LIIAN PERHEKESKEINEN?

sunnuntai 5. heinäkuuta 2020

Mulla meni viime terapiakäynnilläni sormi ihan totaalisesti suuhun. Keskustelimme asioista, joista olen nauttinut, joihin voisin alkaa keskittymään uudelleen, jotta saisin elämääni jotakin muutakin, kuin surussa rypemistä. Mietin todella pitkään ja vastasin lopuksi, ”no emmä oikeen tiiä.” Nautin perheeni ja sukulaisteni kanssa oleskelusta. Kun lapset hetken jaksavat leikkiä sovussa. Iltaisin löhötä miehen kainalossa katsoen Netflix-maratoneja. Aamulla jäädä vielä vartiksi makaamaan hänen lämmintä vartaloa vasten, ennen kahvinkeittoa. Kävellä viereiselle tielle siskon luo yllätyskahville. Pitää juorutuokioita yhden parhaan ystäväni kanssa, joka sattuu olemaan serkkuni. Soittaa äidilleni videopuheluita lasten kanssa hassuilla snapchat-filttereillä. Niistä asioista mä nautin.

Ja sitten ne omat jutut. Ööö, ei juuri tule mitään mieleen. Olen joskus nauttinut kuntosalilla käymisestä, kunnes siitä tuli pakkomielle ja ainoa ajatus oli polttaa vielä kymmenen kaloria. Olen joskus nauttinut lenkkeilystä, kunnes siinä kävi samoin, kuin kuntosalin kanssa. Mulla ei oikeastaan ole mitään omaa juttua. Tai hei, voiko siivoamisen laskea omaksi jutuksi? Siitä mä kyllä tykkään ja saan nautintoa, mutta sekin tarvii oman fiiliksen, sillä sekään ei aina nappaa. Ja sisustaminen! Se on myös jotakin, mistä tykkään. Kauniit asiat. Harmi toki, että mun äkkinäisiin sisustusideoihin tarvittaisiin rahaa vähän enemmän, kuin sitä on takataskussa. Sitten on tietysti kirjoittaminen. Mutta se vaatii myös oman aikansa. Tällä hetkellä ajatuksissa pyörii välillä miljoona eri ajatusta, jonka vuoksi kirjoittaminenkin on aika haastavaa. Mieleen tulee useampi aihe päivässä, josta tahtoisin kirjoittaa, mutta ajatus kulkee sormia nopeammin.



Mun on vaikea lähteä mihinkään tekemään mitään omia juttuja, vaikka mahdollista olisikin, mutta olen mielummin kotona. Villasukat jalassa ja ilman rintaliivejä. Julkiset paikat ja ihmispaljous lähinnä ahdistavat. Kuntosali ehkä kiinnostaisi, mutta samalla pelottaa. Mitä jos en saakkaan siitä nautintoa tai alan nauttia siitä väärällä tavalla? Entä jos en vaan saakkaan persettäni ylös ja maksan kuntosalikorttia taas vuoden verran turhaan, käymättä siellä. Missä välissä pystyn taas viettämään aikaa läheisteni kanssa, kun jatkan töissä ja sen lisäksi pitäisi olla joku oma juttu? 

Toisaalta jokin ihan oma mielenkiinnonkohde olisi kiva, mutta en tiedä mistä repiä sille aikaa tai mistä sellaisen ylipäätään löytäisi. Muutkin ihmiset käyvät töissä, leikkivät lastensa kanssa, viettävät aikaa puolisonsa kanssa ja sitten vielä harrastavat. Eikä heilläkään taida vuorokaudessa olla enempää tunteja, kuin mulla. Voiko toinen olla vaan liian kiinni perheessään, vai mikähän tässä nyt mättää? 

