lapsiperhe category
Näytetään tekstit, joissa on tunniste lapsiperhe. Näytä kaikki tekstit

Pieni ikäero vs iso ikäero

tiistai 24. elokuuta 2021


Mun kahdella vanhimmalla lapsella on pieni ikäero, vain vuosi ja viisi kuukautta. Katselin tässä joitakin kuukausia sitten kummipoikaani tämän ollessa juurikin vajaan puolentoista vuoden ikäinen ja mietin, "miten ihmeessä??" Toki kummipoika ja oma esikoiseni ovat hyvin erilaisia lapsia, eihän ketään voi verrata toisiinsa täysin. Mutta silti, puolitoista vuotias vaippapylly, jolla järkeä on päässä hyvin vähän. Miten selvisinkään arjesta hänen ja vauvan kanssa? Muistaakseni, ihan hyvin. Ehkä aika kultaa muistot tässäkin, mutta en muistele heidän lapsuuttaan huonona. Muistan tietysti olleeni usein väsynyt, oma hyvinvointi oli pitkän aikaa kakkosena, mutta pieni ikäero oli kaiken sen arvoista. 




Mulla ja pikkusiskolla on ikäeroa myös hyvin vähän, pari kuukautta enemmän, kuin omillani. Ja me ollaan ihan tosi läheisiä. Äiti kertoo, kuinka mä aina ärsytin siskoa kun se oli vauva. Sillon, kun se ei pystynyt vielä kunnolla puolustautumaan. Mutta sitten se eräänä päivänä nousi omille jaloilleen ja sen jälkeen mä jäin kakkoseksi. Vanhempana mä vieritin aina kaiken siskon syyksi, jos en kokonaan, niin ainakin osittain, että se joutui kärsimään rangaistukset puoliksi mun kanssa. Juu sori sisko vieläkin niistä turhista kotiaresteista. Teineinä me ei pystytty suojelemaan toisiamme kokoaan kaikelta siltä kurjuudelta, mitä nuoruus toi tullessaan, vaikka oltaisi kovasti haluttukkin. Mutta me selvittiin kaikista vaikeuksista. Nyt aikuisena, mä kiitän ihan hirveästi mun vanhempia siitä, että mulla on pikkusisko niin pienellä ikäerolla. Mä toivoin sitä todella kovasti myös omille lapsilleni.


Nyt nuorimman ja vanhempien lasten välille tuli viisi ja kuusi vuotta. Ja mä mietin tällä kertaa, että siis näinkö helppoa tää on? Vanhemmat lapset tappelee siitä, kumpi saa palvella mua enemmän! Okei, vauva on vasta parin kuukauden ikäinen, ehkä he eivät tappele enää puolen vuoden kuluttua. Mutta nyt kun mä lösähdän sohvalle imettämään ja huomaan, että pulautusrätti on jäänyt sänkyyn, lapset ottavat juoksukisaa, kumpi sen ehtii hakea. Kun mä yritän äkkiä juosta käymään vessassa ja Nuutti alkaa huutamaan, vanhemmat saavat aikaan kinan, kumpi saa laittaa tutin. Vaipan vaihdosta tai edes kakkavaipan roskiin viemisestä ei ole vielä tullut tappelua. Mutta arki kahden vähän jo vanhemman ja vauvan kanssa, tuntuu ihan äärimmäisen helpolta. 5- ja 6-vuotiaat eivät lauantaiaamuna laita vastaan sitten ollenkaan, jos saavat katsoa yhdeksään tai puoli kymmeneen asti lastenohjelmia, että minä saan rauhassa imettää sängyssä. Viisi vuotta sitten vuoden ja viiden kuukauden ikäinen esikoinen jaksoi keskittyä lastenohjelmiin hyvällä tuurilla ehkä viisitoista minuuttia. Häntä kun pyysi tuomaan toisesta huoneesta tutin, sait pehmolelun tai tutti oli taaperon omassa suussa.



