KUN JÄLLEEN HUKKASIN ITSENI

perjantai 31. elokuuta 2018

Sormet kohmeessa, villasukat jalassa makaan peiton alla. Ei voi nousta liian nopeasti, pyörryttää. Vatsassa vääntää ja ruokatorvea polttaa.
Ootko sä syönyt? Koska sä oot syönyt? Ootko sä laihtunut? Sun huulet on ihan siniset. Sun sormet on ihan jäiset. Ethän sä taas ole sairastumassa?

Kuinka salakavalasti se alkoikaan. Etkö sinä typerä tyttö ole jo kokenut tämän monta kertaa? Olisi pitänyt tietää. Raja on niin häilyvä. Raja, koska on hyvä olla ja koska huono.
En edes tiedä, missä vaiheessa kadotin itseni. Viime syksynä aloitin serkkuni kanssa parivalmennuksen ja voin hyvin. Söin paljon, enkä kokenut itseäni vastenmieliseksi. Lihaksetkin kasvoivat, painoa ei ollut edes kovasti tarkoitus pudottaa. Eräänä aamuna valmennuksen aikana, painoni alkoikin pienemmällä numerolla kuin aiemmin. Ensimmäinen ajatukseni oli vain, että hupsista, eihän tässä nyt painoa olla pudottamassa. Kuitenkin jossakin todella todella syvällä sisimmässäni tunsin jonkinlaisen ihan pienen riemun.

Tuli ero ja myöskin valmennus loppui. Tarkoitukseni oli jatkaa salilla käymistä ja noudattaa ruokavaliota, joskin ei ihan niin grammalleen, mutta kuitenkin. Salilla käyminen jatkuikin, kuinka nyt enää pääsin lastenhoidon ja töiden ohella. Ruokavalio ei jatkunut. Työpäivät menivät nopeasti ja illalla tajusin syöneeni vain salaatin. Näläntunne katosi. Sitten syömisestä tuli huono olo, fyysisesti. En halunnut syödä, koska se sattui. Huomasin kyllä laihtuvani, mutta jälleen tulin sokeaksi katsoessani itseäni.
Aina yhden kilon hoikempana tunsin itseni kauniimmaksi, kunnes en enää tuntenut ja oli pakko tiputtaa seuraava. Kuka tahansa ymmärtää, että se ei voisi kestää loputtomiin, jossakin vaiheessa kilot loppuvat. Minä en ymmärtänyt.

Lihottaisit viisi kiloa, näyttäisit terveemmältä. No edes kaksi. Et sä jaksa, kun et syö. Mieti lapsia. Jos et tee sitä itsesi takia, niin tee lasten. 

Ja mä mietin. Ja mietinkin piru vie niin hitosti! Mutta sitten katsot peiliin xs-kokoiset vaatteet päällä, lonkkaluut törröttäen ja mietit, kuinka kukaan voi rakastaa mua näin isona. Ja taas mennään.
Kymmenen vuotta, ensimmäisestä sairastumisesta. Ihan hullun pitkä aika. Silti luulin, että osaisin lopettaa. Vuosien aikana tuli parempia ja huonompia aikoja. Ajattelin tämänkin menevän ohi itsestään.

En tahdo huolestuttaa sukulaisia tai ystäviä. Heillä kaikilla on varmasti omatkin murheensa. Selviän tästä ihan omin avuin. Syön iltapalaksi kaksi ruisleipää, ei se ole paha, ei mun paino siitä nouse.
Mutta se nousi. Jokaisen uuden puraisun jälkeen tunsin, kuinka viisi uutta kiloa takertui muhun. Vessan kautta peiton alle. Sormet yhä jäässä ja hengitys haisee pahalta.

Alkukesän itkuinen puhelu äidille. Äidille, joka jo tiesi, että kaikki ei ole hyvin, mutta joka ei voi tehdä mitään aikuiselle lapselle, joka valehtelee silmät ja korvat päästä. Ei tästä tule mitään, auta mua äiti.
Olin useaan otteeseen meinannut pyörtyä, ajatukseni harhailivat, kesäkuumalla mun sormet olivat jääkalikat ja muhun vain sattui ihan joka tavalla. Paino alkoi taas yhden numeron pienemmällä luvulla. En minä selviäkkään tästä yksin. Siitä alkoi mun toipuminen.