Surun ja masennuksen häilyvä raja

lauantai 4. heinäkuuta 2020

Aikaa on kulunut kohta viisi kuukautta ja olen yhä surullinen. Todella surullinen. Toisinaan olo on vain tyhjä, mitäänsanomaton. Onko se jo masentuneisuutta? Minä kun luulin tietäväni, miltä se tuntuu. Ei, tämä ei ole sitä samaa tunnetta. Viime kuukausissa on ollut paljon hyviäkin asioita. Välillä olen räjähtänyt ihan aitoon nauruun, nauttinut lapsista, miehestä, läheisistä. Välillä taas tunnen, kuinka poskilihaksia kiristää hymyily ja sisällä on pelkkää ikävää. Välillä, kuin tyhjästä, hengittäminen muuttuu raskaaksi ja keuhkot eivät ota vastaan happea niin paljon, kuin tarvisi. Olen edelleen käynyt viikoittain keskustelemassa. Muutaman kuukauden jälkeen alkoi hetken seesteisempi aika. Tuli eteen useampi hyvä viikko, mutta jostakin syystä tipahdin yhtäkkiä syvempiin vesiin.

Olen aina ollut huono käsittelemään ikäviä ja negatiivisia asioita. Tuntuu, kuin tämä suru ja tuska olisi vetänyt kaikki ikävät tunteet kymmenen vuoden takaa takaisin pintaan. Uppouduin yllättäen ajattelemaan kaikkia ikäviä asioita, joita olen muille aiheuttanut tai joita olen itse joutunut kokemaan. Jumalauta kymmenen vuoden takaa! Kuka sellaisia enää edes muistelee. Olen istunut nuoruudessani varmaankin satoja tunteja puimassa niitä hölmöjä erehdyksiä, jotka nyt vain jostakin syystä sattuu joidenkin eteen tulemaan. En siltikään muista näistä entisistä terapiaistunnoista juurikaan mitään. Toki olen varmasti 16-vuotiaana ajatellut elämästä aika paljon eri tavalla, kuin nyt, kymmenen vuotta myöhemmin.


Terapeuttini on saanut melko todellisen kuvan siitä, millainen olen. Sitä samaa kuvaa ei ole ihan kaikilla. Luulen, että moni ystävä tai kaveri, joka joutuisi kuvailemaan minua, vastaisi minun olevan huumorintajuinen, iloinen ja ehkäpä vielä sosiaalinen. Enkä väitä, etteikö näistä mikään pitäisi paikkaansa, näin varmaan kuvailisin itseäni itsekin. Mutta jos pääsee kaivautumaan minuun vähän syvemmälle, niin adjektiivit muuttuvat aika radikaalisti. Sanoisin, että epävarma, yliherkkä, vähän alistuvakin, mustasukkainen, miellyttämishaluinen, olisivat niitä sanoja, jotka ovat sitä aitoa minua. Useimmiten pysyn tasapainossa näiden kanssa, mutta kohdatessani vaikeita asioita tai tilanteita, nämä hyppäävät sieltä syvältä minusta. Ja niiden kanssa on joskus mahdotonta elää. 

Tämä tavattoman raskas, elämää muuttava kokemus toi surun mukana pintaan kaikki ne ikävät asiat elämässäni, jotka luulin jo käsitelleeni ja osittain unohtaneenkin. Tästä syystä jatkan terapiaani kohta uudessa paikassa, jotta en hukkuisi menneeseen. Suruaika ei ole vielä ohi, eikä sille voi sanellakkaan oikeaa aikaa, toinen selviää nopeammin ja toinen hitaammin. Minä, jolle kahvikupinkin tiputtaminen lattialle, tuntuu maailmanlopulta, siinä kai kestää hieman kauemmin.

Ensimmäistä kertaa yksin kuukausiin

perjantai 5. kesäkuuta 2020

Eilen oli se päivä, kun mieheni palasi töihin. Hänet lomautettiin maaliskuussa vähän hautajaisten jälkeen. Saimme avaimet omaan kotiimme ja remontoimme koko huhtikuun ajan. Lapset olivat koronan takia poissa päiväkodista. He kävivät edelleen joka toinen viikonloppu isällään, mutta minulla oli mieheni koko ajan lähelläni. En joutunut käsittelemään tunteitani yksin. Usein en käsitellyt niitä juuri lainkaan. Remontti vei suurimman osan ajasta ja ajatuksista, koko ajan oli jotakin, joka piti saada valmiiksi. Tuli toukokuu ja tuli muutto. Remontti valmistui, mutta aika meni silti kaivaen sadevesiputkia ja patolevyjä laittaen. Sitten tuli päätös, ravintolat saavat avata ovensa. Mies pääsisi takaisin töihin. Tiesin sen päivän koittavan, mutta työnsin sitä pois mielestäni.

