äiti category
Näytetään tekstit, joissa on tunniste äiti. Näytä kaikki tekstit

Treenivinkit synnyttäneelle ja muut pettymykset

lauantai 25. huhtikuuta 2020

”Juokseminen synnytyksen jälkeen.”

”Älä suotta kiirehdi. Parasta liikuntaa synnytyksen jälkeen on kevyet vaunulenkit vauvan kanssa. Aloita rauhallisesti. Muistathan, että imettäessä tarvitset enemmän energiaa, sillä kulutuksesikin on suurempaa. Nauti ajasta vauvan kanssa raittiissa ilmassa.”


”Raskauskilojen pudottaminen synnytyksen jälkeen.”

”Ei hätää, imettäessä monen raskauskilot sulavat kuin itsestään. Pidä huoli terveellisestä ruokavaliosta, varmista, että syöt riittävästi. Älä aloita laihdutuskuureja. Kulutat kaloreita riittävästi imettäessä ja vauvan kanssa puuhatessa. Painoa ehtii pudottaa myöhemminkin, nauti tästä vauva-ajasta, se on ohi nopeammin kuin huomaatkaan.”


No niin tietysti. Oletuksena tietysti on, kun kirjoitat mitä tahansa ”synnytyksen jälkeen”, että sinulla on se pieni vauva kuvioissa mukana. Silti se kirpaisee. Kirpaisee todella syvältä. Ainoa konkreettinen asia, joka synnytyksestä itsellesi jää, on se höllyvä puolityhjä nahkapussukka navan alapuolella ja määrästä riippuen ylimääräiset kilot. Kilot, jotka tosiaan ajattelit ”sulavan kuin itsestään.”  Todellisuudessa et pääse nauttimaan niistä mieltä virkistävistä, kevyistä vaunulenkeistä vauvasi kanssa. Suunnitelmat vauvauinneista ja sun muista värikylvyistä ja muskareista murenevat siinä samalla, vaikka ne eivät synnytyksessä ole ensimmäisenä mielessä. Mutta kyllä haikailet niiden perään. Synnytyksen jälkeen suurimpana ajatuksena on pienen vauvan menetys. Vasta myöhemmin huomaat, mitä kaikkea muuta olet menettänyt. Kaikki ne suuret haaveet.


”Näin luet kaksikuiselle vauvallesi.”

Tämä on jo oma moka. Raskausaikana latasin kaikki mahdolliset raskaussovellukset. Johonkin Vau.fi-kerhoon kuuluinkin jo valmiiksi, mutta olin sinnekkin rekisteröinyt jo syntyvän vauvan lasketunajan. Ja nyt, kaksi kuukautta myöhemmin roskapostiini ilmestyy edelleen ”vauvasi on jo kuukauden ikäinen, voit tehdä hänen kanssaan sitä ja tätä ja tuota..” En vain ole saanut ilmoitetuksi, etten halua enää viestejä kyseiseltä sivustolta, vaikka se olisikin vain muutaman klikkauksen päässä. Viestit ovat musertavia. En tahdo niitä, mutta samalla tuntuu pahalta ottaa ilmoitukset pois. Näitä asioita minä voisin tehdä, jos minulla olisi vauva. Mutta en voi. En voi mennä vauvauintiin, ilman vauvaa. En voi kuljeksia tyhjien vaunujen kanssa kaduilla, ilman vauvaa. En voi tehdä mitään kaksikuisen vauvani kanssa.




Ikuisesti äiti, joka menetti vauvansa

maanantai 16. maaliskuuta 2020

© Ville Stenros

Äitiys on kaunein ja paras asia koko maailmassa. Sen tahtoo jakaa kaikille. Koko raskauden vain odotat tulevasi äidiksi. Odotat sitä pientä, joka kutsuu sinua äidiksi, koko lopun elämääsi. ”Pieni terve lapsemme on syntynyt, äiti ja isä voivat hyvin”, kerrotte kaikille. Se ilo ja onni jaetaan joka puolelle, sukulaisille, ystäville ja tuntemattomillekin. Haluat kertoa kaikille, kuinka juuri sinun rakas lapsesi oppii kääntymään, maistaa ensimmäisen kerran porkkanaa, alkaa konttaamaan, nousee seisomaan. Nautit täysillä äitiydestä. Ja minä nautin myös. Äitiys on vain parasta.

Olen edelleen äiti. Kahden ihanan pienen leikki-ikäisen lapsen äiti. Ja sitten olen, yhden lapsen menettänyt äiti. Se tuntuu raskaalta, puristaa rinnassa niin kovasti. Se on niin lopullista. Tulen aina olemaan myös se äiti, joka koki menetyksen. Kun joku kokee tämän saman kamalan kohtalon, jolle ei löydy sanoja, minun läheisilläni on aina se tytär, sisko, serkku, ystävä, työkaveri, joka koki saman. En halunnut olla se. Ei kukaan halua olla juuri se äiti. Mutta siitä ei pääse koskaan. Se ei vähennä sitä, kuinka paljon rakastin pientä tytärtämme jo valmiiksi, vaikka en häneen päässytkään tutustumaan yhdeksää kuukautta kauempaa. Mutta se tuntuu silti sanoinkuvaamattoman pahalta, koska se ei muutu ikinä miksikään. Olisin tahtonut olla vain kolmen lapsen äiti. Mutta en voi sanoa niin ihmisille selittämättä. Ja juuri sitä selittämistä pelkäänkin. Ihmisiltä tulee aina jatkokysymys.