Mun on aina vaan vaikea tajuta, kuinka yhdestä maailman luonnollisimmasta asiasta voi tulla pahin vihollinen. Vaikka oot käynyt saman kivisen tien läpi perinpohjaisesti, niin sun on pakko saada potkia ne samat kivet uudelleen ja uudelleen. Joinakin päivinä musta tuntui, että tässä on nyt jotakin mätää ja tää ei tuu taas päättymään hyvin, niin siltikin mä siirsin ne ajatukset syrjään ja mietin, tuleepas.
Kun mä vajaa pari kuukautta sitten tapasin ihmisen, joka sanoi mulle, sä oot ihana, mä en uskonut. Kun se sanoi sen uudelleen, mä en uskonut vieläkään. Mutta kun joku sanoo sen tarpeeksi monta kertaa ja tarpeeksi usein, niin siihen alkaa uskomaan. Niin mä toivon.
Mutta mulle, joka on aina hakenut hyväksyntää koko maailmalta painonsa kautta, se on vaikeaa uskoa. 
Voinko minä muka riittää omana itsenäni? Ehkä voinkin.


Pilvilinna, joka romahti

torstai 1. helmikuuta 2018

Tälle tekstille en keksinyt yhtään enempää tai vähempää kliseistä otsikkoa. Mulla on ollut välillä pidempiä ja lyhyempiä blogitaukoja ja joka kerta on ollut yhtä vaikea palata, vaikka sormet kuinka olisivat syyhynneet kirjoittamisen halusta, mutta tällä kertaa se on tuntunut ylitsepääsemättömän vaikealta. Olen pyöritellyt mielessäni tätä postausta tuhansia ja taas tuhansia kertoja. 

Viimeisen puolen vuoden aikana koko elämä on heittänyt kuperkeikan, no ei kuperkeikkaa, vaan ihan kunnon voltin. Kesällä tai varmaankin jo paljon aiemmin kaikki lähti lipumaan kohti loputonta alamäkeä.
Aloitin työt, lapset aloittivat päiväkodin, tiputin painoa usean kilon ja koin suuren muutoksen itseni kanssa. Muutimme kiireellä homeasunnosta pienempään kotiin. Tunsin itseni ahdistuneeksi kaikkien uusien asioiden keskellä, mutta halusin pitää kaikki narut käsissäni.

Kesän lopulla jo tajusin, että jokin on muuttumassa. Toin asian esillekkin, mutta pelkäsin. En halunnut elämääni enää yhtään uutta vaikeaa tilannetta ja koitin jaksaa, vaikka tiesin, että jossain vaiheessa en enää jaksa.
Syksyllä olin jo luovuttanut. Olin yrittänyt kaikkeni, antanut mahdollisuuksia, sekä itselleni, että miehelle.
Toivoin aina, että lapseni saisivat elää tasapainoista elämää yhdessä äidin ja isän kanssa, perheenä. Toivoin sitä eniten maailmassa. Mutta entä jos jokapäiväinen elämä on pelkkää riitaa ja kinaamista? Kukaan ei ikinä pyydä anteeksi, seuraavana päivänä eilinen on jo unohdettu ja pyyhkäisty maton alle, jotta sen voi kaivaa sieltä taas viikon päästä uudelleen. Miksi äiti on väsynyt ja kiukkuinen, miksi äiti itkee joka päivä?

Erosimme. Nyt kun kuukaudet ovat kuluneet ja pöly vähän laskeutunut, voin sen sanoa ääneen. Minä luovutin. Mutta väitän, että tein kaikkeni, tein enemmän, kuin olisin edes jaksanut. Jos haluan sen kaunistellusti sanoa, tunteeni vain hälvenivät. Yritin rakastaa ja ikävöidä. Kun mies lähti viikonlopuksi katsomaan kavereitaan, minä todella toivoin, että olisin ikävöinyt, mutta sitä tunnetta ei tullut ja jälleen itkin, kun en enää osannut rakastaa. Päätös ei tullut hetkessä, vaan todella pitkän harkinnan jälkeen, enkä vielä senkään jälkeen tiennyt, teinkö oikean ratkaisun. Itkin päätöstäni, mutta itkin muutenkin päivittäin, nyt en enää itke.