Täytyy siis sanoa, että molemmissa on omat hyvät puolensa. En kuitenkaan voi sanoa, ettenkö toivoisi myös nuorimmalle lähes saman ikäistä sisarusta. Sillä siinä vaiheessa kun hän on kolmen vanha, ovat isosisarukset kahdeksan ja yhdeksän, silloin mulla ei varmaan ole enää edes vapaaehtoisia palvelijoita leikittämään taaperoa, vaan siitä joutuukin yhtäkkiä maksamaan viikkorahaa. Mutta joka tapauksessa sisarukset on best juttu, niistä on seuraa ja ne pitää sun puolia aina. Ja hyvällä tuurilla saatte elää samoja elämäntilanteita samoihin aikoihin ja niistä on suuri tuki ja turva myös silloin.

Syksy, se on ihan just täällä

torstai 5. elokuuta 2021

Elokuu. Mulle elokuu on merkinnyt aina jo vähän niinkuin syksyä, vaikka se lasketaankin vielä kesäkuukausiksi ja silloin usein onkin ihan täysin kesäkelit. Mutta koulut alkavat aina syksyllä ja ne alkavat elokuussa. Sitähän mun ei ole tarvinnut miettiä vuosiin, paitsi tänä vuonna. Ollaan siinä tilanteessa, että joudun (saan) saatella esikoiseni koulutielle ensi viikolla!! Mihin tämä kesä hujahti? Muistaakseni vasta pari viikkoa sitten odottelin vatsa pystyssä kuopuksemme syntymää ja vastailin vanhemmille lapsille "montako yötä vielä"-kysymyksiin.


Meidän kesä oli tänä vuonna varsin rauhallinen, vaikkakin hyvin erilainen. Kun ennen nautin kuumista kesäpäivistä, tänä vuonna tuskailin niiden kanssa. Vauvan kanssa ei voinut lähteä vaunuttelemaan, kun ulkona oli kolmekymmentä astetta lämmintä. Hiekkarannalle ei päässyt vaunujen kanssa, hiekan ja helteen takia. Korona rajoitti edelleen menemisiä. Ei haluttu väkisin tunkea mihinkään, josta mahdollisesti saisi tartunnan, vaikka kesällä tilanne olikin parempi.

Päästiin silti jotakin tekemään. Lapset pääsivät onneksi usein uimaan miehen kanssa. Mummu vei maauimalaan ja vuorossa oli myös yhden lapsen kylpyläreissu. Lapset pääsivät myös pitkään odottamalle yökyläilylle mummin luo. Käytiin katsomassa eläimiä minifarmilla, Yyterissä Tornilla makkaraperunoilla. Loppukesästä saatiin vihdoin järjestettyä rakkaan Nuutin ristiäiset. Ehdittiimpä käymään vielä anoppilassa Keravalla ja lapsille riitti riemua pelkästään miehen siskon koirasta ja tottakai tuleva ekaluokkalainen iloitsi uudesta, ensimmäisestä kännykästään. Paljon ollaan siis kuitenkin ehditty, vaikka vauva on tottakai muuttanut elämää. Lapset ainakin saivat pitkän, yhtenäisen kesäloman.







Tulevaa syksyä odotan jännityksellä. Toisaalta olen siitä innoissani, toisaalta pelosta jäykkänä. Kuinka saadaan kaikki järjestymään. Koulu, harrastukset, päiväkoti, päivät vauhdilla kasvavan vauvan kanssa ja miehen uusi, toinen työpaikka. Koulu tulee määräämään meidän seuraavat vuodet täysin. Enää ei lähdetä kesken viikkoa mihinkään. Tänä syksynä Eevillä on harrastuksia kahtena päivänä viikossa, kun vielä keväällä oli vain yhtenä. Nooalla on myös harrastus tänä syksynä ja vauvauinnin aloittamistakin mietimme, jos siihen on pandemian puolesta mahdollisuus. Niin paljon uusia asioita. Viime vuonna ihastuin syksyyn ensimmäistä kertaa, siihen asti se oli ollut vain ankea vuodenaika. Toivottavasti se on tänä vuonna yhtä ihana, eikä haittaa vaikka se olisi vieläkin parempi. 

