Tinderistä osa-aikaiskäksi

perjantai 29. marraskuuta 2019

Ah, Tinder. Tuo aikuisten leikkikenttäsovellus, jossa naaman ja sijainnin perustella valitaan, kenen kanssa voisi käydä pikaisesti kahvilla ja sen jälkeen tuuppasta vieläkin pikaisemmin. Sovellus, jossa voit lähettää estoitta kikkelikuvia ja sen jälkeen liueta paikalta. Tai näin minä luulin ja heti meni puihin, kun ei koko sovelluksessa ollut mahdollisuutta kuvien lähettämiseen.
Olin reilu puoli vuotta ollut sinkkuna ja kuullut tästä huikeasta sovelluksesta useaan kertaan. Siis joku on kuulemma oikeasti löytänyt sieltä elämänsä rakkauden! Mietin vain, että enhän mä siinä mitään häviäkkään.
Sovellus oli oikeastaan aika helppo käyttää, vaikka kyllähän mä siinäkin osasin silti mokailla. ”Oho väärään suuntaan meni, apua taas, voi saatana.” Ja sitten niitä matcheja sai jälkikäteen poistella, että hupsista vaan.
Pari kertaa olin jo sopimassa treffejäkin, mutta en mä sitten koskaan niitä loppuun asti vienytkään, aina tuli joku meno tai sitten mä kehittelin jonkun menon. Yhden kerran sitten kuitenkin treffasinkin jonkun ja siitäkin saa oikeastaan kiittää mun yhtä parasta ystävää ja serkkua. Mä nimittäin jo yhden kerran swaippasin vasempaan (=tämä on siis se hylkäysvaihtoehto, tiedoksi tietämättömille) erään henkilön, jolla tällä hetkellä on aika suuri rooli mun elämässä. En siksi, ettei hän olisi ollut kiinnostava, vaan siksi, että tiesin hänet entuudestaan. En tuntenut mitenkään, mutta tiesin. 

Serkkuni sanoi, että jos se vielä tulee vastaan, niin sitten toiseen suuntaan! Se ei ollut ehdotus, se oli käsky. Monta kertaa mulle muutenkin tuli jotakin yllätysmatcheja, joita en mielestäni ollut edes nähnyt, mutta hetken päästä muistinkin istuneeni terassilla serkkuni kanssa, hänellä mun puhelin kourassa ”voii tää on söpö, tykätään tästä, tästä ei, tästä ei ja joo tästäkin!” 

Ja sitten se tuli vastaan uudelleen. Ja mä pyyhkäisin oikealle. Jonkin ajan kuluttua mun puhelin piippasi uudesta parista ja seuraavaksi mä löysinkin itseni keskustelemasta kauhuelokuvista ja naperokarkeista.
Tämä toinen osapuoli ei aluksi tiennyt kenen kanssa jutteli, tai niin se edelleen väittää. Pian asia kuitenkin valkeni hänellekin, mutta se oikeastaan vain huvitti.
Tähän väliin sellainen, että mä olen ihan mielettömän läheinen mun sukulaisten kanssa. Meillä on kaikenmaailman yhteiset whatsapp-ryhmät ja me tavataan säännöllisesti porukalla, milloin synttäreillä, milloin äitienpäivänä tai tapaninpäivänä.
Ja asia, joka mut yhdisti tähän uuteen tindertuttavuuteen, oli mun eno. Eno, joka sattui olemaan tämän tuttavuuden pomo. Lisäksi tähän samaan soppaan liittyi tämä edellämainittu serkku, tindertuttavuuteni työkaveri. 
Mä ehdin jo ajattelemaan, että jos tämä juttu menee puihin, niin mä en enää ikinä kehtaa näyttää naamaani niiden työpaikalla. Harmitti kyllä vähän, että se työpaikka, on se sama paikka, jossa me joka äitien- ja isänpäivä käydään porukalla syömässä.