Minkä ikäisiä he ovat? 
Kuinka paljon heillä on ikäeroa?” Silloin on selitettävä. 
Yksi on sen ikäinen, toinen sen ikäinen 
ja kolmas olisi sen ikäinen.


Eivät ihmiset pahaa tarkoita, mutta eivät he voikaan tietää. Olen asiakaspalveluammatissa ja jokainen asiakas näki tilanteeni, kun jäin pois. Jokainen odottaa, että palaan töihin kolmen lapsen onnellisena äitinä. Se tekee töihin palaamisesta entistä raskaampaa. Osalle asiakkaista onkin jo kerrottu, tietysti he ovat uteliaita, joko synnytin, tuliko tyttö vai poika ja kuinka meillä on mennyt. Joku on kuitenkin saattanut käydä välillä muualla tai odottanut paluutani, istahtaa penkkiin ja sanoo ”Onneksi olkoon!” Ja silloin minä romahdan. Romahdan ihan varmasti, vaikka kuinka kävisin läpi tätä asiaa itseni, mieheni tai ammattiauttajan kanssa. Silloin minusta tulee myös heidän silmissään ”se kampaaja, joka menetti vauvansa.”



Menetyksen miljoonat tunteet

perjantai 13. maaliskuuta 2020


Haen postia, tien päässä joku asukas on juuri saanut vauvan. Hän kävelee vaunujen kanssa tien päähän ja takaisin, kohdallani kuulen pienen vauvan pientä itkua. Minun pitäisi juuri nyt tehdä samaa. Meidän vauvan pitäisi olla kuukauden ikäinen. Mutta ei ole. Tai on, mutta hän ei ole täällä. Ei ole minun työntämissä vaunuissa. Vaunuissa, jotka olimme hänelle huolella valinneet, niissä, jotka ovat nyt äitini varastossa, käyttämättöminä. Olen surullinen, ei, vaan vihainen tai ei, olen tuskissani. Ei ole hänen syynsä, että hän sai pienen vauvan elävänä syliinsä ja minä en. En ole vihainen toisen onnesta, olen tuskissani, koska en itse päässyt tuntemaan samaa maailman suurinta onnea, tunnen pohjatonta surua. Mitkään sanat eivät riitä kuvailemaan sitä tuskaa, joka repii minua sisältä palasiksi.

Olen ollut iloinen persoona aina, viha ja kiukku eivät sovi minulle. Kaverini ovat aiemmin nauraneet minulle, kun olen yrittänyt olla vihainen. ”Ei tuo sovi sulle, lopeta”, he ovat sanoneet. Ja minua on alkanut naurattamaan, olen jopa itse samaa mieltä, viha ei sovi minulle. Nyt olen toista mieltä. Olen vihainen, eikä minua edes naurata. En usko, että kukaan sanoisi mulle tällä hetkellä ”lopeta, tuo ei sovi sulle.” Ei se sovi edelleenkään, mutta sitä minä olen. En edes tiennyt voivani tuntea näin. Enkä edes tiedä kenelle olisin vihainen. Ei tämä ole kenenkään syy. Suututtaa, kun lapset eivät keskity ruokailuun tai he pinkovat ovesta ulos katsomatta ympärilleen. Suututtaa, kun mies plärää samoja uutisia tai avaa kännykkäpelin. Mä olen tässä täynnä tuskaa ja kyyneliä, kato mua ja lohduta mua! Mutta eihän se sitä näe, kun yritän salaa itkeä tyynyni sisälle ja tukahduttaa ajatuksiani. Suututtaa, etten ole yhtä hyvä äiti, kun olin vielä vähän yli kuukausi sitten.

”Äiti, miksi sä et hymyile? Äiti, miksi sä itket? Äiti, ootko sä surullinen, kun meidän vauva kuoli? Äiti, miksi meidän vauva kuoli?” ”En tiedä, siksi, olen, en tiedä.” Mä olen maailman paskin äiti. Ja surullinen. Ja vihainen. En meinannut päästä tänä aamuna sängystä ylös. Mun tunteet painaa miljoona kiloa, koko tämä paino mun harteilla painaa miljoona kiloa. Mun vartalo, jossa yhä roikkuu suurin osa raskauskiloista, joista en päässytkään heti eroon imettämällä mun pientä vauvaa, painaa miljoona kiloa.

”Sun on pakko nousta, et sä voi jäädä tänne sänkyyn koko päiväksi. Lapset odottaa, että sä nouset.” Tuntuu samalla paskalta, kun toinen painostaa, mutta samalla hyvältä, että se tekee sen. Nousen kiukun voimalla ylös. Pesen hampaat niin lujaa, että ikenistä tulee verta. Vedän syvään henkeä. Ehkä mä selviän. Poikani leikkii hautajaisista jääneen muistopöydän luona ja kaataa valokuvan, joka tiputtaa kaikki esineet lattialle ja papilta saatu lasinen enkeli hajoaa. Itken, juoksen makuuhuoneeseen, kiljun ja huudan. Suututtaa, harmittaa, sattuu, turruttaa, itkettää, vihastuttaa. Illalla lapset nukkuvat tyytyväisinä pusujen ja halien jälkeen. Selvisin sittenkin taas yhdestä päivästä.