Nyt, tänään, en kadu päätöstäni. Pystyn jälleen hengittämään, useimpina päivinä.
Uskon ja toivon, että lapsille on parempi kaksi ehjää kotia, kuin yksi rikkinäinen.

PARIVALMENNUS

perjantai 29. syyskuuta 2017

Nyt se on täällä, nimittäin meidän valmennusprojekti! Päätettiin serkun kanssa repäistä ja otettiin parivalmennus. Mun ruokailut on mennyt jonkin aikaa niin päin mäntyjä, että nyt oli aika tehdä jotakin.
Tosiaan viimeisten kuukausien aikana olen päässyt niin hyvään kuntoon, että myös vaatekaappi on joutunut kokemaan täydellisen uudistuksen.. toki pikkuhiljaa, kun takataskusta ei vieläkään löydy sellaisia summia, että koko vaatekerraston pystyisi kerralla uusimaan.
Rasvojen tiputtelun sijaan lähdimmekin nyt kasvukaudelle. Mietin asiaa kyllä tarkoin. Jouduin käymään taistelua itseni kanssa, että kestääkö mun pääkoppa sitä, että paino ei enää tipukkaan, vaan todennäköisesti lähteekin vähän noususuuntaan. Aloin vihdoin olemaan tyytyväinen mun kroppaan ja pystyin ostamaan mielestäni kivoja vaatteita, kun ennen ajattelin vain, että nää on löysät ja mukavat, mukaan lähtee.
Tai en voi sanoa, että tyytyväinen olisin ollut, sain vain ylimääräiset kilot pois, mutta muodot ne siinä samalla karisivat.

Vajaa pari viikkoa sitten meillä alkoi kymmenen viikon valmennus. Tähän mennessä kaikki on mennyt yllättävän hyvin. Ruokamäärä, joka paperilla näytti loputtomalta listalta, uppoaakin yhtäkkiä helposti. Ruokailuvälien kanssa on välillä kikkailtava töiden lomassa, sillä olen oikeutettu siihen samaan puolen tunnin ruokkikseen, kuten muutkin työntekijät, enkä ymmärrettävästi saa extrataukoja valmennukseni vuoksi, se olisikin liian helppoa. Niimpä syön usein ruokani ruokatunnilla ja yritän napata vielä pienen välipalan asiakkaiden välissä.
Myös treenaamisen sovittelussa menee oma aikansa kun yritämme sumplia serkun kanssa yhteisiä aikoja, jotka ajoittuvat yhä iltamyöhään, mutta silloin on mentävä kun päästään!


Katsotaan, mitä tämä matka tuo tullessaan. Toivottavasti kuitenkin vähän lisää lihasta ja vähemmän ylimääräistä rasvaa. Hienosti on kuitenkin kaikki lähtenyt käyntiin, kun vähän jaksaa nähdä vaivaa asioiden sovitteluun. Työssäkäyvänä, kahden lapsen äitinä vapaa-aika kun muutenkin on kortilla, pienellä joustolla pystyy kuitenkin ihmeisiin. 

-15kg ja risat

maanantai 7. elokuuta 2017

Kaiken arjen hulinan keskellä oon kerrankin jaksanut keskittyä myös itseeni. Huhtikuun puolella kirjoitin jo, kuinka kiloja on karissut alkuvuodesta runsaasti ja senttejäkin lähtenyt. Kaikki edelleen pienillä muutoksilla, vaikka nyt olen lisännyt runsaasti liikuntaa viikkoihini.
Ruokailuni ovat edelleen jonkin verran epäsäännöllisiä, mutta töiden alettua turha jääkaapilla ramppaaminen ja napostelu ovat huimasti vähentyneet.