Me juteltiin viikko aika aktiivisesti ja yhtenä nättinä kesäiltana löydettiin toisemme samasta porukasta juhlimasta. Ja no, siitä asiat lähtikin aika, tai siis tosi nopeasti etenemään. Me vietettiin aikaa yhdessä oikeastaan aina, kun lapset olivat isällään ja kumpikaan meistä ei ollut töissä.
Hän tiesi alusta alkaen, että mulla on lapsia ja se oli koko ajan ok. Olin jo aikasemmin miettinyt, että jos joskus ryhdyn parisuhteeseen tai edes johonkin, mikä saattaa siihen johtaa, niin lapset tavataan vasta, kun ehdotus tulee toiselta osapuolelta itseltään. En ala hoputtamaan, mutta tottakai se on selvä, että jos aikoo mun kanssa enemmän viettää aikaansa, niin se tarkoittaa juuri sitä, että meitä tulee tässä paketissa kolme.
Keskustelu aiheesta tulikin esille aika nopeasti, mutta ei tosiaan mun suustani. Ja olinhan mä sitä tietysti miettinyt, mutta koska se tuli hänen suustaan, tunsin minäkin oloni varmemmaksi. Tästä on pakko tulla jotakin. Tinderitkin lähti alta aikayksikön.

Ihan ensimmäisistä yhteisistä päivistä lähtien mulla oli tosi hyvä ja varma olo. Ja mulla oli hauskaa! En muista, koska olisin nauranut niin paljon. Ja mä nauran aina vaan, joka päivä. Joka päivä hän saa mut kikattamaan kuin pikkutytön. Mietin vaan, että missä tää oli ollut mun koko elämän ajan. No lähinnä ilmeisesti Keravalla, kun sieltä on kotoisin. 

Siispä hyvin pian hän saapui meille istumaan iltaa, lasten läsnäollessa. Minun silloin 2- ja 3-vuotiaat toki luulivat tätä mun työkaveriksi, vaikka yritin kertoa, että tää on ihan toinen kaveri. Silloin he olivat usein vähän ujoja, varsinkin miespuolisten henkilöiden seurassa, siksi vähän yllätyinkin, kuinka hyvin he ottivat vastaan tämän uuden tuttavuuden. Illassa oli pientä esityksen makua ja kerroinkin, etteivät he yleensä näin villejä ole. Eli vähän ehkä valehtelinkin, aikamoisia koheltajia olivat oikeastikin ja ovat vieläkin. Mutta tämä tuli selväksi hyvin pian muutenkin. 
Me muutettiin neljä kuukautta sen jälkeen saman katon alle. Mun ja lasten koti, jossa oltiin vuokralla, meni myyntiin. Lisäksi me aikalailla asuttiin yhdessä sen jälkeen, kun lapsetkin oli esitelty. Mikä sattuma, että asuttiin melkeinpä vielä naapureina, joka vähän helpotti kahden asunnon välillä ravaamista.


Yhteenmuutto vaikutti tietysti paljon rahallisiin asioihin. Multa lähti asumistuet ja lasten päiväkotimaksut nousivat. Kaikessa tässä kuitenkin parasta oli, että mun ei ikinä tarvinnut ottaa asioita puheeksi. Mieheni tiesi itse, että mun avopuolisona, hänen tulonsa vaikuttivat tottakai meihin ja luonnollisesti hänkin osallistuisi näihin menoihin, joita hänen ei koskaan ennen ollut tarvinnut miettiäkkään. Alkuvuodesta hän lupasi hoitaa lapsia kotona niinä päivinä, kun ei itse olisi töissä, näin saisimme hoitomaksujakin pienemmäksi.

Ja siis ihan totta, tää mies löytyi Tinderistä! Ja se tekee musta yhden ihmisen lisää, joka on löytänyt elämänsä rakkauden sieltä!

Hajonneen perheen ehjät lapset

tiistai 26. marraskuuta 2019

Eron jälkeen , vaikka itse niin hajalla, ainoa toiveeni oli, että lapset pysyvät ehjinä. He olivat saaneet kokea jo tarpeeksi tuskaa entisen tilanteen takia. Ei meillä niin kovasti koskaan huudettu, mutta hiljaisuus on ihan yhtä kamalaa.
Olin niin kauan jo yrittänyt pitää tämän rikkinäisen perheen sirpaleita käsissäni, ihan vain siksi, koska lapset. Mutta kun vihdoin päätös oli tehty ja toinen kantoi tavaransa pois, en kertaakaan joutunut pyyhkimään kyyneliä lasten silmäkulmista. En kertaakaan joutunut vastaamaan ”mihin isi menee” tai ”tuleeko isi takaisin.”
Luojan kiitos lapset olivat niin pieniä, että eivät asiaa varmasti osanneet ajatella. Nyt kaksi vuotta myöhemminkään ei ole tullut kysymyksiä, miksi päiväkodin Maijan vanhemmat asuvat yhdessä, mutta meidän eivät.

