Ensimmäinen paniikkikäynti synnärillä

Mä oon omasta mielestäni selvinnyt tästä raskaudesta aika hyvin. Tai siis paljon paremmin kuin missään vaiheessa olin ajatellut. Onhan tässä ollut tietysti jännittäviä ajanjaksoja, kuten ylipäätään koko alkuraskaus ja viimeiselle kolmannekselle siirtyminen, mutta pari viikkoa sitten nousi oikeasti huoli. Olin toisiksi viimeistä perjantaita töissä. Mulla oli vain yksi pidempikestoinen asiakas ja sekin vasta iltapäivästä. Päivän rytmi siis poikkesi jo alunperinkin normaalista. Vauvan perätila oli tiedossa ja edellisenä yönä oli jälleen ollut aikamoista bailaamista vatsan sisäpuolella. Vauva liikkui aamulla normaalisti, mutta päivää kohden liikkeet tuntuivat erilaisilta. Tuntuivat hyvin, mutta selkeästi kuitenkin huomasin eron. En alkanut heti lietsomaan paniikkia mielessäni, joka vähän yllättikin, vauva olisi saattanut vihdoin vain vaihtaa tarjontaa. 

Lähdin siis iltapäiväksi töihin ja kesken töiden huomasin vain edelleen miettiväni muuttuneita liikkeitä. Siinä vaiheessa vauvan liikkeet olivat kuitenkin sen verran suuria, että normaalina työpäivänä ne tuntuivat selkeästi, mutta sinä päivänä oli selkeästi vaisumpaa. Asiakkaani jälkeen päätin, että en voisi mennä rauhassa kotiin, vaan mielenrauhan saamiseksi olisi parempi käydä synnärillä. Edelleen oloni oli melko rauhallinen, varmasti siksi, että tunsin kuitenkin liikkeitä, toisin kuin edellisessä raskaudessa. Pelko alkoi kuitenkin vallata mieleni hetken päästä. Yritin laittaa miehelle viestiä, häntä pelästyttämättä, siinä  kuitenkaan onnistumatta. Vaikka kuinka yritin viestissä painottaa, että tunnen kyllä liikkeet, hän taisi lukea ainoastaan, että liikkeet ovat erilaisia, voisin käydä tarkistuksessa. En tietenkään voi moittia häntä siitä. Olisin itse käynyt välillä vielä kotona vaihtamassa vaatteet, mutta mies patisti mut menemään suorinta tietä sairaalalle. Vasta soittaessani synnärille, alkoivat kyyneleet nousta silmäkulmiin. Jotenkin tilanne oli vain niin tuttu, vaikka se olikin täysin erilainen. Sen suurempia mun ei tarvinnut puhelimessa selitellä, kuin mainitsin edellisen raskautemme, kätilö sanoi suorilta, että tervetuloa tänne.

Sain samalla hankittua lapsille hakijan isältään ja sanoin myös miehelle, ettei hänen ole pakko lähteä töistä, pärjäisin kyllä. Luotin, että kaikki olisi hyvin tai ainakin paremmin, kuin viimeksi. Ne vähän normaalia vaisummatkin liikkeet huojensivat oloa. Matka tuntui kuitenkin raskaalta. Suurimmaksi osaksi mieleni täyttyi vain viime vuoden helmikuisesta automatkasta. 

Minut otti vastaan tuttu kätilö. Sama, joka viime reissulla vietti suurimman osan ajasta meidän kanssa. Sama joka oli meidän kanssamme jopa sairaalapapin siunaustilaisuudessa. Se lämmitti mieltä. Menimme samaan huoneeseen, jossa viimeksi saimme huonot uutiset. Olin aiemmin toivonut, että tarvittaessa pääsisimme eri huoneeseen. Tässä kohtaa kuitenkin huomasin, että sillä ei ollut mitään merkitystä. Kunhan vain kuulisin vauvan sydänäänet. Kerroin mistä kohtaa äänet oli hyvin saatu kuuluviin neuvolassa ja siinä samasssa, kun anturi kosketti vatsaani, kuulin vauvamme sydämen. Silloin pääsi helpotuksen kyyneleet. Vaikka toisaalta melko varmasti sitä odotinkin, tuntui silti pitkältä ajalta saada varmistus asialle. 

Lähes parikymmentä minuuttia istuin kuitenkin käyrillä tuntematta mitään liikkeitä, vaikka samalla näkemäni sydänkäyrä sai minut pysymään rauhallisena. Kunnes yhtäkkiä liikkeet palasivat. Yhä vähän erilaisina, mutta kuitenkin. Lääkäri tuli puolen tunnin kuluttua vielä ultraamaan. Lääkäri kertoi kaiken näyttävän normaalilta ja ultrasikin onneksi pidemmän kaavan mukaan. Näytöltä näin liikkeitä, vaikka ne kovin vähäisiltä tuntuivatkin. Vauvalla kuitenkin asento oli edelleen tukeva perätila, eli liikkeiden muuttuminen ei johtunut tarjonnan muutoksesta. Uskaltauduin kuitenkin kotiin ja olin helpottunut, että olin tullut tarkistukseen. Illalla tunsin liikkeitä kuitenkin normaalisti. Oliko syynä sitten kokoaan erilainen päivärytmini, keskityin liikkeisiin normaalia enemmän ja ne eivät ehkä eronneet normaalista, mutta päivä erosi. Tästä kuitenkin nyt pari viikkoa aikaa ja meidän seuraava kontrolli on onneksi maanantaina. Nyt vauva tuntuu olevan jo hyvin kookas, joten liikkeet tuntuvat lähes jatkuvasti. Yöt ovat yhtä tuskaa, mutta yritän vain ajatella, että parempi jatkuva möyriminen, kuin hiljaisuus. Eikä tässä lisäksi ole enää montaa viikkoa aikaa.