lauantai 28. maaliskuuta 2020

Miksi lähdit luotamme? Kysymys, johon emme koskaan saa vastausta

Mun oli tällä kertaa ihan oikeasti aikomus kirjoittaa ihan jostakin muusta. Ostamastamme talosta ja ensi viikolla alkavasta remontista. Siitä, että ei meidän elämä ihan joka päivä tai ainakaan ihan joka hetki, ole ihan pelkkää paskaa. Siitä, että pystyn iloitsemaan lapsista ja heidän ilosta. Siitä, että pystyn välillä nauramaankin, vaikka se samalla vähän sattuukin. Mutta tunne ei anna periksi. Ei anna mun kirjoittaa ilosta, vaikka kuinka haluaisinkin. Ehkä yritän taas seuraavalla kerralla.


Tällä viikolla oli paluu äitiyspolille. Niistä samoista Helvetin porteista, joista kerran menin sisälle ja poistuin tuhansina palasina ulos. Jälkitarkastus. Tätä oli odotettu. Peläten, mutta ehkä tämä antaisi meille ne viimeiset vastaukset, joita odotimme. Monta kertaa mietittyäni, en enää edes tiennyt, minkä vastauksen olisin halunnut kuulla. Olin mielessäni laittanut syitä järjestykseen. Mikä olisi helpoin kuulla, mikä olisi helpoin hyväksyä. Silti mikään syy ei olisi hyväksyttävä. Hetken ajattelin, että jos Aino olisi ollut vakavasti sairas, hyväksyisinkö hänen menetyksen paremmin, jos se olisi ollut väistämättä edessä. Toinen ajatukseni kuitenkin oli, olisiko se periytyvää, voisiko se tapahtua uudelleen?

Ainut asia, jota en tahtonut kuulla, olisi se, että kaatumisellani olisi ollut jotakin tekemistä sen kanssa. Luoja älä anna lääkärin lausua niitä sanoja. Vauvamme oli täysin terve, hänessä ei ollut niin minkäänlaista virhettä. Hän oli täydellinen. Mutta miksi täysin terve, kaikinpuolin niin virheetön pieni vauva viedään meiltä pois? Siihen emme saa vastauksia ikinä. Kaatuminen olisi sopinut kuvaan, mutta lääkärin sanojen mukaan isku olisi tarvinnut kohdistua suoraan vatsan alueelle ja olla muutenkin kovempi, kuin pelkkä pieni pyllähdys. Puolet näistä tapahtuu ilman mitään syytä, ilman mitään osumaa mihinkään. Osittain sanojen helinää minulle. Kuulin vain ”kaatuminen sopisi ajallisesti kuvaan.” En halunnut kuulla sitä. 

Me teimme silloin kaikkemme. Riensimme polille ultraan, sydän- ja supistuskäyrille. Kaikki oli kunnossa. Kaikki oli kuten pitikin. Ja sitten yhtäkkiä ei ollutkaan. Tiedän, etten voi syyttää itseäni. Tottakai järkenikin sen minulle sanoo. Mutta en minä tätä halunnut kuulla. Jäljelle jäi yhä vain pelkkiä kysymyksiä. Kysymyksiä, joihin kukaan ei vastaa. Hän on vain poissa ja meidän pitäisi hyväksyä se, ilman selityksiä. Kaunis, pieni, terve tyttöni. Kuinka ikävöinkään sinua.

1 kommentti :

  1. Minulla on jalassani kenkäpari.
    Ne ovat rumat kengät.
    Epämiellyttävät jalassa.
    Vihaan kenkiäni.
    Joka päivä käytän niitä ja toivon, että minulla olisi toiset kengät.
    Joinakin päivinä kenkäni tekevät niin kipeää, että en usko voivani ottaa enää yhtään askelta.
    Silti pidän niitä edelleen.
    Minua katsotaan pitkään näissä kengissä.
    Ne ovat myötätuntoisia katseita.
    Näen toisten silmistä, että he ovat iloisia, että nämä ovat minun kenkäni eivätkä heidän.
    He eivät koskaan ota kenkiäni puheeksi.
    Jos he saisivat tietää miten kauheat nämä kenkäni ovat, se saattaisi tehdä heidän olonsa epämukavaksi.
    Jotta kukaan todella ymmärtäisi näitä kenkiä, niillä pitää kulkea.
    Mutta kun olet kerran laittanut ne jalkaasi, et voi koskaan ottaa niitä pois.
    Nyt olen huomannut, etten ole ainoa jolla on tällaiset kengät.
    Maailmassa on monta paria näitä kenkiä.
    Jotkut ovat kuin minä; heihin sattuu päivittäin, kun he yrittävät kulkea niillä.
    Jotkut ovat oppineet kulkemaan niillä niin, ettei satu ihan niin paljoa.
    Jotkut ovat käyttäneet niitä niin pitkään, että menee päiviä ennen kuin he muistavat miten paljon heihin sattuu.
    Kukaan ei voi ansaita näillä kengillä kulkemista.
    Silti näiden kenkien vuoksi olen vahvempi.
    Nämä kengät ovat antaneet minulle voimaa kohdata mitä vain.
    Ne ovat tehneet minusta sen joka olen.
    Tulen ikuisesti kävelemään lapsensa menettäneen kengillä.

    VastaaPoista

Kiitos kommentistasi ♡

Blog Design by Get Polished | Copyright 2016