Eilinen kului yli puoleenpäivään nopeasti. Kävin Nooan kanssa neuvolalääkärissä ja vein takaisin isälleen. Kävin keskustelemassa oman terapeuttini kanssa. Takana oli jo pari huonompaa päivää. Tulin kotiin, tyhjään ja hiljaiseen kotiin. Olin yrittänyt ajatella, että tämä on ehkä hyvä asia. Rahatilanteemme tasaantuisi ja mies pääsisi jälleen tekemään sitä, mistä nauttii. Kotiin ajaessa minut valtasi syvä tyhjyyden tunne. Ja kotioven avatessani tunsin jo tukehtuvani siihen tunteeseen. Itkin ja huusin sängyssä, yksin tyhjässä talossa. Itkin maailman epäreiluutta, kovaa ikävääni. Tunne oli lähes ylitsepääsemättömän voimakas, en tiennyt miten päin olla. Kierin ja kääntyilin sängyssä. Joka paikkaa särki ja pää tuntui olevan räjähdyspisteessä.



Parin tunnin raivoitkun jälkeen olo oli entistä tyhjempi. Istuin sängyn reunalla, enkä ollut vielä lähes neljänkään kuukauden jälkeen saanut vastausta, miksi. Hetken mielijohteesta puin vaatteet päälle ja lähdin kävelemään haudalle. Se oli ensimmäinen kerta kun menin sinne yksin. Kävelin raskain askelin ja kyykistyin vauvamme haudalle. Kyyneleet eivät olleetkaan loppuneet. Kävelin takaisin kotiin.

Odotin lasten kotiintuloa, odotin mieheni kotiintuloa. Ja he tulivat. Ja minä selvisin yksinolosta ensimmäistä kertaa pitkään aikaan. Vaikka se tuntuikin loputtoman pitkältä ajalta. Nukahdin niin uupuneena. Kuinka voikaan olla niin väsynyt ja loppu, vaikka mitään ei ole tehnyt.

Poikani täytti neljä ja hänestä tulee kampaaja

tiistai 26. toukokuuta 2020

Nooan synttäreitä vietettiin toukokuun alussa. Tänä vuonna juhlat jäivät kuitenkin harmillisen pieniksi Koronan takia. Vieraina meillä oli mummu, täti, serkku ja isoisovanhemmat, tähänkin vielä tarkennuksena, kaikki alle 70-vuotiaita. Nooan oikea synttäripäivä oli keskiviikkona 6.5. Se oli myös meidän muuttopäivä. Jälkeenpäin ajateltuna, otin itselleni liikaa ohjelmaa yhdelle päivälle, sillä jaksaminen ei ole vielä ihan sama, mitä aiemmin on ollut. Siitä kuitenkin selvittiin. Olin leiponut kakun edellisenä päivänä, mutta kyllä senkin viimeistelyyn vierähti aamusella aikaa.

Nooa oli toivonut dinosauruskakkua. Etsin ohjeen ja ajattelinkin taas normaaliin tapaan, että hei helppo homma. No ei ollut. Kakku pysyi hädin tuskin pystyssä ja leikatessa kaikki kerrokset liikkuivat, joten toisella kouralla oli pakko pitää kakkua paikoillaan. Mutta pieni neljävuotias oli varsin tyytyväinen dinokakkuunsa, josta sai valmiiksi ostetut dinosaurukset kakunsyönnin jälkeen leikkeihinsä.

Lahjatoivelista koostui lähinnä myös dinosauruksista, pyssyn ja pyörän lisäksi. Olimme siis toteuttaneet hänen toiveensa ja ostaneet hänelle erikokoisia dinosauruksia ja dinosauruspalapelin. Mummulta tuli pyörä ja vesipyssy. Lopuilta olinkin toivonut vaatteita ja kyllä nekin miellyttivät, vaikkei niillä leikkimään päässytkään.