Koronaväsymys ja rahahuolet

lauantai 30. tammikuuta 2021

Vuosi on ollut monella tapaa uuvuttava. Ja puhun varmasti monen ihmisen suulla tämän sanoessani. Ei varmasti ole yhtäkään ihmistä, johon tämä ei olisi vaikuttanut jollakin tapaa negatiivisesti. Osa on päässyt helpommalla ja osa ei, mutta jokaisen ahdinko on omanlaisensa. Pandemia on näkynyt meidän perheessä alusta asti, mutta monta kuukautta pidin sitä vähäpätöisenä asiana meidän arjessa. En vähätellyt sen olemassaoloa, mutta jotenkin meidän perheessä oli suurempia murheita, jotka veivät mukanaan. Mies oli jo keväällä lomautettuna, mutta se tuntui silloin tapahtuvan hyvään aikaan. Mun ei tarvinnut selviytyä vauvamme menetyksestä yksin, vaan mulla oli rinnalla joku auttamassa pääsemään ylös. Lisäksi meillä oli talokaupat, remontti ja muutto. Elimme pienillä rahoilla, mutta kaikki tarpeellinen pystyttiin hankkimaan.


Kesän lopulla palasin töihin. Päästiin pahimman yli, menetyksen kanssa. Se kulki vihdoin rinnalla, ei vienyt koko maailmaa mennessään. Nautin taas työstä ja elokuussa sain niitä paljon tehdäkkin. Kunnes vierittiin uudelleen suden suuhun. Maskisuositusta, tiukkoja turvavälejä, pelkoa. Asiakasmäärät romahtivat, töitä tehtiin silloin kun niitä oli, ei silloin kun itselle parhaiten sopi. Ja entäs ravintola-ala? Ei varmaankaan tarvitse edes mainita siitä erikseen. Pikkujoulukausi ravintoloissa oli täysi fiasko. Miehen työtunnit vähenivät roimasti. Siinä, missä vielä ensimmäiseen korona-aikaan saatiin helpotusta lainan maksussa, tarvitsee sitä nyt maksaa normaalisti. Tuli talvi, viime vuoden haalarit jäivät lapsille pieniksi.



On muutama asia, joista yritän viimeiseen asti pitää kiinni, oli rahatilanne kuinka nihkeä tahansa. Laskujen maksaminen, ruokaa kaapissa ja lapsille laadukkaat ulkovaatteet. Lasten ulkovaatehankinnoissa rahanmeno on mielestäni sama, ostaako sitten halvempaa vai kalliimpaa. Syksyllä yritin mennä sieltä, mistä aita on matalin, eli sieltä, missä oli edullisempaa. Ostin lapsille normaalia edullisemmat välikausikengät. Sillä ajatuksella, että niitä pidetään ihan pieni hetki, ennen kun talvisemmat säät iskevät ja toiseksi, ne eivät todennäköisesti menisi jalkaan enää ensi keväänä. Jep, nuoremman kengät olivat rikki muutamassa viikossa. Myöskin eräänä talvena tein saman virheen ja ostin halvemmat talvihaalarit. Ne tuntuivat joka ulkoilun jälkeen olevan läpimärät, molemmista katkesi jalkalenksut alta aikayksikön ja haalarista tuntui näkyvän läpi polvien ja pepun kohdalta noin kuukauden käytön jälkeen. Joten kaksi edullisempaa haalaria talven aikana vastaa aikalailla yhtä kalliimpaa ulkovaatetta, joka taas kestää koko talven ja hyvällä tuurilla vähän ehkä vielä seuraavaakin.


Nyt vasta koronan vaikutukset ovat kunnolla rantautuneet meille ja pakko myöntää, se kyllä väsyttää. Arki on täysin erilaista. Niinkään maskin käyttö tai turvavälit kaupassa eivät aiheuta ylimääräistä kuormitusta, vaikka usein kyllä maskin kanssa saa pienen happivajauksen, eikä ajatuskaan enää tunnu kulkevan. Mutta kaikki tämä muu. Mihinkään ei viitsi mennä ja koko ajan täytyy olla laittamassa käsiin desiä, niinkun kädet eivät tässä ammatissa olisi rutikuivat muutenkin. Lapsille pelkkä kaupassa käyminen on tänä päivänä elämys. Me pyrimme käymään ruokakaupassa silloin, kun lapset eivät ole kotona tai sitten toinen meistä jää kotiin. Välillä kuitenkin täytyy lapsetkin raahata mukaan, onneksi he kuitenkin ovat innokkaita maskin käyttäjiä tai ainakin vanhempi. Kauppareissu on kuitenkin yhtä "älä koske siihen, älä koske tuohon, älä mene liian lähelle muita." Ja kauppareissun jälkeen autossa, "älä laita sormia suuhun, älä laita sormia nenään ja sitten suuhun." Ja vastaus useimmiten on "emmä ees laittanu ku vaan kutittaa tosta nenän vierestä!" Juu no kuinkas sattuikaan.


