Hajonneen perheen ehjät lapset

Eron jälkeen , vaikka itse niin hajalla, ainoa toiveeni oli, että lapset pysyvät ehjinä. He olivat saaneet kokea jo tarpeeksi tuskaa entisen tilanteen takia. Ei meillä niin kovasti koskaan huudettu, mutta hiljaisuus on ihan yhtä kamalaa.

Olin niin kauan jo yrittänyt pitää tämän rikkinäisen perheen sirpaleita käsissäni, ihan vain siksi, koska lapset. Mutta kun vihdoin päätös oli tehty ja toinen kantoi tavaransa pois, en kertaakaan joutunut pyyhkimään kyyneliä lasten silmäkulmista. En kertaakaan joutunut vastaamaan ”mihin isi menee” tai ”tuleeko isi takaisin.”

Luojan kiitos lapset olivat niin pieniä, että eivät asiaa varmasti osanneet ajatella. Nyt kaksi vuotta myöhemminkään ei ole tullut kysymyksiä, miksi päiväkodin Maijan vanhemmat asuvat yhdessä, mutta meidän eivät.

Tiedän, että nämä asiat saattavat tulla esiin vasta myöhemminkin, he ovat kuitenkin vasta 3,5- ja vajaa 5-vuotiaita. Ennen ehkä mietin kuumeisesti, miten voin asian niin pienille lapsille kertoa, mutta nyt olen käynyt asiaa niin monta kertaa mielessäni läpi, että vastaaminen heidän mietteisiinsä ei tunnu vaikealta. 

Eron jälkeen lasten isä jäi samaan kaupunkiin asumaan, joka toki oli suuri helpotus lasten tapaamisen kannalta.

Tämä oli kuitenkin asia, joka oli minua eniten ahdistanut eroa miettiessäni, lapsista erossa oleminen. En ollut tottunut olemaan heistä öitä erossa. Joskus, hyvin harvoin, he olivat olleet yökylässä, mutta ne kerrat pystyi aikalailla laskemaan yhden käden sormilla. Nyt joutuisin olemaan jatkuvasti. Tiesin koko ajan, kuinka tärkeää lapsille on tavata isäänsä ja kuinka pahalta tuntui toisesta vanhemmasta, joka joutui muuttamaan pois.

Aloitimme jokatoinenviikonloppu-meiningillä ja joka toisena viikkona lapset viettivät yhden arkiyön isällään. Se tuntui heti toimivalta. Muutos oli alussa niin suuri, että sovimme lisäksi, että isä voisi sovittaessa tulla käymään muulloinkin, jos lapset tai hän itse kokisi sen tarpeelliseksi. Soittamisesta ja videopuheluista ei kovasti ollut siinä vaiheessa hyötyä, lapset olivat niin pieniä, etteivät ihan ymmärtäneet ideaa.

Itselleni erossaolo viikonloput olivat alkuun kova paikka. Tunsin valtavaa ahdistusta joka toinen perjantai viedessäni lapsia päiväkotiin, tiedostaen olevani viikonlopun yksin. Täytin usein viikonloppuni niin täyteen, etten ehtinyt ajatella yksinoloa. Varmasti tästä syystä jossakin vaiheessa hukkasinkin itseni ja omat ajatukseni, koska en halunnut kohdata niitä.

Ajan kuluessa viikonloputkin kuluivat suhteellisen nopeasti, vietin niistä kuitenkin lähes aina puolet töissä, suurimmaksi haasteeksi osoittautui vasta sunnuntai. Monena aamuna makasin vain lamaantuneena sängyssä tuijottaen ikkunasta sähkölankoja.

Toisaalta nautin välillä vapaudesta, kun ei tarvinnut huolehtia kenenkään vaipasta tai tehdä ruokaa. Tai kun ei ihan oikeasti tarvinnut silloin sunnuntaiaamuna nousta seitsemältä.

Nyt kahta vuotta myöhemmin osaan jo täysin nauttia vapaaviikonlopuista, vaikka edelleen herään sunnuntaina outoon tunteeseen, miksi on niin hiljaista. Mutta silloin, en ole enää yksin. 

Ja mikä tärkeintä, lapset sopeutuivat tähän järjestelyyn. Paremmin kuin minä, joka vaati suuren kamppailun päästäkseen tähän. He ovat iloisia nähdessään isänsä, mutta juoksevat onnellisina myös takaisin kotiin viikonlopun jälkeen. Se tekee minusta onnellisen.

