Saako raskaana kokea ahdistusta painon noususta?

lauantai 20. helmikuuta 2021

Viimeiset pari päivää on ollut aika raskaita. Kuten kaikki tässä raskaudessa muutenkin. Olen ylipäätään paljon herkempi, itken helposti, hermostun helposti ja se on rankkaa. Ihan siksikin, että mä en ole tyyppi, joka kovin herkästi hermostuu, ainakaan mistään pienistä. Tällä hetkellä ärsyttää vaan kaikki niin paljon, että itkettää ihan vain siitä syystä. Edes autolla ajaessa ei löydy sopivaa radiokanavaa, koska niistäkin tulee niin typeriä mainoksia, että kuka ne edes keksii???

Olen kirjoittanut aiemmin mun syömishäiriötaustasta täällä ja viime raskaudessa myöskin ahdistuksesta kasvavaa vartaloa kohtaan. Tässä raskaudessa ollaan kuitenkin taas ihan nextillä levelillä. Ensinnäkin ehdin viime vuonna olemaan kuusi kuukautta ei raskaana. Helmikuussa synnytin ja syyskuussa olinkin jo uudelleen raskaana, joka tietysti selvisi vasta lokakuussa. Edelliset raskauskilot eivät valitettavasti karisseet kohtukuoleman jälkeen ihan samaan tapaan, kuin aiempien raskauksien jälkeen. Siinä missä ennen pääsin heti imettämään ja kilot tippuivat lähinnä itsestään, jouduin nyt valtavan pettymyksen ja surun myllyyn. Vaikka välillä ei tullut syötyä juuri mitään, oli mun kroppa täysin pysähdyksissä. Mulla oli kuitenkin sama synnytyksen kokenut vartalo, jonka kanssa ei saanut lähteä heti mitään painoja nostelemaan. Ei sillä, että olisin edes mennyt. Kaiken lisäksi tuli tämä kuuluisa koronakevät, joten kotoa poistuminen ei ollut edes kovin suotavaa.

Kun vihdoin lopetimme ehkäisyn, enkä heti parin viikon sisään ollutkaan raskaana, aloinkin miettimään, miksi en tekisi itselleni jotakin. Olin kyllästynyt vartaloon, jossa en todellakaan tuntenut itseäni hyväksi. Ja kuin sillä samalla sekunnilla, digitaalitesti huusi raskaana. Eli ei sittenkään.
Painoa siis jäi vielä viime kierrokselta ja lähtöpaino tässä raskaudessa oli useampia kiloja enemmän, kuin viimeksi. Mutta neuvolasta tottakai saa hyvät ohjeet terveelliseen ruokavalioon ja hyvään raskauden aikaiseen liikuntaan. Alkuraskaudessa ihan jokainen ruoka oksetti ja mä oikeasti laitoin suuhuni ihan just sitä, mitä nieltyä sain. Ja mulla oli siis todella kovaa pahoinvointia ja kuvotusta, mutta mä en oksentanut. Ja vaikka kuinka inhottavaa oksentaminen on ja varmasti varsinkin heille, jotka oikeasti kärsivät pahasta hypremeesistä, niin mä painon noustessa oikeasti toivoin, että tulispa edes jotakin välillä ylös!

Ja entäs se raskauden aikainen liikunta? Mihin tällä hetkellä saa ylipäätään mennä harrastamaan jotakin liikuntaa? Ei niin mihinkään. Mä tykkään esimerkiksi uimisesta ja se ei ole edes kovin raskasta, isommallakaan vatsalla. Mutta vähän on nihkeä lähteä nyt uimahalliin, kun kaikki on kiinni ja joka tuutista toitotetaan, ettei kannata mennä mihinkään. Mutta parastahan olisi ihan kevyt kävely. Saa raitista ilmaa, se piristää kivasti mieltäkin. Mutta hyvä kun mä hitto soikoon uskallan kävellä parkkipaikalta töihin. Vaikka kuinka jäikin arvailujen varaan, niin kyllä mä vaan joka paikassa olen saanut kuulla, kuinka mun kaatumista viime raskaudessa, voidaan pitää ajallisesti yhtenä syynä vauvan kuolemaan. Niin mun on todella vaikea lähteä ulos reippailemaan kirpsakkaan pakkassäähän. Ihan sama vaikka ostaisin kalliit nastakengät, mä voin tällä mun näppäryydelläni vaikka kompastua, oli nastat kengän pohjissa tai ei. Mä en uskalla lähteä luistelemaan, en mennä pulkkamäkeen ja hiihtäminenkin on siinä ja siinä, siinäkin voi kaatua.


Niimpä mä siis itken 26-vuotiaana, puolessa välissä raskautta olevana naisena, kuinka mä olen nyt jo kamala läski, eikä kukaan halua mua. Se kuulostaa niin mahdottoman typerältä kirjoittaakkin ja vielä typerämmältä sanoa ääneen. Siksi mä oletan mun mieheltäkin, että se osaisi vaan lukea mun ajatuksia. Koska kyllähän tuo kuulostaa niin hölmöltä. Mutta ei ajatuksilleen mitään mahda. Ja kyllä mä rehellisesti uskon, että mun entinen syömishäiriöitsetuntomörkö antaa aika paljon puhtia näihin ajatuksiin. Tottakai mä tiedän, että mun sisällä kasvaa jotakin ainutlaatuisen ihanaa, joka me vielä toivottavasti saadaan ehjänä kotiin. Hänkin tarvitsee ravintoa. Mutta ennen kaikkea hän tarvitsee hyvinvoivan kasvupaikan. Ja mä kaikkeni teen, että olisin sellainen. Mun on vaan tehtävä niin paljon töitä itseni kanssa, että riitän vallan mainiosti tälläisenä, sillä vauva ei vielä paljoa vaadi ollakseen tyytyväinen. Mutta minä vaadin. Ja vaikka kuinka joku muu sanoisi, että riität kyllä, niin kuinka siihen voi uskoa, jos ei riitä edes itselleen?

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti

Kiitos kommentistasi ♡

Sisällön tarjoaa Blogger.
Theme Designed By Hello Manhattan
|