VAUVAMME VIIMEINEN MATKA

maanantai 9. maaliskuuta 2020

Perjantai. Hautajaisaamu. Raotan silmäluomia. Sälekaihtimien välistä näen auringon säteet. Suljen silmät uudelleen. Miksi tämä päivä tuli? Päivä, jota odotin tulevaksi, mutta pelkäsin sen tulevan. Herätyskello ei soi vielä aikoihin. Toivon nukahtavani uudelleen, herääväni vasta illalla, mutta en nukahda. Mies on myös hereillä, liimaudun häneen. Aamu vain vilisee silmissä. Toivon, että päivä on nopeasti ohi ja samalla toivon, ettei se edes alkaisi. Toisaalta toivon näkeväni Ainon vielä viimeisen kerran.

Keitän kahvia, laitan lastenohjelmat pyörimään, pesen hampaat ja kiharran tukkaani. Teen kaikkea, turhaa ja ylimääräistä. Kello menee hurjaa vauhtia eteenpäin. Anoppi ja mieheni sisko saapuvat. Kohta saapuu muitakin sukulaisia. Äiti tulee laittamaan paikat vielä kuntoon, jotta meidän ei tarvitse. Mummi tuo kahvitarjoilut. Kaikki on sujunut kuin itsestään. Ei ole tarvinnut huolehtia lähes mistään. En halua lähteä, mutta on pakko. Otan vielä mukaani lasten tekemät piirrustukset ja kuvan minusta ja miehestä, jotka laitamme Ainon mukaan arkkuun. On lähdettävä.

Saavumme kappelille, jossa siunaustilaisuus pidetään. Tahdon pois. Tiedän, että tämä päivä on käytävä läpi, mutta tämä on niin lopullista, tämän jälkeen ei ole enää mitään. Jää vain ikävä ja suru. Ja se suru ei pääty. Ja se tuntuu niin pahalta. Hautaustoimiston työntekijä on paikalla ja tulee meitä heti vastaan. Hän antaa minulle villasukat, jotka on laitettu sairaalassa Ainon jalkaan. Nyt hänellä on mummin tekemät villasukat jalassaan. Työntekijä kehottaa, ettemme enää katsoisi vauvaamme. Aika on tehnyt jo tehtävänsä. Jäisi kauniimpi muisto tyttärestämme. Luotamme hänen sanaansa. On parempi niin. Hän laittaa vielä piirrustukset ja valokuvan arkkuun. Kantaako isä arkun? Mieheni on aiemmin sanonut, ettei varmaankaan usko pystyvänsä kantamaan, mutta sanoo kuitenkin heti tekevänsä sen. Olen niin ylpeä, että hän pystyy sen tekemään. 

Mieheni tulee viereisestä huoneesta kantaen pientä vauvaamme arkussa. Tuntuu kuin jalat lähtisivät altani. Tämä on vain niin väärin. Minkä takia näin tapahtuu. En pysty hengittämään, mutta silti on pakko. Ei tämä voi olla totta. Kellot soivat ja me istumme odottamaan tilaisuuden alkamista. Arkussa on minun lapseni, minun pieni vauvani. Alkusoitto alkaa, tunnen edelleen tukehtuvani. Puristan miehen kättä. Tunnen välillä äitini silityksen selässä. En voi lakata ajattelemasta, miksi tämä kaikki tapahtuu. Onko tämä ihan oikeasti totta. Miksi. Ei maailma voi olla näin julma, mutta se on. Viisivuotias, pikkusiskoaan niin kovasti odottanut tyttöni istuu vieressäni, halaa minua lähes koko tilaisuuden ajan, on ihan hiljaa.

Mies kantaa arkun kärryihin ja lähdemme yhtenä surullisena joukkona kävelemään kohti valitsemaamme hautapaikkaa. Miksi olemme joutuneet valitsemaan lapsellemme hautapaikan? Ei kenenkään kuulu joutua tekemään sellaista. Katson kun pieni arkku lasketaan maahan. Eikö tämä tuska lopu koskaan? Ei, se ei lopu. Laulamme vielä yhden virren haudalla. Keskityn hengittämään. Tämä on raskasta. Tahdon vain huutaa. Sattuu niin paljon. Sattuu ihan helvetin paljon. En selviä tästä.

© Ville Stenros


© Ville Stenros


© Ville Stenros


© Ville Stenros


© Ville Stenros

Hyvää matkaa rakas Aino ♥



22 kommenttia:

  1. Tekee mieli sanoa jotain, mutta vaikea löytää sanoja. Eikä mikään sana edes helpota tuskaa tuossa tilanteessa, tiedän kokemuksesta. Valtavasti voimia. Et ole yksin surun kanssa, vaikka se tällä hetkellä tuntuu siltä, siellä loputtomassa pimeydessä. Joskus vielä se pimeys kuitenkin väistyy ja päästää vähän valoakin.

    VastaaPoista
  2. Kenenkään ei pitäisi joutua kokemaan tämmöistä. Osanotto, ei vain muita sanoja löydy 😭

    VastaaPoista
  3. Ei löydy sanoja. Voimia! ❤️

    VastaaPoista
  4. <3 en osaa sanoa mitään muuta kuin teidän taloon on tullut suuren suuri suru. Paljon voimia sen kaiken keskellä.