Haavat paranevat, vaikkakin hitaasti

Wow. Vuosi ja kolme kuukautta edellisestä tekstistä. En edes tunnista tuota edellisen viestin kirjoittajaa. Tai no, tunnistan kyllä, vaikka hän onkin jo aika kaukana. Kuinka paljon asioita mahtuukaan reiluun vuoteen. Ette kyllä edes usko miten paljon.

Kun taas lähes sadannen kerran mietin tilannettani pari kesää sitten, en olekaan kovin yllättynyt. Ymmärrän itseäni täysin. Näin olen toiminut aina teini-ikäisestä lähtien. Vaikka parin vuoden takainen ero lasteni isästä oli pitkälti minun oma päätökseni, koin silti, että minut oli hylätty. Tai tunsin oloni hylätyksi jo pidemmän aikaa. Vaikka olihan minulla paljon ihmisiä ympärilläni. Mutta en siltikään kelvannut. En kelvannut itselleni.

Mutta mitä tapahtui reilu vuosi sitten? Löysin rinnalleni jonkun, jolle kelpasin. Ihan juuri sellaisena kuin olin, olin silloin ja olen nyt. Sinä kesänä olin hukassa itseni kanssa pahemmin kuin vuosiin ja silti joku saattoi ihastua minuun, niin täysin rikkinäiseen ihmiseen ja vähän jopa hulluun tyyppiin. Ei sitä toiselle kerro ensitapaamisella, että ”mulla on hei nyt vähän vaikeeta”, mutta tässä tilanteessa ei tarvinnut olla edes melkein Einstein, että tajusi mun tilanteen.

Ja siltikään, hän ei luovuttanut. En tiedä kuinka monta kertaa tämän jälkeen hän on ajatellut, että olisi pitänyt painaa kaasua silloin alussa, kun vielä oli mahdollista, mutta sitä hän ei tehnyt. En ihan jokaisena päivänä ole varma, mikä häntä pitää tässä hommassa mukana. Jos se on rakkaus, niin sitä on oltava ihan mahdottomasti ja siltikin uskon, että siinä on pakko olla mukana ihan vähän hulluutta.

Tämän vuoden ja näiden kuukausien aikana olen saanut kasattua itseäni kasaan pala palalta, välillä ottaen askeleen taakse ja seuraavana kaksi eteen. Mutta vaikka suuria muutoksia olenkin kokenut, niin tässä pakassa on kolme muutakin, jotka ovat kokeneet elämänsä ehkä tähän astisista muutoksista suurimman.

Kaksi pientä ihmistä ovat saaneet elämäänsä täysin uuden aikuisen, joka avosylin otti vastaan yhden sijasta kolme, tai kaksi ja yhden rikkinäisen.

Ja tämä yksi. Alle kolmekymppinen mies, joka töidensä lisäksi joi kaljaa kun huvitti ja pelasi tietokoneella niin monta tuntia putkeen kuin halusi, tuli ja jäi. Alkoi isäpuoleksi kaksi- ja kolmevuotiaille lapsille, ilman mitään kokemusta. Vaihtoi iltapäivään asti nukkumisen yöheräilyihin ja aamupuuron keittämiseen. Kestää uhmaikäisen lapsen ”sä olet ihan tyhmä”-huudot ja pyyhkii toisella kädellä minun kyyneliä, kun ”en ole tyytyväinen itseeni ja haluatko sä muka oikeesti olla mun kaa”-vollotus iskee edelleen herkästi haavoittuvalle minälle. Ja saa vielä isäpuoli-tittelinsä lisäksi, kutsua itseään isäksi ensi vuonna.

Kyllä se taidan sittenkin minä olla, joka tässä on aika paljon saanut. Kunhan vain kiitollisuuden muistaisi joka päivä, niiden kaikkien harmaiden pilvienkin lävitse. 

KUN JÄLLEEN HUKKASIN ITSENI

Sormet kohmeessa, villasukat jalassa makaan peiton alla. Ei voi nousta liian nopeasti, pyörryttää. Vatsassa vääntää ja ruokatorvea polttaa.

Ootko sä syönyt? Koska sä oot syönyt? Ootko sä laihtunut? Sun huulet on ihan siniset. Sun sormet on ihan jäiset. Ethän sä taas ole sairastumassa?

