Kaksplus.fi


perjantai 1. heinäkuuta 2016

Kun luulin olevani onnellinen

Elämässäni on tapahtunut paljon asioita, joita en koskaan tule tuomaan esille blogissani. Jotkut asiat vain tekevät edelleen hullunlailla kipeää, vaikka niistä on vuosia aikaa. Ja olen myöskin sitä mieltä, että johonkin on vedettävä raja omaan yksityisyyteen. Nyt kuitenkin olen lukenut useamman kirjoituksen liittyen omaan vartaloon ja asia tietysti pyörii myös omassa mielessä toisen raskauden ja synnytyksen jälkeen, joten ajattelin hieman raottaa menneisyyttä ja myöskin nykyistä hetkeä..
Fyysinen kehitykseni alkoi hyvin aikaisin verrattuna ala-asteen luokkakavereihini. Tunsin silloin, etten kuulu joukkoon. Siirtyessäni yläasteelle olin saanut jo päähän pinttymän, että minä vain yksinkertaisesti olen liian suuri näiden muiden joukkoon. Ensimmäisen yläastevuoden jälkeen olin jo tehnyt suuren painonpudotuksen ja taisin jo silloin hipoa normaalipainon alarajaa. En muista tarkalleen asioita, kuukausia tai edes tarkkoja vuosia kyseiseltä ajalta, mutta loppujen lopuksi sairastuin syömishäiriöön. Vaikka monta vuotta on jonkinlaisen sumun peitossa sairauden vuoksi, en ikinä unohda tunteita. Sitä inhoa omaa itseä kohtaan. Kuinka kamalaa on herätä aamuisin ja vain inhota itseään niin kamalasti. Siis ihan totta, sitä ihanaa, ainutlaatuista minua. Sitä, jota ei ole kun vain yksi tässä maailmassa, minä. En lähde sen enempää erittelemään sairauden kulkua tai kuinka monta kertaa kävin lenkillä tai montako kertaa piilotin ruokani, mutta kirjoitan tämän siksi, että haluan kertoa selvinneeni siitä. Ehkä joku asian kanssa painiva eksyy joskus tähän kirjoitukseen ja huomaa, että siitä voi selvitä.
En voi kirjoittaa rakastavani omaa kehoani vieläkään ja tällä hetkellä en voi oikeastaan sanoa edes pitäväni vartalostani. Raskaudesta on lyhyt aika ja hormoonitkaan eivät ole tasaantuneet, kuinka kroppakaan voisi olla entisensä? Pääsin jo lähtöpainooni, kunnes mässäsin juhannuksena pari kiloa takaisin. On joitakin päiviä kun haluaisin itkeä peilin edessä omaa laiskaa itseäni, mutta on myös päiviä kun vedän hartiat taaksepäin ja kuljen suhteellisen tyytyväisenä itseeni. Joka päivä on erilainen, mutta en kuitenkaan tunne enää inhoa, enkä halua kyseisten tunteiden kanssa enää koskaan painiakkaan.
Tämä on tottakai asia, johon pelkään törmääväni omien lasteni kanssa, ehkä tytön kanssa ennemmin, mutta syömishäiriöt ovat yleistyneet myös pojilla. Asiaa on turha miettiä vielä, eikä asia mieltäni painakkaan muuta kuin omaa nuoruuttani muistellessa. Varsinkin itse ne tunteet läpikäyneenä, en ikinä toivoisi omille lapsilleni samaa. On varmasti aivan yhtä kamalaa tietää miltä ne tunteet tuntuvat, kuin olla tietämättä. En syytä sairaudestani ketään, vaikka silloinkin sairastuessani aina koitettiin etsiä syytä. Uskon sairastuneeni monien eri tapahtumien tuloksena.
Voisin kirjoittaa kyseisestä aiheesta vaikka romaanin ja monta tarinaa ja versiota olen kirjoittanutkin, mutta tämä versio saa riittää tällä kertaa. Ehkä kirjoitan aiheesta vielä tulevaisuudessa lisää.
Yritetään olla kaikki tyytyväisiä omiin vartaloihimme, ei sitä pakko rakastaa ole, mutta hyväksyä.

9 kommenttia :

  1. <3
    itselläni nuoruudessani oli ihan samanlaista, koin olevani aina suurin muista ja se minua harmitti. :(
    Kirjoitin syömishäiriöstä muutama kk sitten : http://www.olivertekimeistaperheen.fi/2016/04/syomishairio.html
    Helpompi sanottu kuin tehty tuo että yritetään olla tyytyväisiä, mutta yritetään <3

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. <3 käynki lukasemassa! En voi itsekkään sanoa olevani tyytyväinen, en todellakaan, mutta askel kerrallaan<3

      Poista
  2. Mulla jäi vielä pohdinnat omasta kropasta luonnoksiin. Sun ajatukset kuulostaa liiankin tutuilta. Rohkea teksti ja upea nainen olet<3

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos samoin<3 kyllä ne pohdinnat ehtii kun on aika. Pitäis oppia olemaan itselle armollinen!

      Poista

  3. Mä olen viimein oppinut olemaan tyytyväinen itseeni. Johan siinä menikin aikaa ja nuorempana olin todella laiha ja painoin todellakin liian vähän. Onneksi olen päässyt siitä itseinhosta eroon ja oppinut olemaan tyytyväinen itseeni.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Eiköhän sitä vielä joskus ala tuntumaan oma vartalo hyvältä<3

      Poista
  4. Mä kanssa nuorena syömishäiriötä sairastaneena tunnistin itseni tuolta alkutekstistä.. Nyt alan jo pikkuhiljaa hyväksyä itseni. Mulle olis kanssa tosi tärkeetä että lapset osaisivat suhtautua itseensä hyvällä mielellä sitten nuorina! Ainoa asia varmaan mitä me vanhemmat voidaan tehdä, on jättää pois se itsensä mollaaminen lasten kuullen. Meidän pitäsi osata näyttää heille, kuinka voi olla tyytyväinen omaan kehoosta vaikka se onkin vaikeaa. :)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Onneksi säkin oot päässy yli<3 Ei voikkaan enää puristella makkaroita peilin edessä kun heti on pienemmät ottamassa mallia. Siksi juuri yritän olla itselleni armollisempi, enkä haukkua itseäni lapsien edessä!:)

      Poista
  5. Aiheen vierestä: Meillä on samantyyliset tatskat :) mulla on niskassa tähtiä.

    VastaaPoista

Kiitos kommentistasi ♡

Blog Design by Get Polished | Copyright 2016