KOTIÄITIYDEN KAKSI ERI PUOLTA

Jatketaan vähän kotiäitiydestä, kuten pari postausta sitten. Meillä kaikilla tai ainakin melkein kaikilla on todennäköisesti ainakin kaksi minää. On työminä ja sitten on kotiminä. Näin mulla ainakin oli. Lisäksi oli joskus vielä bileminä, joka oli täysin eri tyyppi kuin aiemmat kaksi. Mutta sitä minää ei olekkaan ihan viime vuosina näkynyt. Nyt kuitenkin reilu puoli vuotta meillä on mun osaltani näkynyt vain kotiminä. Tai olisikohan se vielä kotiäitiminä. Oli se kumpi vain, niin ainakin siihen liittyy kotona olemista ja paljon.

Rakastan kotiäitiyttä. Olen aina ajatellut olevani kotiäiti, en mikään pullantuoksuinen, ehkä enemmänkin nutturapäinen siivoojaäiti, mutta kuitenkin. Keksin monia hyviä asioita kotona olemisessa. Voi käyttää samoja vaatteita monta päivää pesemättä niitä välissä. Vaikka olkapäällä olisi kaksi päivää vanha pulautus, ei sillä ole himassa mitään merkitystä. Toki yleensä jossakin vaiheessa sitä alkaa haistaa nenässään inhottavan, jatkuvan oksennuksen hajun ja alat miettiä, mistä se on peräisin. Kunnes snäpätessäsi miehelle töihin haluavasi jotakin pientä iltasnackiä, huomaat haalean tahran juuri siinä olkapäällä ja tajuat hajun lähtevän sinusta. 

Ei kellon kyttäystä.

Vaikka päivät usein koostuvatkin päiväkotihausta, vauvauinnista, lasten harrastuksista ja loputtomasta suunnittelemisesta, ei kellolla ole niin suurta merkitystä, kuin työpaikalla. Toki päiväkodista saattaisi tulla ihmettelevää soittoa, jos lasta ei haeta silloin kun on sovittu, mutta näin ei onneksi ole vielä käynyt. Viikottaisista jutuista tulee rutiinia ja vauvan kanssa lähteminen helpottuu, paitsi silloin kun kakat on housussa minuuttia ennen villapuvun pukemista. Lisäksi harvinaisemmat menot tuottavat lisää päänvaivaa, kuten tällä viikolla kun lähdimme lasten kanssa valokuvaukseen. Hiki valui hiusrajoja pitkin, kaksi vanhempaa tappeli ja ajatus rakastavista sisaruskuvista tuntui pelkästä harhakuvitelmalta. Onneksi senkin yli päästiin, oltiin ajoissa paikalla ja lapsetkin sopivat riitansa jo matkalla.

Kotiäitiys on kuitenkin ihan hiton yksinäistä. Varsinkin nyt korona-aikana. Varsinkin vähän erakoituneena introverttina. Esikoisen aikana mä pääsin tosi tiiviiseen äitiporukkaan. Meillä taisi olla joka viikko joku ihana brunssi jonkun luona ja mun muuttaessa kokonaan pois kaupungista, äidit osti mulle vielä läksiäislahjan. Edelleen välillä laitellaan viestiä joidenkin kanssa!

Toisen kohdalla olisi mulla ollut mahdollisuus myös päästä mukaan upeaan äitiporukkaan. Koin kuitenkin hankalaksi raahata aina vauvan mukana 1,5v vanhempi taaperosisko, jolla oli energiaa enemmän kuin sähköjäniksellä. Kävin joitakin kertoja, mutta joka kerta tuntui, ettei aikaa muiden äitien kanssa jutteluun jäänyt, kun toisella kädellä hyssyttelit vauvaa ja toisella pidit taaperoa paikalla, yrittäen samalla komentaa "ei saa koskea", "älä kiipeä", "varo tuota vauvaa", "varo tätä vauvaa" "huomasitko, että siinä on vauva?" Lisäksi silloinen parisuhde alkoi olla aika ahtaalla heti vauvavuoden aikana ja minä herkkänä en osannut purkaa sitä kuin itsekseni itkien, joten jos aamulla heräsin naama itkusta turvoksissa, sai kyllä mammatreffit jäädä kakkoseksi.

Nyt vanhemmat lapset ovat sen verran isoja, ettei tarvitse ihan koko aikaa pelätä heidän astuvan vauvan päälle, paitsi sillon kun keittiössä on tarjolla herkkuja, silloin vaa pois tieltä risut, männyn kävyt ja vauvat.. Nyt olisi joskus aikaakin treffaillakkin niitä mammoja. Mutta eihän niitä nyt sitten tähän hätään ole. Kaikki ylimääräinen tapailu on muutenkin ihan minimissään. Vauvauinnin hintaakin nostetaan ensi kuusta eteenpäin, joten se saa varmasti jäädä keväällä kokoaan. Ymmärrän, että kustannukset ovat kasvaneet, mutta meidän rahantulo ei. Joka tapauksessa vauva- ja äitikavereita ei juurikaan ole. Ja mullahan kaiken kaikkiaan on hyvin vähän ystäviä muutenkin. Lisäksi usein, kun saan kerättyä kaiken energiani laittaakseni viestiä jollekkin, niin kaikilla, niinkuin ihan oikeasti kaikilla on samaan aikaan jotakin. Tai sitten he tietävät, että olen ihan hiton väsynyttä seuraa.