Kuinka salakavalasti se alkoikaan. Etkö sinä typerä tyttö ole jo kokenut tämän monta kertaa? Olisi pitänyt tietää. Raja on niin häilyvä. Raja, koska on hyvä olla ja koska huono.

En edes tiedä, missä vaiheessa kadotin itseni. Viime syksynä aloitin serkkuni kanssa parivalmennuksen ja voin hyvin. Söin paljon, enkä kokenut itseäni vastenmieliseksi. Lihaksetkin kasvoivat, painoa ei ollut edes kovasti tarkoitus pudottaa. Eräänä aamuna valmennuksen aikana, painoni alkoikin pienemmällä numerolla kuin aiemmin. Ensimmäinen ajatukseni oli vain, että hupsista, eihän tässä nyt painoa olla pudottamassa. Kuitenkin jossakin todella todella syvällä sisimmässäni tunsin jonkinlaisen ihan pienen riemun.

Tuli ero ja myöskin valmennus loppui. Tarkoitukseni oli jatkaa salilla käymistä ja noudattaa ruokavaliota, joskin ei ihan niin grammalleen, mutta kuitenkin. Salilla käyminen jatkuikin, kuinka nyt enää pääsin lastenhoidon ja töiden ohella. Ruokavalio ei jatkunut. Työpäivät menivät nopeasti ja illalla tajusin syöneeni vain salaatin. Näläntunne katosi. Sitten syömisestä tuli huono olo, fyysisesti. En halunnut syödä, koska se sattui. Huomasin kyllä laihtuvani, mutta jälleen tulin sokeaksi katsoessani itseäni.

Aina yhden kilon hoikempana tunsin itseni kauniimmaksi, kunnes en enää tuntenut ja oli pakko tiputtaa seuraava. Kuka tahansa ymmärtää, että se ei voisi kestää loputtomiin, jossakin vaiheessa kilot loppuvat. Minä en ymmärtänyt.

Lihottaisit viisi kiloa, näyttäisit terveemmältä. No edes kaksi. Et sä jaksa, kun et syö. Mieti lapsia. Jos et tee sitä itsesi takia, niin tee lasten. 

Ja mä mietin. Ja mietinkin piru vie niin hitosti! Mutta sitten katsot peiliin xs-kokoiset vaatteet päällä, lonkkaluut törröttäen ja mietit, kuinka kukaan voi rakastaa mua näin isona. Ja taas mennään.

Kymmenen vuotta, ensimmäisestä sairastumisesta. Ihan hullun pitkä aika. Silti luulin, että osaisin lopettaa. Vuosien aikana tuli parempia ja huonompia aikoja. Ajattelin tämänkin menevän ohi itsestään.

En tahdo huolestuttaa sukulaisia tai ystäviä. Heillä kaikilla on varmasti omatkin murheensa. Selviän tästä ihan omin avuin. Syön iltapalaksi kaksi ruisleipää, ei se ole paha, ei mun paino siitä nouse.

Mutta se nousi. Jokaisen uuden puraisun jälkeen tunsin, kuinka viisi uutta kiloa takertui muhun. Vessan kautta peiton alle. Sormet yhä jäässä ja hengitys haisee pahalta.

Alkukesän itkuinen puhelu äidille. Äidille, joka jo tiesi, että kaikki ei ole hyvin, mutta joka ei voi tehdä mitään aikuiselle lapselle, joka valehtelee silmät ja korvat päästä. Ei tästä tule mitään, auta mua äiti.

Olin useaan otteeseen meinannut pyörtyä, ajatukseni harhailivat, kesäkuumalla mun sormet olivat jääkalikat ja muhun vain sattui ihan joka tavalla. Paino alkoi taas yhden numeron pienemmällä luvulla. En minä selviäkkään tästä yksin. Siitä alkoi mun toipuminen.

Mun on aina vaan vaikea tajuta, kuinka yhdestä maailman luonnollisimmasta asiasta voi tulla pahin vihollinen. Vaikka oot käynyt saman kivisen tien läpi perinpohjaisesti, niin sun on pakko saada potkia ne samat kivet uudelleen ja uudelleen. Joinakin päivinä musta tuntui, että tässä on nyt jotakin mätää ja tää ei tuu taas päättymään hyvin, niin siltikin mä siirsin ne ajatukset syrjään ja mietin, tuleepas.