Tiedän, että nämä asiat saattavat tulla esiin vasta myöhemminkin, he ovat kuitenkin vasta 3,5- ja vajaa 5-vuotiaita. Ennen ehkä mietin kuumeisesti, miten voin asian niin pienille lapsille kertoa, mutta nyt olen käynyt asiaa niin monta kertaa mielessäni läpi, että vastaaminen heidän mietteisiinsä ei tunnu vaikealta. 

Eron jälkeen lasten isä jäi samaan kaupunkiin asumaan, joka toki oli suuri helpotus lasten tapaamisen kannalta.
Tämä oli kuitenkin asia, joka oli minua eniten ahdistanut eroa miettiessäni, lapsista erossa oleminen. En ollut tottunut olemaan heistä öitä erossa. Joskus, hyvin harvoin, he olivat olleet yökylässä, mutta ne kerrat pystyi aikalailla laskemaan yhden käden sormilla. Nyt joutuisin olemaan jatkuvasti. Tiesin koko ajan, kuinka tärkeää lapsille on tavata isäänsä ja kuinka pahalta tuntui toisesta vanhemmasta, joka joutui muuttamaan pois.

Aloitimme jokatoinenviikonloppu-meiningillä ja joka toisena viikkona lapset viettivät yhden arkiyön isällään. Se tuntui heti toimivalta. Muutos oli alussa niin suuri, että sovimme lisäksi, että isä voisi sovittaessa tulla käymään muulloinkin, jos lapset tai hän itse kokisi sen tarpeelliseksi. Soittamisesta ja videopuheluista ei kovasti ollut siinä vaiheessa hyötyä, lapset olivat niin pieniä, etteivät ihan ymmärtäneet ideaa.

Itselleni erossaolo viikonloput olivat alkuun kova paikka. Tunsin valtavaa ahdistusta joka toinen perjantai viedessäni lapsia päiväkotiin, tiedostaen olevani viikonlopun yksin. Täytin usein viikonloppuni niin täyteen, etten ehtinyt ajatella yksinoloa. Varmasti tästä syystä jossakin vaiheessa hukkasinkin itseni ja omat ajatukseni, koska en halunnut kohdata niitä.
Ajan kuluessa viikonloputkin kuluivat suhteellisen nopeasti, vietin niistä kuitenkin lähes aina puolet töissä, suurimmaksi haasteeksi osoittautui vasta sunnuntai. Monena aamuna makasin vain lamaantuneena sängyssä tuijottaen ikkunasta sähkölankoja.



Toisaalta nautin välillä vapaudesta, kun ei tarvinnut huolehtia kenenkään vaipasta tai tehdä ruokaa. Tai kun ei ihan oikeasti tarvinnut silloin sunnuntaiaamuna nousta seitsemältä.
Nyt kahta vuotta myöhemmin osaan jo täysin nauttia vapaaviikonlopuista, vaikka edelleen herään sunnuntaina outoon tunteeseen, miksi on niin hiljaista. Mutta silloin, en ole enää yksin. 
Ja mikä tärkeintä, lapset sopeutuivat tähän järjestelyyn. Paremmin kuin minä, joka vaati suuren kamppailun päästäkseen tähän. He ovat iloisia nähdessään isänsä, mutta juoksevat onnellisina myös takaisin kotiin viikonlopun jälkeen. Se tekee minusta onnellisen.

Haavat paranevat, vaikkakin hitaasti

lauantai 23. marraskuuta 2019

Wow. Vuosi ja kolme kuukautta edellisestä tekstistä. En edes tunnista tuota edellisen viestin kirjoittajaa. Tai no, tunnistan kyllä, vaikka hän onkin jo aika kaukana. Kuinka paljon asioita mahtuukaan reiluun vuoteen. Ette kyllä edes usko miten paljon.
Kun taas lähes sadannen kerran mietin tilannettani pari kesää sitten, en olekaan kovin yllättynyt. Ymmärrän itseäni täysin. Näin olen toiminut aina teini-ikäisestä lähtien. Vaikka parin vuoden takainen ero lasteni isästä oli pitkälti minun oma päätökseni, koin silti, että minut oli hylätty. Tai tunsin oloni hylätyksi jo pidemmän aikaa. Vaikka olihan minulla paljon ihmisiä ympärilläni. Mutta en siltikään kelvannut. En kelvannut itselleni.