Otin kesän alussa kuntosalille kesäkortin, joka ei sido kuin muutamaksi kuukaudeksi. Oiva tapa ottaa selvää, tuleeko siellä salilla todella käytyä töiden ja muun arjen pyörityksen keskellä. Ja kyllä vain siellä on tullut käytyä. Aloitimme serkkuni kanssa lenkkeilyn keväällä ja kuuntelin kateellisena hänen salitarinoitaan. Oli pakko päästä taas kuntoilemaan. Niimpä olemme käyneet nyt kesän yhdessä, aina on mukavampi käydä jonkun kanssa. Lisäksi äitini ja yksi työkaveri käyvät myöskin samassa paikassa, joten lähes koskaan ei tarvitse yksin lähteä.

Ruokailujen ollessa kuitenkin aika rappiolla olenkin punninnut vaihtoehtoa ottaa ihan oikea pt-valmennus. Hinta ehkä hieman huimaa päätä, mutta toisaalta laskeskelin, kuinka paljon kulutan rahaa hakemalla ruokaa lähes jokaisena työpäivänä ja silloin valmennus alkoi kuulostaa jopa edulliselta..
Katsotaan mihin tämä tie vie.


Kiloja on lähtenyt reilut viisitoista ja en muista koska olisin voinut paremmin. Ostin itselleni pienen lahjankin, jolla voin mitata ja seurata päiväni aktiivisuutta ja kaikkea muuta mukavaa.
Seuraavaksi aion vielä julkaista aivan järisyttävän muutoskuvan! Mun tekee aivan pahaa katsoa kuvaa itsestäni viime kesältä. Toki kuvassa synnytyksestä on vasta pari kuukautta, mutta mä en silti todellakaan tajunnut näyttäväni siltä, mitä mä siinä kuvassa nyt näen!


Ihanaa ja positiivista viikonalkua!

Pakotettu lapsiasiakas, kampaajan painajainen?

lauantai 22. heinäkuuta 2017

Siis voi että mä rakastan mun työtä. En ole katunut päivääkään, että vaihdoin uuden alan opiskelun vanhaan ammattiini. Päinvastoin! Olo on koko ajan vahvistunut, että tämä se on sitä, mitä mun kuuluukin tehdä. Jokainen päivä on erilainen, eikä ikinä tiedä minkälainen asiakas saapuu ovesta sisään. Olempa saanut muutaman vakioasiakkaankin, joita ensimmäisinä viikkoina olen palvellut ja he ovat tahtoneet uudelleen juuri minun penkkiini. Kertaakaan ei ole ärsyttänyt lähteä töihin, vaikka toki joinakin aurinkoisina päivinä olisin ehkä mielummin maannut palvomassa aurinkoa. Tietysti satoi tai paistoi, niin vapaapäivinä mulla on täällä pari riiviötä ja uskallan epäillä, ettei auringonotosta olisi tullut yhtikäs mitään..

Mutta sitten otsikkoon.. Meillä näkyy ajanvarausjärjestelmässä minkälainen asiakas mahdollisesti on tulossa. Onko vuorossa miesten leikkausta, väriasiakas tai kenties kampausta. Meillä on myös vaihtoehtona listassa lastenleikkaus 0-7v. ja se jos jokin mietityttää, varsinkin vähän kiireisempinä päivinä, kun ei ole ehtinyt sekuntiakaan hengähtää.
Monesti lapsiasiakas on reipas pikkupirpana, joka jaksaa nätisti istua sen tarvittavan 20-30 minuttia paikoillaan, joko jännityksestä jäykkänä tai rennosti lörpötellen. Mutta sitten on niitä lapsia, jotka kiljuvat jo kampaamon ovella ja yrittävät kaikin keinoin livahtaa pois paikalta. Ja kuinka yllättävää, että moni näistä mussukoista löytääkin tiensä aina minun penkkiini.


Voit ehkä sielusi silmin nähdä tilanteen, kun pikkupimpula istuu korokkeella ja kiljuu suoraa kurkkua samalla heiluttaen itseään joka suuntaan, samalla kun minä katson vieressä terävät sakset kädessä.. Ei tule muuten pieneen mieleenkään lähestyä pientä päätä niiden vehkeiden kanssa. Sitten yritetään, että lapsi istuu vanhemman syliin. Puetaan sekä vanhemmalle, että lapselle kapat päälle, vaikkakin aikuinen on joka tapauksessa täynnä hiuksia, kun lapsi rimpuilee joka suuntaan.
No onnistuisiko videon katselu? Yleensä se toimii noin 4-5 minuttia. Entäpä muu lahjonta? Käydäänkö leikkauksen jälkeen hakemassa joku kiva uusi lelu tai vaikka kaupasta jätski! Eeeeeei onnistu.

