keskiviikko 26. helmikuuta 2020

Jokaiselle annetaan sen verran kuin jaksaa kantaa

Kaksi viikkoa ilman sinua. Kaksi pitkää ja loputonta viikkoa. Kaksi viikkoa, kun jokainen hengenveto on tuntunut maailman raskaimmalta. Kaksi viikkoa sitten sinut nostettiin rinnalleni ja olit kaunis, niin täydellinen pieni tyttäremme, mutta olit jo poissa. En kuullut ensimmäisenä ääntäsi, etkä avannut silmiäsi. Mutta olit siinä silti. Miksi sinut vietiin pois? Tahdoin ja toivoin sinua niin paljon. Jokaiseen osaan minussa sattuu. Niin pienen hetken sain pitää sinua. Kuka voi viedä äidiltään ja isältään oman lapsen?

Aamulla ensimmäisenä olet mielessä ja illalla viimeisenä olet mielessä. Nukuin jo kaksi yötä ilman lääkkeitä, sitten romahdin. En osaa käsitellä näitä kaikkia tunteita, en edes tiedä mistä aloittaisin. Antakaa mulle mun vauva takaisin. Kannoin sinua yhdeksän kuukautta. Tunsin liikkeesi ja potkusi, kunnes en enää tuntenut. Kärsin tuskissani seisomatyössäni selkä ja jalat kipeinä, mutta tiesin, että lopuksi siitä seuraa maailman paras palkinto, sinä. Mutta tässä minä olen, syli huutaa tyhjyyttä ja sinä et ole siellä, missä sinun pitäisi. En saanutkaan sinua. Vatsa on hiljainen, vaikka se vielä hetki sitten oli täynnä elämää, mutta se elämä on poissa.

Tämän piti olla meille kaikille ilon aikaa. Minun piti kirjoittaa tutin käytöstä, täysimetyksestä, sisarusten reagoinnista pikkusiskon tuloon, ristiäisistä. Mutta mistä minä kirjoitan? Oman pienen vauvani kuolemasta, hautajaisista, surusta ja sisarusten reagoinnista pikkusiskon poismenoon. Tää on niin epäreilua. En tahdo edes uskoa tähän. Toivon edelleen, että kun illalla painan pääni tyynyyn, herään aamulla tästä painajaisesta.




Aina sanotaan, että
jokaiselle annetaan vain sen verran kun jaksaa kantaa, 
mun mielestä ihan paskapuhetta.



Tekeehän ihmiset jatkuvasti itsemurhia ja varmaankin kaikki ihan sitä varten, etteivät jaksa. Tai monet käyttävät huumeita päästäkseen tästä maailmasta hetkeksi pois, koska eivät jaksa. En minäkään jaksa. Mä aiemmin kirjoitin, kuinka en ole kauheasti tähän ikään menettänyt mitään tai muutenkaan kokenut mitään hirveyksiä. Mutta siis kyllähän muakin on elämä koetellut. Kuitenkin oman lapsen menetys tuntui pyyhkäisevän pois kaiken, mikä on joskus vähänkin tuntunut pahalta. Masennus teini-ikäisenä ja varhaisaikuisuudessa, eriasteiset syömishäiriöt, huono itsetunto, läheisriippuvuus, mikään ei tunnu enää miltään. Tähän kipuun verrattuna, mikään ei tunnu miltään. Mä olisin mielummin masentunut syömishäiriöinen, jolla on huono itsetunto ja paha läheisriippuvuus, kun, että mun vauva olisi viety multa pois.

Loppuun tahdon vielä kiittää jokaista kommentoijaa ja jokaista, joka on lähettänyt meille voimia jatkaa tästä eteenpäin. En jostakin syystä saa blogin kautta vastattua kommentteihin, mutta jokainen on luettu ja jokaista arvostan suuresti 

8 kommenttia :

  1. Olen pahoillani, että olet joutunut kohtaamaan noin hirveän asian. Iso halaus!

    VastaaPoista
  2. Tiedän, ettei tätä edes usko tällä hetkellä, mutta vielä se helpottaa. Joku päivä, taakka on vähän kevyempi kantaa. Päivä, tunti, minuutti kerrallaan eteenpäin. Elämä on niin epäreilua. Valtavasti voimia.

    VastaaPoista
  3. Kiitos, että jaat tämän kaiken kanssamme ❤ itken suuria kyyneleitä, sillä en voisi kuvitella mitään pahempaa. Ja samaa mieltä: kyllä ihmiset saavat epäreilusti ja joskus hitosti enemmän, kuin pystyvät kantamaan.

    Tekstiesi perusteella sinulla vaikuttaa olevan aivan upea mies ja perhe, isovanhemmat ja muut. Luota siihen, että tämän surun pystytte yhdessä kantamaan. Etähalaus, ja roppakaupalla voimia. ❤

    VastaaPoista
  4. Ei tätä pystynyt lukemaan itkemättä. Niin hirveän epäreilua ja surullista. Ei ole sanoja. Iso halaus ja paljon voimia ❤️

    VastaaPoista
  5. Näitä sinun viime aikaisia tekstejäsi lukiessa tuntuu siltä kuin olisit kirjoittanut auki juuri minun kokemukseni ja ajatukseni kolmen vuoden takaa. Niin samanlaisia ajatuksia! Suru muuttaa ajan kuluessa muotoaan, ja joskus se on kevyempi kantaa. Sille täytyy vain antaa tilaa. Ja toisaalta ei siitä surusta haluakaan eroon, kun se on se ainut jäljellä oleva asia. 💔

    VastaaPoista
  6. Otan osaa ❤️
    Ja tuo, että kaikille annetaan niin paljon kuin jaksaa kantaa. Turhauttaa että sitä käytetään, sen sanojat eivät tietysti pahaa tarkoita, mutta eivät ihan tajua, ihan höpöhöpö mantra joka usein vain satuttaa.

    VastaaPoista
  7. Otan osaa. Voimia aivan älyttömästi jokaiseen hetkeen. Sydämessäni sattui tätä lukiessani. Aina ei todellakaan voi ymmärtää kaiken tarkoitusta. Miksi kysymykset ovat varmasti paljon mielessäsi. Anna itsellesi aikaa toipua ja voimia koko perheellesi! <3

    VastaaPoista

Kiitos kommentistasi ♡

Blog Design by Get Polished | Copyright 2016