Mutta näillä mennään, mitä nyt on. Meillä on onneksi mielettömän laaja ja läheinen sukulais- ja ystäväpiiri, että tuskimpa tässä nälkään joudutaan kuolemaan. Ja niin kauan, kun rahaa riittää laskuihin, ruokaan ja muuhun tarpeelliseen, sekä meillä on kotona toisemme, on turha valittaa. Niin kauan, kun perusasiat ovat kunnossa, ei kannata takertua pieniin ongelmiin tai tehdä niistä pienistä ongelmista suurempia kuin ne ovat.



Minireissu Etelä-Suomeen

maanantai 18. tammikuuta 2021


Lähdettiin perjantaina viikonloppureissuun anopin luo. Meillä oli tarkoitus lähteä jo päivällä eskarin jälkeen, mutta miehen pitikin mennä töihin muutamaksi tunniksi. Vaihtoehdot olivat siis lähteä ajamaan perjantai-iltana yötä vasten tai aikaisin lauantaiaamuna. Kumpikaan ei ollut mikään paras vaihtoehto. Yleensä, kun lähdemme Keravalle asti, ollaan siellä useampi yö, sillä matka sinne vie kuitenkin useamman tunnin. Miehen mummu vietti viime viikolla 90-vuotispäivää, joten tällä kertaa päätimme mennä sitten edes viikonlopuksi. Ja lähtöajaksi valikoitui perjantai-ilta, jotta lauantaina saisi ottaa ihan rauhassa.

Ajokeli oli surkea, Hämeenlinnaan asti tuli lunta ja pyry alkoi uudelleen loppumatkasta. Se, millä tavalla tämä reissu erosi aikaisemmista, oli kuskihommat. Tähän asti mä olen ajanut aina kaikki matkat, kokonaan. Miehellä ei ole koskaan ollut ajokorttia. Hän on ollut ahkera pyöräilijä ja asunut ennen meidän tapaamista lähellä työpaikkaansa. Joten ei hän ole kortilla tehnyt yhtään mitään. Näiden muutamien yhdessäolovuosien aikana meillä ei ole ollut ongelmia kulkemisen kanssa. Yhdellä autolla ja yhdellä kortilla ollaan päästy ja pärjätty. Tilanne kuitenkin muuttui, kun ostettiin talo ja työmatka piteni. Vähän kolmekymppistensä jälkeen hän sai ajokortin ja nyt meillä on taloudessa kaksi autoa. Tietysti elämä on helpottunut sen myötä, nyt kun välimatkat töihin on pidempiä ja meitä on kaksi päiväkotikuljettajaa. 

Etelä-Suomessa oli ihan hitosti enemmän lunta, kun meillä täällä Satakunnassa. Välillä piti tarkistaa, että ollaan menossa oikeaan suuntaan, kun meno alkoi muistuttaa Lappia. Mutta suunta oli oikea ja perillä meitä odotti korkeat kinokset. Lapset nukkuivat melkein koko matkan, mutta tiesivät, mihin oltiin menossa, joten päättivät herätä parkkipaikalla, keskiyöllä. Tarkoitus oli kantaa heidät nukkuvina sänkyyn, mutta olipahan vähemmän kannettavaa.

Lauantaiaamuna olikin rapeat parikymmentä astetta pakkasta. Meillä oli luistimet pakattuna mukaan, mutta pääkaupunkiseudun pakkaset olivat vasta alkaneet, joten luistelupaikkojen jäädytykset olivat vähän vaiheessa. Lisäksi pakkasta oli niin paljon, että oltaisi se jätetty joka tapauksessa. Käveltiin lähelle pulkkamäkeen. Lapsia ei kova pakkanen näyttänyt haittaavan. He leikkivät metsikössä, melkein metrin hangessa, eivätkä olleet kuulevinaankaan, kun oltiin lähdössä takaisinpäin. Iltapäivällä saapui mieheni mummu, setä, sisko ja hänen miehensä. Syötiin synttäripäivällistä, jälleen koronan sallimissa rajoissa.