Äitinä ymmärrän täysin, että kun se huono päivä osuu kohdalle, niin silloin se osuu. Ja vaikka viime parturikäynti menikin aivan loistavasti, ei se välttämättä toistu tällä kertaa. Ymmärrän myös sen, että lapsen tukka menee takkuun ja sitten huudetaan kotona kun niiden selvittäminen sattuu, joten pakko olisi päästä parturiin.
Mutta siltikin pitäisi olla jotakin tilannetajua. Jos lapsi parkuu jo kampaamon ovella, voisi siinä vaiheessa jo pohtia, olisiko joku toinen päivä parempi. Sillä siinä tilanteessa minusta tai kenestä tahansa muusta kampaajasta tulee se kamala parturitäti/setä, joka väkisin leikkasi tukan. Pahimmassa tapauksessa lapsi saa traumat pakottamisesta, eikä varmasti ensi kerrallakaan ole suostuvainen yhteistyöhön.

Joten hyvä vanhempi, ensi kerralla kun tuot lapsesi parturiin, mielessäsi iloisesti ja rennosti menevä leikkaustapahtuma, älä ylläty, se ei joka kerta mene yhtä sutjakkaasti.. Ja silloin, mieti, onnistuisiko ensi viikolla paremmin.
Kaikesta huolimatta, lapsiasiakkaat ovat yleensä ihania, kunhan ei tulevat omasta tahdostaan.

Tahattomasti taaperoimettäjä

torstai 15. kesäkuuta 2017

Mulla on ollut molempien lasten kohdalla tarkat toivomukset, kuinka imetys menisi. Tietysti tiesin, että liikaa ei kannata suunnitella, tässäkään asiassa, miten vain voisi kuitenkin käydä.
Puolen vuoden täysimetyksestä selvittiin molempien kanssa tai E:n kanssa jäi viikon vajaaksi. Olen useamman kerran kirjoittanut imetyksestä, mutta kerrottakoon vielä, että E sai viimeiset tissimaidot yksivuotispäivänään ja lopettaminen ei olisi voinut sujua helpommin. Tällöin siis uusi raskautuminen oli iso tekijä.

N:n kanssa oli samat toivomukset, vuoden ikään asti. En ollut koskaan edes miettinyt sen pidemmälle. Suunnitelmissa oli aiemmin palata koulunpenkille ja olinkin miettinyt, että ehkä olisi helppoa lopettaa imetys siihen.
Nyt kuitenkin kaikki suunnitelmat ovat muuttuneet. Koulunpenkki vaihtui työpaikkaan ja imetys, noh, se jatkuu.

Olen aina ehkä jollakin tavalla vierastanut taaperoimetystä. Enkä tarkoita sillä kuitenkaan kauhistelua. Mielestäni on ollut upeaa nähdä, kuinka jotkut äidit imettävät taaperoitaan, silti se tuntui vieraalta ajatella tekeväni sitä itse.
Kuitenkin jo ennen N:n syntymäpäivää aavistin, että tämä ei todellakaan tule olemaan yhtä helppoa kuin E:n kohdalla. Siinä missä E:n yöimetykset loppuivat parin illan huudolla, N:n kohdalla nukuin reilu kaksi viikkoa sohvalla..
Ajattelin jo pari kuukautta sitten, että tässä sitä vedellään viimeisiä. N söi enimmäkseen tissiä aamulla ja illalla, päivällä kiinnosti kaikki muu. Kuitenkin niitä viimeisiä vedellään edelleen.

Nyt kun olen palannut työelämään, on tissittely enää hyvin pienessä osassa N:n elämää, mutta kuitenkin samaan aikaan iso osa. Vaikkakin edelleen minusta tuntuu, että imetystaipaleemme on loppusuoralla. Imetän aina ensimmäisenä aamulla ja viimeisenä illalla, paitsi iltavuorosta palattuani N on jo nukkumassa, joten välillä saattaa tulla enää yksi imetyskerta. Jos olen vapaalla, saatan imettää kerran päivälläkin, mutta en enää omasta aloitteesta.


