sunnuntai 23. helmikuuta 2020

KOHTUKUOLEMA JA PARISUHDE

Oon aina kuvitellut olevani hyvä puhumaan. Mulle on monta kertaa sanottu, kuinka helppoa mun kanssa on jutella mistä tahansa asiasta. Kuinka mä osaan aina vastata niin, että jätän toiselle hyvän mielen. Nyt mä vasta huomaan, kuinka huono mä olen oikeasti puhumaan, omista tunteista. Mä haluisin sanoa vaikka mitä, mutta sanat vain takertuu mun kurkkuun. Mun on jotenkin aina ollut paljon helpompi kirjoittaa asiat. Sen takia mä en osaa edes riidellä. Jos joku vähänkin korottaa mulle ääntään, niin mä alan itkemään. Meillä oli miehen kanssa viime kesänä yksi vähän suurempi riita, jota todellisuudessa ei voinut edes kutsua riidaksi, mutta mun oli siis pakko kirjoittaa hänelle kirje, jotta sain sanottua kaiken, mikä mua vaivasi, koska sanat ei vain irtoa mun suusta.

Tämän musertavan tapahtuman jälkeen olen muutaman kerran pelännyt, mitä jos emme kestä tätä. Kun molemmat ovat täysin hajalla, niin kuinka siinä voi pitää parisuhdetta yllä. Tai entä jos minä hajoan niin, ettei musta saa kasattua enää yhtään mitään. Mä en ole koskaan menettänyt oikeastaan mitään kovin suurta. Olen ollut ehkä kaksissa tai kolmissa hautajaisissa ja niistäki  vain yksissä aikuisiällä. En siis kohta 26 vuoden aikana ole joutunut luopumaan juurikaan mistään, monelle on kuitenkin tähän ikään mennessä kertynyt jonkinlaisia suurempiakin menetyksiä. 

Meidän parisuhde on monien muiden mittapuulla todella tuore. Vasta 1,5-vuotta yhteistä taivalta takana. Lyhyestä ajasta huolimatta me ollaan keritty yhdessä kokemaan aika paljon asioita. Meidän suhdehan eteni aika ryminällä eteenpäin heti ensitapaamisesta. Meillä vaan oli niin samanlaiset haaveet tulevaisuudesta ja yhteenkuuluvuuden tunne oli niin suuri, ettei meillä ollut mitään syytä odottaa.


Tämän hetkistä tilannetta ei toivoisi koskaan yhtään kenellekään koettavaksi. Jos jotakin tässä on tajunnut, niin sen, että luojan kiitos mä olen tässä tilanteessa juuri tämän miehen kanssa. En yksin tai kenenkään muun kanssa. Heti sairaalassa mies alkoi hokemaan mulle, että tästä selvitään kyllä yhdessä. Se tietää, ettei mulle riitä, jos sen sanoo kerran tai kahdesti, vaan se on taottava mun päähän, että tästä ihan jumalauta varmasti tullaan selviämään yhdessä! Hän on aina kokenut olevansa huono lohduttaja, vaikka olen sanonut, etten mä kaipaa lohdutukseksi edes välttämättä sanoja, vaan ihan pelkkää läheisyyttä. Mies usein jostakin syystä mun itkiessä, on koittanut saada mut piristymään ja lopettamaan itkemisen. Mutta nyt hän sanoo, että itke ihan niin paljon, kun lähtee. Ei edes yritä saada kyyneliä loppumaan, vaan rutistaa mut niin kovaan halaukseen, että mun oloni olisi niin turvallinen, kuin vain tässä tilanteessa voi olla.

Kaikista tärkeintä kai on, ettei menetä yhteyttä toiseen kaiken tämän surun keskellä, vaan se koetaan yhdessä. Me ollaan puhuttu vauvan kuolemasta välillä enemmän ja välillä vähemmän. Me ollaan järjestetty yhdessä hautajaisia, kysytty toinen toisiltamme, mitä toinen toivoisi. Päätetty asioista yhdessä. Me ollaan itketty yhdessä ja erikseen, pidetty toisiamme kädestä. Me ei missään vaiheessa olla lopetettu koskettamasta toista tai lopetettu kertomasta toiselle, kuinka paljon rakastetaan. Mua itseä vie eteenpäin vain ajatus siitä, että se toinen pysyy mun vierellä, vaikka joku, jota me niin kovasti odotettiin, lähteekin. Juuri se, että tästä ei tarvitse selvitä yksin.

Meitä molempia välillä ahdistaa olla kotona kahdestaan hiljaisuudessa, jos lapsetkin ovat muualla. Me koitetaan saada aikaa kulumaan ja keksiä mahdollisimman paljon tekemistä, ettei tarvitsisi kuunnella omia ajatuksia. Silti me välillä maataan sängyssä vaan ihan hiljaa. Pahinta, mutta samaan aikaa  parasta tässä on, että muu maailma ei lakkaa pyörimästä, vaikka me koimme kaikista suurimman menetyksen, jota kuvitella saattaa. Mutta me ollaan yhdessä.

6 kommenttia :

  1. Otan osaa suruunne<3

    VastaaPoista
  2. Kirjoitat tosi kauniisti ja rehellisesti parisuhteesta vauvan kuoleman jälkeen. Jaan kokemuksesi siitä, miten lohdullinen toisen kosketus voi olla, siinä ei aina sanoja tarvita. Minua on lohduttanut myös se ajatus, että yhdessä mieheni kanssa olemme ikuisesti yhdessä lapsemme vanhempia kaikesta huolimatta. Ihan samalla tavalla te olette miehenne kanssa ikuisesti teidän ainutlaatuisen lapsenne vanhemmat ja hän varmasti aisti rakkautenne siellä kohdussa. Voimia ja lempeyttä edelleen!

    VastaaPoista
  3. Voimia pohjattomaan suruunne <3 Toivottavasti saatte apua ja löydätte keinoja käsitellä suurta tuskaanne, voimia <3

    VastaaPoista
  4. Otan osaa valtavaan menetykseenne <3 Voimia ja rakkautta <3

    VastaaPoista
  5. Otan valtavasti osaa suureen suruunne. Tuo on varmasti raskainta, mitä äiti voi kokea. Uskon silti että aika auttaa ja muuttaa surun muotoa. <3 Kaikkea hyvää teille!

    Löytyikö vauvan menehtymiselle jokin syy? Tehdäänkö tällaisissa tapauksissa aina ruumiinavaus?

    VastaaPoista
  6. Otan osaa suruunne. Menetyksenne on mittaamaton!

    Tuskasi välittyy todella voimakkaasti. Toivon voimia jokaiseen hetkeen ja rukoilen ❤️

    -Jonna

    VastaaPoista

Kiitos kommentistasi ♡

Blog Design by Get Polished | Copyright 2016