Kun äiti voi hyvin, lapsetkin voivat

tiistai 25. huhtikuuta 2017

Viime aikoina olen yrittänyt panostaa vähän enemmän omaan hyvinvointiini. Ihan pienillä muutoksilla tuntuu olevan suuret seuraukset. Jokin aika sitten jätin jokapäiväisen karkin mässyttämisen ja siirsin karkkipäivän lauantaille. En kuitenkaan pode huonoa omaa tuntoa, jos joskus viikollakin mukaan lähtee pieni suklaapatukka, sillä ennen se lähti joka kerta..

Toinen pienisuuri muutos tapahtui ruoka-annosten koossa. Varmaan moni kiireinen äiti huomaa yhtäkkiä iltapäivällä, kuinka edellisestä ruokailusta onkin vierähtänyt useampi tunti. Lapset on kyllä ruokittu, mutta kuinka vaikeaa se on itse muistaa/ehtiä/jaksaa syödä. Ja kun vihdoin se armoton nälkä iskee, vedetäänkin safkaa kaksin käsin ja kymmenen minutin kuluttua pidellään vatsaa, kuinka tulikaan näin ahmittua. Yritän toki muistaa syödä säännöllisesti, vaikka aina se ei toteudukkaan, mutta sitä ahmimista olen yrittänyt välttää.
Joskus sitä onnistuu kokkailuissaan niin hyvin, että nälkä lähti jo, mutta kun tää ruoka on vaan niin hyvää! Tätä olen yrittänyt myös hillitä. Tavoitteeni on lopettaa siinä vaiheessa kun olo on kylläinen, ei siinä vaiheessa kun nappi singahtaa housuista.

Paino onkin lähtenyt mukavasti putoamaan. En ole kovin pitkä ja painoa mulla on ollut jonkin verran liikaa. Tai no jonkin ja jonkin verran, välillä aika reippaastikkin ja kyllä vain, yhä painoindeksini herjaa lievää ylipainoa. Nyt kuitenkin pienen painonpudotuksen jälkeen olo tuntuu triplasti kevyemmältä. Fiilis on ihan huikea, kun huomaa ennen kiristävien vaatteiden olevan jopa reilun kokoisia.
Pelkkä painon alastulo on innostanut muutenkin laittautumaan. Jos päivän suunnitelmissa on vain ulkoilua ja lasten kanssa puuhastelua, niin harvemmin sitä tulee tartuttua meikkisutiin. Nyt olen kuitenkin välillä muuten vain meikkaillut, koska se tuntuu piristävän itseä, vaikka mitään erikoista ei olisikaan suunnitelmissa.

Sokerin ja rasvaisen ruuan vähentäminen on myös vaikuttanut jaksamiseen. Aamuisin ei ole niin sokerikrapulainen olo ja ylös nouseminen on paljon helpompaa. Ennen löhösin sängyssä niin kauan, kunnes oli vain pakko nousta puuron keittoon, nyt sängystä ponkaisee ylös paljon energisempi äiti.

Olen käynyt säännöllisesti treeneissä, paitsi nyt olen ollut viikonlopusta asti kovassa flunssassa, mutta olo alkaa jo helpottaa. Olemme myös serkkuni kanssa alkaneet lenkkeilemään paristi viikossa, joko kahdestaan tai serkun koirien kanssa. Vaikka lenkit ajoittuvat myöhäisiltaan lasten nukkumaanmenon jälkeen, on silti ollut energiaa nostaa peppu ylös sohvalta ja seuralaisen kanssa sinne kävelylle tuleekin paremmin lähdettyä.

Tämä kuva kaksi kuukautta sitten kummipoikani ristiäisistä.

Tässä kuva tältä päivältä.

Mulla on toki ollut taipumusta innostua painon pudotuksesta, mutta hetken päästä into onkin jo laantunut. Nyt toivon tämän jatkuvan, jospa sitä kesällä kehtaisi jo pukea bikinit päälle rannalle, saas nähdä!

AJATUKSIA RINTOJEN PIENENNYKSESTÄ

maanantai 13. helmikuuta 2017

Sain rintani jo hyvin varhaisessa vaiheessa. Muistan kuinka ala-asteella muiden ollessa vielä lapsen vartalossa, minun kroppani alkoi kehittyä huimaa vauhtia. Kun muut käyttivät pelkkiä t-paitoja, minä jouduin jo etsimään itselleni ensimmäisiä rintaliivejä. En tuntunut enää kuuluvani joukkoon ja häpesin vartaloani. En minä tälläisiä tilannut, en ainakaan vielä, ajattelin. Mutta siinä ne kuitenkin jo olivat.
Sain pojilta paljon huomiota ja vaikka toisaalta tykkäsin olla huomion keskipisteenä, ei se aina tuntunut mukavalta. Rintojani tuijoteltiin ja jopa koskettiin, enkä pitänyt siitä lainkaan.