Kun mä vajaa pari kuukautta sitten tapasin ihmisen, joka sanoi mulle, sä oot ihana, mä en uskonut. Kun se sanoi sen uudelleen, mä en uskonut vieläkään. Mutta kun joku sanoo sen tarpeeksi monta kertaa ja tarpeeksi usein, niin siihen alkaa uskomaan. Niin mä toivon.

Mutta mulle, joka on aina hakenut hyväksyntää koko maailmalta painonsa kautta, se on vaikeaa uskoa. 

Voinko minä muka riittää omana itsenäni? Ehkä voinkin.

Pilvilinna, joka romahti

Tälle tekstille en keksinyt yhtään enempää tai vähempää kliseistä otsikkoa. Mulla on ollut välillä pidempiä ja lyhyempiä blogitaukoja ja joka kerta on ollut yhtä vaikea palata, vaikka sormet kuinka olisivat syyhynneet kirjoittamisen halusta, mutta tällä kertaa se on tuntunut ylitsepääsemättömän vaikealta. Olen pyöritellyt mielessäni tätä postausta tuhansia ja taas tuhansia kertoja. 

Viimeisen puolen vuoden aikana koko elämä on heittänyt kuperkeikan, no ei kuperkeikkaa, vaan ihan kunnon voltin. Kesällä tai varmaankin jo paljon aiemmin kaikki lähti lipumaan kohti loputonta alamäkeä.

Aloitin työt, lapset aloittivat päiväkodin, tiputin painoa usean kilon ja koin suuren muutoksen itseni kanssa. Muutimme kiireellä homeasunnosta pienempään kotiin. Tunsin itseni ahdistuneeksi kaikkien uusien asioiden keskellä, mutta halusin pitää kaikki narut käsissäni.

Kesän lopulla jo tajusin, että jokin on muuttumassa. Toin asian esillekkin, mutta pelkäsin. En halunnut elämääni enää yhtään uutta vaikeaa tilannetta ja koitin jaksaa, vaikka tiesin, että jossain vaiheessa en enää jaksa.

Syksyllä olin jo luovuttanut. Olin yrittänyt kaikkeni, antanut mahdollisuuksia, sekä itselleni, että miehelle.

Toivoin aina, että lapseni saisivat elää tasapainoista elämää yhdessä äidin ja isän kanssa, perheenä. Toivoin sitä eniten maailmassa. Mutta entä jos jokapäiväinen elämä on pelkkää riitaa ja kinaamista? Kukaan ei ikinä pyydä anteeksi, seuraavana päivänä eilinen on jo unohdettu ja pyyhkäisty maton alle, jotta sen voi kaivaa sieltä taas viikon päästä uudelleen. Miksi äiti on väsynyt ja kiukkuinen, miksi äiti itkee joka päivä?

Erosimme. Nyt kun kuukaudet ovat kuluneet ja pöly vähän laskeutunut, voin sen sanoa ääneen. Minä luovutin. Mutta väitän, että tein kaikkeni, tein enemmän, kuin olisin edes jaksanut. Jos haluan sen kaunistellusti sanoa, tunteeni vain hälvenivät. Yritin rakastaa ja ikävöidä. Kun mies lähti viikonlopuksi katsomaan kavereitaan, minä todella toivoin, että olisin ikävöinyt, mutta sitä tunnetta ei tullut ja jälleen itkin, kun en enää osannut rakastaa. Päätös ei tullut hetkessä, vaan todella pitkän harkinnan jälkeen, enkä vielä senkään jälkeen tiennyt, teinkö oikean ratkaisun. Itkin päätöstäni, mutta itkin muutenkin päivittäin, nyt en enää itke.

Nyt, tänään, en kadu päätöstäni. Pystyn jälleen hengittämään, useimpina päivinä.

Uskon ja toivon, että lapsille on parempi kaksi ehjää kotia, kuin yksi rikkinäinen.

PARIVALMENNUS

Nyt se on täällä, nimittäin meidän valmennusprojekti! Päätettiin serkun kanssa repäistä ja otettiin parivalmennus. Mun ruokailut on mennyt jonkin aikaa niin päin mäntyjä, että nyt oli aika tehdä jotakin.

Tosiaan viimeisten kuukausien aikana olen päässyt niin hyvään kuntoon, että myös vaatekaappi on joutunut kokemaan täydellisen uudistuksen.. toki pikkuhiljaa, kun takataskusta ei vieläkään löydy sellaisia summia, että koko vaatekerraston pystyisi kerralla uusimaan.

