Surun ja masennuksen häilyvä raja

lauantai 4. heinäkuuta 2020

Aikaa on kulunut kohta viisi kuukautta ja olen yhä surullinen. Todella surullinen. Toisinaan olo on vain tyhjä, mitäänsanomaton. Onko se jo masentuneisuutta? Minä kun luulin tietäväni, miltä se tuntuu. Ei, tämä ei ole sitä samaa tunnetta. Viime kuukausissa on ollut paljon hyviäkin asioita. Välillä olen räjähtänyt ihan aitoon nauruun, nauttinut lapsista, miehestä, läheisistä. Välillä taas tunnen, kuinka poskilihaksia kiristää hymyily ja sisällä on pelkkää ikävää. Välillä, kuin tyhjästä, hengittäminen muuttuu raskaaksi ja keuhkot eivät ota vastaan happea niin paljon, kuin tarvisi. Olen edelleen käynyt viikoittain keskustelemassa. Muutaman kuukauden jälkeen alkoi hetken seesteisempi aika. Tuli eteen useampi hyvä viikko, mutta jostakin syystä tipahdin yhtäkkiä syvempiin vesiin.

Olen aina ollut huono käsittelemään ikäviä ja negatiivisia asioita. Tuntuu, kuin tämä suru ja tuska olisi vetänyt kaikki ikävät tunteet kymmenen vuoden takaa takaisin pintaan. Uppouduin yllättäen ajattelemaan kaikkia ikäviä asioita, joita olen muille aiheuttanut tai joita olen itse joutunut kokemaan. Jumalauta kymmenen vuoden takaa! Kuka sellaisia enää edes muistelee. Olen istunut nuoruudessani varmaankin satoja tunteja puimassa niitä hölmöjä erehdyksiä, jotka nyt vain jostakin syystä sattuu joidenkin eteen tulemaan. En siltikään muista näistä entisistä terapiaistunnoista juurikaan mitään. Toki olen varmasti 16-vuotiaana ajatellut elämästä aika paljon eri tavalla, kuin nyt, kymmenen vuotta myöhemmin.


Terapeuttini on saanut melko todellisen kuvan siitä, millainen olen. Sitä samaa kuvaa ei ole ihan kaikilla. Luulen, että moni ystävä tai kaveri, joka joutuisi kuvailemaan minua, vastaisi minun olevan huumorintajuinen, iloinen ja ehkäpä vielä sosiaalinen. Enkä väitä, etteikö näistä mikään pitäisi paikkaansa, näin varmaan kuvailisin itseäni itsekin. Mutta jos pääsee kaivautumaan minuun vähän syvemmälle, niin adjektiivit muuttuvat aika radikaalisti. Sanoisin, että epävarma, yliherkkä, vähän alistuvakin, mustasukkainen, miellyttämishaluinen, olisivat niitä sanoja, jotka ovat sitä aitoa minua. Useimmiten pysyn tasapainossa näiden kanssa, mutta kohdatessani vaikeita asioita tai tilanteita, nämä hyppäävät sieltä syvältä minusta. Ja niiden kanssa on joskus mahdotonta elää. 

Tämä tavattoman raskas, elämää muuttava kokemus toi surun mukana pintaan kaikki ne ikävät asiat elämässäni, jotka luulin jo käsitelleeni ja osittain unohtaneenkin. Tästä syystä jatkan terapiaani kohta uudessa paikassa, jotta en hukkuisi menneeseen. Suruaika ei ole vielä ohi, eikä sille voi sanellakkaan oikeaa aikaa, toinen selviää nopeammin ja toinen hitaammin. Minä, jolle kahvikupinkin tiputtaminen lattialle, tuntuu maailmanlopulta, siinä kai kestää hieman kauemmin.

6 kommenttia:

  1. Kovasti voimia sinulle <3 sinulla on kaksi lasta, joidenka vuoksi sinun on taisteltava itsesi surun läpi kohti elämästä nauttimista. Lähetän sinulle rakkaudellisia ajatuksia <3

    VastaaPoista
  2. Mää niin samaistuin tuohon tekstiin. Oli kuin oisin itse sen kirjoittanut. Voimia sinulle ja muille samassa tilanteessa oleville <3
    Yritän itse selvitä hengissä päivästä seuraavaan. Onneksi on koira, joka saa ylös sängystä <3

    VastaaPoista
  3. Olen pahoillani suunnattoman suuresta menetyksestänne <3 Meidän enkeli poikamme syntyi vuosi ja viisi kuukautta sitten. Edelleen joka päivä suru on läsnä. Välillä sattuu hurjasti ja välillä vähemmän, mutta aitoa onnellisuutta en vielä ole päässyt uudelleen kokemaan menetyksen jälkeen. Anna itsellesi aikaa ja lupa kaikkiin tunteisiin <3

    VastaaPoista
  4. Otan osaa suureen suruusi. Suru asuu meissä loppuelämän mutta se muuttuu ajan kanssa. Sitä ei voi kiirehtiä . Kun suru on sinussa niin samalla pieni tyttäresi on lähempänä sinua. Hän on sinussa aina. Poikani menehtyi 4 v sitten, aikuinen 33 v. Ajatuksissa joka päivä. Elämä ja suru muuttuu kyn on sen aika. ❤️

    VastaaPoista

Kiitos kommentistasi ♡

Sisällön tarjoaa Blogger.
Theme Designed By Hello Manhattan
|