Aikuisena, syömishäiriöni jälkeen, tulin kuitenkin jollakin tavalla sinuiksi kroppani kanssa, vaikka en siihen koskaan täysin tyytyväinen olekkaan ollut. Olen rinnoillani saanut ruokittua kaksi lastani ja siihen olen ollut enemmän kuin tyytyväinen.
Kuitenkin rintojen suuresta koosta on ollut vähintään yhtä paljon haittaa kuin hyötyä. Sopivia ja tukevia liivejä ei meinaa löytyä mistään. Tavallisissa vaatekaupoissa voisin vain nauraa itseni ulos etsiessäni hyvän kokoisia yksilöitä. Niin paljon nättejä ja hyvännäköisiä liivejä tangot täynnä, mutta niistä on turha edes haaveilla. Kauniit rintaliivit minulla on viimeksi ollut yläasteella.
Mutta jos unohdetaan ulkonäköasiat ja mennään fyysisiin haittoihin. Jatkuvat niska- ja hartiasäryt, voi luoja! Ei auta hieronnat tai hyvä ryhti, sillä enhän minä edes pysty seisomaan kauan ryhdikkäästi, kun selkää alkaa pakottaa. Pää on välillä todella kipeä jatkuvasta särystä.

Entäpä imetyksen jälkeen? Rinnat ovat tipahtaneet vähintään kymmenen senttiä alaspäin ja alkavat uhkaavasti lähestyä napaa. Kohta, jossa niiden kuuluisi olla, on pelkkää nahkaa. En ole vielä kunnolla päässyt kokemaan miltä tilanne näyttää imetyksen jälkeen, sillä esikoisen imettämisen loputtua olinkin jo neljännellä kuulla raskaana, eivätkä rinnat ole raskausaikanakaan aivan normaalitilassa.
Imetys on tietysti jo vähentynyt roimasti Nooan syntymästä ja voin vain kuvitella kuinka paha tilanne on, kun imetys päättyy kokonaan.



Olenkin pyöritellyt mielessäni ajatusta rintojen pienennysleikkauksesta. Täytän myöskin kaikki kriteerit, joilla saisin todennäköisesti leikkauksen ilmaiseksi terveydellisistä syistä.
Syy, miksi en ole vielä hakeutunut keskustelemaan asiasta lääkärin kanssa, on toive ehkä kolmannesta lapsesta. Tätä ei kuitenkaan olisi tarkoitus tapahtua vielä muutamaan vuoteen. Rintaleikkaus saattaisi vaikuttaa imettämiseen ja toivoisin kuitenkin imettäväni myös kolmatta, jos sellainen meille joskus suotaisi.
Olen lukenut positiivisia kokemuksia, että myös täysimetys rintojen pienennyksen jälkeen on onnistunut, mutta myös kokemuksia siitä, kuinka edes osittaisimetys ei ole ollut mahdollista. Lukemani perusteella mahdollisuudet ovat 50-50, riippuen myös pienennyksen suuruudesta. Tämä on suurin pelkoni.
Kuitenkin myös ajatus siitä, että joutuisin kärsimään suurista rinnoista vielä vuosia, kauhistuttaa. 

Tämän hetkistä imetystaipaletta on kuitenkin edessä vielä toivottavasti ainakin kolme kuukautta ja ehkä sen jälkeen katson tilannetta uudelleen ja otan yhteyttä lääkäriin.

Olisi mukava kuulla kokemuksia pienennys/korjausleikkauksista! 
Onko imetys onnistunut vielä sen jälkeen?

IMETYS SATTUU

perjantai 27. tammikuuta 2017

Kuopuksen kanssa imetystaipaleemme on kestänyt pian yhdeksän kuukautta. Kaikki on sujunut tähän asti mallikkaasti, vaikka välillä olenkin pelännyt maidon riittävyyttä, kuten esikoisenkin kohdalla, silti se on riittänyt.
Sama ongelma kuitenkin nostaa päätään, kuin esikoisen ollessa 9-10 kuukauden ikäinen. Nimittäin pureminen. Nooalla on jo kahdeksan hammasta ja mikä olisikaan hauskempaa, kuin hieman teroitella näitä pieniä naskaleita tissi suussa. Ja vielä hauskempaa on kun äiti kiljahtaa kivusta. Ajattelin, että olisi helpompaa jos vauva pelästyisi tätä ja lopettaisi puremisen, mutta minun säikähdykseni vain naurattaa pientä herraa.

Olen jälleen alkanut pelätä imettämistä, niin ihanaa kuin se onkin. Kaikista parhaimmat imetyshetket meillä on silloin kun Nooa on todella väsynyt, mutta silloin hetki ei kestä kauan, kun hän jo nukahtaa. Toinen helppo kerta on yön ensimmäinen imetys, kun Nooa herää tissille ja nukahtaa silloinkin nopeasti.
Imetyskertoja ei päivän mittaan tule enää montaa, sillä kaikki muu kiinnostaa enemmän ja nostan pojan pois sylistä kun pureminen alkaa. Toisinaan koitan imettää hetken päästä uudelleen, mutta monesti tilanne päättyy uuteen järsimiseen.