Meidän Nooa on valloittava tapaus. Hän on ujo ja herkkä, joskin myös räjähtää sekunnissa. Toki kun hänelle antaa vähän aikaa olla itsekseen, kaikki on taas hyvin. Rajujen pyssy- ja dinoleikkien lisäksi hän kaipaa paljon läheisyyttä ja rakkautta. Hän jää usein kovaäänisen ja dramaattisen isosiskonsa varjoon, jolloin ainoa keino saada itsensä kuulluksi, on saada pienimuotoinen raivokohtaus. Aina mahdollisuuden tullen hän kiipeääkin syliini. Aamuisin ennen seitsemää siskon nukkuessa, kuuluukin korvani juuresta ”saanko tulla viereen”  ja silloin pieni poika kiipeää jalkopäähämme jatkamaan vielä hetkeksi unia.

Nooa on mahdottoman kiinnostunut kaikista maailman asioista. Miksi kiinalaiset syövät koiria, minkä takia meidän maassamme ei ole pingviinejä, minkä niminen mies ajaa hiekoitustraktoria kävelytiellä. Jokaiseen jatkokysymyksenä, miksi. Hän pitää pyöräilystä ja haluaisi alkaa harrastamaan jalkapalloa. Täytimme yhtenä päivänä uuteen päiväkotiin lappuja. Siinä missä Eevi vastasi kavereistaan pitkän listan, Nooan kaveri oli äiti. Eevin teki iloiseksi jäätelö ja puolet sukulaisista, Nooan teki iloiseksi äiti, jonka kanssa hän on muuten menossa isona naimisiin. Vielä vähän aikaa sitten Nooa halusi isona palomieheksi, nyt samaa kysyttäessä, hän haluisi tehdä äidin kanssa kampauksia.

Jännityksellä odotamme syksyä. Eevi on siirtymässä eskariin ja he menevät eri ryhmiin. Kyseessä on uusi päiväkoti muuttomme takia. Nooalla kestää hetki lämmetä uusille aikuisille ja kavereille. Eri ryhmät ovat kuitenkin toivottavasti hyvä juttu. Heidän ollessa edellisessä vuoropäiväkodissa, olivat he pitkän aikaa eri ryhmissä ja pienen alkukankeuden jälkeen Nooa tottui siihen hyvin. Sisarukset ovat kovin kiinni toisissaan, joten ehkä tämä tuo taas vähän enemmän itsenäisyyttä ja Nooallekkin enemmän niitä omia kavereita. 

Onnettomana onnellinen

keskiviikko 13. toukokuuta 2020

Kolme kuukautta. Kolme äärettömän nopeaa kuukautta ja silti, kun mietin aikaa taaksepäin, tuntuu kuin aikaa olisi kulunut paljon enemmän. Kolme kuukautta sitten en tuntenut nälkää, en väsyä, en onnea. Tunsin vain kivun ja tuskan. Olin varma, ettei se tunne katoa koskaan. Eikä se katoakaan, mutta se tuntuu nyt erilaiselta. Hyvin erilaiselta. Paine rinnasta ei siltikään lähde pois, se painaa jokaisella hengityksellä, joskus enemmän, joskus vähemmän, mutta painaa kuitenkin. Sunnuntaina oli äitienpäivä. Ainon nimipäivä. Tuulinen, hieman pilvinen päivä. Ensimmäinen äitienpäivä kolmen lapsen äitinä ja silti vain kaksi heistä toi aamupalaa sänkyyn. Yksi puristi rintaa. Siveli kasvoja jokaisella tuulenvireellä. Haudalla käyminen oli erilainen, kuin muutamat edelliset kerrat. Kyyneleet valuivat poskia pitkin jo kääntyessämme hautausmaalle. Itkin koko käynnin. En halunnut äitienpäivän olevan surullinen, mutta se oli.