Rasvojen tiputtelun sijaan lähdimmekin nyt kasvukaudelle. Mietin asiaa kyllä tarkoin. Jouduin käymään taistelua itseni kanssa, että kestääkö mun pääkoppa sitä, että paino ei enää tipukkaan, vaan todennäköisesti lähteekin vähän noususuuntaan. Aloin vihdoin olemaan tyytyväinen mun kroppaan ja pystyin ostamaan mielestäni kivoja vaatteita, kun ennen ajattelin vain, että nää on löysät ja mukavat, mukaan lähtee.

Tai en voi sanoa, että tyytyväinen olisin ollut, sain vain ylimääräiset kilot pois, mutta muodot ne siinä samalla karisivat.

Vajaa pari viikkoa sitten meillä alkoi kymmenen viikon valmennus. Tähän mennessä kaikki on mennyt yllättävän hyvin. Ruokamäärä, joka paperilla näytti loputtomalta listalta, uppoaakin yhtäkkiä helposti. Ruokailuvälien kanssa on välillä kikkailtava töiden lomassa, sillä olen oikeutettu siihen samaan puolen tunnin ruokkikseen, kuten muutkin työntekijät, enkä ymmärrettävästi saa extrataukoja valmennukseni vuoksi, se olisikin liian helppoa. Niimpä syön usein ruokani ruokatunnilla ja yritän napata vielä pienen välipalan asiakkaiden välissä.

Myös treenaamisen sovittelussa menee oma aikansa kun yritämme sumplia serkun kanssa yhteisiä aikoja, jotka ajoittuvat yhä iltamyöhään, mutta silloin on mentävä kun päästään!

Katsotaan, mitä tämä matka tuo tullessaan. Toivottavasti kuitenkin vähän lisää lihasta ja vähemmän ylimääräistä rasvaa. Hienosti on kuitenkin kaikki lähtenyt käyntiin, kun vähän jaksaa nähdä vaivaa asioiden sovitteluun. Työssäkäyvänä, kahden lapsen äitinä vapaa-aika kun muutenkin on kortilla, pienellä joustolla pystyy kuitenkin ihmeisiin. 

-15kg ja risat

Kaiken arjen hulinan keskellä oon kerrankin jaksanut keskittyä myös itseeni. Huhtikuun puolella kirjoitin jo, kuinka kiloja on karissut alkuvuodesta runsaasti ja senttejäkin lähtenyt. Kaikki edelleen pienillä muutoksilla, vaikka nyt olen lisännyt runsaasti liikuntaa viikkoihini.

Ruokailuni ovat edelleen jonkin verran epäsäännöllisiä, mutta töiden alettua turha jääkaapilla ramppaaminen ja napostelu ovat huimasti vähentyneet.

Otin kesän alussa kuntosalille kesäkortin, joka ei sido kuin muutamaksi kuukaudeksi. Oiva tapa ottaa selvää, tuleeko siellä salilla todella käytyä töiden ja muun arjen pyörityksen keskellä. Ja kyllä vain siellä on tullut käytyä. Aloitimme serkkuni kanssa lenkkeilyn keväällä ja kuuntelin kateellisena hänen salitarinoitaan. Oli pakko päästä taas kuntoilemaan. Niimpä olemme käyneet nyt kesän yhdessä, aina on mukavampi käydä jonkun kanssa. Lisäksi äitini ja yksi työkaveri käyvät myöskin samassa paikassa, joten lähes koskaan ei tarvitse yksin lähteä.

Ruokailujen ollessa kuitenkin aika rappiolla olenkin punninnut vaihtoehtoa ottaa ihan oikea pt-valmennus. Hinta ehkä hieman huimaa päätä, mutta toisaalta laskeskelin, kuinka paljon kulutan rahaa hakemalla ruokaa lähes jokaisena työpäivänä ja silloin valmennus alkoi kuulostaa jopa edulliselta..

Katsotaan mihin tämä tie vie.

Kiloja on lähtenyt reilut viisitoista ja en muista koska olisin voinut paremmin. Ostin itselleni pienen lahjankin, jolla voin mitata ja seurata päiväni aktiivisuutta ja kaikkea muuta mukavaa.

Seuraavaksi aion vielä julkaista aivan järisyttävän muutoskuvan! Mun tekee aivan pahaa katsoa kuvaa itsestäni viime kesältä. Toki kuvassa synnytyksestä on vasta pari kuukautta, mutta mä en silti todellakaan tajunnut näyttäväni siltä, mitä mä siinä kuvassa nyt näen!