Esikoisen kanssa minulla oli tavoitteena imettää vuoden ikäiseksi ja pääsimmekin siihen, mutta vain hammasta purren, ihan kirjaimellisesti. Muistan, kuinka silloinkin pelkäsin jokaista imetyskertaa, mutta olin päättänyt, että pääsemme vuoden ikään asti ja viimeisen kerran imetinkin tyttöä tämän yksivuotispäivänä. Siihen se loppui ja Eeville tämä ei ollut ongelma. Olin silloin jo uudelleen raskaana, toisaalta haikeinmielin imetyksen loppumisesta, mutta toisaalta helpottunut, että tissini saivat levähtää ennen uutta tulokasta.

Nyt Nooan kanssa olen toivonut yhtä pitkää imetystaipaletta, mutta kipu alkaa välillä käydä sietämättömäksi, enkä enää tiedä mitä tehdä. Olen tosiaan laskenut Nooan pois tämän purressa ja toisena kikkana olen laittanut pikkurillin hampaiden väliin kun olen aavistanut kohta tekevän kipeää. Jälkimmäinen kikka tosin toimii välillä huonosti, sillä Nooa haluaa pitää sormestani kiinni, enkä aina ennätä laittaa sormea suuhun, kun hampaat ovat jo yhdessä.
En haluaisi päättää tätä ihanaa asiaa vielä ja toistaiseksi mennään samalla taktiikalla kuin esikoisen kanssa, eli hammasta purren, niin äiti kuin lapsikin. Haluaisin kuitenkin muistaa tämänkin imetyksen ihanana kokemuksena, en kivuliaana tai kamalana.


Löytyykö toimivia vinkkejä purevan vauvan imettämiseen? 
Oletko sinä joutunut lopettaa imetystä siksi, että siitä on tullut kivuliasta?

UUSIA URASUUNNITELMIA

tiistai 24. tammikuuta 2017

Viime vuonna, toukokuun ensimmäinen päivä aloitin äitiyslomani tai virallinen lomanihan alkoi jo 1.4.2016, mutta sitkeästi kävin koulussa niin pitkään, kunnes muut luokkakaverit aloittivat päiväkotiharjoittelun. Tykkäsin paljon koulusta, se oli mukavaa vaihtelua reilu vuoden kotona olemisen jälkeen. Alan vaihtamiseen vaikutti työpaikkakiusatuksi tuleminen, josta juuri täällä kirjoitinkin. Ajattelin, että menemällä täysin eri hommiin, se kokemus unohtuisi. Mutta niin ei käynyt. Työpaikkakiusaamispostaus nosti esiin kipeitä muistoja, mutta sitä kirjoittaessani tajusin myös, kuinka kovasti kaipaan alaa.
Olen pitänyt varsinkin leikkaustaitojani yllä, leikkaamalla sukulaisteni ja ystävieni hiuksia. Nyt viimeisten kuukausien aikana kiinnostus ja halu tehdä enemmän, on kasvanut huimasti päivä päivältä. Taidan sittenkin olla pohjimmiltani parturi-kampaaja. 

En väitä, etteikö lähihoitajan työ kiinnostaisi yhtäkkiä ollenkaan, mutta sitä voisin opiskella myöhemminkin, jos kiinnostusta vielä löytyy. Palkka lisineenkin on parempi, mutta nyt kiusaamisenkin kokeneena, ymmärrän paremmin ajatusta "tehdä työtä sen työn takia", eikä vain palkan. En halua nousta aamulla töihin, johon en halua tai pelkään mennä, mutta on pakko. Tahdon taas nousta aamulla innoissani uudesta työpäivästä.

Olen jo viikkoja pyöritellyt mielessäni vaihtoehtoja ja miettinyt pääni puhki, mikä olisi järkevää ja mitä minä todella haluan?
Hieman olen jo ajatuksissani edistynyt ja hain lapsille jopa päivähoitopaikkaa, mikä siis tietysti on edessä joka tapauksessa. Sekin asia tuntui todella jännittävältä. Eevi on siis ollut tähän asti kotona, vaikka täytti joulukuussa kaksi vuotta ja Nooa myös, luonnollisesti. Meistä jompi kumpi on ollut kotona, eikä hoidon tarvetta ole ollut. Olin aivan hukassa koko hakemuksien kanssa, sillä tämä on minulle aivan uusi alue, päiväkotimaailma.



Mutta tilanne on näillä näkymin muuttumassa. Minulla on vielä koulupaikka, olen keskeyttänyt koulun toistaiseksi ja syksyllä oli tarkoitus palata. Nyt en saa kuitenkaan rauhaa ajatuksiltani, pitäisikö minun antaa uusi mahdollisuus hiusmaailmalle? Tällä hetkellä tuntuu, että kyllä pitäisi!
Äitiyslomani päättyy ensi kuussa ja jonkinnäköisiä päätöksiä pitäisi alkaa syntymään, vaikka en haluaisi hätiköidä näin suurien asioiden kanssa. Toistaiseksi jään vielä hetkeksi kotiin, sillä sydämeni ei anna myöden laittaa Nooaa vielä hoitoon. Katselen vielä kuukauden tai kaksi, mietin ja tutkiskelen mahdollisuuksia, vaikkakin tällä hetkellä taidan vain kuunnella sydäntäni.