Meille on viime viikkoina tapahtunut paljon iloisia, onnellisia asioita. Remontti saatiin päätökseen, pääsimme muuttamaan ikiomaan yhteiseen taloomme, Nooa täytti neljä vuotta. Vietimme yhden mukavan yön ystäväpariskunnan kanssa. Juttelimme, nauroimme, itkimme. Juttelimme töistä, lapsista, lapsen kasvatuksesta, lapsen menettämisestä, harrastuksista, omakotitaloasumisesta, musiikista, ihan kaikesta, aamuun asti. 



Kolme kuukautta sitten olin varma, etten tulisi enää ikinä tuntemaan onnellisuutta. Tuska oli niin täyttävä. Mutta jossakin syvällä se tunne on. Olen onnellinen tästä kodista. Olen onnellinen, kun näen lasten leikkivän omassa pihassa, näen heidän olevan onnellisia. Vaikka samaan aikaan ajattelen niitä vauvanvaunuja, joiden piti myös olla meidän pihassamme. Harmittaa samalla olla onneton ja surullinen. Etten koskaan saa uutta tilaisuutta olla maailman onnellisin ensimmäisen oman kodin ostaja. En saanut nauttia siitä, niinkuin muut. Kodin ostoja voi tulla joskus lisää, mutta ei sitä ensimmäistä.

Yritän hyväksyä, että voin tuntea näin. Että voin samaan aikaan olla onnellinen, vaikka olenkin äärettömän surullinen. Että joinakin päivinä en tunne niin kovaa kipua. Voin olla iloinen tästä kaikesta, jota meillä on. Menetys ei silti katoa. Suru ei silti katoa. Se pysyy, vaikka toisina päivinä se olisikin vähän taka-alalla.

Koska olen valmis palaamaan töihin?

maanantai 4. toukokuuta 2020

Olen nähnyt unia töihin paluusta. Ne ovat olleet ihan hyviä unia, ei mitenkään ahdistavia. En ole silti vielä valmis. Mietin usein, koska sitten on oikea aika palata työmaalle. Äitiyslomani, jota sain kuitenkin vähän aikaa viettää, tulee päätökseen tämän kuun lopulla. Heti helmikuussa aavistin, etten vielä kesän korvilla olisi valmis palaamaan. Lääkäri arvioi toukokuun puolenvälin jälkeen asiaa, mutta toistaiseksi olen jäämässä vielä sairaslomalle.

Itse työ on minulle mielekästä, on lähes aina ollut. Suurimpana pelkona minulla edelleen on asiakkaiden kohtaaminen. Varsinkin vanhojen, mutta myös uusien asiakkaiden. En vain koe olevani vielä valmis kohtaamaan kaikkia niitä kysymyksiä, joita varmasti on edessä. Ihmiset reagoivat varmasti eri tavalla. Joku saattaa vältellä edes tapahtuneesta keskustelua ja toinen haluaisi varmasti kysyä vointiani. Joku ei varmastikaan edes tiedä ja sitten ollaan sen asian edessä, että joudun kertomaan asian laidan. En pysty käsittelemään vielä ihmisten hämmennystä. Enkä osaa pukea asioita sanoiksi, vaan ne takertuvat kurkkuuni. Viimeksi tänään juoksin kaupassa erästä vanhaa tuttua karkuun, sillä olin varma, ettei hän tiedä mitä on tapahtunut. 

Yritän viikoittain terapiassani keskustella aiheesta ilman, että silmäkulmat kostuvat. Toki työntekijä alkaa olemaan sen verran tuttu ja keskustelunaihe sama, että hänen kanssaan se on jo helpompaa, eikä millään tavalla verrattavissa asiakaskohtaamisiin. 