Ihanaa ja positiivista viikonalkua!

Pakotettu lapsiasiakas, kampaajan painajainen?

Siis voi että mä rakastan mun työtä. En ole katunut päivääkään, että vaihdoin uuden alan opiskelun vanhaan ammattiini. Päinvastoin! Olo on koko ajan vahvistunut, että tämä se on sitä, mitä mun kuuluukin tehdä. Jokainen päivä on erilainen, eikä ikinä tiedä minkälainen asiakas saapuu ovesta sisään. Olempa saanut muutaman vakioasiakkaankin, joita ensimmäisinä viikkoina olen palvellut ja he ovat tahtoneet uudelleen juuri minun penkkiini. Kertaakaan ei ole ärsyttänyt lähteä töihin, vaikka toki joinakin aurinkoisina päivinä olisin ehkä mielummin maannut palvomassa aurinkoa. Tietysti satoi tai paistoi, niin vapaapäivinä mulla on täällä pari riiviötä ja uskallan epäillä, ettei auringonotosta olisi tullut yhtikäs mitään..

Mutta sitten otsikkoon.. Meillä näkyy ajanvarausjärjestelmässä minkälainen asiakas mahdollisesti on tulossa. Onko vuorossa miesten leikkausta, väriasiakas tai kenties kampausta. Meillä on myös vaihtoehtona listassa lastenleikkaus 0-7v. ja se jos jokin mietityttää, varsinkin vähän kiireisempinä päivinä, kun ei ole ehtinyt sekuntiakaan hengähtää.

Monesti lapsiasiakas on reipas pikkupirpana, joka jaksaa nätisti istua sen tarvittavan 20-30 minuttia paikoillaan, joko jännityksestä jäykkänä tai rennosti lörpötellen. Mutta sitten on niitä lapsia, jotka kiljuvat jo kampaamon ovella ja yrittävät kaikin keinoin livahtaa pois paikalta. Ja kuinka yllättävää, että moni näistä mussukoista löytääkin tiensä aina minun penkkiini.

Voit ehkä sielusi silmin nähdä tilanteen, kun pikkupimpula istuu korokkeella ja kiljuu suoraa kurkkua samalla heiluttaen itseään joka suuntaan, samalla kun minä katson vieressä terävät sakset kädessä.. Ei tule muuten pieneen mieleenkään lähestyä pientä päätä niiden vehkeiden kanssa. Sitten yritetään, että lapsi istuu vanhemman syliin. Puetaan sekä vanhemmalle, että lapselle kapat päälle, vaikkakin aikuinen on joka tapauksessa täynnä hiuksia, kun lapsi rimpuilee joka suuntaan.

No onnistuisiko videon katselu? Yleensä se toimii noin 4-5 minuttia. Entäpä muu lahjonta? Käydäänkö leikkauksen jälkeen hakemassa joku kiva uusi lelu tai vaikka kaupasta jätski! Eeeeeei onnistu.

Äitinä ymmärrän täysin, että kun se huono päivä osuu kohdalle, niin silloin se osuu. Ja vaikka viime parturikäynti menikin aivan loistavasti, ei se välttämättä toistu tällä kertaa. Ymmärrän myös sen, että lapsen tukka menee takkuun ja sitten huudetaan kotona kun niiden selvittäminen sattuu, joten pakko olisi päästä parturiin.

Mutta siltikin pitäisi olla jotakin tilannetajua. Jos lapsi parkuu jo kampaamon ovella, voisi siinä vaiheessa jo pohtia, olisiko joku toinen päivä parempi. Sillä siinä tilanteessa minusta tai kenestä tahansa muusta kampaajasta tulee se kamala parturitäti/setä, joka väkisin leikkasi tukan. Pahimmassa tapauksessa lapsi saa traumat pakottamisesta, eikä varmasti ensi kerrallakaan ole suostuvainen yhteistyöhön.

Joten hyvä vanhempi, ensi kerralla kun tuot lapsesi parturiin, mielessäsi iloisesti ja rennosti menevä leikkaustapahtuma, älä ylläty, se ei joka kerta mene yhtä sutjakkaasti.. Ja silloin, mieti, onnistuisiko ensi viikolla paremmin.
Kaikesta huolimatta, lapsiasiakkaat ovat yleensä ihania, kunhan ei tulevat omasta tahdostaan.