Onko sinulla kokemusta alan vaihdosta? Oletko palannut ensimmäiseen ammattiisi, vaikka aluksi olisit innostunut jostakin uudesta?

Kansainvälinen imetysviikko

keskiviikko 19. lokakuuta 2016

Tällä viikolla vietetään kansainvälistä imetysviikkoa ja Imetysrauha-kampanja alkaa. Sen sanoma on tänä vuonna 

"Joka perheessä omalla tavallan - kunnioita imetysrauhaa."

Kampanjan tarkoituksena on nostaa esiin imetyksen monimuotoisuus, lisätä ymmärrystä ja suvaitsevaisuutta eri näkemyksille imetyksestä. Jokainen imetys ja kokemukset siitä ansaitsevat arvostusta.
Olenkin imetyksestä kirjoitellut aiemminkin, mutta kirjoitampa nyt vielä pari sanasta omista imetystaipaileistani.

Molempien lapsien kohdalla imetys on onnistunut. Eeviä täysimetin lähes puolivuotiaaksi asti ja Nooa lähenee puolta vuotta. Viimeinen imetyskerta Eevin kanssa oli 15.12.2015, hänen 1-vuotispäivänään. Se oli haikea, mutta hyvä päätös. Uusi raskaus vei voimiani ja Eevi oli kova käyttämään hampaitaan.
Nooan kanssa tavoittelemme myös vuoden imetystä ja katsotaan mikä on tilanne silloin.

Imetysongelmiakin meillä on ollut, mutta suurimmilta hankaluuksilta on selvitty. Eevillä oli muutaman päivän ajan rintaraivareita, eikä syömään suostuttu muuta kuin sängyllä maaten. Tämäkin meni onneksi nopeasti ohi. Sitten tämä pureminen astui kuvioihin noin 10 kuukauden kohdalla. Silloinkin vain purin itse hammasta ja koitin kaikkia mahdollisia kikka kolmosia. 
Nooan kanssa pieniä ongelmia tuli jo sairaalassa. Molemmilla kerroilla maidonnousu on ollut niin valtavaa, että pienellä vauvan suulla on ollut lähes mahdotonta saada kunnon otetta rinnasta. Tämä osoittautui Nooalle hieman hankalammaksi. Sairaalassa mulle koitettiin tuupata rintakumia väliin ja koitinkin imettää sen kanssa. Mutta mielestäni se vaikeutti hommaa entisestään ja luovuin siitä. Saimme homman toimimaan ilmankin.
Toisena ongelmana Nooalla on oikea rinta. En tiedä imetinkö alkuun enemmän vasemmasta, sillä siinä ei ole mitään ongelmaa. Oikeasta rinnasta syödessään, Nooan pää kääntyy pöllömäisesti toiseen suuntaan. Sängyssä maaten hänen on helpompi syödä.

Julki-imetyksestä. Olen yleensä aika kovaääninen ja sosiaalinen ihminen, mutta imetyksen kanssa olen ujo. Varsinkin ensimmäisellä imetystaipaleella oli kovasti harjoiteltava sitä, että vauva on ruokittava silloin kun vauvalla on nälkä, missä sitten oltiinkin. Nooan kanssa olen jo vähän rohkeampi, vaikka en mielelläni keskellä täyttä kauppakeskusta alakkaan repiä rintojani esille, mutta etsin rauhallisemman paikan.

Tissistä vierrottaminen onnistui ihan leikiten Eevin kanssa. Hän oli tainnut tehdä "erotyötä" jo jonkin aikaa ja yhtenä päivänä se vain jäi pois. Kolaus oli kovempi äidille, vaikka osittain se oli helpotus omalle jaksamiselle.
Tulevaisuus näyttää kuinka Nooan kanssa sujuu luopuminen tissistä, missä vaiheessa ja minkä takia.



Imetyksen onnistumisesta saan kiittää kaikkia läheisiäni, jotka ovat olleet suurena apuna ja tukena minun tuskaillessa, "riittääkö maito" tai "voiko täällä muka imettää?"
Mielestäni se, imettääkö vai ei, ei kerro siitä kuinka hyvä äiti lapselleen on, mutta itselleni imetys on muodostunut hyvin tärkeäksi. En tiedä kuinka olisin pärjännyt ilman vahvaa tukea. 
Eevin aikana löysin facebookista Imetyksen tuki ry-ryhmän, josta olen saanut paljon myös apuja ja vinkkejä. Sieltä saa vastauksen lähes jokaiseen imetykseen liittyvään asiaan jos mieltä askarruttaa.

Äidin tuki on toinen äiti, vai onko?

keskiviikko 27. heinäkuuta 2016

Useampaan otteeseen olen kirjoitellut mammaryhmistä, joissa olen ollut mukana. Eevin aikana Vaasassa ja nyt Nooan aikana perustin itse facebook-ryhmän kun en löytänyt valmista ryhmää. Vaasassa meillä oli tiivis ryhmä, joiden kanssa treffailtiin viikoittain, vähän vaihtuvalla kokoonpanolla. Sielläkin olin yksi ensimmäisistä kaveriporukan äideistä, joten vertaistuki tuli todella tarpeeseen. Me tultiin kaikki hyvin juttuun, vaikka ikähaarukka taisi olla siinä 18-40v. Kukaan ei tuominnut toista valinnoista ja jokaisen ongelmat ja mietinnät kuunneltiin. Meitä äitejäkin on kuitenkin niin moneen junaan, että joskus saattaisi tulla pientä sanaharkkaa.. Ei tarvitse kovin kauas nettiin lähteä niin löytää jos jonkinmoista draamaa. Meidänkin porukassa oli sekä tissivauvoja, että korvikevauvoja. Omasta imetyksestä olenkin kirjoitellut TÄÄLLÄ. Kaikki yhtä hyvinvoivia ja jokainen hyväksyttiin toinen toisemme valinnat.