Mutta tässäpä sitä siis ollaan. Nauttimassa äitiyslomasta, kiireettömästä perheajasta, kun yhtenä päivänä viikossa kaikki on kotona. Samalla hieman valittamassa miten on niin tylsää ja yksinäistä, kun samaan aikaan toivoo, että kumpa vaan kukaan ei laittaisi viestiä, ettei tarvisi luopua oksennukselta haisevasta paidasta. Tai ainakaan pistää jalkaan mitään oikeita housuja.

Kotiäitiys pehmentää aivoja

"Ne on joo nää imetysaivot, ei kannata välittää." Imetysaivot tulevat heti raskausaivojen jälkeen. Raskausaivoilla voi selittää lähes kaikki hajamielisyydet ja unohtelut raskausaikana. Imetysaivoilla voidaan jatkaa  samaa kaavaa, mutta raskauden loputtua. Mä olen ollut kotona nyt toukokuusta lähtien. Seurana mulla päivisin yleensä on vähän alle viisikuinen vauva, viisivuotias ja kohta seitsemänvuotias. En tiedä johtuuko mun tämän hetkinen tilanne nyt niistä imetysaivoista, vai ihan vain siitä, että olisi koko ajan tehtävänä sata asiaa, mutta puolet jää aina tekemättä. Mun aivot tekee koko ajan kovasti töitä, mutta tuntuu, että ne toimii tällä hetkellä vain puolikkaalla kapasiteetilla.

Mies on tällä hetkellä töissä viitenä päivänä viikossa, mutta kotona kuitenkin yleensä neljänä iltana. Hänen kanssaan tulee siis puhuttua päivittäin muutakin kuin "mikät pieni makkalamies täällä kaljuu" tai "katoppa ku äitillä on täälä tämmönen pieni mammakko, haluaako pieni mammakkoukkeli tämän" taaaaai "laitatko nyt sen Zoomerangin pois, kun pyysin puolituntia sitten??!!!!" Yksi lapsista on päivät koulussa ja yksi on päiväkodissa kolmena päivänä, joten vauvakielellä keskustelu on usein vahvana arjessa. Miehenkin kanssa keskustelu on päivisin pääosin ruokaan liittyvää tai kuka vie kenetkin mihinkin harrastukseen tai kaverille. Illalla lasten mennessä nukkumaan aiheet ovat luojan kiitos muunkinlaisia. Vaikka tosin välillä tekee mieli olla ihan vaan hiljaa, kun siihen kerrankin on mahdollisuus, eikä tarvitse vastata mitään kenellekään. 

Tämän hetkin elämäntilanne on, tietysti, lähinnä täynnä kotiäitiyttä. Ja minä kaikin tavoin siitä pidänkin, eikä se haittaa minua ollenkaan. Mutta seuran yksipuolisuus alkaa näkyä näiden äitiaivojen pehmentymisessä. Meillä käy tosi vähän vieraita, viime vuosina mulla on ollut tosi vähän ystäviä. Suurimmaksi osaksi se on ollut ihan itsestä kiinni, kun ei tule itse otettua puhelinta käteen ja soitettua. Kotiin on ollut niin helppo jäädä. Tällä hetkellä vauva pitää paljon kotona. Ja vaikka välillä motkotan, etten pääse mihinkään ilman vauvaa ja haluaisin vähän omaa aikaa, en todellisuudessa sitä oikeastaan halua. Tai ehkä haluan, mutta kun tulee mahdollisuus häippästä yksin johonki, tulen aika pikavauhtia takaisin. Joskus kuitenkin ajattelen, että mahtaako muut luulla, etten vain tahdo lähteä. Että "miksi et vain jätä vauvaa hoitoon?" Kyse ei oikeastaan ole siitä, ettenkö haluaisi lähteä, vaan en malta vielä jättää vauvaa hoitoon. Me ollaan kaikki äiteinä erilaisia, toinen voi, haluaa ja pystyy lähtemään viettämään iltaa vauvan ollessa pieni ja toinen ei poistu kotoa pariin vuoteen, jottei tarvitsisi jättää vauvaa. Itse olen ehkä jotakin siltä väliltä.

Sosiaaliset kanssakäymiset toisaalta tuntuvat kuitenkin entistä vaikeammilta, mitä enemmän on kotona vain omien lasten kanssa. Välillä tuntuu, että jo pelkästään puheen tuottaminen aiheuttaa hankaluuksia. Kaupassa myyjä sanoo "hyvää päivän jatkoa", ja itse olet ihan, että öööö mitä tähän kuuluu vastata. Ja kun lisätään tämä puheen tuottamisen vaikeus siihen, että mulla normaalistikin menee sanat ihan solmuun ja ajatus tällä hetkellä katkeaa noin viidesti yhden lauseen aikana, voin kertoa, että keskustelu on mun kanssa välillä hyvin hankalaa. Mut hei, ne on vaan nää imetysäitiysaivot, tää menee kyllä ohi. Vai meneekö? Kotiäitiyden jälkeenkö? Vai kestääkö nää koko elämän, kun olet kerran äidiksi tullut? Kyllä mä silti muistaakseni vielä kahden ensimmäisen lapsen jälkeen osasin hetken verran puhua, kun asiakaspalvelijana olen useamman vuoden ollut. Eli siis joo, ehkä ne onkin ne kotiäitiysaivot. Ja äitiaivot on vaan vähän lievemmät ja niiden kanssa pärjää töissäkin.