    VastaaPoista
  5. Saman vuonna 2015 kokeneena, tiedän mitä käytte puolisosi kanssa nyt lävitse. Laita vain viestiä jos siltä tuntuu ❤️

    VastaaPoista
  6. Kun sanoja ei ole.. voimia ja halaus <3!

    VastaaPoista
  7. ❤️💔❤️ nämä kuvat ja tämä teksti ja tunnelma. Lämmin halaus täältä bittiavaruudesta tekstiesi pariin eksyneeltä. Kunpa osaisin sanoa jotain muuta ja viisasta. Toivoa ja rakkautta koko teidän perheelle.

    VastaaPoista
  8. Paljon voimia kestää surun läpi. Sisareni lapsi kuoli kesällä, surun taakka on ollut raskas kantaa meille kaikille.

    VastaaPoista
  9. Itken, ei ole sanoja. Voimia jokaiseen hetkeen ❤️

    VastaaPoista
  10. Voimia❤Tuska on varmasti hyvin kova, osanottoni.

    VastaaPoista
  11. Pohdin pitkään mitä kommentoisin, jotenkin tuntuu, että jotain on pakko sanoa. Kirjoitit todella kauniisti raskaasta päivästänne ja kuvasit tunteitasi. Itku tuli lukiessa, ja kirjoituksesi sai mieleni palaamaan omiin raskaisiin päiviini. Vaikkei nyt siltä varmasti tunnukaan, niin jonain päivänä vuosien päästä aika tekee tehtävänsä, pikkuhiljaa hioo surun terävimmät reunat pehmeiksi, ja on jälleen helpompi hengittää. Pikkuhiljaa ja hetki kerrallaan. Voimia koko perheelle ❤️

    VastaaPoista
  12. Osanotto suruun ja paljon voimia ❤

    VastaaPoista
  13. Itsellä sama edessä 2vk päästä..ensi sunnuntaina olisi ollut laskettu päivä ����

    VastaaPoista
  14. Olen pahoillani ♡ t. Itse kaksoset kohtuun menettänyt

    VastaaPoista
  15. Ei löydy sanoja.😢 ❤

    VastaaPoista
  16. Jonain päivänä tuuli vie pilvet. Aurinko tulee esiin. Jonain päivänä suru on kevyempi kantaa. Lämmin osanottoni suuressa surussanne ja voimia jokaiseen päivään ❤️

    VastaaPoista
  17. Myös oman lapseni haudanneena ja hyvästelleenä pystyn lähes tuntemaan surunne 🖤 jota ei kenellekkään soisi.

    VastaaPoista
  18. Enkelin Kuiskaus

    Sinut saattelen matkalle pienoinen,
    sinut lasken helmahan tuulen,
    suru kirjoittaa tarinaa kyynelten,
    se enkeleten kuiskintaa,luulen.

    Sua hetkeksikään en hyljännyt,
    mut en silti pelastaa voinut,
    sinun varmasti hyvä on olla nyt,
    vain mun tuuli on ikävää soinut.

    Katson käsiäs,jalkojas,pieniä niin,
    niistä jälkesi muistoksi annoit,
    tupsu hiuksias käteeni annettiin,
    mua,Jumala,silloinkin kannoit.

    Sylissäni on enkeli pikkuinen,
    minun täytyykö pois sinut antaa,
    sinut suljen muistoihin tuhansiin,
    isi viimeisen matkan sua kantaa.

    Sinut joudumme maan syliin laskemaan,
    ei äiti voi tulla viel´ mukaan,
    me luovumme luottaen Jumalaan,
    sua paremmin hoitais ei kukaan.

    -Cuulas-

    Paljon voimia♥️ 20.3.20 tulee kuusi vuotta
    oman pienen enkelin syntymästä❤️😭

    VastaaPoista
  19. Paljon paljon voimia❤️ olet vahva❤️ kyyneleet valuvat pitkin kasvoja,sekä rintaa puristaa kun luin. Tämä koskettaa todella paljon. Paljon voimia tapahtuneen käsittelyyn koko perheelle ❤️

    VastaaPoista
  20. Lämmin osanotto. <3

    VastaaPoista
  21. Hurjan kauniisti kirjoitettu suunnattoman tuskan ääreltä... Ei muuta voi kuin toivottaa suunnattomasti voimia teidän perheelle ja keskinäistä rakkautta <3 yhdessä selviätte <3

    VastaaPoista
  22. Lämmin osanotto <3. Lapsen kuolema koskettaa ja vie usein toimintakyvyn läheisiltä tai vanhemmilta. Läheiseni lapsi menehtyi ja autoin missä pystyin täällä Pohjanmaalla. Hautaustoimistolla asiointi ja muut asiat onnistuivat hienovaraisuudella vaikka suru oli pohjaton läheiseni ollessa mukana.

    VastaaPoista

Kiitos kommentistasi ♡

Sisällön tarjoaa Blogger.
Theme Designed By Hello Manhattan
|