Kuvan taisikin napata Pala Elämää-blogin Anne<3
Tarkoituksenani on luoda tästä Porin ryhmästä yhtä tiivis ja läheinen porukka. Tämä oli toki myös hyvä mahdollisuus tutustua ihan vain uusiin ihmisiin, sillä muutettuamme tunsin itseni välillä yksinäiseksikin. On vaikeaa ottaa yhteyttä vanhoihin kavereihin monien vuosien jälkeen, vuodetkin muuttavat ihmistä.
Meillä on nyt ollut kahdet treffit, molemmilla kerroilla meitä on ollut neljä äitiä ja kyllä niinkin pienellä porukalla saa jutun aikaseksi. Nyt alkuun keskustelut painottuvat vauvoihin ja synnytyksien läpikäymiseen, mutta mitä tutummaksi tullaan, sitä mukaan aiheetkin saattavat saada uutta suuntaa. Myös tässä ryhmärämässä on ollut hyvä ja vapautunut fiilis, sehän on pääasia. Äidin paras tuki on toinen äiti, vaikka se voi olla myös vihollinen. Sivusta seuranneena, lähes mistä vain asiasta voidaan saada ongelma aikaan. Aina joku tekee asiat eri tavalla kuin sinä teet. Varmasti jokainen äiti kiinnittää huomiota toisen äidin toimiin, vaikka ei siitä mitään negatiivista ajattelisikaan.
Meidän Nooalla (toinen oikealta) meni hieman tunteisiin, kun hän tissille nukahti
ja tuolta itsensä löysi. Ja tottakai pienet myötätuntoitkut kun kaverillakin on suru puserossa.
Mutta pidetään me äidit yhtä, eikä kuluteta energioita toisten arvostelemiseen!

SEKTIO VS. ALATIESYNNYTYS

tiistai 26. heinäkuuta 2016

Molemmat kokeneena voisin muutaman sanasen aiheesta kirjoittaa.
Esikoista odottaessa selvisi jo ajoissa, että neiti on ottanut mukavan istumisasennon. Neuvolassa kuitenkin rauhoiteltiin, että vielä on hyvin aikaa kääntyä oikeaan tarjontaan, enkä tuolloin ollut edes huolissani asiasta. Tunsin pään selkeästi ylävatsalla, mutta siitä huolimatta olin toiveikas ja jokaisella käynnillä olin varma, että pää onkin peppu ja hän olisi kierähtänyt oikeaan suuntaan. Kun raskauden lopussa muutosta ei kuitenkaan tapahtunut, sain lähetteen käännösyritykseen. Sinnekkin menin vielä melko toiveikkaana ja olin lueskellut, että ulkokäännös onnistuu noin 40% tapauksista. Lääkäri kertoi yksityiskohtaisesti mitä tapahtuu ja että jos vauva ei osoita minkäänlaisia merkkejä yhteistyöstä, niin lopetetaan, eikä väkisin aleta vääntämään. Käännösyritys ei ollut kovin kivulias, mutta tuntui hyvin epämukavalta. Hyvin nopeasti lääkäri huomasi, ettei vauvalla ollut aikomustakaan kääntyä ja homma keskeytettiin.
Silloin iski paniikki. Mitäs nyt sitten?? En ollut millään tavalla suunnitellut synnytystä, mutta mielessä oli kuitenkin ollut normaali alatiesynnytys. Lääkäri saneli vaihtoehdot, perätilasynnytys tai suunniteltu sektio. Vaikka kuinka olin toivonut alatiesynnytystä, en uskaltanut lähteä koittamaan. Lantioni oltaisi ilman muuta kuvattu, jotta vauva mahtuisi ulos, mutta ajattelin sektion olevan turvallisempi vaihtoehto, minulle, jolla ei ollut mitään kokemusta synnyttämisestä. Päivä lyötiin lukkoon (joka myöhemmim vielä siirtyi muutamalla päivällä eteenpäin) ja sitten odoteltiin.
Soitin heti ulkona äidilleni ja purskahdin itkuun. Oli vaikea selittää kyyneleiden tulvassa, että vauvalla on kyllä kaikki hyvin, mutta käännösyritys epäonnistui. Nopeasti kuitenkin harmitukseni väistyi, kun tajusin, että parin viikon kuluttua meillä olisi sylissä pieni rakas käärö!
Sektioaamu tuli ja olin pelosta jäykkänä. Kaikki sujui kuitenkin hyvin. Sain Eevin nopeasti rinnalleni, vaikka pian jouduin hänestä luopumaan kun minut kärrättiin heräämöön odottelemaan puudutteen loppumista. Tiesin hänen kuitenkin olevan isänsä rinnalla kenguruhoidossa.
Sektiosta toipuminenkin tapahtui minulla hyvin nopeasti. Vaikeaa oli kotona olla tekemättä mitään, kun kunto oli niin hyvä. Sektiosta minulla ei ole siis pahaa sanottavaa. Eniten ehkä harmitti se, kun en saanut kokea sitä synnytyksen käynnistymisen jännitystä, vaan tiesin milloin mennään. Mutta se oli kuitenkin toissijainen asia siihen verrattuna, mitä lopuksi saimme<3

