin. En vieläkään ole sama iloinen persoona, joka pystyy kaikista ikävimmistäkin asioista löytämään jonkun hyvän asian, tai se, joka kehtaa vakavemmankin asian yhteydessä heittää typerän vitsin piristääkseen muita. Olen vielä se, jota tarvitsee piristää. Mutta kun joku heittää minulle tyhmääkin tyhmemmän vitsin, minä nauran. Samalla olen kuitenkin myös se, joka pidättelee itkua nähdessään vastasyntyneen vauvan tai näkee tuntemattoman ihmisen katsovan meidän pientä hautaa hautausmaalla, varmaankin miettien, kuinka hurjaa on joutua hautaamaan niin pieni ihminen. 


Tätä vuotta on takana vasta muutama kuukausi ja silti tänä aikana elämässäni on tapahtunut asioita enemmän, kuin koskaan. Tämä talvi, tämä kevät, tämä vuosi, ei koskaan poistu mielestäni. Kuinka paljon se meiltä ottikaan. Hyvääkin se vähän antoi, mutta toistaiseksi päällimmäisenä on menetys. Näen koko maailman ihan eri tavalla kuin ennen. Ennen pidin monia asioita itsestäänselvyytenä, kunnes se usko vain eräänä iltana vietiin pois. Mutta jos tämä vuosi on jotakin tähän mennessä tuonut, niin arvostusta. Arvostan enemmän sitä, mitä meillä on. Sitä, mitä meiltä ei ole pois viety. Perhettä ja läheisiä. Ne eivät ole itsestäänselvyys. Arvostan lapsiani, jotka tässä tilanteessa olisivat ymmärrettävästi saattaneet reagoida huonosti, mutta he ovat yllättäneet minut reippaudella ja ymmärryksellä. Arvostan miestäni, joka on ollut kärsivällinen minun hajotessa joka toinen, kolmas tai neljäs päivä. Ja joka on saanut minut pidettyäni pään jollakin tavalla kasassa, vaikka jotkut päivät ovat edelleen lähes ylitsepääsemättömän vaikeita. Ja ihan kaikkia, jotka ovat tämän kahden kuukauden aikana jollakin tavalla olleet elämässämme mukana.



Sisällön tarjoaa Blogger.
Theme Designed By Hello Manhattan
|