N juo hienosti tavallistakin maitoa nokkamukista, nämä lyhyet imetyshetket ovat vain pientä plussaa.
Entä sitten imetyksen lopettaminen? Olen todella useasti miettinyt lopettamista, mutta toistaiseksi mennään vielä näin. Antaa pojan syödä tissiä kun kerran kelpaa, sanoi äitini. Ehkä hän lopettaa itse kun on valmis, katsotaan. Tässä on ollut niin paljon kaikkea uutta.. muutto, päiväkoti, minun työt, joten tissi saa vielä pysyä. Se on ainakin tuttu ja turvallinen.

Päiväkoti korkattu!

sunnuntai 4. kesäkuuta 2017


Nyt ollaan virallisesti päästy kiinni päiväkotielämään. Suurin jännitys on ohi, varmaankin ihan jokaiselta. Ajattelin kaiken päiväkotiin liittyvän olevan kovin vaikeaa. Viennit ja haut, työvuorojen ajoissa ilmoittaminen, vaatteiden nimikointi ja ylipäätään koko normaali arjen, johon olemme tottuneet, muuttuminen. Mutta toistaiseksi kaikki on käynyt todella vaivattomasti.

Alunperin lapsien piti mennä eri ryhmiin, mutta oli käynyt pieni sekaannus. E:n oltiin katsottu täyttäneen kolme jo helmikuussa, vaikka syntymäpäivä on vasta jouluna. Niimpä sisarukset pääsivätkin samaan ryhmään. Tarkemmin ajateltuna se oli erittäin hyvä juttu, varsinkin N:n kannalta, joka on vielä pieni ja arka. Nyt hänellä on isosisko turvana.

Meillä oli hyvä tilaisuus aloittaa päivähoito pehmeästi. Olin itse alkuviikon vapaalla, mutta henkilökunta oli sitä mieltä, että olisi hyvä, jos toisin lapset muutamana päivänä pariksi tunniksi, niin ensimmäiset päivät olisivat lyhyitä. Itse olen sitä mieltä, että jos olen vapaalla, lapsetkin saavat olla kotona, mutta tämä oli poikkeustilanne ja myös mielestäni hyvä ratkaisu.

Vein siis lapset muutamana päivänä kello kahdeksan aamupalalle ja hain heidät lounaan jälkeen kotiin päiväunille. Aloitus meni juuri kuten olin sen epäillytkin menevän. Uskoin E:n jäävän mielellään. Hän rakastaa muita lapsia ja leluja tottakai. Niimpä hänellä ei ollut mitään ongelmaa, kun minä ilmoitin lähteväni.
Myös N:n kohdalla arvaukseni osui oikeaan. Itkua ja huutoa. Ensimmäinen päivä oli pahin. Minulle sanottiin, että lähdet vain, etkä palaa ovelta enää takaisin, se vain hankaloittaisi tilannetta. Annoin pusut ja kerroin tulevani kyllä takaisin. N jäi hoitotädin syliin itkien perääni.
Sama toistui koko viikon, mutta heti ensimmäisenä päivänä hän oli rauhoittunut pian lähdettyäni. Loppuviikosta alkuitkut olivat menneet vielä nopeammin ohi. E:llä oli ensimmäisenä päivänä iskenyt ikävä kesken leikin, mutta unohtunut kuitenkin pian. Se yllätti vähän. E myös söi alkuviikon huonosti, mutta nirsoilee hän kotonakin. Ruokahalu oli kuitenkin parantunut parin päivän jälkeen. Myös N on syönyt reippaasti itse.


Päiväkodin aloitus meni siis suuresta jännityksestä huolimatta enemmän kuin nappiin, paljon paremmin, kuin olisin koskaan uskaltanut ajatellakkaan. E on aina innoissaan, kun tietää minne ollaan menossa. Hän on saanut jo paljon kavereitakin. Taas yksi uusi sivu avattu elämässämme ja koko tarina vielä edessä.
Sisällön tarjoaa Blogger.
Theme Designed By Hello Manhattan
|