Nooan odotuksessa olin jo valmistautunut siihen, että on turha suunnitella yhtään mitään! Asiat menisivät kuten on tarkoitettu, minun ajatuksistani riippumatta. Tietenkin toivoin yhä, että saisin kokea myös alatiesynnytyksen ja siihen annettuinkin heti lupa, jos kaikki menisivät hyvin. Ja niinhän ne menivätkin. Jokaisella kerralla silti jännitin, että olisiko tämä toinenkin voinut kääntyä peppu menosuuntaa kohden. Vielä loppuviikoilla meillä oli käynti äitiyspolille, jossa varmistettaisi tarjonta ja KLIK!, oikeinpäin siellä köllöteltiin. Synnytyskertomuksen olenkin jo TÄÄLLÄ kirjoitellut, joten ei siitä sen enempää. Mutta toipuminen siitä oli vieläkin nopeampaa.

Molemmista jäi jälkikäteen hyvät muistot, vaikka jos saisin valita, niin kyllä alatiesynnytyksellä mentäisiin. Mutta koska näissä asioissa harvemmin saa valita ja ikinä ei tiedä mitä tapahtuu, niin turha sitä on etukäteen miettiä.
Ja kaiken tämän jälkeen, kumpaakaan en vaihtaisi!<3

BABYSHOWERIT

lauantai 2. huhtikuuta 2016

Voi että kun mua on helppo huijata! Eilenhän mä kirjotin meneväni Aloe vera-kutsuille ja olin menossa sinne niin kauan, kunnes vasta mun äidin eteisessä tajusin, että eihän nää taida semmoset kutsut olla ollenkaan.. En aavistanut sitten yhtään mitään, mistään. Yllätyksen tultua esille, tajusin toki semmosia asioita, joista joku olisi voinut ymmärtää, että tässä on jotakin mätää, mutta mua on vaan niiiin helppo uunottaa.
D tietysti oli taas hommassa mukana, vaikka mä ihmettelin sitä jo Eevin babyshowereiden jälkeen, että kuinka se osaa pitää tämmösiä juttuja salassa! Joitakin viikkoja sitten sanoin D:lle, että ei mulle varmaan kukaan pidä juhlia, mutta ajattelin ihan tosissani, ettei pidetä, kun monesti ilmeisesti vain ensimmäisestä lapsesta juhlitaan näitä kemuja. Mutta mun serkku, jota ollaan pyydetty kummiksi, halusi ihan välttämättä pitää tulevan kummipoikansa kunniaksi juhlat, eikä se tietenkään haitannut yhtään!
Ensin skoolailtiin alkumaljat ja serkku piti ihanan pikkupuheen. Sitten päästiinkin ruokapöytään. Kauheesti oli nähty vaivaa niiden herkkujen eteen ja muutenkin kattaus ja koristelut olivat kerta kaikkiaan ihan huippuja! (Nyt mulle tuleekin valinnan vaikeus, että mitkä kaikki kuvat lisään tähän postaukseen kun kaikki näytti niin ihanalta ja söpöltä!!) 
Ohjelmassa oli nimen-, koon-, ja syntymäpäivän arvailua, mun vatsanympäryksen koon veikkailua ja sitten pääsin availemaan kaikkia ihania lahjoja.
Tähän kirjoitukseen ei voi laittaa liikaa ihana-sanaa!
Seuraavaksi mä sain käsihoidon ja kasvohoidon. Kasvohoito tehtiin Aloe veran-tuotteilla, eli vähän kuitenkin kutsuihin liittyvää, johon luulin olevani menossa. Loppujuhlat oli mukavaa jutustelua ja rentoa oleilua vieraiden kanssa. 
Juhlat olivat menestys ja täydellinen yllätys! Tulevaa äitiä olivat juhlistamassa mun oma äiti, pikkusisko, mummi, serkku, kummitäti, anoppi, ystävistä pääsivät mun enon puoliso, ala-asteystävä, parturikaveri Vaasasta ja myöskin mun uudelta luokalta oli huomattu pyytää yksi hyvä ystävä ja mukana oli tietty ihana tyttäreni, joka pääsi samalla näkemään sukulaisia. Pari ystävää ei päässyt tulemaan menojen takia, mutta oli mukavaa, että niin moni pääsi.
Haluan vielä kiittää kaikkia ihania, jotka olivat järjestelyissä mukana ja jotka tekivät näistäkin kemuista ikimuistoiset<3 Nyt vähän lisää kuvia kertomaan tästä ihanasta päivästä. 

Ihanaa, ihania, ihanat, niin ihanaaa..
Sisällön tarjoaa Blogger.
Theme Designed By Hello Manhattan
|