Mutta mitä tapahtui reilu vuosi sitten? Löysin rinnalleni jonkun, jolle kelpasin. Ihan juuri sellaisena kuin olin, olin silloin ja olen nyt. Sinä kesänä olin hukassa itseni kanssa pahemmin kuin vuosiin ja silti joku saattoi ihastua minuun, niin täysin rikkinäiseen ihmiseen ja vähän jopa hulluun tyyppiin. Ei sitä toiselle kerro ensitapaamisella, että ”mulla on hei nyt vähän vaikeeta”, mutta tässä tilanteessa ei tarvinnut olla edes melkein Einstein, että tajusi mun tilanteen.
Ja siltikään, hän ei luovuttanut. En tiedä kuinka monta kertaa tämän jälkeen hän on ajatellut, että olisi pitänyt painaa kaasua silloin alussa, kun vielä oli mahdollista, mutta sitä hän ei tehnyt. En ihan jokaisena päivänä ole varma, mikä häntä pitää tässä hommassa mukana. Jos se on rakkaus, niin sitä on oltava ihan mahdottomasti ja siltikin uskon, että siinä on pakko olla mukana ihan vähän hulluutta.

Tämän vuoden ja näiden kuukausien aikana olen saanut kasattua itseäni kasaan pala palalta, välillä ottaen askeleen taakse ja seuraavana kaksi eteen. Mutta vaikka suuria muutoksia olenkin kokenut, niin tässä pakassa on kolme muutakin, jotka ovat kokeneet elämänsä ehkä tähän astisista muutoksista suurimman.
Kaksi pientä ihmistä ovat saaneet elämäänsä täysin uuden aikuisen, joka avosylin otti vastaan yhden sijasta kolme, tai kaksi ja yhden rikkinäisen.

Ja tämä yksi. Alle kolmekymppinen mies, joka töidensä lisäksi joi kaljaa kun huvitti ja pelasi tietokoneella niin monta tuntia putkeen kuin halusi, tuli ja jäi. Alkoi isäpuoleksi kaksi- ja kolmevuotiaille lapsille, ilman mitään kokemusta. Vaihtoi iltapäivään asti nukkumisen yöheräilyihin ja aamupuuron keittämiseen. Kestää uhmaikäisen lapsen ”sä olet ihan tyhmä”-huudot ja pyyhkii toisella kädellä minun kyyneliä, kun ”en ole tyytyväinen itseeni ja haluatko sä muka oikeesti olla mun kaa”-vollotus iskee edelleen herkästi haavoittuvalle minälle. Ja saa vielä isäpuoli-tittelinsä lisäksi, kutsua itseään isäksi ensi vuonna.



Kyllä se taidan sittenkin minä olla, joka tässä on aika paljon saanut. Kunhan vain kiitollisuuden muistaisi joka päivä, niiden kaikkien harmaiden pilvienkin lävitse. 



KUN JÄLLEEN HUKKASIN ITSENI

perjantai 31. elokuuta 2018

Sormet kohmeessa, villasukat jalassa makaan peiton alla. Ei voi nousta liian nopeasti, pyörryttää. Vatsassa vääntää ja ruokatorvea polttaa.
Ootko sä syönyt? Koska sä oot syönyt? Ootko sä laihtunut? Sun huulet on ihan siniset. Sun sormet on ihan jäiset. Ethän sä taas ole sairastumassa?

Kuinka salakavalasti se alkoikaan. Etkö sinä typerä tyttö ole jo kokenut tämän monta kertaa? Olisi pitänyt tietää. Raja on niin häilyvä. Raja, koska on hyvä olla ja koska huono.
En edes tiedä, missä vaiheessa kadotin itseni. Viime syksynä aloitin serkkuni kanssa parivalmennuksen ja voin hyvin. Söin paljon, enkä kokenut itseäni vastenmieliseksi. Lihaksetkin kasvoivat, painoa ei ollut edes kovasti tarkoitus pudottaa. Eräänä aamuna valmennuksen aikana, painoni alkoikin pienemmällä numerolla kuin aiemmin. Ensimmäinen ajatukseni oli vain, että hupsista, eihän tässä nyt painoa olla pudottamassa. Kuitenkin jossakin todella todella syvällä sisimmässäni tunsin jonkinlaisen ihan pienen riemun.