Työhön palaamista vaikeuttaa myös jaksamiseni. Joinakin päivinä pelkästään arkisista asioista selviäminen koettelee niin paljon, että iltapäivää kohden voimat ovat ihan lopussa. Jos ruuanlaitto, pyykinpesu, lasten viihdyttäminen ja pelkästään ajatusten ajatteleminen väsyttävät niin paljon, en voi ajatellakaan, että lisäisin siihen vielä kahdeksan tunnin työpäivän viitenä päivänä viikossa. Toivon kuitenkin, että joskus vielä pystyn palaamaan normaaliin elämään. Tahdon ajatella, että pääsen vielä joskus samaan normaaliin arkeen kiinni, kuin joskus olin. Että kykenisin käymään töissä, kuten kaikki muutkin ja jaksaisin silti pitää huolta kodista, lapsista ja parisuhteesta. Nyt kaikkeen ei ole vielä voimavaroja. Tärkeimpänä asiana pidän juuri nyt sitä, että kykenen pitämään kasassa kaiken tämän, joka jäljellä on. Pidän työstäni kovin, mutta sen aika ei ole vielä.

Treenivinkit synnyttäneelle ja muut pettymykset

lauantai 25. huhtikuuta 2020

”Juokseminen synnytyksen jälkeen.”

”Älä suotta kiirehdi. Parasta liikuntaa synnytyksen jälkeen on kevyet vaunulenkit vauvan kanssa. Aloita rauhallisesti. Muistathan, että imettäessä tarvitset enemmän energiaa, sillä kulutuksesikin on suurempaa. Nauti ajasta vauvan kanssa raittiissa ilmassa.”


”Raskauskilojen pudottaminen synnytyksen jälkeen.”

”Ei hätää, imettäessä monen raskauskilot sulavat kuin itsestään. Pidä huoli terveellisestä ruokavaliosta, varmista, että syöt riittävästi. Älä aloita laihdutuskuureja. Kulutat kaloreita riittävästi imettäessä ja vauvan kanssa puuhatessa. Painoa ehtii pudottaa myöhemminkin, nauti tästä vauva-ajasta, se on ohi nopeammin kuin huomaatkaan.”


No niin tietysti. Oletuksena tietysti on, kun kirjoitat mitä tahansa ”synnytyksen jälkeen”, että sinulla on se pieni vauva kuvioissa mukana. Silti se kirpaisee. Kirpaisee todella syvältä. Ainoa konkreettinen asia, joka synnytyksestä itsellesi jää, on se höllyvä puolityhjä nahkapussukka navan alapuolella ja määrästä riippuen ylimääräiset kilot. Kilot, jotka tosiaan ajattelit ”sulavan kuin itsestään.”  Todellisuudessa et pääse nauttimaan niistä mieltä virkistävistä, kevyistä vaunulenkeistä vauvasi kanssa. Suunnitelmat vauvauinneista ja sun muista värikylvyistä ja muskareista murenevat siinä samalla, vaikka ne eivät synnytyksessä ole ensimmäisenä mielessä. Mutta kyllä haikailet niiden perään. Synnytyksen jälkeen suurimpana ajatuksena on pienen vauvan menetys. Vasta myöhemmin huomaat, mitä kaikkea muuta olet menettänyt. Kaikki ne suuret haaveet.


”Näin luet kaksikuiselle vauvallesi.”

Tämä on jo oma moka. Raskausaikana latasin kaikki mahdolliset raskaussovellukset. Johonkin Vau.fi-kerhoon kuuluinkin jo valmiiksi, mutta olin sinnekkin rekisteröinyt jo syntyvän vauvan lasketunajan. Ja nyt, kaksi kuukautta myöhemmin roskapostiini ilmestyy edelleen ”vauvasi on jo kuukauden ikäinen, voit tehdä hänen kanssaan sitä ja tätä ja tuota..” En vain ole saanut ilmoitetuksi, etten halua enää viestejä kyseiseltä sivustolta, vaikka se olisikin vain muutaman klikkauksen päässä. Viestit ovat musertavia. En tahdo niitä, mutta samalla tuntuu pahalta ottaa ilmoitukset pois. Näitä asioita minä voisin tehdä, jos minulla olisi vauva. Mutta en voi. En voi mennä vauvauintiin, ilman vauvaa. En voi kuljeksia tyhjien vaunujen kanssa kaduilla, ilman vauvaa. En voi tehdä mitään kaksikuisen vauvani kanssa.




Sisällön tarjoaa Blogger.
Theme Designed By Hello Manhattan
|