Alkuvuodesta ilmoitin ensimmäisen lapseni kouluun. Ja suoraan sanottuna olen ihan rikki tästä! On ollut tottakai huikeaa seurata hänen kasvamistaan ensin reippaaksi eskarilaiseksi ja nyt tulevaksi koululaiseksi, mutta siinä missä se on ollut vallan mahtavaa, on se ollut myös erittäin pelottavaa. Eskari oli iso askel, mutta koulun alkaminen on jo ihan jotakin muuta kuin askel. Se on hyppy tuntemattomaan. Mä olen ehkä aina lukeutunut niihin, vähän ylisuojeleviin äiteihin. Yrittänyt suojella itsensä satuttamiselta, tottakai, mutta kuitenkin vähän yrittänyt höllätä otetta. Varsinkin lasten kasvettua isommiksi. Ymmärrän, ettei lapsia voi, eikä todellakaan kannata kääriä pumpuliin, sillä ei se pumpuli suojaa enää vanhempana. Kohtukuoleman jälkeen tulin entistäkin varovaisemmaksi. Pelkäsin, että menetän vielä lisää. Muistan, kuinka muutama kuukausi vauvan menetyksen jälkeen toiselle lapselle ilmestyi verenpurkaumia poskiin kuin tyhjästä. Olin varma, että kyseessä on leukemia. Kun joskus heräsin aamulla molempien lasten vielä nukkuessa, olin varma, että jotakin on tapahtunut. No, lapset nukkuivat vain normaalia pidempään ja toisen lapsen verenpurkaumat selittyivät itkukohtauksella ja kiukkupuuskalla.
Meidän tuleva ekaluokkalainen on mielettömän reipas tyyppi. En epäile yhtään, etteikö hän saisi kavereita tai viihtyisi koulussa. Hän odottaa sitä jo innoissaan. Tänä vuonna kouluun tutustuminen peruuntui koronan takia kokonaan, joka oli tosi harmillista. Koulusta oli tehty kuitenkin tutustumisvideo, joka katsottiin yhdessä lapsen kanssa. Koko videon ajan Eevi vilkuili muhun päin leveä hymy kasvoillaan. Hän oli intoa piukassa videon loputtua. Kohta pääsisi kouluun ihan oikeasti! Hän mietiskeli, kuinka löytää oikeaan luokkaan ja mistä opettaja tietää hänen ja kaikkien muiden uusien koululaisten nimet. Hänen murheensa koulun alkamista kohtaan ovat siis huomattavasti pienemmät kuin omani.
Minä pelkään, että hän ei muista katsoa molempiin suuntiin, kun ylittää tietä. Osaako hän jatkaa matkaa, jos joku tuntematon pyytää häntä kyytiin. Osaako hän kieltäytyä, jos joku tuntematon tarjoaa jotakin? Eihän häntä kiusata. Ei kai hän osallistu mihinkään vaarallisiin villityksiin tai leikkeihin, joista vähän väliä saa lukea milloin mistäkin puskaradiosta tai iltalehdestä. Eevi on luonteeltaan tosi kiltti. Mutta niin olin pienenä minäkin. Kiltit miellyttäjät on kaikista helpoin saada mukaan hölmöilyihin. Mitä kaikkea idioottimaista olen itsekin tehnyt näyttääkseni kuuluvani porukkaan.
Koulusta oli tullut jo lappuja, jotka pitäisi täyttää tulevaa terveystarkastusta varten. "Tiedätkö mitä lapsesi tekee internetissä, mitkä ovat lapsesi kotiintuloajat.." Ihan hepreaa meille! Mutta ei kovin kauaa! Eeville on hankittava puhelin kesän aikana ja jos lapsen voi päästää yksin kävelemään kouluun, niin silloinhan sen voi päästää jo vaikka kaverin kanssa lähileikkipuistoon? Siis yksin, ilman vanhempaa?? Ja mun sydämeni räjähtää pelkästä ajatuksesta, etten ole täysin tietoinen, kenen kanssa hän on tai missä hän on. Miten näihin tilanteisiin on muka tarkoitus tottua?
Joka vuosi koulun aloittaa monta pientä ekaluokkalaista ja kai jokaisella vanhemmalla siinä kohtaa on pieni kriisi itsensä kanssa. Tottakai sitä haluaa tsempata omaa lastaan, että kyllä sinä selviät ja pärjäät! Mutta kuinka sen tekee, kun itse on asian kanssa ihan pirstaleina? Nyt sitä vertaistukea kaivataan!
