Meidän pieni pähkinä täytti juuri viisi kuukautta. Nämä ovat olleet iloisia ja onnellisia kuukausia. Ensimmäisinä kuukausina neuvolassa meillä olikin kaikki koko ajan hyvin, enkä edes kehdannut valittaa yöheräilyistä, nehän kuuluvat vauva-arkeen, eikä meillä turhan usein kyllä heräiltykkään. Imetys vain sujui ilman ongelmia, vauva oli tyytyväinen ja ehkä jotkut hormoonit pitivät minuakin virkeänä, heräilyistä huolimatta. Vauva nukkui päivisin vähän kehnosti, alkuun oikeastaan vain sisällä, mutta väliäkö silläkään, kun yöt olivat hyviä.
Kolmen kuukauden kohdalla alettiin kääntymään vatsalleen, se vähän häiritsi uniakin. Samoihin aikoihin loppui tutin syöminen, kokonaan. Tutti ei kyllä oikeastaan missään vaiheessa ollut mikään lemppariesine, mutta yhtäkkiä siihen tuli totaalikieltäytyminen. Mun aikaisemmat lapset ovat syöneet tuttia niin kauan, että siitä on vierroitettu pois. Esikoinen lopetti vähän ennen pikkuveljen syntymää ja toiseltakin otettiin tutti pois ehkä 1,5 vuoden iässä, en kyllä muista enää tarkalleen. Mutta tämän pienen miehen mielestä tutti on yksi turhake. Eikä mun mielestä tuttia mihinkään tarvittaisikaan, paitsi välillä kaupassa ja lähes aina autossa. Se olisi kyllä hirveän mukavaa, jos tutilla saisi hiljaiseksi. Nyt todellakin ymmärrän, mitä tarkoitetaan, jos puhutaan tutista äänenvaimentimena.
Joskus kuitenkin tunnen piston jossakin sisimmässäni, kun edes ajattelen, että hitto kun täytyy taas olla niin tyytymättömänä siinä. Miksi et voi syödä sitä tuttia? Miksi tarvitsee huutaa koko automatka? Kun samaan aikaan toivon, että olisipa isosiskollasi ollut vaikka koliikki, olisipa hänellä ollut vaikka refluksi tai mikä tahansa allergia, kunhan vain hänkin olisi täällä meidän kanssa. Saako siis menetyksen jälkeen enää tuntea ärsytystä, jos vauvalla on jokin tyytymätön vaihe? Huolimatta siitä pistosta sisimmässä tiedän, että tottakai saa. Edellisen raskauden päätyttyä kohtukuolemaan ajattelin, että jos joskus vielä tulen raskaaksi, en valita yhtään. En valita särkyjä, väsyä, yhtään mitään. Mutta tottakai mä valitin. Loppuraskaus alkukesän kuumuudessa oli ihan paskinta paskaa ja toin sen kyllä ilmi ja sain tuodakkin. Ei menetyksen jälkeen tarvitse ryhtyä miksikään superihmiseksi.
Vauvoilla ja lapsilla on jatkuvasti jos jonkinlaisia vaiheita, eikä se todellakaan ole sitä hattaraista vauvakuplaa. Ja kaikesta huolimatta, meillä on ollut aika hattaraista. Itse seuraan paljon äitejä, joilla on haasteita huomattavasti enemmän kun meillä. On oikeasti katkonaisia öitä, allergioita ja refluksia. Enkä missään vaiheessa ole ajatellut, että olisit kiitollinen vauvastasi. Jokaisella on oikeus kokea ne tunteet, joita vauva-arki tuo eteen. Meillä oli oma ikävä menetyksemme, joka ei poistu koskaan, vaan kulkee aina mukanamme. Pystyn silti asettumaan toisen asemaan, enkä voisi koskaan vähätellä toisten haasteita. Tämä mun pitäisi tehdä selväksi myös itselleni, joka kerta, kun mieleen hiipii edes pieni ajatus siitä, saanko mä tästä asiasta nyt ärsyyntyä.
Mua on harmittanut vauvan vatsavaivat, tutin hylkiminen, automatkojen raivoaminen, päiväunien vähyys ja siitä seurannut väsykiukku. Joinakin päivinä Nuutti on niin tyytyväinen, kun vaan ollaan ja möllötellään kotona, miksi pitää alkaa räyhäämään silloin, kun äidille tulee joku kaveri, jonka kanssa olis kiva vaihtaa kuulumisia? Ja mä olen ihan yhtä oikeutettu siihen harmitukseen, kuin joku muukin. En yhtään enempää tai vähempää oikeutettu, mutta oikeutettu.