Tuli ero ja myöskin valmennus loppui. Tarkoitukseni oli jatkaa salilla käymistä ja noudattaa ruokavaliota, joskin ei ihan niin grammalleen, mutta kuitenkin. Salilla käyminen jatkuikin, kuinka nyt enää pääsin lastenhoidon ja töiden ohella. Ruokavalio ei jatkunut. Työpäivät menivät nopeasti ja illalla tajusin syöneeni vain salaatin. Näläntunne katosi. Sitten syömisestä tuli huono olo, fyysisesti. En halunnut syödä, koska se sattui. Huomasin kyllä laihtuvani, mutta jälleen tulin sokeaksi katsoessani itseäni.
Aina yhden kilon hoikempana tunsin itseni kauniimmaksi, kunnes en enää tuntenut ja oli pakko tiputtaa seuraava. Kuka tahansa ymmärtää, että se ei voisi kestää loputtomiin, jossakin vaiheessa kilot loppuvat. Minä en ymmärtänyt.

Lihottaisit viisi kiloa, näyttäisit terveemmältä. No edes kaksi. Et sä jaksa, kun et syö. Mieti lapsia. Jos et tee sitä itsesi takia, niin tee lasten. 

Ja mä mietin. Ja mietinkin piru vie niin hitosti! Mutta sitten katsot peiliin xs-kokoiset vaatteet päällä, lonkkaluut törröttäen ja mietit, kuinka kukaan voi rakastaa mua näin isona. Ja taas mennään.
Kymmenen vuotta, ensimmäisestä sairastumisesta. Ihan hullun pitkä aika. Silti luulin, että osaisin lopettaa. Vuosien aikana tuli parempia ja huonompia aikoja. Ajattelin tämänkin menevän ohi itsestään.

En tahdo huolestuttaa sukulaisia tai ystäviä. Heillä kaikilla on varmasti omatkin murheensa. Selviän tästä ihan omin avuin. Syön iltapalaksi kaksi ruisleipää, ei se ole paha, ei mun paino siitä nouse.
Mutta se nousi. Jokaisen uuden puraisun jälkeen tunsin, kuinka viisi uutta kiloa takertui muhun. Vessan kautta peiton alle. Sormet yhä jäässä ja hengitys haisee pahalta.

Alkukesän itkuinen puhelu äidille. Äidille, joka jo tiesi, että kaikki ei ole hyvin, mutta joka ei voi tehdä mitään aikuiselle lapselle, joka valehtelee silmät ja korvat päästä. Ei tästä tule mitään, auta mua äiti.
Olin useaan otteeseen meinannut pyörtyä, ajatukseni harhailivat, kesäkuumalla mun sormet olivat jääkalikat ja muhun vain sattui ihan joka tavalla. Paino alkoi taas yhden numeron pienemmällä luvulla. En minä selviäkkään tästä yksin. Siitä alkoi mun toipuminen.

Mun on aina vaan vaikea tajuta, kuinka yhdestä maailman luonnollisimmasta asiasta voi tulla pahin vihollinen. Vaikka oot käynyt saman kivisen tien läpi perinpohjaisesti, niin sun on pakko saada potkia ne samat kivet uudelleen ja uudelleen. Joinakin päivinä musta tuntui, että tässä on nyt jotakin mätää ja tää ei tuu taas päättymään hyvin, niin siltikin mä siirsin ne ajatukset syrjään ja mietin, tuleepas.
Kun mä vajaa pari kuukautta sitten tapasin ihmisen, joka sanoi mulle, sä oot ihana, mä en uskonut. Kun se sanoi sen uudelleen, mä en uskonut vieläkään. Mutta kun joku sanoo sen tarpeeksi monta kertaa ja tarpeeksi usein, niin siihen alkaa uskomaan. Niin mä toivon.
Mutta mulle, joka on aina hakenut hyväksyntää koko maailmalta painonsa kautta, se on vaikeaa uskoa. 
Voinko minä muka riittää omana itsenäni? Ehkä voinkin.