Välimatka meidän ja miehen sukulaisten välissä on niin pitkä, ettei kovin montaa kertaa vuodessa nähdä. Pari kertaa vuodessa yritetään itse käydä siellä ja pari kertaa anoppi matkustaa meidän luo, viime kesänä siskokin oli kylässä. Vaikka kerrat vuodessa jäävät vähiin, on heidän sukuunsa liittyminen ollut helppoa. Heidän kanssa on helppo jutella ja huumorinkin kanssa kohdataan hyvin. Jostakin tuon miehenkin huumorin on oltava kotoisin, ei me varmaan tultaisi toistemme kanssa niin hyvin juttuun, jollei oltaisi molemmat vähän väsyneitä. Ihan parasta silti on, kuinka koko suku on mun lisäkseni, ottanut mun lapset avosylin vastaan. Ihan kuin he olisivat miehen omia. Ja lapset ovat aina ihan täpinöissä, kun miehen äiti on tulossa. Myös miehen sisko on ihan parasta seuraa, molempien mielestä!



Sunnuntaina käytiin vielä toisen mummin luona, ennen kun syötiin, pakattiin kamat ja käännettiin nokka taas kohti kotia. Tulomatkalla vaihdettiin kuskia puolessa välissä, mutta kotimatkalla mä otin koko matkan lungisti ja mies ajeli kotiin asti! Mua vähän aina jännittää muiden kyydissä ja niin jännitti ekat kerrat miehenkin ajaessa, mutta nyt olin aika rennosti. Mietin, kun itse olin juuri saanut kortin, kuinka varovainen ja tarkka kuski olin. Joten uskoin, että meillä varmasti on hyvin huolellinen kuljettaja. Ja niinhän meillä olikin. Päästiin turvallisesti kotiin kivalta viikonloppureissulta.

TÄMÄ ON SE ELÄMÄ, JOSTA HAAVEILIN

torstai 7. tammikuuta 2021


Viikkaan pyykkejä kodinhoitohuoneessa. Kuulen lasten riemun kiljahdukset ulkoa, samalla, kun mieheni grillaa talvisena tammikuun iltana meille iltapalaksi nakkeja. Mietin, kuinka onnekas olenkaan. Rankka vuosi on juuri vaihtunut uuteen. Vuosi, jona useampaan kertaan mietin, tästä ei tulla selviämään. Mutta selvittiin. Me mentiin kaiken sen surun ja tuskan läpi yhdessä, perheenä. En sinänsä odottanut vuoden vaihtumista sen enempää. Ei se vie viime vuotta pois. Ei meidän menetys katoa, vaikka kuinka vuodet vaihtuisivat. Silti on aina mukava aloittaa uusi vuosi.

Meidän joululoma oli ihana. Lapset aloittivat loman juuri ennen joulua ja palasivat päiväkotiin vasta tänään loppiaisen jälkeen. Mies oli myös lomalla ja itse tein muutaman lyhyen työpäivän. Nautimme pitkistä ja rauhallisista aamuista. Ulkoilimme, retkeilimme, leikimme ja nautimme läheistemme seurasta. Ihan perusarkea, ilman pakollisia menoja.



Huomasin pysähtyväni useaan kertaan miettimään, että tästä minä unelmoin. Tästä perheestä. Viime keväänä en voinut uskoa, että pystyisin ajattelemaan näin. Meitä puuttuu aina yksi. Hän on aina kanssamme, mutta silti poissa. Mutta ehkä myös siksi, en toivo enempää. Olen onnellinen tässä hetkessä. Hetkessä, kun teen aamiaista ja kuulen lasten ja mieheni leikkivän sängyssä. Mieheni, joka on ottanut lapseni kuin omakseen. Osoittaa heille rakkautta ja kiinnostusta. Saa heidät nauramaan. Saa minut nauramaan. 

Olen vasta viime vuosina ymmärtänyt, että tavallinen arki voi olla sitä elämän parasta aikaa. Se vaatii vain oikeat ihmiset ympärille. Kun kaikki vain onnistuu, eikä tarvitse kinata turhista asioista. Meillä on arjessa ihan sikahauskaa. Nauretaan tosi paljon ja hassutellaan, vaikka välillä tarvitsee tietysti olla vakavakin. Tämä on sitä, josta unelmoin, vaikken tiennyt sen olevan mahdollista.
Sisällön tarjoaa Blogger.
Theme Designed By Hello Manhattan
|