Pilvilinna, joka romahti

torstai 1. helmikuuta 2018

Tälle tekstille en keksinyt yhtään enempää tai vähempää kliseistä otsikkoa. Mulla on ollut välillä pidempiä ja lyhyempiä blogitaukoja ja joka kerta on ollut yhtä vaikea palata, vaikka sormet kuinka olisivat syyhynneet kirjoittamisen halusta, mutta tällä kertaa se on tuntunut ylitsepääsemättömän vaikealta. Olen pyöritellyt mielessäni tätä postausta tuhansia ja taas tuhansia kertoja. 

Viimeisen puolen vuoden aikana koko elämä on heittänyt kuperkeikan, no ei kuperkeikkaa, vaan ihan kunnon voltin. Kesällä tai varmaankin jo paljon aiemmin kaikki lähti lipumaan kohti loputonta alamäkeä.
Aloitin työt, lapset aloittivat päiväkodin, tiputin painoa usean kilon ja koin suuren muutoksen itseni kanssa. Muutimme kiireellä homeasunnosta pienempään kotiin. Tunsin itseni ahdistuneeksi kaikkien uusien asioiden keskellä, mutta halusin pitää kaikki narut käsissäni.

Kesän lopulla jo tajusin, että jokin on muuttumassa. Toin asian esillekkin, mutta pelkäsin. En halunnut elämääni enää yhtään uutta vaikeaa tilannetta ja koitin jaksaa, vaikka tiesin, että jossain vaiheessa en enää jaksa.
Syksyllä olin jo luovuttanut. Olin yrittänyt kaikkeni, antanut mahdollisuuksia, sekä itselleni, että miehelle.
Toivoin aina, että lapseni saisivat elää tasapainoista elämää yhdessä äidin ja isän kanssa, perheenä. Toivoin sitä eniten maailmassa. Mutta entä jos jokapäiväinen elämä on pelkkää riitaa ja kinaamista? Kukaan ei ikinä pyydä anteeksi, seuraavana päivänä eilinen on jo unohdettu ja pyyhkäisty maton alle, jotta sen voi kaivaa sieltä taas viikon päästä uudelleen. Miksi äiti on väsynyt ja kiukkuinen, miksi äiti itkee joka päivä?

Erosimme. Nyt kun kuukaudet ovat kuluneet ja pöly vähän laskeutunut, voin sen sanoa ääneen. Minä luovutin. Mutta väitän, että tein kaikkeni, tein enemmän, kuin olisin edes jaksanut. Jos haluan sen kaunistellusti sanoa, tunteeni vain hälvenivät. Yritin rakastaa ja ikävöidä. Kun mies lähti viikonlopuksi katsomaan kavereitaan, minä todella toivoin, että olisin ikävöinyt, mutta sitä tunnetta ei tullut ja jälleen itkin, kun en enää osannut rakastaa. Päätös ei tullut hetkessä, vaan todella pitkän harkinnan jälkeen, enkä vielä senkään jälkeen tiennyt, teinkö oikean ratkaisun. Itkin päätöstäni, mutta itkin muutenkin päivittäin, nyt en enää itke.


Nyt, tänään, en kadu päätöstäni. Pystyn jälleen hengittämään, useimpina päivinä.
Uskon ja toivon, että lapsille on parempi kaksi ehjää kotia, kuin yksi rikkinäinen.

PARIVALMENNUS

perjantai 29. syyskuuta 2017

Nyt se on täällä, nimittäin meidän valmennusprojekti! Päätettiin serkun kanssa repäistä ja otettiin parivalmennus. Mun ruokailut on mennyt jonkin aikaa niin päin mäntyjä, että nyt oli aika tehdä jotakin.
Tosiaan viimeisten kuukausien aikana olen päässyt niin hyvään kuntoon, että myös vaatekaappi on joutunut kokemaan täydellisen uudistuksen.. toki pikkuhiljaa, kun takataskusta ei vieläkään löydy sellaisia summia, että koko vaatekerraston pystyisi kerralla uusimaan.
Rasvojen tiputtelun sijaan lähdimmekin nyt kasvukaudelle. Mietin asiaa kyllä tarkoin. Jouduin käymään taistelua itseni kanssa, että kestääkö mun pääkoppa sitä, että paino ei enää tipukkaan, vaan todennäköisesti lähteekin vähän noususuuntaan. Aloin vihdoin olemaan tyytyväinen mun kroppaan ja pystyin ostamaan mielestäni kivoja vaatteita, kun ennen ajattelin vain, että nää on löysät ja mukavat, mukaan lähtee.
Tai en voi sanoa, että tyytyväinen olisin ollut, sain vain ylimääräiset kilot pois, mutta muodot ne siinä samalla karisivat.

Vajaa pari viikkoa sitten meillä alkoi kymmenen viikon valmennus. Tähän mennessä kaikki on mennyt yllättävän hyvin. Ruokamäärä, joka paperilla näytti loputtomalta listalta, uppoaakin yhtäkkiä helposti. Ruokailuvälien kanssa on välillä kikkailtava töiden lomassa, sillä olen oikeutettu siihen samaan puolen tunnin ruokkikseen, kuten muutkin työntekijät, enkä ymmärrettävästi saa extrataukoja valmennukseni vuoksi, se olisikin liian helppoa. Niimpä syön usein ruokani ruokatunnilla ja yritän napata vielä pienen välipalan asiakkaiden välissä.
Myös treenaamisen sovittelussa menee oma aikansa kun yritämme sumplia serkun kanssa yhteisiä aikoja, jotka ajoittuvat yhä iltamyöhään, mutta silloin on mentävä kun päästään!


Katsotaan, mitä tämä matka tuo tullessaan. Toivottavasti kuitenkin vähän lisää lihasta ja vähemmän ylimääräistä rasvaa. Hienosti on kuitenkin kaikki lähtenyt käyntiin, kun vähän jaksaa nähdä vaivaa asioiden sovitteluun. Työssäkäyvänä, kahden lapsen äitinä vapaa-aika kun muutenkin on kortilla, pienellä joustolla pystyy kuitenkin ihmeisiin. 

-15kg ja risat

maanantai 7. elokuuta 2017

Kaiken arjen hulinan keskellä oon kerrankin jaksanut keskittyä myös itseeni. Huhtikuun puolella kirjoitin jo, kuinka kiloja on karissut alkuvuodesta runsaasti ja senttejäkin lähtenyt. Kaikki edelleen pienillä muutoksilla, vaikka nyt olen lisännyt runsaasti liikuntaa viikkoihini.
Ruokailuni ovat edelleen jonkin verran epäsäännöllisiä, mutta töiden alettua turha jääkaapilla ramppaaminen ja napostelu ovat huimasti vähentyneet.

Otin kesän alussa kuntosalille kesäkortin, joka ei sido kuin muutamaksi kuukaudeksi. Oiva tapa ottaa selvää, tuleeko siellä salilla todella käytyä töiden ja muun arjen pyörityksen keskellä. Ja kyllä vain siellä on tullut käytyä. Aloitimme serkkuni kanssa lenkkeilyn keväällä ja kuuntelin kateellisena hänen salitarinoitaan. Oli pakko päästä taas kuntoilemaan. Niimpä olemme käyneet nyt kesän yhdessä, aina on mukavampi käydä jonkun kanssa. Lisäksi äitini ja yksi työkaveri käyvät myöskin samassa paikassa, joten lähes koskaan ei tarvitse yksin lähteä.

Ruokailujen ollessa kuitenkin aika rappiolla olenkin punninnut vaihtoehtoa ottaa ihan oikea pt-valmennus. Hinta ehkä hieman huimaa päätä, mutta toisaalta laskeskelin, kuinka paljon kulutan rahaa hakemalla ruokaa lähes jokaisena työpäivänä ja silloin valmennus alkoi kuulostaa jopa edulliselta..
Katsotaan mihin tämä tie vie.


Kiloja on lähtenyt reilut viisitoista ja en muista koska olisin voinut paremmin. Ostin itselleni pienen lahjankin, jolla voin mitata ja seurata päiväni aktiivisuutta ja kaikkea muuta mukavaa.
Seuraavaksi aion vielä julkaista aivan järisyttävän muutoskuvan! Mun tekee aivan pahaa katsoa kuvaa itsestäni viime kesältä. Toki kuvassa synnytyksestä on vasta pari kuukautta, mutta mä en silti todellakaan tajunnut näyttäväni siltä, mitä mä siinä kuvassa nyt näen!


Ihanaa ja positiivista viikonalkua!
Sisällön tarjoaa Blogger.
Theme Designed By Hello Manhattan
|